Marko määrää, sinä tottelet! Kesäherkut - 13

Wohoo! Tiedän, että olette ikävöineet minua, tiedän että pahaiset pikku punkit yrittävät löytää tiensä läpi tuuhean karvapeitteeni, me kaikki tiedämme että kesä on ***kin' hot ja minä kesätohtorina määrään rytmejä ja säkeistöjä teidän kalvakkaisiin nahkoihin. Auu-uhuu, kellä pokat on, ne kuonollansa pitäköön, sitä kärpäslätkällä nenuun joka poteroon kaivautuu, ai kän fiil it in tö äär, aina tiukemmat ja tuhdimmat tuoksut, uusien mukuloiden terhakkuutta ja vanhojen siemenpottujen uskollisuutta, let's put rock it on!

Iggy and The Stooges: Ready to die
Säikähdin tuota otsikkoa, ei iggy vielä, ei rumpali Asheton, eikä kitaristi Williamson! Kun kitaristi Ron Asheton kuoli muutama vuosi sitten, niin Iggy haali joukkoihinsa vanhan Stooge-äijän James Williamsonin, joka soitti muun muassa legendaarisella Raw Power(73) albumilla, jonka legendaarisuutta sietää toki miettiä!? Levyä on kritisoitu ajoittain kuuntelukelvottomaksi, syynä on David Bowien epäonnistunut mixaus. Tätä uutta Stooges-lättyä on pidetty kautta linjan vanhojen setien muotovaliona rokkauksena, joka ei haasta alkupään Stooges-albumeja, koska sedät ovat vaan niin vanhoja. Koiran tarkalla nenälläni kyllä väitän, että Iggy Popin sooloplattana tätä pidettäisiin erinomaisena. Onhan tämä hyvä levy. Kuuntele nimibiisi, Burn ja Gun sekä ne slovarit, toimii varmasti.

The House of Love: She Paints Words in Red
Wuhuu! Tässä myös oiva ns. paluulevy kasarin lopun erityisen kovatasoisena pidetyltä brittibändiltä. Eka levyn The House of Love(88) Christine on yksi vaihtoehtorokin klassikkobiisejä. Muistan kuinka 80-90-luvun vaihteessa musiikkitoimittajat pitivät tätä bändiä ihan yhtä kovana kuin esmes Stone Rosesia ja Happy Mondaysia, brittien johtavana indiebändinä. Merkille pantavaa tässä bändissä on laulaja-lauluntekijä Guy Chadwickin lempeän intiimi lauluääni ja kitaristi Terry Bickersin erittäin tyylitietoinen lankun käsittely. Tää uusi lätty on kypsynyt, tasapainoinen kokonaisuus, jolta löytyy klassikon poikasiakin, kuten Holy River.



Laura Marling: Once I Was An Eagle
Lauran edellinen A Creature I Don't Know(11) soi tiiviisti tässä taloudessa ja se hyväksi isäntäväen toimesta noteerattiin. Uuden kuuntelu on ottanut vasta varovaisia ensiaskeleita, latinkia tässä levyssä tuntuu olevan, todennäköinen "grower-levy". Kuriositeettinä haukahdan, että tyttöhän on vasta 23 vuotias ja neljä sooloalbumia takana. Hyvä, hyvä Laura, Hau-huuu!

Beady Eye: Be
Ex-Oasis Liam Gallagher kumppainen on päässyt bändinsä kakkoslevyyn asti. Esikoinen Different Gear, Still Speeding(13) ei ollut energialtaan ja kertosäkeiltään lainkaan hullumpi, vähän pastissinomainen vain. Uusi levy lähtee käyntiin hyvänkuuloisella Flick Of The Fingerillä, siitä jatketaan hyvällä rallipohjalla, kuuntelukertoja vaatii.  Koiranvaistoni sanoo, että karvatupon verran esikoista parempi!? Levy joutui ilmeisesti britteissä pannaan kannen takia, jossa vähän nänni näkyy.

The Flaming Lips: Terror
Levyhän ilmestyi jo varhain keväällä. Oklahoman härösedän Wayne Coynen bändi ottaa taas askeleen artsumpaan suuntaan, mutta oliko tällä kertaa avaruusmaalailun kyytipoikana myös paljon aitoa tunneliimaa? Try to explain on kasvanut alkukesän merkittävämmiksi biisukoiksi.

Koiranelämästäni huolimatta, spotikoiden ja bittitaivaiden tarjoiluastioille on jäänyt paljon koskemattomia musaherkkuja. Mites soi rokki tänään Bobsy Gillespie? Primal Screamin: More Light on inkarnoitunut luoksemme kuulemma Sreamadelican(91) kaltaisena happoiluna. Vanha setä Eric Burdonin(ex-Animals) elämänkokemusta tihkuvaa sooloa 'Till Your River Runs Dry on ylistetty jokaisessa kylässä ja koirahoitolassa, herrahan tulee porijatseillekin. Sinne tahtoisi tämä koiranenkin, jos aika olisi rajaton ja myötämielinen?

Eikäs siinä kaikki, ihan kuonoa alkaa pakottaa ja luimukorvia kutittaan kun tajuaa näiden sävelten vielä purkautuvan uuden tilavamman koirahoitolan seinille ja kattopinnoille. The Del Lords: Elvis Club, aijai miten maistuvaa. vanhan liiton rokkaamista. Lloyd Cole: Standards, tähän isken vielä hampaani, musalehdet väittävät että Lloyd panee taas kunnolla rokaten, minä myös, auu-uu-uhuu-rufruffuuu!

En tietenkään ole unohtanut The Nationalin: Trouble Will Find Me - lättystä. Vähän soutaa ja huopaa, tarvinnee lisäkuuntelua, kaksi edellistähän olivat timantinkovia. Oma osastonsa on tietenkin Black Sabbathin uutukainen 13 ja Queens Of The Stone Age: ...Like Clockwork, minä en näistä perusta, vaikka laatumakkaraksi haukutaan. Eikä pidä unohtaa lukuisia "pienempiä" indiepoppaajia ja räksyttäjiä joita myötämieliset musablogit niin auliisti tarjoilevat, tässä lopuksi yksi sellainen. Tämän jälkeen jokainen koirankuonolainen tai edes vähän koiralle tuoksahtava tapaus saapi vaipua iltapäivän kesäsiestalle. Vi Ses och Wuff!

Syväjäädytettyä intohimoa!

Liam Gallagher on John Lennonin avioton poika, Lennonin syväjäädytetty intohimo päivitettynä nykyaikaan. Nyt on tarjolla helpointa maalia, helpointa kohtaa lyödä ja mollata, kun Oasiksen rääväsuinen, pahatapainen, vähä-älyinen Huligaani, Ad/Hd-tapaus ja mikä lie tarjoaa nykyosaamistaan Oasiksen ripe-bändi Beady Eye:n esikoisen Different Gear, Still Speeding(11) albumilla. Mutta eihän Liam mikään tyhmä ole, kuka sen oikeasti tietää? Noel vai…? Sitä paitsi tyhmyys on vain eduksi kun on kyse suoraviivaisesta rokista.

Minä tahdon pitää tästä levystä. Se ei ole mikään uutinen, sillä olen halunnut pitää Anssi Kelasta ja Elton Johnista ja pidänkin noiden setien musasta, yhä edelleen, perkele!
Aina ei pelkkä tahtominen riitä jos levy on silkkaa kuraa, joutavanpäiväistä 2010-luvun Lennon-kierrätystä, kun pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, eikä ole edes yritetty. Onko levy mistään kotoisin? Katsotaan ja kuunnellaan, kuunnellaan vähän enemmänkin. Ensiksi on todettava että Liamin ääni kuulostaa edelleen pelottavan hyvältä, ääni soi yhtä räkäisenä ja ilkeänä kuin aina ennenkin.

Four Letter Word, Millionaire ja kolmantena The Roller, Bang! Osuu ja syvälle, pidän tästä biisistä, hieno melodia, hieno meininki, silkka pastissi, mutta kuitenkin oma. Jossain musiikkilehdessä väittivät biisin olevan silkka ”All you need is love” - kopio. Ok, Beatles-keinuntaa löytyy, mutta on tässä jotain omaakin, hyvää svengiä ainakin. Beatles and Stones, ok, biisi alkaa kuin The Who:n My Generation, mutta svengi on edelleen aitoa ja pidättelemätöntä. Mukavahan tätä on kuunnella, kyllä vaan.



Jos jokin tämän ajan yliarvostettu indiefolk-bändi tekisi vähän rokimman biisin, esimerkiksi em. The Rollerin omalla tyylillään, niin sitähän pidettäisi heti aivan mainiona sivupolkuna ja irtiottona. Tai vaikka Suomen oma 22 Pistepirkko levyttäisi Beady Eyen esikoisen omalla tyylillään, niin tuloksenahan olisi vallan mainio garagerock-levy. Ehkä vähän liioittelen, nostan näiden melko heppoisten biisien statusta korkeammalle. Mikä tekee tästä levystä hyvän, jos tekee?

Liamin ääni, intohimo, häpeilemätön Lennon.soundi, se eka sinkku Bring The Light on vaan viimeisen puolen vuoden paras kuulemani T.Rex-biisi. Biisi on simppeli, melkein liian simppeli, kaiken lisäksi se on tehty kerta otolla, improvisoiden. Mutta perse keinuu ja jalka vippasee, mitä muuta hyvältä rock-biisiltä voi odottaa?