Alkuvuoden kiinnostavimmat musauutuudet!

Onhan se niin, että uuden musiikin löytäminen ja jopa on kuunteleminen on muuttunut työläämmäksi. Tutut kähisijät valtavat alati korvani kuulopinta-alaa, eikä siellä uusille tekijöille ole kovin paljon tilaa. Otanko nyt haasteeksi uida vasten taantumuksen aaltoja, sukeltaa tutun ja turvallisen läpin raikkaimmille laitumille, katsoa mitä nuoremmat ja tuoreemmat musiikintekijät ovat julkaisemassa? Yritän näin, ainakin puolittain. Musiikkigenren vaihtaminen ei tule kuuloonsa, pysyn edelleen enimmäkseen folkahtavan rokin maastoissa, kera soul- ja räyhärock vivahtein. Monet näistä tekijöistä ovat olleet alalla helposti sen 20-30 vuotta, ylikin, eli omissa korvissani varsin tuoreita tapauksia. Ja onhan täällä muutama todellinen veteraanikin joukossa. Mutta Rollarit, Springsteen ja Neil Young ovat ainakin tämän jutun ajan pannassa.

Mitä onkaan tulollaan?

Band Of Horses: Things Are Great. Tämä uusi levy ilmestyy perjantaina. Pari edellistä Band of Horses levyä jättivät vähän kolkon ja liian rokkaavan vaikutelman. Ne eivät olleet sitä tuoreen riipaisevaa folkrock-kaunoluistelua mitä kolme ekaa plättyä tarjosivat.

Jake Zerxes Fussell: Good and green again. Jake Xerxes Fusselista luin pari vuotta sitten hienon lehtijutun, jossa paljastui perinnetietoinen musiikintekijä ja rakastaja, joka ei ollut vielä julkaissut omia kappaleitaan, vaan neljän levyn verran coveroinut jenkkien traditionaalista laulukirjaa. Nyt perjantaina ilmestyy miehen ensimmäinen levy omaa materiaalia. Näytteiden perusteella ollaan nyt merkittävän äärellä. Levykauppavaraus on jo tehty ja laajempi blogijuttu on tulossa tuonnempana.

Big Thief: Dragon New Warm Mountain I Believe In You. Tässäpä toinen alkuvuoden levymerkittävyys. Big Thiefiä pidetään jopa Amerikan tämän hetken parhaimpana indie-rockbändinä. Uncutista (Uncut 2/2022) löytyy mehusteleva haastattelu musiikillisen vitaliteetin löytäneestä bändistä, sen luovisvoimaisesta laulajasta Adrianne Lenkeristä ja hänen laadukkaista sidemaneistä, kuten pari pätevää sooloa pukanneesta Buck Meekistä. Bändi jossa on taitoa ja osaamista niin paljon, että se poikii myös laadukkaita soolotöitä. Tuleva albumi on tupla ja ennakkoveisujen perusteella menossa vahvasti ostoharkintaan. Tuplavinsky lähtis alta kolmenkympin.

Jethro Tull: The Zealot Gene. Uusi Tull levy tutkii nykyajan populistista kulttuuria muun muassa raamattu-siteerauksin. Edellisestä Jethro Tull levystä on aikaa 19 vuotta. Tilausta tälle levylle on, vanha fani parahtaa. Varasin lipun loppuvuodesta Jethro Tullin keikalle tammikuulle, mutta korona siirsi sen huhtikuulle. Onneksi sentään siirtyi, eikä peruuntunut. Jethro Tullin lazer-discit ovat paukkuneet kuumina autosterkoissani, kuten  Heavy Horses (78), Crest of A Knife (87) ja Catfish Rising (91).  Uuden levyn ennakkomaistiaisista etenkin Shoshana Sleeping kuulostaa oikein mukavan retrolta Jethro Tullilta. 

Eels: Extreme Witchcraft. Tälläkin bändillä on yli 30 vuotinen ura takanaan. Mark Everettin synkkien elämänkohtaloiden värittämä musiikillinen matkaa ehtii jo neljänteentoista studioalbumiin. Amateur Hour rokkaa varsin mukavasti. Lupaa hyvää uudelta tältä tulevalta pitkäsoitolta. Mietin vaan, että mikä oli edellinen kuuntelemani Eels levy? Varmaankin End Times vuodelta 2009.

Beach House: Once twice melody. Beach House on niitä bändejä joita kuuntelin joskus, mutta en muista milloin? Oli The Drums, Blitzen Trapper, Grizzly Bear, M83 ja Beach House...mihin ne muistikuvat oikein jäivät. Aika ja korona tyhjensi aivojeni muistilokeroita. Kun on pelkän levykuuntelun varassa ja kaksi kesää on mennyt ilman kunnollista festaritatsia, jossa vois liveaktin kautta vahvistaa mielikuvaa näistä monista eteerisistä indiebändeistä. Nyt kun kuuntelen Beach Housen uuden eepoksen nimibiisiä, niin kysehän on vallan kovasta kappaleesta. Voisin melkein ostaa tän levyn, mutta 40,99€ on hivenen liikaa. Jos sittenkin vaan spotikkaa kuuntelis.

Leon Brides & khruangbin: Texas Moon (ep). Kiinnostava on myös nykysoulin yhden merkittävimmän tekijän kollaboraatio houstonilaisen trion Khruangbinin kanssa. Se on jatkoa vuoden 2020 arvostetulle Texas Sun - ep:lle. Leon Bridges itsenään on jättänyt valjun ja siloitellun jälkimaun. Tämä toimii paremmin.

Soft Cell: Happiness Not Included. Veteraanien tuotoksia jälleen kerran. Minkäs sille voi kun vanhat ukot aktivoituu. Soft Cellin edellisestä taitaa olla noin neljäkymmentä vuotta. Marc Almondin ääntä on toki saanut kuulla läpi vuosikymmenten hänen laadukkailla soolotuotoksillaan. Vaan haastaako tämä uusi materiaali lainkaan Markun sooloja? Mietteliääksi saa. Heart like a Chernobyl on kyllä..ööh... timanttinen biisin nimi.

Tears for Fears: The Tipping Point. Toinen kolmekymmentä vuotta sitten pintaan pompahtanut popsuuruus. Tears for Fearsin kataloogista löytyy paljon laadukkaita kappaleita ja kaksi täydellistä popalbumia: Songs From The Big Chair (85) ja The Seeds of Love(89). Noiden levyjen tunnelmiin tämä uusi tsipale Break The Man pyrkii. Nostalgiasilta löytyy ainakin hetkittäin ja kävelen mielessäni Nivalan Tuiskulan diskolattialla.

Spoon: Lucifer on the Sofa. Spoon oli paljon tehosoitossa kymmenisen vuotta sitten. Ga Ga Ga Ga Ga(07) on varsin tehokas paketti ja sitä seurannut Transference (10). Pari levyä tuli näidenkin jälkeen, mutta ohi menivät. Uusi levy on järjestyksessään yhdestoista. Nimen perusteella voisi odotella kovaa kamaa, eivätkä nämä näytebiisit ole lainkaan huonoja.

Spiritualized: Everything was beautiful. Toiseksi uusimman Uncutin haastattelussa Spiritualizedin Jason Pierce vasta varovaisesti lupaili uutta matskua. Mutta bang! Uusi levy ilmestyy jo helmikuun lopulla. Ennakkobiisien perusteella tämä on vanhaa tuttua eksentristä huojuntaa. Maistunee isompanakin annoksena.

Midnight Oil: Resist. Päästetään joukkoon muutama todellinen eläkeläinenkin. Jo vuodesta 1972 toiminnassa ollut aussibändi julkaisee noin viidennentoista albuminsa. Hiteistä Beds are Burning ja Blue Sky Mining on jo yli kolmekymmentä vuotta. Musiikki on edelleen tunnistettavaa Midnight Oilia, ehkä laulaja Peter Garretin laulu on vähemmän intensiivinen verrattuna loiston päiviin.

Jack White: Fear of the Dawn. Ensimmäinen Whiten tänä vuonna julkaisema albumi tulee huhtikuussa, toinen myöhemmin kesällä. En ollut ihan varma pistänkö Jack Whiteä tälle listalle laisinkaan. White Stripesin jälkeiset soolotyöt ovat kiinnostaneet koko ajan vähemmän. Love is Selfish kappale vaikuttaa vaihteeksi suoralta ja vilpittömältä, eikä äkkiväärältä ja turbo-boostatulta, mihin Whiten ilmaisussa on kyllästymiseen asti tottunut. Toivo elää, että jotain aitoa ja rootsia olisi tulollaan kokonaisen levyn verran.

Liam Gallagher: C'Mon You Know. Liamin uutukainen odottaa meitä toukokuulla, kuin porttina lukuisille kesäfestareille. Mietin, että miten tää uusin siivu C'Mon People kuulostaa niin tutulta. Hemmetti sehän on Riku Ashcroftin biisi, jonka Limsku on ottanut coveroitakseen...ja Riku hoilaa mukana. Tämäpä vasta nerokas ratkaisu. Toivon toki, että tämä ei ole näyte Liamin tulevalta plätyltä, vaan sellainen uggeleiden sivuhassuttelu.

Mainitsematta muutamia muitakin noteeraamisen arvoinen tuleva uutuus, kuten: Father John Misty, Midlake, The Cure, Destroyer, Guided By Voices ym. ym. Lisää levyjulkistuksia tullee alkuvuoden aikana. Näillä keskivanhojen artistien uutukaisilla pääsen kai hetkeksi irti ikivanhojen suosikkieni ikeestä? 

Tässä soittolistaa kertomastani:

https://open.spotify.com/playlist/1cxZYIRPCWARRbBmSd3ZLT?si=7e264cc7d9a947c7

Syysherkkuja korvakulinaristeille

Wuhuu! Elämme kiireisiä aikoja, elänkö minäkin? Haistan ainakin kiireen, kuonollani siirtelen syksyn pieniä lehtikasoja, nappaan tuoksun täältä ja toisen tuolta. Olen saamassa hajun päästä kiinni, mutta talutusnuora ja sen hätäinen pitelijä tempaisevat minut aina takaisin sisäavaruuteen, toisin sanoen huoneilman lannistavaan kurimukseen. Olen sentään viriili paimenpoika, kuonokas imelän tuoksun tulkitsija, häpeämätön hännän alle kurkkija ja lipaisija. Tahdon arvolleni sopivaa toimintaa, saanhan sitä oi syksy, saanhan?

Auu-uuuh! Musiikki tuo, nappaa kiinni oikeaoppisen lerpasta korvastani ja sujahtaa sisään. Pääni mustavalkoisuudessa, aistien kiihkeässä ydinpisteessä keittyy yllättäviä musiikillisia kuumia lähteitä, houkuttelevia ja särmikkäitä sointuja, rokkia, folkkia, bluesia, neo-soulia, monenlaisia indiepörähdyksiä. Voi veljet, voi kaikki haukahtelevat ystäväni, niin minä herään tähän syksyn tärkeimpään havaitsemishetkeen, nyt turret ja rekut kuulolla, syksyn taivas on täyttymässä uusista lättysistä, artistipoloisten yrityksistä kohentaa uraansa, luoda merkittävyyttä ja saada eukkuja pussin pohjalle. Minäpä nuuhkaisin, minäpä kerron ja ehkä vähän arvostelenkin.

Ry Cooder: Election Special

Herra Cooder ottaa voimakkaasti kantaa tuleviin pressavaaleihin ja eikä näytä pelkästään olevan demokraattien puolella, vai ymmärsinkö oikein? Tällä yhdeksän biisin lätyllä on hyviä biisejä, kuten Brother is gone ja Kool-Aid. Jännällä tavalla Raikun perussoundi liippaa vuosi vuodelta lähemmäs rollareita. Niin, olihan hän sentään yksi kitaristikanditaateista Brian Jonesin kuoleman jälkeen, jos ette Turret sitä tienneet. Uuhuu!

Bob Dylan: Tempest
Levy ilmestyi tällä viikolla. Herra Bobsterin 35:es studioalbumi, joiden spekulaatioiden mukaan viimeinen. Ruff, ainahan ne spekuloivat, Bobbandeerus rähisee ja rollaa ysikymppiseksi. Levyä eivät ole suipahtavat korvani vielä kuulleet. Ihan varmasti levystä on tulossa(pitkä) arvio tähän blogiin tuonnempana. Mites tähän uuden levyn eka videoon oikein suhtautuisi, mmourrr!



Frank Ocean: Channel Orange
Noniin, oli Amy Winehouse, oli John Legend ja nyt on Frank Ocean. Oikeasti hieman keksityn kuuloinen nimi. Tässä kuitenkin tämän vuoden soulalbumi, näinkö? Vapise Stevie Wonder. Urh!

Bill Fay: Life is People

Tässä se vasta veijari, julkaisi 70-luvun alussa kaksi sooloalbumia ja kolmannen nyt 40 vuoden tauon jälkeen. Herkkää, haurasta ja jotenkin Jerry Garciamaista(Grateful Dead). Soinut paljon tässä taloudessa. Vastine Richard Hawleylle. Suosittelen, hau!

Jens Lekman: I Know What Love Isn’t

Göteborgin oma poika nykyisin amerikkalaistunut Lekmanin Jenssin uutukaista sai odottaa viisi vuotta. Edellinen Night Falls Over Kortedala(07) oli jonkin sortin pikku klassikko. Imelää ja pikkukivaa, vaiko täydellistä popsiirappia? Uutukaiselta löytyy kelpo kappaleita, kuten Erica America ja nimibiisi I know what love isn't , mutta ensi tuntumalta edellistä vaisumpi esitys. Tiden visa!

Pet Shop Boys: Elysium
Eläinkaupan poikien urasta on uusimmassa Rumba-lehdessä Samuli Knuutin mainio kirjoitus. Kannattaa tutustua. Levyyn tutustumisesta en osaa sanoa vielä mitään, ei ole soinut tässä Kennelissä vielä. Wurff, sulosäveliä odotellessa.

Samuli Putro: Tavalliset Hautajaiset

Hauh! Hieman yllättäen suomiosastoa sekaan. Samuli on saanut hyvin kiinni Raahe-angstista ja pukannut markkinoille ehkä soolouransa ärhäkimmän albumin. Kerrassaan verrattomia biisejä, joihin saa vielä lisäarvoa jos on elänyt nuoruutensa pienellä paikkakunnalla. Tsekkaa varsinkin Epätoivon esseet – biisi!

David Byrne and St.Vincent: Walk Like a Giant

Taidepläjäys kahdelta toisiaan muistuttavalta(musiikillisesti siis) artistilta. Vanha herra Byrne saa energiaruiskeen ja St.Vincent lisää yleisöä. Vai miten päin se menikään?Albumi vaikuttaa kerta kuulemalta varsin hyvältä, etenkin torviosasto toimii. Annetaan siis kasvuvaraa. Wip!

The XX: Coexist

Bändi jota tällä hetkelle hypetetään, taitaa olla myös Rumban albumilistan kärjessä. Ei mitään kuulokuvia vielä. Availlaan käärepaperia vielä hetki.

Wuhuuuu! Tämä oli vasta alkusoittoa. Syksyisillä poluilla ja niiden varrella odottavaa monta uutta lättyä poimittavaksi, mutta annetaan sateiden vielä jatkua, että kaikki sienet pulpahtavat pintaan. Niin, mitäs näkyy syksyn horisontissa:

Neil Young & Crazy Horse: Psychedelic Pill
Niilon ja Hullun hepan jo toinen tuotos tänä vuonna on tupla-albumi jolta löytyy vain 9 biisiä.
Aerosmith: Music from Another Dimension
Tätä on odotettu. Maistiaisbiisit eivät ole vakuuttaneet, mites itte albumi? Marraskuussa nähdään.
Muse: The 2ND Law
Haluanko edes kuunnella Musea? Ehkäpä sinä haluat. Auuuh!
Killers: Battle Born
Menikö tään bändin aika jo ohi? Annetaan mahdollisuus.
Band of Horses: Mirage Rock
Edellinen Infinite Arms oli loistava albumi. Uutta odotelleen hieman kauhunsekaisissa tunnelmissa.
Robert Pollard: Jack Sells The Cow
Huikean tuotteliaalta Guided By Voices-äijältä pukkaa taas uutta materiaalia. Pitäis kai tutustua? Amerikan Kari Peitsamo.
Kiss: Monster
Kappas, naamiosedät vielä jaksavat. Tampereen keikka pari vuotta sitten oli yllättävän terhakka.
Rolling Stones: GRRR
Rollareiden ties monesko kokoelma pitää sisällään 2 uutta biisiä: One last shot ja Gloom and Doom.

Auwauwauuu! Jotain odotuksia on myös Sufjan Stevensiä, Beckiä, Devendra Banhartia ja vaikka Liekkiä kohtaan. Syyslätty olisi kiva yllätys? Näillä mennään ja näitä odotellaan.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

KESÄLEVY 2010

The elevator, in the hotel lobby has a lazy door
The man inside is going to a hotel room
He jumped out right after seeing just the very sight of me
Decided he better hike it to the second floor

Näillä sanoilla alkaa amerikkalaisen Band of Horsesin kolmas levy Infinite Arms(10). Ensitavuista alkaen kiehtovaa tilannekuvausta, tavallaan arkista, mutta tavallaan arjen ylittävää. Musiikki möyrii laiskasti mutta määrätietoisesti eteenpäin, tällä kolmannella albumillaan Seattlen ylpeys nousee valioluokkaan. Biisit ovat yksinkertaisesti hyviä, äsken mainittu avausbiisi: Factory, eka sinkku Compliments ja vuoden paras kitararock-biisi Laredo vakuuttavat. Neljäs kappale Blue Beard tunnelmoi koskettavasti, tässä on jotain sanoinkuvaamatonta tunnelmaa, herkkää stemmalaulua, kuin Grateful Dead parhaimpina päivinään, tähän unenomaiseen tunnelmaan haluan liukua…

I used to see the night so anxious, but now I know
The only thing it ever taught me was a grand illusion
That comes and goes, the city blanketed of snow.

What if we die, no end and no conclusion.
How could you smile, just walk away.
Well I don't know.
I don't know.

…ja niin edelleen, lyriikka luo tunnelmallista kuvaa, tässäkin on jotain enemmän, haluan siinä olevan, sydämeni sanoo niin. Bändien biisien lyriikat ovat oma taiteenlajinsa, tunnelmat ja rivien väliin jäävä materiaalia on merkitsevää, niin paljon on kuulijan omalla vastuulla, hänen omissa tulkinnoissaan. Blue Beard, sininen tunnelma, jokin kipeä menetykseen liittyvä asia, vilpittömän sydämen purkauma…ja yhtäkkiä olen ymmärtäväni kappaleen jokaisen yksityiskohdan omien muistojeni kautta, näin musiikki on päässyt sisimpääni.

Way Back Home ja ennen kaikkea nimibiisi Infinite Arms heittävät lisää löylyä kiukaille, pehmeä ja herkkää, availee kyselemättä suojausta, luo muistoille nimen, unohdetun mutta todellisen.

I had a dream
I had a dream
That I was your neighbor
About to give birth
And then everything
Was really hurt
And I was so lonely
I didn't see It's like
Living in a movie
Twisting the plot
My friends and family
The little things I've got, I've got

Loppupuolelta levyä erottuvat ainakin edelleen kauniisti keinuva Evening Kitchen, Byrds-vaikutteinen Older ja iso-päätösbiisi: Bartles & James. Levy on kokonainen ja selkeä, siinä 12 hyvää kappaletta, hyvän kuuloiset lyriikat jotka nostavat esiin mielikuvia ja muistoja. Levy kohottaa ja lämmittää, helisee, kehrää ja vähän pöriseekin(kitarat). Niin, kyse on aina makuasioista, kokeile tästä maistuisiko sinulle:

Kevään parhautta!

Ruff ja Räyh! Täällä taas ollaan, viekoittelevien kevättuoksujen pauloissa, metsäpoluilla, suorilla teillä, remmin nokassa, joskus vapaana, joskus nälkäisenä ja usein tarkkaavaisena. Niin kuin nytkin, kevätsävelille alttiina, noiden tulevien rokkiplattojen raadeltavana. Mrrr, ehkä liioittelen, mutta ainaskin naatiskelen, kun hyvää tarjotaan. Tässäpä pieni kevätkatsaus:

Graham Parker: Imaginary Television. Isäntäni kevätsuosikkeja, mutta kuunteleeko tätä kukaan muu? Sympaattista ja karheaa, tarinan tynkääkin, hyviä ja viisaan tuntuisia lausahduksia tuntuu olevan biisien sisällä. Terävä äijä, vaikkakin jo erittäin setämies!

Band Of Horses: Infinite Arms. Rrrr, piakkoin ilmestyvä herkkuplattanen, makupaloja on saatu jo kuultavaksi, etenkin biisi ”Older” yllättää uudenlaisella kantrirock-asenteellaan. Voisiko tämä levy pettää, tuskin?

The New Pornographers: Together. AC Newman ja Neko Case, bändin voimajäsenet julkaisivat viime vuonna molemmat erinomaiset soololätyskät: Get Guilty(09) ja Middle Cyclone(09) Ovatko Pornographersit enemmän vai vähemmän kuin osiensa summa? Sinkkubiisi ”Crash Years” poppaa kyllä maukkaasti.Viuh!

The National: High Violet. Tästä bändistä kohistaan, edellinen albumi Boxer(07) oli jonkinlainen arvostelumenestys. Uuden levyn ”Bloodbuzz Ohio” on soinut jo taajaan netin blogitaajuuksilla ja miksei myös joillakin radiokanavillakin!? Kevään yllättäjä kenties?

Paul Weller: Wake Up The Nation. Sehän on se Mod-setä, jonka levyjä aina kehutaan, niin tätä uuttakin, onko siihen aihetta? Otetaampa selvää, vi-viuff!

Dead Weather: Sea of Cowards. Jack Whiten uuden bändin toka levy. Kovin ehtivä veijari väsäämään levyjä tää Whiten poeka, kuulemma soololevy ja emobändin White Stripesinkin uutukaiset olisivat kovasti jo työn alla, liekö jo valmiina?

Ryan Adams: Orion. Myöskin isäntäni iki-suosikkeja. Levy jonka julkaisemista on annettu varma lausunto artistin MySpace-sivulla, mutta mitään ei ole vielä varmistettu? Jänskää, kommentin mukaan herran metallisin levy.

Blitzen Trapper: Destroyer of the Void. Tämä monen pojan ja tytön suosikin uutukainen ilmestyy kesäkuun alussa. Esimakua on antanut kotisivujen ilmaislataus: ”Heaven and Earth”

Wurff! Näillä edetään mukavasti kohti kesää. Itse aion vongua tässä hetken iltalenkin toivossa ja sen jälkeen saankin sulanutta lihaa kera puuron, parasta iltaherkkuani, mmmvauh!

Sen vielä haluan teille ulvaista, että minä symppaan kotimaista Poets of the Fallia, vaikka sitä aika keskinkerteiseksi haukutaan, mutta minäpä haukun takaisin: ha-hauu-uhuu-huu!



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko