Levymessut Kåren. Turku. 23.11.2019

Tällä kertaa hain lämpöä Hassisen kirppikseltä. Seisoin oven takana ennen avautumista kuulaassa marraskuun ilmassa. Kun ovi aukesi, niin marssin määrätietoisesti LP-kirppis-osastolle ja sain vartin mittaisella levynpläräyksellä kivan lämmön päälle. Sormet notkistuivat ja sormenpäät saivat kevyen painomustepinnoitteen. Kassiin tipahti muutama kiva löytö, Status Quon harvemmin vastaantuleva Rock Till You Drop (91) kuudella eurolla, Beach Boysin nähtävästi originaali, mutta pelottavan naarmuinen Little Deuce Coupe 32 (64) kahdella eurolla. Myös Joan Baezin hittikokoelma lähti kahdella ekellä. Ehkä kiinnostavin löytö tässä kohtaa oli Bugglesin: Adventures In Modern Recording (81) kolmella eurolla. 

Sitten olikin jo kiire. Tavoitteena oli ehtiä Kårenille puolta tuntia ennen avautumisaikaa. Onnistuin. Sain erittäin tuhrivan, suorastaan verenpunaisen levymessuleiman kämmenselkääni, mutta levykojujen ääreen en ihan vielä päässyt. Siispä hain läheisestä K-Marketista vähän suolapalaa, jossa sain pitkiä katseita verenpunaisesta leimastani kämmenselässä. Palasin Kårenille, suoritin vessatoimenpiteet, jätin takin alakerran naulakkoon ja kampasin tukkani. Nyt sisään. Mutta vielä oli 20 minuuttia avautumiseen. Hätäni oli sen verran suuri, että maksoin viiden euron ns. "vip-asiakaslisän" ja ryntäsin levylaarien kimppuun. 

Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikään ei ollut oleellisesti muuttunut viimeisen kymmenen vuoden ajan Kårenilla. Samoja myyjiä, samoilla jalansijoilla, mutta hivenen vähemmän kuin 2010-luvun alkupuolen pulleina vuosina, jolloin Prince ja David Bowie oli vielä elossa, joka tarkoitti sitä kyseisten artistien tuotannon löysi kivuttomasti parin euron laareista. Mutta ei enää, ajat ovat muuttuneet, levyjen virta tyrehtynyt. Jopa alati runsaskätisten ruotsimyyjien laarista ei löytynyt parilla eurolla kovinkaan monta rokin klassikkoa. 

Mutta jotain löytyi ja vip-asiakkuus kannatti. Pääsin heti napsaisemaan erään tutun ruotsimyyjän laarista kympilla neljä tarjouksen. Camel, Leo Kottke, Joe Walsh ja The Who. Ei pöllömpiä artisteja. Näistä etenkin Camelin: Moonmadness (76) tuntui tässä hintaluokassa oivalliselta löydöltä. Tämä oli vasta lämmittelyä. Seuraavasti syöksyin Ruotsalaisen Record Hunterin koskemattomille kahden euron laareilla. Oujee, melkein ainakin. Oli hyvä, että olin ensimmäinen, koska sain nippa nappa kasattua sen kymmenen hyvää plattaa, joista kärkinä toimivat Devon: We are not men, we are Devo(78), Frank Zappan: Joe's Carage: Act 1(79), Yoko Onon: Seasons of Glass (81) ja pari 70-luvun Rollarilevyä. Kahden euron laarit olivat melko vaatimattomat ja pitivät sisällään paljon maksisinkkuja. Pieni pettymys. 

Muistan ajan jolloin näistä laareista löysi todella täräyttäviä löytöjä, aina em. Bowien kautta Pink Floydiin ja kaikkiin mahdollisiin rokkiklassikoihin. Ajat ja levyvirrat ovat muuttuneet. Jo toissakesänä vieraillessani Record Hunterin kivijalkakaupassa Tukholmassa huomasin, että hyvää halppista oli yhä vähemmän tarjolla. Tavallaan on hyvä, että levyt maksavat jotain, että Bowien 70-luvun lättyjä joutuu oikeasti metsästämään, että kolme euron hintalappu on muuttunut kahdeksikympiksi. Klassikolla pitää olla arvoisena hinta. Vai pitääkö? Itse sinnikkäänä alelaarihiplaajana edelleen uskon ja toivon löytäväni valtavia laarillisia 70-luvun klassikkoroinaa muutaman euron hintaan. Se tuskin enää mahdollista?

Vip-asiakkuuteni hyödyllisyyden lunastin neljällä viiden euron klassikkolöydöllä, eli levyt: Dr.John: In The Right Place(73), Kraftwerk: Radio-Activity(75), T.Rex: Tanx(75) ja Lynyrd Skynyrd: One More From The Road(76) hivelivät levynkeräyksen tumapesäkettäni. Syy ja seuraus, miksi kannatti taas lähteä. Ja siihen päälle kaksi Grace Jonesin kasarilevyä parilla eurolla, niin avot, tää oli tässä. 

Tämän jälkeen ei ollut oikein mitään löydettävää. Useiden suomalaisten myyjien laadukkaat, mutta törkeästi ylihinnoitellut laarit olivat pieni jälkikuriositeetti tällä reissulla. Jos samat levyt saa kirppareilta ja jopa kivijalkakaupoista puolet halvemmalla, niin hälytyskellot kyllä kilkattaa. Ei ole mikään yllätys, että levyjen hinnoissa on kauttaaltaan paljon ns. messulisää. Eikä se sinänsä haittaa, jos asiakas haluaa maksaa levystä arvoisensa hinnan. Levymyyjistä suurin osa on aikaisemmilta messuilta tuttuja ja hinta varmastikin reagoi yleiseen muovimateriaalin saatavuuteen, joka tällä hetkellä on käsittääkseni heikompaa. Mutta se kun katsoin rakastamani artistin Michael Chapmanin Savage Amusumentin (76) kolmenkymmenenviiden euron hintalappua, niin pyrin vain poistumaan hiljaa ja arvokkaasti tuolta hintatasoltaan varsin tähtitieteellisiin lukemiin kohonneelta laarilta. Voipi olla, että olen levymyyjien silmissä niitä inhokkiasiakastyyppejä, levynkeräyksen tarjoushaukkoja joille kelpaa huono ja kulahtanut materiaali. Tämän toki auliisti myönnän. 

Iso osa messuilua on varmasti harvinaisuuksien ja specialpainosten metsästäminen. Hyviä keskusteluja levymyyjien ja muiden asiakkaiden kanssa. Levynkeräyksessä on oma kapea sosiaalisuuden kaistale, voidaan kertoa kaverille jokin musaknoppi ja millaisen löydön olen tehnyt. Toisaalta kerääminen on aina jossain määrin itseensäkäpertyvää toimintaa ja omaa keräysfanaattisuutta voi olla vaikea jakaa kaverille, eikä sitä välttämättä edes halua jakaa. Levynkeräys on oman musiikkillisen lähteen vaalimista, oman levykokoelman kasvattamista, hyvää musiikkia, kauniita levynkansia ja sen jonkin salaisuuden etsimistä, johon musiikilla saattaa olla avaimet. Mutta tuon salaisuuden ei ole vielä syytä paljastua. Sillä matka on kesken ja monta unenomaisen hyvää, löytämätöntä rokkiplattaa lojuu tämän telluksen loputtomissa laareissa.

Knipi, Topi Saha. Olympia. Tampere. 7.12.2019

Kaikki rakastavat Knipiä. Minä muiden joukossa, sillä kuka ei voisi olla pitämättä tästä läpeensä sympaattisesta ja perkuleen taitavasta biisintekijästä. Knipi, syntymänimeltään Zachris Alexander Stierncreuz, julkaisi pitkän vitkuttelun jälkeen ihkaoman sooloalbumin Knipi(19) tänä syksynä. Tässä blogissa jo aiemmin arvioitu levy https://homesickhounds.blogspot.com/2019/10/knipi-knipi.html?m=0
jätti mukavan maun suuhun. Kyse on kestävästä rocklevystä, joka asettuu luontevasti Egotrippi-levyjen rinnalle, mutta jossa on oma ja artistinsa näköinen luonne.

Ennen keikan alkua mietin, että kuinka pitkän setin Knipi aikoo ja voi vetää? Sillä rahtusen yli puolen tunnin mittaan venytetty esikoisalbumi jättäisi vain nälän tunteen. Ei huolta, noin tunnin ja vartin mittainen keikka piti sisällään koko esikoisalbumin ja mukavan otoksen egotrippibiisejä sekä yhden Anna Puu-coverin.

Keikan kappalejärjestys ei mukaillut suoraan esikoisalbumin vastaavaa. Se on menoa nyt avasi pelin, hmmh, aseistariisuvasti. Levyn hitti, egotrippimäinen(jos voi näin sanoa), Katkoviivoja jatkoi varmasti. Mietin, että kuinka Knipi selviää ilman emobändiään Egotrippiä. Hyvin hän selvisi. Laulutontti hoitui miehekkäästi ja Egotripin Anssi Maasalo bassossa tuki hyvin pääesiintyjän laulua. Kitarassa oli lainassa Topi Sahan bändin kitaristi Jaakko Murros. Tämän lisäksi taustabändin kosketinsoittaja ja rumpali tekivät keikkaelämyksestä ehjän ja toimivan.

Keikassa ei ollut juurikaan heikkoja kohtia. Jokin biisi meni hieman takkuisemmin, ehkä se oli Musta Aukko, kuin soittimet eivät olisi ihan löytäneet paikkaansa. Mutta tämä oli vain pieni kauneusvirhe melkein täydellisessä keikassa. Yksi keikan kirkkaimmista kohokohdista oli uuden levyn vika biisi Värejä, jolla Knipi väräytti keikkayleisön jokaista ihokarvaa. Näitä kylmiä väreitä oli tiedossa keikan loppupuolellakin. Asvaltin Pinta, Mestaripiirros ja viimeisenä kuultu, Knipin yksin esittämä Varovasti nyt upposivat luihin ja ytimiin. Biisit ovat mestariteoksia, kansan yhteistä kollektiivista omaisuutta. Etenkin Mestaripiirroksen Mariskan kynäilemä lyriikka koskettaa aina.

Mitä jatkossa on tiedossa? Keikka osoitti sen, että Knipi pärjää mainiosti omillaankin. Toisaalta kansa janoaa Egotrippiä ja uutta levyä. Minä ainakin. Mutta en pistäisi pahakseni jos lähitulevaisuudessa levykaupan hyllystä löytyisi Knipin kakkosalbumi. Pistetään toivetta tässä tulille.

Ennen Knipiä Topi Saha bändeineen heitti vahvan keikan. Paskainen Sydän, 2056, Pirun Ikävä. Monet Sahan kappaleista ovat osoittaneet kestävyytensä ja keikkailu on tuonut Sahan otteisiin lisää varmuutta ja rentoutta. Lopunajan Rakastavaiset (08) levyn julkkarikeikka puolitoista vuotta sitten oli paljon varovaisempi kuin tämän illan Topin ja bändin varma veto. Iloksemme keikalla kuultiin kaksi uutta, levyttämätöntä Topi Saha - kappaletta, joista molemmat kuulostivat varsin hyviltä. Toivottavasti Topi joukkioineen palaa levytyskantaan ehkä jo ensi vuoden aikana.

Joulukuun lumi, se ei ole vielä satanut

On se kummaa, että kaikki seitenkymppiset rock-kummallisuudet yhä edelleen aktivoituvat äänitemarkkinoilla. Mikä on tämä sumuisen harmaa marraskuinen perjantai kun kaikki menneisyyden suosikkiartistit julkaisevat uutta musiikkia. Graham Parker, Paul McCartney, The Who, Nits ja jopa Leonard Cohen huhuilee hautansa takaa.

Miten rokin taika vielä kestää, kuinka vanhat fossiilit pystyvä edelleen liikkumaan, laulamaan, luomaan merkityksiä. Se on kiitosta, se on satamatonta lunta, se on tyhjä ja vanha maa, joka rakastaa tarinoita ja lauluja, jossa laulajan ikää ei ole määritelty. On vielä korvia, vanhoja sekä nuorempia. He kieltävät, että rock on fossiloitunut samalla tapaa kuin humppa aikoinaan.

Kaikki tämä onkin iättömyyttä, melkein ikuisuuden säveltä. Parker ja McCartney joikhaavat suoraan jostain sieltä, mikä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Melkein uskonnollista rockhurmosta, kiveen hakattua totuutta, tai ainakin lp-levyn uraan jäänyttä Pectus-pastillia.

Vanha ihminen, sinussa on totuus ja onko elinvoimakin. Tarina ihmisen elämästä ja sen kestävästä pitkästä kaaresta. Rock ei suostu menemään vanhainkotiin, sillä se on määritellyt koko vanhainkoti-käsitteen uudelleen. On luonnon luonnoton kiertokulku, jossa putoavat lehdet ja oksat eivät maadu nurmikolta, ei tässä sää- ja maailmantilassa. Te rokkaatte sen päälle.

Apokalyptista. On helppo heittää käsitteitä. Säälittävää vanhusrokkia. Tuskin. Nostalgista. Mikä voisi olla sen kauniimpaa kuin kultakuoriset muistot ja niiden päälle sataneet hopeiset kyyneleet. Me nousemme vielä, laulamme ja ilakoimme. Vanhimmat meistä saavat näyttää mallia.

Kuka keksi rokkenrollin

Kuka keksi rokkenrollin, kuka tarttui tarttui tuulen reunasta kiinni, maadoitti sähköpurkauksen ja vapautti sen saman tien.

Kuka keksi rokkenrollin, kun flipperipoika pommitti pallojaan ja hassulasinen pianisti pimputti parastaan. Se oli aikaa jolloin Lontoo oli maagisia bussimatkoja pullollaan, kun pienen pojan tarinoista tehtiin oopperaa. Vielä tuolloin rokki pönötti ja pullisteli housuissaan, pelkkä kunnianhimo ei auttanut ketään, mutta kuka tiesi, aika ei ollut vielä koittanut.

Kuka keksi rokkenrollin. Etenkin öljykriisin vuosikymmenellä sähkö vapautui kielisoittimestaan isolla kädellä...ja nenällä. Epävarma maagikko keksi kitarastaan pelottomia ja rytmikkäitä sointuja, kunnianhimopäissään teki levyistä elämää suurempia ja alkoholiongelmastaan vielä suuremman. Tuli isompia ja parempia teema-albumeita, irtosinkkuja ja mahtava krapulalevy vuosikymmenen puolivälissä.

Miten nämä ilmeiset ongelmat, hedonistisen vuosikymmenen kokaiinilaineet synnyttivät helmiä, vapauttivat rytmin ja myöhemmin rumpalin autuaammille rummutusmaille. Kuinka tarttuvaa, houkuttelevaa ja aikaa kestävää tämä Jack Danielsilla kyllästetty rokki onkaan, jonka pelkkä kuuntelu saa promillet veressä nousemaan.

Se oli kuka joka keksi rokkenrollin, tuo röyhkeyttä, ongelmia ja tavanomaisuutta pursuileva kvartetti valjasti sähkön voimakseen ja svengikseen.

Ja tässä minä, avuton kuuntelija, huokailen ja nautin. Kuka keksi rokkenrollin ja miksi se edelleen kuulostaa niin hyvältä.

Rickie Lee Jones - Tavastia. Helsinki. 5.11.2019.

Rickie Lee Jones on kahlitsematonta ja svengaavaa naisääntä, mielenkiintoisia jazz-vaikutteisia kappaleita, lapsenomaisia kiljahduksia, muotista lipeämistä, pitkästyttävää keskipäivän tunnelmaa, joka musiikillisesti on kaikkea muuta kuin ikävystyttävää. Neljänkymmentä vuotta kestänyt levytysura on pitänyt sisällään nousuja ja laskuja. Nousuhetket koettiin uran alkuvaiheessa, jolloin hän kahmi useita "uusi tulokas palkintoja" ja poseerasi monen merkittävän musiikkilehden kannessa.

Itselläni ensi kosketus Jonesin musiikkiin tuli kakkosalbumin: Pirates (81) kautta, joka on ehkä Jonesin uran tasapainoisin ja biisimateriaaliltaan vahvin albumi. Miten kuvailisin tätä albumia? Se on musiikkia jota Joni Mitchell olisi halunnut tehdä, mutta musiikillisen uran terävin kärki oli Jonin osalta jo 80-luvulle tultaessa saavutettu. Mitä Jonilta olisi voinut tulla Hejran (77) ja Mingusin (79) jälkeen, ehkä tällaista läpeensä svengaavaa jatsrokkia kera vielä svengaavamman naisäänen.

Rickie Lee Jones on koko uransa ajan julkaissut tasaisen harvakseltaan laadukkaita albumeja kera hyvän säestysjoukon. Etenkin Steely Dan - mies Walter Becker on ollut monella Jonesin levyllä mukana ja välillä avittanut biisinteossakin. Piratesta seurasi melkein yhtä hyvä: Magazine(84) ja tästä viisi vuotta, sekä yksi lapsi myöhemmin, ilmestyi myös erinomainen Flying Cowboys (89), jonka vinyyliversio tulee kovin harvoin vastaan. Traffic From Paradise (93) ja Ghostyhead (97) olivat molemmat tinkimättömiä albumeita, mutta jälkimmäisen kokeellinen ote taisi mennä hieman yli.

2000-luvulla Jones on julkaissut vuoron perään coverlevyjä ja omaa tuotantoa. Laatu ei ole juurikaan päässyt notkahtamaan. Ehkä Rickien ääni on iän myötä menettänyt hivenen falsettimaista notkeuttaan, mutta ääni on edelleen vaikuttava lapsenomaisessa voimassaan. Todella erikoinen ja aito ääni, joka ei välttämättä myötäile oikeaoppisia sävelkulkuja.

Mikä parasta, tänä iltana tarjoutui tilaisuus päästä kyseisen mamman keikalle, tosin kuin kolme vuotta sitten Savoyn keikan esteeksi muodostui ulkomaanmatka. Kysymys kuuluukin, oliko kesän 2016 Savoyn keikkaa lainkaan? Sillä minkäänlaista keikka-arviota en ole löytänyt tuosta keikasta?

Tavastian keikka alkoi tasan yhdeksältä, jolloin Jones astui bändeineen lavalla. Nelihenkinen bändi muodostui Jonesin lisäksi charmikkaasti hymyilevästä rumpalista, hyvin nuorenoloisesta kitaristista ja myös nuorekkaasta urkuri/basistista. Jones itse soitti akustista ja sähköistä kitaraa, sekä välillä istahti pianonsa taakse. Pian 65 vuotta täyttävä Jones oli aikalailla ikäisensä näköinen ja oloinen, ilman turhaa koreilua. Tämä hyvin tavallinen ja alati sympaattisesti virnuileva nainen sai olon yleisössä olotilan jotenkin kotoisaksi, kuin hän olisi voinut olla kuka tahansa meistä.

Puolitoistatuntinen setti koostui enimmäkseen Jonesin neljän eka levyn materiaalista ja muutamasta poiminnosta tuoreemmasta matskusta sekä noin viidestä uuden: Kicks(19) coveralbumin biiseistä. Näistä coverbiiseistä Johnnie Rayn Cry toimi hyvin ja vielä paremmin Nagasaki, jonka alkuperäiseksi esittäjäksi Jones mainitsi Mills Brothersin 1930-luvulta. Tässä tuota liki sadan vuoden takaista tyylinäytettä.



Jonesin eka (ja ainoa?) hitti Chuck E's In Love toimi keikalla täydellisesti. Todennäköisesti sadat ellei tuhannet esiintymiskerran ovat hioneet tuosta laulusta keikkatimantin, kuin mikään sen esittämisessä ei voisi mennä pieleen. Rickie Lee Jonesin aistikas ja hyvin persoonallinen ääni oli vähintään yhtä kuin levyillä, vuodet eivät olleet juurikaan himmentäneet sen elastista olemusta. Jonesin ilmaisu oli välillä lähellä lausuttua runoutta tai jonkinmoista rappia, mutta aina hyvällä svengillä ja cooliudella silattuna. Jo tämä video osoittaa, että tietty coolius on ollut ehkä sisäänrakennettua.

Keikka eteni hyvällä dynamiikalla eteenpäin. Hitaimmat numerot olivat vallitsevana, mutta väliin tuli riemukkaita hittejä, kuten JukeBox Fury ja oma suosikkini Satellites albumilta: Flying Cowboys (89). Sen sijaan tuon albumin nimikappale ei oikein noussut lentoon ja oli ehkä keikkaillan esityksellisesti heikointa antia. Jonesin osin mumisevakin, naurahteleva, sympaattinen ja hyvin erikoinen vokalisointi oli joka hetkessä nautittavaa seurata. Harvalukuisella, mutta hyvin lämmenneellä yleisöllä oli selvästi artistin back-kataloogi hanskassa. Huomaan, että itselläni oli suuriakin aukkoja esimerkiksi Jonesin debyyttialbumien biisien muistamisesta, puhumattakaan laulujen lyriikoista, jotka olivat täynnä hienoja tarinallisia yksityiskohtia.

Keikan huippuhetki koettiin kun Rickie Lee Jones asettui pianon ääreen esitti Pirates (81) albuminsa nimikappaleen ja huikean version Living it Up biisistä. Tässä kohtaa huomasi kuinka yksityiskohdiltaan rikasta ja nautittavaa Jonesin musiikki onkaan. Tässä kohtaa voisi puhua jonkinmoisista jazzrock-teoksista.

Encorea saatiin taputtaa ihan tosissaan. Settilistoja katsoessani, encore ei ole mikään itsestään selvyys Rickie Leen keikoilla. Monilla keikoilla sitä ei ole ollut. Hurmostilaan itsensä ajanut Tavastian yleisö taputti hurjasti jo soimaan laitetun taustamusiikin päälle, niin että maestron oli myönnyttävä encoreen. Jotenkin tämä lavalle paluu näkyi naamasta, että pitiks vielä tulla? Mutta kun musiikki alkoi, mikään ei ollut puolivillaista. Bad Companyn yhtyeen debyyttialbumin nimikkobiisi Bad Company päätti liki täydellisen keikkaillan. Seitsemän minuuttiseksi venynyt versio nosti keikan laatutasoa vielä pykälän, etenkin nuoren kitaristin nälkäiset soolot olivat nautittavaa kuunneltavaa, puhumattakaan Rickie Lee Jonesin miltei maagisesta läsnäolosta.

Kannatti lähteä yön selkään Lempäälästä ja palata pikkutunneilla takaisin. Tämä päivä on mennyt silmät puolitangossa, mutta parin tunnin automatka laatumusiikin äärelle oli sen väärtti.

Knipi - Knipi

Katkoviivoja aloittaa levyn hyvinkin egotrippimäisin tunnelmin. Vakuuttava aloitusbiisi, väittäisin että tuleva popklassikko, joka menee samaan sarjaan kuin Asvaltin Pinta, Matkustaja ja Valtatie, joka on sitä samaa tiellä kulkemisen tunnelmaa, niin että maestro itse oli jopa huvittunut tästä usein toistuvasta tematiikasta biiseissään.

1986 on albumin seuraava radiohitti. Nostalginen, tunnelmallinen, edelleen samassa pehmeässä popvirrassa uiva biisi kuin edellinen. "Tämä laulu on sulle, missä ikinä meet." Empaattinen kädenojennus hukkaan joutuneille ikätovereille, mutta ehkä myös omaelämänkerrallinen tuotos. Knipi onnistuu sanavalinnoissa huomattavasti paremmin kuin vaikka Pauli Hanhiniemi uudella Kolmannen Naisen levyllään. Knipin sanat sopivat paremmin biisin tunnelmaan ja ovat syvempiä sekä uskottavampia kuin Hanhiniemen vastaavat, jotka kliseenomaisesti toistavat vanhoja "kolmasnainen" fraaseja.

Sotku on kappale joka kirjoitettu käsittääkseni alun perin kolmannessa persoonassa, mutta biisin tehoa lisätäkseen, lauluntekijä muutti kappaleen minäkertojamuotoon. Olen rikkonut hänet, enkä ehjäksi saa, tätä en voi korjata. Sinänsä lyyrisesti ei mennä tässäkään kovin tuntemattomille vesille, mutta jokainen sana on harkittu ja toimiva. Hölösuu jatkaa rauhallisena balladina, jossa minä kertoja kertaa virheitään.

Menneestä ajasta on komea kappale ja kulkee vauhdikkaammin kuin pari edellistä veisua. Kaikin puolin nautittava ja hyvin sanoitettu biisi: Tulet menneestä ajasta, olet kasvot valokuvassa, muttet itseäs tunnista, olet joku muu. Simppeli, syvällinen ja hieno, ehkä oma suosikkini levyllä.

Seinäruusu ja kynnysmatto. Mitä sanoisin? Laatua on taas tarjolla. Kun jäljellä on vain me kaksi, kun kaikki muut on lähteneet, tanssiaisen kummajaiset. Oih, ihanasti sanottu. Hieno kohtaamisen merkitystä ylistävä kappale. "Kun jäljellä on vain me kaksi ja kun sydän halkeaa, tulla saa vaikka maailmanloppua, aivan sama, miten vaan."

Se on menoa nyt on lyyrisesti levyn parhaimmistoa: herään eteisestä vaatteet päällä ja mietin miten olen päässyt tähän pisteeseen. Epäonninen minäkertoja kaivelee sormustaan taskustaan ja miettii syntyjä syviä. Melodia toimii taas.

Musta aukko on taas nopeampaa kamaa. Toimii. En pyristele vastaan. Laatu pysyy ja jatkuu Maitojunan kautta levyn päättävään herkkään ja moni-ilmeiseen Värejä kappaleeseen, joka paketoi hienosti tämän esikoisalbumin. Todellakin, vasta esikoisalbumin, vaikka Knipille Egotripin riveissä lättyjä on tullut kymmenkunta sekä tämän lisäksi hän on tehnyt lukuisia kappaleita muille artisteille, kuten Anna Puulle ja Mariskalle.

Knipin esikoista voisi sanoa hyvinkin tekijänsä näköiseksi, sellaiseksi mitä tältä lahjakkaalta lauluntekijältä saattoi odottaa. Yleisilme on rauhallinen, mutta ei unettava. Jossain biiseissä mietin,  että miltä tämä kuulostaisi Mikki Kausteen laulamana, osana seuraavaa Egotrippi-levyä? Varmaan hyvältä. Mutta Knipin oma ääni kantaa koko levyn mitan ja varmasti niitä uusia laadukkaita biisejä syntyy Mikin laulettavaksi tulevaisuudessa. Sitä odotellessa nautin tästä pienestä suuresta levystä, jonka pinnan alla kuplii paljaaksi riisuttu nostalgia ja menneiden vuosien kaihoisat sävelet. Otan ne ilolla vastaan.

Eniten harmittelen sitä, että menin ostamaan Kolmannen Naisen uusimman levyn ilmestymispäivänä, enkä tätä Knipin täyteläistä herkkupakettia. Virhe täytyy korjata pikimmiten.

Lokakuu avaa latua pimeään

Loivasti alas viettävä mäki, piiloutuva aurinko, pakastearkun verran arktista voimaa. Laulut ja laulajaiset, pienet kitarapeikot ja möreät kuiskaajat. Helmiä arjen arvattavuudessa, kulunutta farkkukangasta, sohvalle vääntyvää miesselkää, parempia ja pahempia biisivalintoja.

Syksyn sakeassa ilmanalassa ei ole monikaan musiikillinen kutsu äitynyt elämää suuremmaksi. Kiire ja keski-ikäinen puuhakkuus, ilmeinen ja arvattava sellainen, on hakannut vaikkutappia korvaan ja hukannut monta laulua ja levykokonaisuutta. Kiireellisestä ilmanalasta huolimatta muovinen äänitemateria on sinnikkäästi suorittanut hämmästyttävää, suorastaan ilmestyksenomaista lisääntymistoimintaa. Jonkin verran harvat ja harmaantuvat korvakarvat ovat rekisteröineet mielenkiintoisia veisuja olohuoneen ilmanalassa.

I know you gonna hate this song, tunnustaa Roger Daltrey The WHO:n uudessa kierrätysrokissa All This Music Must Fade. Minä en vihaa lainkaan, vaan imen itseeni kaiken 75+ setämiesten vitaalisuudesta. Sitä on jäljellä yllättävän paljon. Uusi levy The WHO tulee ulos sopivasti ennen joulua.

Wilco laukkaa, Tweedy naukuu, välillä soolona, tarpeeksi usein bändinäkin. Uusi levy Joy on otettu...hmm...ilolla vastaan. Yhden juoksulenkin perusteella sanon, että levy on ihan ookoo kamaa. Riittääkö ihan ok?

Knillsson, Schmillsson, Midnight Cowboy tunnarin jumalainen tulkki Harry Nilsson julkaisee haudan takaa uuden albumin Losst and Founnd jonka nimikappale on jo eetterissä. Kappaleen alusta tulee mieleen erehdyttävästi The Smithereens yhtye ja sen edesmennyt laulaja Pat DiNizio. Se ei ole huono asia. Tämä vähän ennen Nilssonin kuolemaa valmistunut albumi saa päivänvalon noin 25 vuoden panttauksen jälkeen.

Field Music on lienee tämän ajan paras XTC:n perinnön vaalija, älykkään ketterää poprokkia. Uusi albumi on tulollaan tammikuussa. Kanadan profeetan Bruce Cockburnin tuorein albumi on instrumentaalilevy Crowing Ignites, joka on täynnä herkän kitaranäppäily synnyttämää mystistä voimaa. Pukin konttiin.

Nick Cave and The Bad Seedsin Ghosteen on saanut kauttaaltaan hyvät arvostelut. Se ei ole huono levy laisinkaan. Se voi olla vain vähän liikaa, sillä Caven perhetrauma häilyy vahvana taustalla ja kuulijan tulkintalinjat on lukittu, vaikka kyseessä monella mittapuulla mitattuna varsin komea ja syvämietteinen levy.

Uusi tuttavuus Sandro Perri tarjoaa väliin eksoottisempaa rytmiikkaa ja varsin mukavan kuuloisen kappaleen Wrong About The Rain, joka on ottanut vahvan sijan tämän syksyn parhaiden biisien soundtrackissani. New Pornographers jatkaa laadun tiellä. Noel Gallagherin Evil Flower yllättää positiivisesti, sillä kuvittelin kuuntelevani Michael Kiwanukan uutta biisiä ja mielessäni ylistin biisin kekseliästä rakennetta. Hemmetti Noel, eka kerran vaikutuin täysillä soolotuotannostasi.

Soittolista rauhoittuu ja kansamusisoituu, Lankum nimisen orkesterin kappale Irish Rover on kuta kuinkin nimensä kuuloinen, eli pitkä irkkufolkhymni, jossa viulu vongahtelee ja totisen kuulas laulu johdattaa meidät nummien sumun lävitse. Viimeisenä kädenojennuksena ja musiikillisena hyväilynä käy australialaisen Paul Kellyn popkaunokki Every Day My Mother's Voice. Ja elämä taas voittaa, lokakuu sysimusta ilta saa kuulaan sävyn, ajokoira haukahtaa remmissään kaukana, pienet hiiret kulkevat pitkin selkäpiitä ja luovat hetkeen merkityksellisyyttä. Mitä olisin jos minulla ei olisi musiikkia? Olisin kyllä se mikä olisin, mutta musiikin kaiken täyttävästä tunnelmasta ja sen suorastaan kiitollisuutta synnyttävästä energiasta jäisin paitsi. En halua jäädä.

Liam pelastaa rokkenrollin

Mutta kuka tarvitsee pelastusta? 

Ei yksikään alle nelikymppinen. Maailma on muuttunut, rock ei vaan ole se juttu, vitaalin elämänenergian kirkkain ydin. Näin pöhöttynyt maailma väittää, kun se ohjaa musiikin yhteen ja samaan valtaväylään, jossa elektro pauhaa, ääni autotunetetaan ja artistin ura hiipuu jo kahden biisin jälkeen. Voihan pyhä Alma ja Yök Ed Sheeran. Kuka tarvii Ed Sheerania kun meillä oli Paul Young 80-luvulla. Yhtälailla hunajassa kieritelty poppispoika ja paljon paremman näköinen, vieläkin. Everytime you go away, Wonderland, Where ever lay my hat, kaikki ne hitin möhkäleet. Ja ennen kaikkea Paul Youngin 80-luvun tuotanto makaa paksuina kasoina levykauppojen ja kirppareiden alelaatikoissa. 

Mutta miksi Liam pelastaa rokkenrollin? Hän on ainoa iso starba jolla on vielä hölmöä be bob a lulaa jäljellä, pöhköjä ajatuksia, itsekehua, miljoonan punnan hedonismia ja tietenkin tosikkomaisen veljensä pilkkaamista. Liam rokkaa täysillä ja tunteella, kuin iso lapsi. Noel tekee taidetta, on liian tosissaan...ja se saksien soittaja. Rock vaatii täyden tunteen, lennonin ja rod stewartin. Liam on rockunelmensa kokoinen iso rokkivauva.

Mitä se Liam oikeasti osaa? Hän osaa laulaa rokkia. Muun muassa poppari/kirjailija Tracey Thorn ottaa kirjassaan Naked At Albert Hall Liamin esimerkiksi hyvästä ja kadehdittavasta rockilmaisusta. Todisteena tästä on tuore Once kappale, jossa ei ole mitään teennäistä, vaan se on aito tunteella laulettu tunnelmapala. Tämä alla oleva tuore studiolive kertoo kyllä oleellisen, miehen ääni on kunnossa. Voisiko Once olla jopa Liamin paras kappale? Herra itse on ainakin vahvasti sitä mieltä viimeaikaisten lausuntojen perusteella.

Missä olin kun kaikki alkoi?

Kun Oasis ponnahti julkisuuden olin jo 23v, eli aivan liian vanha omaksumaan brittipoikien haista vittu – rokkiasenteen. Elin tuolloin musiikinkuuntelijana, ns. Chris Rea – vaihetta, kuuntelin softia poppia, jatsia ja bluesia. Kaikki räminä oli pannassa, etenkin Oasiksen edustama keskinkertainen räminä, josta vaikutteet paistoivat liian selvästi läpi. Tämä oli niin nähty ja kuultu ajat sitten. Efekti oli samanlainen The Black Crowesin retrorokin kanssa, puhumatta 2000-luvun retroilijoista White Stripesistä ja The Black Keysista. Ei vaan jaksa kertaalleen kierrätettyä kamaa. Mutta mitäpä muuta rokki olisi, kuin pelkkää kierrätystä, lähtien aina rollareista, zeppeliineistä ja muista isoista nimistä, samaa rhytm'n bluesin rytmiluuta siinä heilutetaan.

Kitaristi Noel Gallagher nostettiin varsin nopeasti ässäbiisintekijäksi, hypetystä kesti Oasiksen kahden eka levyn ajan. Kolmonen Be Here Now(97) lytättiin kautta linjan, vaikka levy ei kuulosta lainkaan hullummalta tänään kuunneltuna. Levyllä on yleisen pöhön lisäksi useita hyvin aikaa kestäneitä kappaleita, lähtien aina pilottisinkusta D'you Know What I Mean, nimibiisin Be Here Now kautta sellaisiin "unohdettuihin" kappaleisiin kuin My Big Mouth tai vaikka sinkun b-puolelta löytyvään rullaavaan Stay Young - tsipaleeseen.

Oma Oasis diggailuni, tai oikeastaan tsekkailuni kesti koko Oasiksen keskenjääneen uran ajan, aina viimeiseen Dig outYour Soul (08) levyyn asti, jota pidin ilmestyessään aika kovana lättynä, mutta nyt kuunneltuna se ei olekaan niin hyvä mitä muistelin.

Liam tahtoo kuitenkin pelastaa rokkenrollin!

Voisiko olla näin? Hyvien perustelujen, kirjallisuusviitteiden ja yleisen kulttuurihistorian kautta ei etene kumpikaan, ei Liam, enkä minä. Rock on tunnetta, mieletöntä fiilistä, hikistä rokkaamista ja itsensä unohtamista, naurettavan dekadenssia elämänasennetta, jota nykynuoriso ei enää tunnista. Tuomas Kyrö kuvaa tätä sukupolvien eroa nasevasti tuoreessa Suomen Kuvalehden kolumnissa: "Me ihailimme musiikkia ja muusikoita, jotka eivät halunneet kasvaa aikuisiksi. Heille vapaus tarkoitti huumeita, urheiluautoja ja aviorikoksia. Nyt he ovat kuolleita tai absolutisteja"

Paul Kelly & The Messengers

Se hetki kun löytää euron laarista jotain kuranttia ja ennen kuulumatonta. Tällä kertaa Tampereen Sammakka-Popin roinalevyjen kasasta veskuloirin joululevyn ja dianarossien joukkoon kulkeutui minulle täysin tuntematon nimi: Paul Kelly & The Messengers: Under The Sun(88). Ajattelin, että kokeillaanpa, todennäköisesti sellaista 80-luvun tuhtien levyvuosien unohdettavaa poprock-huttua. Eipäs ollutkaan.

Mikä parasta, pienen Soundin vuosikertaselauksen jälkeen löysin lehdestä 12/88 Jussi Niemen kirjoittaman arvion tästä aussi-rokkarin levystä, jossa hän estottomasti nimittään häntä Australian Dylaniksi tai Springsteeniksi ja Knopfleriksi. Veteraanitoimittaja Niemi erottaa Kellyn rokin legendoista arkielämän lauluilla ja tarinoilla, jossa hän elää hahmojensa myötä, säälittelemättä heitä.(Soundi 12/88).

Australian pop/rock-genre eli vahvana juurikin 80-luvun loppupuolella. Esimerkiksi bändit Triffids, Hoodoo Gurus ja Midnight Oil ovat tulleet itselleni varsin läheisiksi ja tutuiksi. Siksi olikin kutkuttavaa löytää tämä Paul Kelly, joka on tehnyt vahvaa musiikillista uraa 80-luvun puolivälistä ihan näihin päiviin asti. Nyt 64-vuotiaan Kellyn ceeveestä löytyy 24 studioalbumia, joista lähestulkoon jokaista pidetään hyvänä, ellei erinomaisena. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että vierailevana saxofonin soittajana levyltä löytyy toisen aussituntemattomuuden, eli The Black Sorrowsin nokkamies Joe Camilleri. Heti perään pikasuositus: The Black Sorrows: Better Times (92).

Paul Kelly & The Messengersin edellinen levy: Gossip (87) rantautuu Eurooppaan yksittäisenä levynä, kun se Australiassa julkaistiin tupla-albumina. Tätä Jussi Niemi yhdessä toisessa Soundin arviossa harmitteleekin, että mistä sen tuplan saisi käsiinsä? Näin aikana ennen suoratoistoa. Nythän helpoiten Kellyn makuun pääsee spotikan kautta, josta löytyy aikalailla miehen koko tuotanto. Ei tarvitse tilata kalliilla hinnalla tupla-albumeista maailman toiselta laidalta, ellei ole levynkerääjä. Noh, en ole vielä tilaamassa.

Under The Sun on vahva viidentoista biisin paketti, josta löytyy useita tarttuvia poprock-biisejä. Tarpeeksi monipuolisia ja koukkuisia kappaleita, myös hyvin soitettuja. Ei ehkä Springsteenin tai Dylanin tasoa, mutta kepeästi nousee vaikka John Hiatin tai Elvis Costellon tuotannon rinnalle.  Tarina sai kivan jatkon, kun löysin eilen edellä mainitun Gossipin (87) ja toisen, So Much Water So Close to Home(89) albumin Aikakone-divarista Tampereelta. Paul Kelly diggailu sai siis lentävän lähdön ja onhan tässä vielä parisenkymmentä levyä löydettävänä.

Bruce Springsteen - Western Stars

Bruce on lännenmies, olen sen jo kauan tiennyt. Nebraska(82) sen aloitti, koko levy oli silkkaa masentunutta maantietä ja raadollisia tarinoita tuon tien varrelta. Tunnel of Loven (87) kannessa poseeraa surumielinen cowboy valkoisessa puvussaan. The Ghost of Tom Joadilla(95) käsitellään Amerikan siirtolaisunelmaa steinbeckimaisessa hengessä, tietenkin kun levyn sytykkeenä oli John Steinbeckin mahtiopus Viha Hedelmät. Devils & Dust (05) on silkkaa pölyä ja autiomaata ja nyt tärähtää eetteriin Broocen puhdaspiirteisen lännenlevy: Western Stars(19).

Western Stars on edellä mainittujen sooloalbumien hyvää jatkumoa. Levy joka on odottanut jo useamman vuoden hyllyllä julkaisuaan poikkeaa edeltäjistään harmonisilla orkestraatioillaan ja pehmeällä menneiden vuosikymmenien kantrirock-soundillaan. Pomo onkin maininnut levyn suurimmiksi vaikuttajiksi Glen Campbelin ja Burt Bacharachin. Itse paljon Campbelin levyjä viimeaikoina kuunnelleena voin kyllä allekirjoittaa nämä vaikutteet. Western Starsista voi löytää vaikutteita aina Campbelin mainioon Galveston (70) albumiin asti. Brucen lauluilmaisu on luonnollisesti karumpaa ja brucemaisempaa Campbeliin verrattuna.

Springsteen teki myös viisaasti ja julkaisi tällaisen romanttisen villin lännen - levyn, kuin että olisi tehnyt sen ilmeisimmän, eli Donald Trumpin politiikkaa kritisoivan levyn. Sellaisellekin olisi kyllä tilausta. Ehkä "Trump-levyä" aletaan väsäämään syksyllä, kun Springsteen marssii studion legendaarisen E-Street bändinsä kanssa. 

Kolmentoista biisin Western Stars on hyvin soljuva kokonaisuus, jonka kaikki kappaleet jättävät tarpeeksi koukkuja ja muistikuvia korvien väliin. Levy on raikkaampi ja monipuolisempi kuin aikoinaan varauksetta kehuttu: The Ghost of Tom Joad (95), jonka melodiat pyörivät valitettavan pienessä kehässä. Western Stars alkaa mietteliäällä Hitch Hikin' kappaleella, eikö "mietteliäs" ole aina hyvä termi kuvaamaan tummasävyistä, voimaa uhkuvaa käyntikorttibiisiä levyyn? The Wayfarer summaa alkusäkeissään paljon levyn tematiikasta: Same old story, love and glory, goin' round and round. Pyörää ei pyritäkään keksimään uudelleen näissä kaipuuta ja lähtemistä tihkuvissa tummissa lauluissa. Onko kyseessä depressiivisin Bruce-levy? Parin vuoden takainen elämänkerta Born To Run valotti, että Springsteen on paininut voimallisesti mielenterveytensä kanssa aina viime vuosiin asti. Voisiko Western Starsia pitää tietynlaisena liiallisen melankolian siivouslevynä, jossa maanläheisiä ja tummia lyriikoita musiikki kauniilla tavalla kohottaa.

Levyn tarttuvinta antia edustava Tuscon Train tuo mieleen jonkin toisen Bruce-kappaleen, mutta en muista minkä? Nimikappale Western Stars ja sen ensi rivit kertovat kaiken oleellisen:
 I wake up in the Morning, just glad my boots on,
sekä myöhemmin etsimisen läpi kimaltavan menneisyyden:
Tonight Westers Stars are shining bright again.
Niin, puhdasta ja paksua nostalgiaa, mutta aina niin koskettavaa. Ilman unenomaisia ja romantisoituja muistoja meillä olisi kovin vähän musiikkia, ei ainakaan tietynlaista musiikkia joka kutittelee ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. 

Sleepy Joe's Cafe on nopeasti ohi kulkeva pikku biisi, ei kovinkaan merkittävä. Drive Fast (The Stuntman) on vahvaa tarinallisten Bruce-biisien jatkumoa ja myös yksi levyn parhaita kappaleita. Chasin' Wild Horses ja Sundown kohottavat levyn kauniisti sen puolen välin yli, josta löytyy vielä useita tutkimattomia Bruce-kappaleita, kuten hyvin potentiaalisen kuuloinen veisu nimeltään: Stones. Aivan levyn loppuu on sisällytetty jo aiemmin julkaistut "sinkkubiisit": Hello Sunshine ja There Goes My Miracle. Niin, voidaanko puhua enää singlejulkaisuista jos yksittäiset kappaleet julkaistaan vain suoratoistopalvelujen kautta. Oman logiikkani mukaan singlejulkaisun pitää olla myös käsinkosketeltava, eli levyksi asti prässätty.

Voisin väittää Western Starsia parhaaksi Bruce levyksi sitten The Risingin(02). Myös tästä viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Magic(07) olisi voinut olla erinomainen levy maltillisemmalla tuotannolla ja turhien biisien karsimisella. Tämä uutukainen palauttaa uskon Springsteenin hyvään laatutasoon. Syksyllä seitsemänkymmentä vuotta täyttävä papparainen on ollut yksi suurimpia syitä ja seurauksia siihen miksi olen ylipäänsä alkanut kuuntelemaan rockmusiikkia. Voinko toisaalta kovinkaan objektiivisesti analysoida tätä omassa kategoriassa liki messiaana pitämäni hahmon musiikkia. Ehkäpä en. Ja jos kuulisin Springsteeniä eka kerran tämän uuden levyn kautta, niin pitäisinkö sitä vain yhtenä vanhan kantrirokkarin comeback-levynä? Ei, en sittenkään usko tähän, sillä Bruce Springsteen on siunattu harvinaisella musiikillisella osaamisella ja karismalla joka nousee helposti keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Vain tosifaneille - Teenage Fanclub. Tavastia. Hki. 22.4.2019

Kesä on mennyt vaikka se ei ole vielä alkanut. Helisevän kitaran ja poikamaisen indierokin kesä on ainakin mennyt. Kerran oli bändi nimeltään Teenage Fanclub esikuvina lukuisille neljän miehen poprock-kvarteteille. Suomikin suorastaan pursusi näitä helkkyviä poppumppuja. Oli Lemonatoria, Supperheadsia, Larry & The Lefthandedia  ja oli myös ylivieskalainen Carton Tree, joka julkaisi yhden pitkäsoiton Goodbye mrs.greeneyes (99) kaksikymmentä vuotta sitten ja viisi vuotta myöhemmin ilmeisesti demoalbumin: Songs from Northern Finland (04).

Toisena pääsiäispäivänä, kärsimysjuhlan viimeisillä tunneilla Carton Tree pääsi lämmittelemään esikuvaansa Teenage Fanclubia Tavastialla. Edellisestä keikasta oli juurikin se viisitoista vuotta, sekä paikka, että pääbändi oli sama kuin tänä iltana. Näin meille kerrottiin. Kyllä elämä voi ollakin ihmeellistä. Sain kuullu keikasta 4-5 viimeistä kappaletta ja ne kaikki olivat varsin iskeviä menobiisejä, kuin parempaa ja juurevampaa Lemonatoria. Kuulemmeko tästä bändistä vielä? Kakkoslevy on kuulemma tulollaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Viisitoista vuotta voi olla odotuksen arvoinen, siihen uskotaan.

Edellisen kerran näin Teenage Fanclubin samassa paikassa kaksi vuotta sitten, josta linkkinä oheinen keikkarapsa: https://homesickhounds.blogspot.com/2017/02/teenage-fanclub-tavastia-1522017.html
Tällä kertaa Teenage Fanclub soitti puolentoista tunnin napakan keikan, joka hylki hittejä. Tämän kevät kiertueen punainen lanka onkin soittaa harvemmin kuultuja Fanclub-stygejä, joka on hardcore-faneille riemun asia, itselleni ei niinkään, koska bändin tuotanto on vain puolittain hanskassa. Tästä oudommasta setistä nousi esiin onneksi lukuisia huippukohtia. Jos kitaristi Gerard Langleyn pitäisi esittää vain yksi biisi, niin se olisi tietysti tämä itkettävän ihana balladi Your Love Is The Place Where I Came From. Myös tänä iltana se oli yksi keikan kohokohtia.

Vaikka keikka kääntyikin keskinkertaisen puolelle ja biisivalinnat eivät erityisesti sytyttäneet, niin tästäkin huolimatta rinnan alle jäi surisemaan pieni poppikärpänen joka on vaatinut Fanclubin levyjä soittimeen. Harmonisen ja umpi-ihanan Shadows (10) albumin iskuraidat Sometimes I Don't Need To Believe Anything, Baby Lee ja Still Have Thee soivat seuraavana päivänä päässäni, vaikka yhtäkään niistä ei soitettu keikalla. Miehessä olisi ollut varmasti näiden biisien mentävä kolo.

Pikkuhiljaa bändin viimeisin albumi: Here (16) alkoi myös ottaa tuntumaa levylautaseen, tosin spotikan kautta, kun vinyyli on vasta tilauksesta. Heren orgaaninen kesäillan uni kietoo sisäänsä, harmonisen Norman Blaken ja rosoisen Gerard Langleyn biisit ja vokalisoinnit vuorottelevat hyvällä tavalla. Uneni on vasta alussa, vaikka tämän musatyylin olikin syytä jo kadota ikuisiksi ajoiksi. Ehkä se olikin vain pahaa unta ja kaikkien tällaisten poppiskärpästen on taas syytä nousta siivilleen, aina Ylivieskasta Skotlantiin.

UB40 - Harmittoman hyvää

Tämä juttu kertoo enimmäkseen siitä, millainen oma suhteeni musiikin kuunteluun on tällä hetkellä, eli jokseenkin tylsä ja intohimoton. Rajusti sanottu ja tätä kautta myös itseäni rangaistu. On myönnettävä, että pitkään olen mennyt määrä edellä, levynkerääjä kun olen. Kymmenet, sadat, liki tuhannet (ehkä vähän liioittelen) viime aikojen levylöydöt ovat saaneet minut varsin tanakkaan ähkytilaan. Seurauksena on se, että levyjä on enemmän mitä ehtii kuunnella. Levyjen kiireetön kuuntelu on kuitenkin pitkänmatkan tavoitteeni, vaan mihin sen hukkasin?

Epäkiitollinen alustus myös tälle pitkän linjan elintasoreggaebändille UB40. Kyseinen bändi edustaa juuri sitä hieman päämäärätöntä, sopivan groovaavaa ja intohimoltaan vajavaista musiikillista sisältöä. Tätä on kiva kuunnella, mutta musa ei saa minua täysillä syttymään, mutta kuuntelen sittenkin. Tämä on myös bloggajalle keskeinen kysymys, miksi kirjoittaa jos ei ihan kympillä syty musaan, eikä edes ysillä. Musiikkitekstien, kuten muiden juttujen kirjoittamisen keskiössä on inspiraatio, kuinka täysi se on? Millaista kulmaa aiheeseen tarjoan tällä jutulla. Joskus vähän intohimottoman jutun jälkitiloissa saa otteen ehjemmästä inspiraatiosta ja seuraava juttu voi olla tunnelmaltaan vahvempi.

Myönnetään, että UB40 bändinä ei ole näytellyt kovin suurta osaa tämän musiikinrakastajan levyjentäyteisessä arjessa. Olen ollut aina siinä käsityksessä, että UB40 on tahkonnut hittejä hyvien cover-versioiden ansiosta. Onhan se näin, spotikan soitetuimmat UB40-biisit ovat lainakappaleita. Red Red Wine, Kingston town, (I Can't Help) Falling In Love With You ja I Got You Babe yhdessä Chrissie Hynden kanssa. Bändin menestynein studioalbumikin on puhtaasti lainakappaleista koostuva Labour of Love (83), joka on saanut seurakseen kaksi jatko-osaakin. Näistä lähtökohdista tarkastellen UB40 ei saavuta välitöntä arvostustani.



Niin kävi, että vuosien varrella ostelin bändin levyjä pikku hiljaa levyhyllyyni, kun niitä halvalla sain. Ekaksi hankin tuon jättimenestysalbumin Labour of Love (83), joka on varsin miellyttävää kuunneltavaa. Levyt: UB44 (82) ja Rat In The Kitchen (86) löysivät myös tiensä hyllyyni ja jäivät sinne, kuuntelemattomina. Näin käy aika ajoin, että ostan ns. euron parin kuraa ja unohdan levyt saman tien.

Pelastus löytyi bändin esikoisalbumin Signing Off (80) kautta. Tilasin tämän levyn puolihuolimattomasti jonkin levylähetykseni kylkiäisiksi. Työnhakulomakkeesta nimen ripannut bändi esitteli debyyttialbuminsa kannessa juurikin tätä kyseistä UB40-lomaketta. Levyn dubahtava reggeasoundi otti uneliaasti valtaansa. Soundi oli äärettömän hyvä ja biisit soljuivat eteenpäin rauhoittavina, mutta mielenkiintonsa säilyttäen. Itseasiassa 80-luvulta löytyykin useita vahvoja omaa materiaalia sisältäviä levyjä, kuten Geffery Morgan (84), Baggariddim (85), em. Rat In The Kitchen (86) ja UB40 (88). Kaikki levyt ovat helposti löydettävissä muutaman euron hintaan.

UB40 on ollut alusta alkaen varsin runsas kokoonpano ja se on toiminut samalla kokoonpanolla vuodet 1979-2008, jonka jälkeen kitaristi-laulaja Ali Campbell ja toinen perustajajäsen Astro jättivät yhtyeen. Bändi on nauttinut kautta vuosien varsin hyvää kaupallista menestystä. Menestyksekästä 80-lukua seurasi bändin myydyin levy (9 miljoonaa) Promises and Lies (93). Tämä nykyisin alelaarien riesana kunnostautunut levy pitää sisällään jättihitin Higher Ground joka ei suinkaan ole Stevie Wonder - cover, vaan ihan omaa käsialaa, toisin sanoen harvinainen poikkeus coverhitteihin perustuvan bändin ceeveessä.

Myöhemmästä tuotannosta nostan esiin luomusti nimetyn: Homegrown (03) albumin, joka on ollut tehosoitossa autossani. Levyn unelias Groove on pitänyt hyvin otteessaan. Bändin koko tuotanto on kuin yhtä samaa letkeää biisiä, tämä taustanykytys on pohjaltaan samaa, mutta pienillä rytmillisillä ja soitannollisilla mausteilla keitoksesta saadaan varsin nautittava.

Tämä aivan tuorekin UB40 siivu kuulostaa suorastaan harmittoman hyvältä:

J.Karjalainen - Pakkahuone. Tampere. 28.2.2019

Onko mitään syytä kirjoittaa J.Karjalaisen keikasta? Onhan kyseessä suomirokin alati onnistuva Hannu Hanhi, oli kyse sitten Lännen-Jukasta tai tämän vuosikymmenen Menneistä Miehistä ja muista hiteistä. Jii Karjalainen on vaan niin hyvä ja sen bändi on melkein parempi. Vuosikymmeniä mukana olleet laatumuusikot nostavat Jukan naiivit mutta mystiset tarinat vielä korkeampaan potenssiin. Jukka onnistuu aina, tai ainakin useimmiten. Luin sentään jokunen vuosi sitten kriittisen keikka-arvion aamulehdestä, mutta tästä keikka-arviosta en saa kovin kriittistä. Tosin en tiedä, että kirjoitanko edes arviota. Miksi turhaan alleviivata erinomaisuutta. Menenkö sen taas tekemään. Menin sitten taas, mennyt mies, varsinainen hukattu Markku. Estäkää minua!

Kyseessä oli J.Karjalaisen Sä Kuljetat Mua (18) albumin julkaisukiertue. Uusi levy soitettiin keikalla kokonaisuudessaan läpi. Bändi ja Jukka olivat hyvässä vireessä, liki alusta asti. Avauskappale Sä kuljetat mua ja sitä seuranneet Gunpowder cha cha ja Rosetta, kaikki toimivat varmaotteisesti kuin autopilotilla. Levyn ja keikan neljäs kappale Luulei potki vieläkin paremmin kuin levyllä, Tule Kesäyö hönkäili rouheasti ja Sirkka Lautamies oli juuri niin hyvä kuin levyllä. Joku tais illan päätteeksi narikkajonossa natista, että alussa tuli liikaa tuntemattomia biisejä. Ei tainnut tietää, että oltiin levynjulkkarikiertueella.

Keikan alun jälkeen jouduin siirtymään väljemmille vesille ja katsoin loppukeikan salin perältä kun etuosa oli mennyt tukkoon. Se hieman söi nautintoa, mutta sain keikasta tästäkin huolimatta olennaisen irti. Uuden levyn esittelyn jälkeen tuli keikan suurin moka, joka mutkisti draaman kaarta. Nimittäin Jukka bändeineen lämäytti tiskiin megahitin Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Ok, hyvä valinta, mutta ei näin aikaisessa vaiheessa, koska biisi mielestäni kuuluu encoreihin. Seuraavaksi soitetut Telepatiaa ja On kaikki niin kuin ennenkin olivat aivan liian turvallisia ja pliisuja edellisen jälkeen. Dynamiikka tippui pahasti. Voi olla, että olen mielipiteeni kanssa yksin, koska kyllähän suurimmalle osalle salin ihmisistä hitit kelpasivat. Niin, onko Jukalla edes muita kuin hittejä tarjottavana jos hieman kärjistetään?

Tästä eteenpäin söin minäkin Jukan kädestä. Seuraava kappale oli Electric Picnicin (99) avauskappale Picnic, joka on yksi suosikkejani ja jonka edellisen kerran kuulin livenä Rääkkylän kihauksessa kaksikymmentä vuotta sitten. Hittejä ei päässyt pakoon tästä eteenpäin. Hän, Stindebinde, Keihäänkärki, Meripihkahuone, ah, kaikki niin jumalaista kuunneltavaa. Versiot olivat hyviä ja bändi pisteli hyvin mukana, etenkin kitaristi Mikko Lankisen soittoa oli nautinto seurata. Mennyt mies hitissä Lankisen kitara soi ehkä maukkaimmillaan. Myös Pekka Gröhn koskettimissa irrotteli mahtavasti.

Keikka loppui hurmoksellisesti Villeihin Lupiineihin. Encorena kuultiin paluulevyn Et ole yksin (13) harvinaisempi albumiraita Riisinjyvä, joka oli ehkä Se keikan paras veto. Tässä kappaleessa toimi kaikki, Jukka, Bändi ja myös biisi nousi vielä potenssiin sata. Verisen miehen saattelemana kävelin jo narikalle ja enkä tiennyt, että tuliko se Väinö vielä ja tuliko paljon lisääkin ikiaikaisia karjalaishittejä. Jukka ja hänen bändinsä näyttivät tänä iltana mitä tarkoittaa ammattitaito ja kokemus, se on loistavia ajan kanssa kypsyneitä biisejä, monenlaisia pieniä musiikillisia yksityiskohtia, taitavaa musisointia, käsittämättömän hienoa tunnelman luontia. Niin, mistä tulee se valtava tunnelataus Jukan biiseihin ja sen päälle vielä ripaus mystiikkaa. Huikea ukko.

Tästä tuli sittenkin keikka-arvio, keikka oli vähintään ysiplussan arvoinen. Hyvä Jukka ja bändi, veri on vielä kuumaa ja suonta isketään kun tarve on. Kohti uusia seikkailuja ja levyjä, näin aina voin toivoa, fanin musiikillinen nälkä on suuri, vaikka Jukan back-kataloogi on jo mammuttimainen.

Salaliitto - Telakka. Tampere. 20.2.2019

Telakalla alkoi Salaliiton uuden Puolet (19) albumin levyjulkkarikiertue. Illan ensimmäinen liveakti oli Tomi Nordlund & Syvä Joki, jonka keikan harmillisesti missasin. Salaliiton uusi levy soitettiin kokonaisuudessaan läpi. Rapiat tunnin mittaista keikkaa täydensivät muutamat iskusävelmät bändin aikaisemmilta levyiltä.

Salaliitto on nyt menossa levyssä numero kolme. Vaikean kolmannen levyn syndroomaa ei näkynyt ainakaan bändin vahvassa live-esiintymisessä. Levyn ja keikan aloituskappale Ellipsi meni vielä tunnustellen, mutta seuraava styge 29250 nosti suupieliä ylöspäin, sekä yleisön, että bändin keskuudessa. Tämä viime syksynä julkaistu hitikäs kappale kertoo oleellisen nuoruuden nostalgiasta. "Tänään on oikea päivä leikkii inkkarii, ottaa lännenmiehiltä tukat pois päästä" Varsin muotovalio lyriikka täydentää kappaleen muutenkin hitikästä rakennetta.

Ovela Valeriana vaatii selvästi kuuntelukertoja, jo viime keväänä Tampereen Klubilla esitetty kappale kuulosti nyt tutummalta ja paremmalta. Yksi keikan huippukohdista oli uuden levyn toinen singlelohkaisu Outoja Valoja. Tämä mietteliäs ja jännästi Radioheadin mieleen tuova kappale kasvoi keikan aikana todelliseen kukkaansa. Vähäeleisen tarkat lyyriset ilmaisut nostavat huomaamatta kappaleen potentiaalia.

Ensimmäisen levynpuoliskon päättävän Huoneen erinomaisuus ei ole vielä minulle täysin avautunut. Hitaalla ja kulmikkaalla temmolla eteenpäin menevä kappaleessa on selvästi potentiaalia, mutta ihan kuin viimeinen pykälä siitä puuttuisi. Ehkä kappaleen alku voisi olla vielä vereslihaisempi, tosin levytetty versio biisistä on aika hyvä. Kakkospuolen avaava Valtatie meni rennolla otteella. Levyn päättävät kappaleet Syaaninsininen ja Repriisi kuulostavat molemmat korvissani levyn isoilta ja merkittäviltä kappaleilta, sellaisilta jotka tulevat vielä kasvamaan kuuntelukertojen myötä.
Tämän hyvältä kuulostavan uuden levyn ohella bändi soitti huikeat versiot edellisen levyn iskusävelistä Harmaasta ja Korpista. Myös keikan päättävä ekan levyn Uuteen Elämään toimi upeasti.

Salaliitto on tällä hetkellä yksi suomirokin kiinnostavimmista yhtyeistä. Livesoitto on huikealla, heittäytyvällä tasolla. Taitava nelimiehinen bändi nauttii ilmiselvästi tekemisestään ja yleisö kiittää. Toivottavasti tämä on vasta alkua ja tulevaisuudessa voidaan odottaa bändiltä lisää uutta musiikkia.

Steve Gibbons - Tampere-talo. 20.2.2019

Tämä konsertti markkinoitiin nimellä Billy Bremner's Rockfiles featuring Steve Gibbons. Mutta nostan tässä esille vain konsertin ensimmäisen puoliskon, jossa esiintyi rokin vähemmän tunnettu legenda Steve Gibbons. Birminghamista tuleva pitkän linjan rokkari  saavutti 70-luvun lopulla hienoista menestystä Chuck Berry coverilla Tulane sekä albumilla Down In The Bunker(78).

Tampere-talossa Steve Gibbonsia säesti Billy Bremnerin pätevä Rockfiles taustabändi. Etenkin bändin soolokitaristi täytti jo ulkoisenkin habituksen puolesta kaikki rokkarin tunnusmerkit. Kuhmuiset bootsit, hoikka olemus, pitkät hiukset ja hattu saivat hänet näyttämään kuin Steve Gibbonsin pikkuveljeltä tai jälkeläiseltä.

Kesällä 78 vuotta täyttävä Steve Gibbons oli melkoisen kovassa iskussa. Vanha harmaahapsinen rokkari näytti heti mistä kana pissii. Lentokone oli ollut myöhässä ja Gibbons kyyditettiin suoraan Tampere-taloon ilman valmistautumisaikaa. Tähän nähden maestro heitti erittäin kovatasoisen vajaan tunnin keikan.
Vaikka Gibbons olikin jo vanha mies, niin hän oli osasi ammattinsa hyvin. Vuosien, vuosikymmenten keikkarutiini näytti miten ammattilainen toimii. Biisit lähtivät kuin selkärangasta ja ääni toimi erityisen hyvin, jos vaikka vertaa Gibbonsin ikätoveriin Dylaniin jonka laulu on jo melkoista raakkumista. Steve Gibbons lauloi välillä hyvinkin korkealta ja rokkiin kuuluvat kiljahdukset ja ulvahdukset lähtivät kuin ennen vanhaan.

Keikka alkoi edellä mainitun Down In The Bunkerin (78) hienolla No Spitting On The Bus kappaleella. Keikka pitikin sisällään paljon biisejä tältä levyltä. Big J.C., Eddy Vortex, Chelita, Grace ja nimikappale Down In The Bunker. Nämä kaikki ovat kaikki hienoja biisejä ja Tampere-talon keikallakin ne onnistuivat melko hyvin, etenkin Eddy Vortex rokkasi hienosti. Näytti siltä, että Gibbons oli parhaimmillaan Chuck Berry-tyyppisissä rytistyksissä, kuten Tulanella ja yhdellä toisella Berry-coverilla, jonka nimeä en muista.

Steve Gibbonsin back-kataloogista löytyy nippu moottoripyöräaiheisia kappaleita, tällä keikalla kuultiin niistä kaksi, Saints & Sinners (81) albumin vahva aloituskappale B.S.A. ja Triumph Bonneville joka on ilmeisesti julkaistu eka kerran livealbumilla Ridin' Out The Dark(90). Levyn huippukohta oli Rollin' On (77) albumin Mr.Jones. Paljon kerrontaa ja improvisoitua puhelaulua sisältänyt kappale näytti Gibbonsin lavapreesensin parhaimmillaan. Ilmeisesti huumediileristä kertova kappaleen dynamiikka toimi hienosti, jota myös muut muusikot maustoivat pienillä yksityiskohdilla.

Keikan miinuksista voisi sanoa, että se oli melkein kuin Down In The Bunkerin (78) levyjulkkarikeikka, vaikka levyn julkaisusta on jo se 40 vuotta. Uudempia kappaleita ei juurikaan kuultu. Viimeisin Steve Gibbons Bandin levy on kymmenen vuoden takainen Chasing Tales (08) ja enkä tiedä onko uutta materiaalia tullut sen jälkeen.

Keikka jätti hyvän jälkimaun suuhun. Kyse oli vanhan liiton legendan näkemisestä, Chuck Berry-tyyppisen rokkenrollin harvoista ja autenttisista perillisistä. Tässä aiemminkin blogissa jakamani video Steve Gibbonsista 70-luvun "hittivuosilta". Myös oppitunti siitä miten rokkarin pitää liikkua kaikkine kliseineen, mutta ah niin vetoavasti.

Helmikuisia kirpparilöytöjä

Huomaamatta tästä helmikuusta on tulossa bloggaamishistoriani runsain kuukausi. Juttuja putkahtaa eetteriin useampi viikossa. Sen sijaan levyjenkeräysinto ei ole ollut ihan maksimissaan(Uskooko tätä kukaan?). Parisen viikkoa sitten siivosin ns, kakkoslevyjä vuokravarastoon, näin kämppään tuli lisää tilaa ja ehkä sen ansiosta pystyi keskittymään paremmin yksittäisiin levyihin ja syntyi kirjoittamisen tarve. Eikä niitä uusia levyjäkään ole tullut niin paljon ostettua. Valetta.

Olin vaihteeksi kirppareilla ja ostin kohtuullisen ison kasan levyjä vanhaan malliin. Hintaluokassa puolesta neljään euroon mahtui monenlaista lättyä, joista seuraavaksi:

Jorge Calderonin City Music (76) on soulahtavaa poppia 70-luvulta. Jorge Calderon on mies monien Warren Zevon albumien taustalta. Multi-instrumentalisti joka on julkaissut vain kaksi sooloa, niistä toinen ilmestyi viime vuonna. Hyvinkin soljuvaa kuunneltavaa. Tuleeko tartuttua levyyn uudestaan? Se jää nähtäväksi. Mutta euro tästä levystä ei tunnu liioittelulta.

Cruzados julkaisi pienehkön springsteenimäisen hittilevyn After Dark(87). Tätä edelsi nyt eurolla löytämäni pelkkää bändin nimeä kantava esikoisalbumi Cruzados (85). Releet ovat ainakin kannen perusteella ajanmukaisen. Biisit ovat kevyttä syntikkarokkia ja lopullinen luonne löytyi vasta em. After Dark(87) levyllä, jolta lohkaistu Small Town Love oli pienoinen hitti joka sopi mainioisti Springsteenin, Mellencampin tai vaikkapa Del Lordsin tuotannon sekaan. After Darkiakin liikkuu edullisesti, pitäkää silmät auki.

Peter Gabrielin parasta ja menestyneintä albumia: So (86) liikkuu säännöllisesti kirppareilla muutaman euron hintaan. Tänään maksoin levystä kaksi ja puoli euroa. Levy odottaa sinua, jos ei sitä vielä omista. Yhtälailla ostin kaksoiskappaleen Bill Wymanin mainiosta sivuprojektista Rollareiden huilaillessa, eli Willie and The Poor Boys (85). Hintaa tuli kokonaiset kaksi euroa.
Willie and The Poor Boys on hetken superkokoonpano joka lämmitteli levyllisen rokki- ja soulklassikoita erittäin irtonaisella otteella. Mukana oli Wymanin lisäksi toinen vierivä kivi, eli Charlie Watts. Mukana olivat vierailevina tähtinä muun muassa Jimmy Page, Chris Rea ja Paul Rodgers. Aikoinaan sain Willie and The Poor Boys kasetin isoveljeltäni joululahjaksi ja olin siihen kohtuullisen pettynyt, koska odotin iskevämpää ja ajanmukaisempaa rokkia. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa todella hyvältä, Chris Rean vokalisoima Baby Please Don't Go on mainio avausbiisi. Nyt olen yhden kasetin ja kahden Willie and The Poor Boys vinyylin onnellinen omistaja, ellet halua minulta toista näistä levyistä.

Sitten mennään syntsempään ja herkempään kamaan. Aika ohuella intuitiolla nappasin mukaan Dream Academyn debyyttilevyn: Dream Academy (85) joka yllätti todella iloisesti. Bändi jostain Prefab Sproutin ja The Silencersin välissä. Levyn avauskappale Life in a Northern Town on sellainen kasaripoppishitti joka on päässyt livahtamaan minulta ohi. Jos oisin sen kuullut vuonna 1985 oisin yhtälailla myyty kuin nyt. Tuotantojäljestä vastaa pitkälti itse David Gilmour. Levyltä löytyy muitakin maineikkaista vierailijoita, kuten R.E.M:n Peter Buck. Aikansa tuotettu ja ehkä isolla rahalla tehty poplevy. Breikkasko tää? Annan jatkotutkimukselleni aikaa ja palaan mahdollisesti asiaan myöhemmissä bloggauksissani. Toinen saman musiikkityyli löytö oli The Kane Gangin Miracle(87). County Durhamista Englannista kotoisin oleva bändi ponnistaa samasta siirappisen popin hiekkalaatikolta kuin em. Prefab Sprout tai vaikkapa Scritti Politti. Mutta selkeästi Kane Gangin musiikillinen anti häviää noiden kahden kohtuullisen legendaarisen bändin klassikkolevyille. Tämä haalistunut kasarivideo kertonee The Kane Gangista oleellisen:



Juha Vainion: Albatrossi ja Sorsa (81) oli aidosti arvokas levyostos. Neljän euroa maksavasta löydöstäni maksetaan discogsissa yleisesti kaksikymppiä. Kyseessä on myös ensimmäinen omistamani Junnu Vainion levy. Aikansa otti. Hienoa musiikkia. Sen sijaan Yö:n Äänet (86) albumin ostin tämän Olli Lindholmin surullisen poismenon jälkimainingeissa. Kolme euroa maksanut levy sisältää paljon tuplattuja kitaroita ja vaikutteita Big Country-yhtyeeltä. En tiedä alkaako tästä osallani Yö-revival. Läheisellä kirpparilla joku myyjä poisti koko Yö:n tuotannon cd-levyinä paria päivää ennen Ollin kuolemaa.

Sokerina tai mielenrauhan sekoittaja pohjalla on Gongin livelevy Live etc.(77). Happoisan progebändin livelevy täydentää niukkaa Gong-kokoelmaa johon kuuluu vain yksi bändin levy: You(74) ja cd-versiona. Levystä maksoin vaivaiset kaksi euroa. Syynä tähän on tupla-albumin toinen levy jonka pinnalla on tosi pahan näköisiä hankaumajälkiä. On näin ollen ihme, että tämä levy soi läpi ihan kohtuullisella äänenlaadulla. Toinen levyistä on ihan hyvässä kunnossa. Mutta missä mielentilassa tällaista musiikkia oikein kuunnellaan?

Iggy Pop - American Caesar

Olin aikalailla tasan 25 vuotta sitten Iggy Popin keikalla Helsingin kulttuuritalolla, itseasiassa 17:sta helmikuuta 1994. Tämä oli minulla ensimmäinen ns. iso kansainvälinen rokkikeikka. Tähän asti olin nuohonnut Pohjois-pohjanmaan tanssilavoja ja kuppiloita, olin nähnyt suomirokin saralta liki kaiken mahdollisen, mutta en ulkomaaneläviä. Olin ollut aina arka lähtemään kotipaikkakunnan ulkopuolelle, etenkin kun sen aikaisessa kaveripiirissä ei ollut ketään muuta uskaliasta, joka olisi lähtenyt kanssani edes Oulun Kuusrockiin. Niin, en ole täysin varma, että kysyinkö asiaa kavereiltani tuolloin kovin painokkaasti.

Iggyn keikalle sain kyydin Helsingissä asuvalta tädin mieheltä Eerolta. Olin kai vain ilmoittanut, että tulen junalla Helsinkiin ja tarvitsen majapaikan. Pidin kai itsestään selvyytenä, että maalaispoika majoitettiin ja kuskattiin kulttuuritalolle. No näin kävi. Aina joviaali ja hauska seuramies Eero kyyditti minut autollaan läpi ison Helsingin kulttuuritalolle. Saatettiin mennä Kallion läpi, voi olla, että Eero kertoi minulle jänniä yksityiskohtia Helsingin arkkitehtuurista. Minä poika se vain odotin ja jännitin tulevaa keikkaa. Onkin jännä todeta miten vähän onkaan muistikuvia tuosta keikasta. Suurin syy siihen lienee oli täysin puskista tullut kova keikkavolyymi, että naatiskelu jäi vähäisemmäksi. Iggy bändeineen soitti niin kovaa, että korvissa soi monta päivää sen jälkeen.

Vielä seuraavana viikonloppuna Ylivieskan Vieska-ravintolassa kerroin jollekin paikalliselle neitokaiselle Iggyn keikasta ja soivista korvistani. En tehnyt vaikutusta. Saman baari-illan aikana eräs toinen puolituttu nainen kertoi, että voisi olla silleen ihan heti kenen kanssa tahansa. Häkellyin, menin pahasti kipsiin. Tilanne meni nopeasti ohi ja loppuillan laskettelin juomaani alkoholimäärää, joka oli tuolloin sixpack-kaljaa ja viinipullo pohjiksi sekä baarissa noin 4-5 paukkua, eikä tuntunut miltään. Nykyään sitä makaisi letkuissa teholla tuollaisen viinamäärän jälkeen.

Palataan Iggyyn ja tuohon keikkaan. On häkellyttävää, että löydän 25 vuoden takaisen settilistan netistä. Ihan tuosta vaan. Palaileeko muistini? Ei paljoa. Settilistan mukaan Iggy soitti tuolla keikalla paljon Stoogesin biisejä, joka oli vielä tuolloin tutkimaton kortti itselleni. Keikka oli osa edellisenä vuonna ilmestyneen American Caesar (93) albumia. Olin hommannut levyn cd:nä ja kuunnellut sitä ahkerasti ennen keikkaa. Levynkannessa Iggy väänteli paljasta ylävartaloaan, tuolloin jo 46-vuotias rokkistara tuntui todella vanhalta ja kannen rujo kuva herätti sekä inhon, että kunnioituksen väreitä. Iggy oli tuolloin ainut vanha rokkistara jolle paidattomuus sallittiin. Hän näytti edelleen hyvältä, vaikka juomuja oli alkanut ilmestymään vanhan koiran pieksettyyn ihoon.

American Caesar sytytti Iggy Popin diggaamisen isompaan potenssiin. Levyn eka sinkku Wild America on julmimpia ja rokkaavimpia iggster-biisejä kautta aikojen. Koko levy oli myös paluuta raa'empaan ilmaisuun vähän popahtavan Brick by Brick (90) albumin jälkeen. Myös tämä levy on itselleni rakas ja tuolla keikalla kuultiin levyn tehokas avauskappale Home.



American Caesar on muhkea 17 biisin kokonaisuus. Vähän sillisalaattimainen, mutta enimmäkseen laadukas rokkipaketti. Levy on myös viimeinen vinyylinä julkaistu Iggy-levy ennen muovin uutta tulemista 2000-luvun puolella. Uudelleen liekkeihin roihahtanut vinyylin kerääminen potenssiin sata on saanut tavoittelemaan minut tämän albumin alkuperäistä vinyyliversiota. Suomalaisissa levykaupoissa en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nyt parin kolmen vuoden dicgogs-kyttäilyn jälkeen sain tilattua tämän tuplavinyylin 25 eurolla Kreikasta. Toivotaan, että se tulisi iggy-keikkani 25-vuosipäiväksi kotiin. Kreikassa näyttää liikkuvan tämän Iggy-levyn lisäksi aika paljon viimeisen vinyylivuoden 1993 julkaisuaja, kuten U2:n Zooropa, Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way ja Stingin Ten Summoner's Tale. Oliko Kreikka tuolloin ylijäämävinyylin kaatopaikka kun cd otti vallan äänitemarkkinoilla? Sitä en tarkkaan tiedä.

Levyltä löytyy paljon aikaa kestäneitä iggy-biisejä kuten Mixin the Colors, It's Our Love ja Beside You. Myös rokkiklassikko Louie Louie, jonka lyriikoita iggy päivititty vuoden 1993 ajankohtaan sopivaksi: Life after Bush & Gorbachev, The Wall is down but something s lost, turn on news it looks like a movie, it makes me wanna sing louie louie. Niin, kuinka hullusti ne maailman asiat sitten oli vuonna 1993? Tämä päivä ehkä kuitenkin hullumpi ja kaaottisempi.

Levyltä julkaistujen sinkkujen b-puolilla oli paljon hukattuja helmiä, tämä Evil California oli yksi niistä. Ennakoi jo Iggyn Preliminaires(09) ja Apres(12) levyjen swingimpää olemusta.