On keskiviikkoilta
ja tunnollinen työläinen jäisi kotiin suorittamaan arjen velvollisuuksiaan. Mutta
tälläisen rokkiin kallellaan olevan nuuskamuikkuisen tie kävi kuitenkin rokkikeikalle
Helsingin Kulttuuritalolle. Hyvä, että kävi. Vaikka nipistinkin leijonanosan yöunistani, niin vastapainoksi sain hyvää rokkienergiaa, jolla jaksetaan taas viikkoja eteenpäin.
Mike Scottin luotsaamaa Waterboysia en ole aiemmin nähnyt elävänä. Edellisen ja ainoan kerran bändi on vieraillut Suomessa vuonna 1989. Tuosta Turun Ruisrockin keikasta Mike Scottilla olikin varastossa makoisa tarina keikan jatkoista, jotka johtivat monien käänteiden jälkeen suomalaiseen yöklubiin joka oli täynnä alastomia ihmisiä. Loppujen lopuksi tämä paikka paljastui saunaksi.
Keikka alkoi parin vuoden takaisen Where The Action Is (19) albumin nimikappaleella. Tuota terhakkaa aloitusta seurasi Dream harder (93) levyn väkevä Glastonbury Song. Sen sijaan How Long Will I Love You oli taas toinen ysäripoiminta, siivu akustisvoittoiselta Room To Roamilta (90) jolta olisi voinut kuulla enemmänkin biisejä. Kaikkinensa tämä Waterboysin herkempi osasto oli tällä keikalla vähemmistössä.
Kulttuuritalolla Scottin tukena toimi mainio bändi. Mike Scott on bändin ainoa alkuperäisjäsen. Vuosien varrella moneen otteeseen vaihtuneen kokoonpanon nykyversio oli kyllä mainio. Huomio kiinnittyi etenkin toiseen urkuriin, joka soitti ajoittain sellaista pianon ja kitaran näköistä laitetta. Tämä valkohapsinen kaveri liikehti varsin villisti sekä lavalla, että urkujensa takana. Maestro Scott soitti itse kitaraa ja varsin mainiosti. Bändin dynamiikka toimi erinomaisesti ja useat kappaleet venyivät levytysversiota pidemmiksi, keskinäisen svengin juhlaksi.
En välttämättä odottanut näin väkevää keikkaa. Mike Scottin ilmaisussa ei ollut minkäänlaista epäröintiä. Laulut tulivat ulos vahvan preesensin saattelemana. Vuosikymmenien rutiini oli hionut Scottin lavailmaisun sataprosenttisen varmaksi. Heikkoja esityksiä en löytänyt keikalta, ehkä Glastonbury Songissa oli jotain epävireisyyttä, joka korjaantui biisin loppuun mennessä.
Huippukohtia löytyi useita, kuten Scottin noustessa pianon ääreen ja vapauttaessa vanhan klassikkonsa Girl Called Johnnyn. Tätä seurasi hitaasti kasvanut, suorastaan eeppiseksi yltynyt This Is The Sea, jonka sanoma tuli läpi, vaikka lyriikan kaikkia kohtia en kuullutkaan. Kerta kaikkiaan väkevä esitys.
Nashville, Tennessee oli yllättävä, mutta nautittava veto Out Of All This Blue (17) tupla-albumilta. Kappaletta edelsi mainio tarina siitä, kuinka Scott oli tutustunut tähän valkohapsiseen urkuriin yhteisellä automatkalla, jossa puheeksi oli tullut musiikilliset mieltymykset. Urkuri ei suinkaan pitänyt Springsteenistä tai Dylanista, huulilta tuli vain yksi sana: Kiss!
Waterboysin keikka oli jaettu kahteen settiin. Molemmat setit olivat reilun tunnin mittaisia. Ensimmäisen setin loppupuolella kuultiin Scottin soololevyltä löytyvä Edinburgh Castle ja jälleen erittäin väkevä esitys This Is The Sean (85) yhdestä avainraidasta The Pan Within. Scottin epämääräinen Pan-jumalan palvonta aikoinaan alkoi tämän kappaleen myötä. Jatko-osa löytyi Dream Harderin (93) sisarbiisistä Return Of The Pan. Kyse on jonkinlaisesta antautumisesta elämän ja hengen nautinnoille. Sitä antautumiseen kehottamista löytyi koko keikan mittakaavassa varsin paljon. Jokin spirituaalinen ydin liittyy juuri tähän. Antaudu elämälle, sen hengelliselle osiolle, joka ei ole välttämättä uskonnollista, mutta auttaa sinua löytämään itsensä. Nojjoo, musiikki itsessään oli sen verran väkevää, että se kyllä johdatti meidät monenmoisien elämäntotuuksien äärelle.
Jotta kerkesin kuulla toisenkin setin kokonaan, jouduin lykkäämään tunnilla junan lähtöaikaa takas Lempäälään. Tästäkin huolimatta vihoviimeinen kappale, legendaarinen The Whole Of The Moon jäi kuulematta. Tämä Scottin tunnetuin kappale joka myös tavallaan määrittelee koko bändin ja on ollut vuosikymmeniä myös omassa aivolohkossani pyörinyt elämisen ja ihmissuhteiden tiivistelmä: I saw the crescent, you saw the whole of the moon.
Kulttuuritalo oli myyty vain puolilleen ja se ehkä ei innosta bändiä tulemaan Suomeen uudelleen. Kuulopuheiden mukaan keikkaa oli mainostettu varsin huonosti. Minkäänlaista etukäteishehkutusta keikasta en löytänyt edes bändin omilta face-sivuilta. Harmi, sillä kyseessä oli kirkkaasti paras ulkomaan keikka vuosikausiin jossa olen ollut. Mielestäni bändiä on hankalahko markkinoida ihmisille. Sanoisin, että menkää, kokeilkaa ja kuunnelkaa. Tämä pari vuotta sitten koostamani soittolista voisi olla mahdollinen käyntikortti The Waterboysin musiikkiin:
Muutaman vuoden takainen, Josh Hommen kitaroima, Post Pop Depression (16) oli vahva levy. Sen piti olla myös Iggyn testamentti. Vain kuukausia Bowien kuoleman jälkeen julkaistu levy enteili myös Iggyn lopullista tilinpäätöstä. Vahvasti Iggyn Berliinin ajan levyihin kumartava, tyly ja rouheasuondinen albumi piti olla se viimeinen uljas suoritus. Ylväät kappaleet seurasivat toisiaan, kuten Break into Your Heart, Gardenia, Sunday ja etenkin tyly "haistattelen kaikille lähtöbiisi" Paraguay.
Iggyn virta ei suinkaan loppunut tähän. Underworldin kanssa tehty ambient-sävyinen ep-levy Teatime Dub Encounters (18) tyhjensi Iggyn lyriikkalaatikon viimeiset helmet. Tai piti tyhjentää. Vielä ilmestyi kuin tyhjästä jatsiin ja runomusiikkiin kallellaan oleva Free (19). Se viimeinen henkäys, jossa edelleen jäntevät punkrokahtavat kappaleet saavat seurakseen nipun koskettavaa runonlausuntaa. Iggyn savuisella baritonilla jokainen lausuttu sana sai erityisen merkityksen. Sen piti olla tässä. Palvelukodissa oli jo paikka tälle loppuun asti ylävartalo paljaana temmeltävälle vanhukselle. En odottanut Iggyltä enää mitään, ehkä pari reunion keikkaa.
Kuin tyhjästä ilmestyi tammikuun alussa ihka uusi albumi Every Loser (23). Ehkä turha liike, ajattelin. Pilottisinkun Frenzyn kuuntelin puolihuolimattomasti ja niputin sen Beat Em Up (01) levyn aikaiseen sisällöttömään kikkelirokkiin, jossa turha uho ja raju muoto ajoi sisällön edelle. Tuo levy ei ole suosikkejani. Uuden levyn kakkossinkun Strung Out Johnnyn kohdalla nostin jo kulmiani, tuo biisihän kuulosti huomattavasti paremmalta. Sellainen hyvä pop-rock tsipale joka sopisi tunnelmaltaan hyvin ysäriklassikkolevylle Brick by Brick (90) tai olisi jopa sen levyn parhaimmistoa. Vahva väite. Myönnetään.
Pelihän näytti nyt selvältä. Kovaa kamaa on tulossa ja eiku levy tilaukseen. Sain Every Loser vinyylin kotiin sen julkaisupäivänä. Pari viikkoa elämän kiireet estivät kunnollisen tutustumisen levyyn ja aloin uskomaan musamedioiden vähätteleviin kolmen tähden arvioihin, enkä pitänyt levyä kovin kummoisena ennen kuin kuuntelukerrat avasivat sen kukkaan.
Kuinka mukava on todeta, että nyt on käsillä paras Iggster-albumi vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Jossakin ennakkolevyarvioissa harhaanjohtavasti väitettiin Every Loserin olevan epätasainen levy, jossa vahvoja rokkibiisejä on vähäisesti ja runollisemmat, hitaammat numerot sekoittavat pakkaa. Sellainen levy tämä ei ole, vaan käsissä on selväpiirteinen rokkiplatta, jonka jokainen punkrock-styge kuulostaa hyvältä. Ja ne hitaammat, runollisemmat biisit ovatkin hyviä keskitempoisia balladeja.
Alussa mainittujen kappaleiden lisäksi muun muassa Modern Day Rip-Off, Neo Punk ja levyn päättyvä ansiokkaasti joka suuntaan haistatteleva The Regency ovat todella meneviä ja mukaansa tempaavia kappaleita, joita voisin kuvitella joraavani estottomasti Iggsterin mahdollisella keikalla. Etenkin Modern Day Rip-Offin muriseva ja jopa haukahteleva vokalisointi nostaa hymyn suupieliin. Iggyn laulu on hyvässä kuosissa ja energiaa riittää.
Myös yksi keskeinen tekijä levyn onnistumisessa on varmasti laadukas ja tähtiä vilisevä taustabändi: Chad Smith (rummut), Josh Klinghoffer (kitara), Duff McKagan (basso). Keskeisessä roolissa on myös nuori tuottajaheebo Andrew Watt, joka haastoi viime kädessä Iggyn tekemään tämän levyn. Onneksi haastoi, sillä tätä punkrockherkkua kuuntelee kyllä pitkälle kevääseen ja saa haaveilemaan vielä yhdestä Iggy-keikasta. Edellinen kulttuuritalon keikka viime kesältä meni ohi. Vieläköhän Iggy saatas Suomeen? Ainakin muita Euroopan keikkoja on jo julkaistu.
Olin aikalailla tasan 25 vuotta sitten Iggy Popin keikalla Helsingin kulttuuritalolla, itseasiassa 17:sta helmikuuta 1994. Tämä oli minulla ensimmäinen ns. iso kansainvälinen rokkikeikka. Tähän asti olin nuohonnut Pohjois-pohjanmaan tanssilavoja ja kuppiloita, olin nähnyt suomirokin saralta liki kaiken mahdollisen, mutta en ulkomaaneläviä. Olin ollut aina arka lähtemään kotipaikkakunnan ulkopuolelle, etenkin kun sen aikaisessa kaveripiirissä ei ollut ketään muuta uskaliasta, joka olisi lähtenyt kanssani edes Oulun Kuusrockiin. Niin, en ole täysin varma, että kysyinkö asiaa kavereiltani tuolloin kovin painokkaasti.
Iggyn keikalle sain kyydin Helsingissä asuvalta tädin mieheltä Eerolta. Olin kai vain ilmoittanut, että tulen junalla Helsinkiin ja tarvitsen majapaikan. Pidin kai itsestään selvyytenä, että maalaispoika majoitettiin ja kuskattiin kulttuuritalolle. No näin kävi. Aina joviaali ja hauska seuramies Eero kyyditti minut autollaan läpi ison Helsingin kulttuuritalolle. Saatettiin mennä Kallion läpi, voi olla, että Eero kertoi minulle jänniä yksityiskohtia Helsingin arkkitehtuurista. Minä poika se vain odotin ja jännitin tulevaa keikkaa. Onkin jännä todeta miten vähän onkaan muistikuvia tuosta keikasta. Suurin syy siihen lienee oli täysin puskista tullut kova keikkavolyymi, että naatiskelu jäi vähäisemmäksi. Iggy bändeineen soitti niin kovaa, että korvissa soi monta päivää sen jälkeen.
Vielä seuraavana viikonloppuna Ylivieskan Vieska-ravintolassa kerroin jollekin paikalliselle neitokaiselle Iggyn keikasta ja soivista korvistani. En tehnyt vaikutusta. Saman baari-illan aikana eräs toinen puolituttu nainen kertoi, että voisi olla silleen ihan heti kenen kanssa tahansa. Häkellyin, menin pahasti kipsiin. Tilanne meni nopeasti ohi ja loppuillan laskettelin juomaani alkoholimäärää, joka oli tuolloin sixpack-kaljaa ja viinipullo pohjiksi sekä baarissa noin 4-5 paukkua, eikä tuntunut miltään. Nykyään sitä makaisi letkuissa teholla tuollaisen viinamäärän jälkeen.
Palataan Iggyyn ja tuohon keikkaan. On häkellyttävää, että löydän 25 vuoden takaisen settilistan netistä. Ihan tuosta vaan. Palaileeko muistini? Ei paljoa. Settilistan mukaan Iggy soitti tuolla keikalla paljon Stoogesin biisejä, joka oli vielä tuolloin tutkimaton kortti itselleni. Keikka oli osa edellisenä vuonna ilmestyneen American Caesar (93) albumia. Olin hommannut levyn cd:nä ja kuunnellut sitä ahkerasti ennen keikkaa. Levynkannessa Iggy väänteli paljasta ylävartaloaan, tuolloin jo 46-vuotias rokkistara tuntui todella vanhalta ja kannen rujo kuva herätti sekä inhon, että kunnioituksen väreitä. Iggy oli tuolloin ainut vanha rokkistara jolle paidattomuus sallittiin. Hän näytti edelleen hyvältä, vaikka juomuja oli alkanut ilmestymään vanhan koiran pieksettyyn ihoon.
American Caesar sytytti Iggy Popin diggaamisen isompaan potenssiin. Levyn eka sinkku Wild America on julmimpia ja rokkaavimpia iggster-biisejä kautta aikojen. Koko levy oli myös paluuta raa'empaan ilmaisuun vähän popahtavan Brick by Brick (90) albumin jälkeen. Myös tämä levy on itselleni rakas ja tuolla keikalla kuultiin levyn tehokas avauskappale Home.
American Caesar on muhkea 17 biisin kokonaisuus. Vähän sillisalaattimainen, mutta enimmäkseen laadukas rokkipaketti. Levy on myös viimeinen vinyylinä julkaistu Iggy-levy ennen muovin uutta tulemista 2000-luvun puolella. Uudelleen liekkeihin roihahtanut vinyylin kerääminen potenssiin sata on saanut tavoittelemaan minut tämän albumin alkuperäistä vinyyliversiota. Suomalaisissa levykaupoissa en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nyt parin kolmen vuoden dicgogs-kyttäilyn jälkeen sain tilattua tämän tuplavinyylin 25 eurolla Kreikasta. Toivotaan, että se tulisi iggy-keikkani 25-vuosipäiväksi kotiin. Kreikassa näyttää liikkuvan tämän Iggy-levyn lisäksi aika paljon viimeisen vinyylivuoden 1993 julkaisuaja, kuten U2:n Zooropa, Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way ja Stingin Ten Summoner's Tale. Oliko Kreikka tuolloin ylijäämävinyylin kaatopaikka kun cd otti vallan äänitemarkkinoilla? Sitä en tarkkaan tiedä.
Levyltä löytyy paljon aikaa kestäneitä iggy-biisejä kuten Mixin the Colors, It's Our Love ja Beside You. Myös rokkiklassikko Louie Louie, jonka lyriikoita iggy päivititty vuoden 1993 ajankohtaan sopivaksi: Life after Bush & Gorbachev, The Wall is down but something s lost, turn on news it looks like a movie, it makes me wanna sing louie louie. Niin, kuinka hullusti ne maailman asiat sitten oli vuonna 1993? Tämä päivä ehkä kuitenkin hullumpi ja kaaottisempi.
Levyltä julkaistujen sinkkujen b-puolilla oli paljon hukattuja helmiä, tämä Evil California oli yksi niistä. Ennakoi jo Iggyn Preliminaires(09) ja Apres(12) levyjen swingimpää olemusta.
