Amerikkalaisen Wilco-yhtyeen kokeellinen ja tietoisen epävireinen mauste musiikissa välillä hermostuttaa minua. Että jos kuitenkin sen taustalla kulkevan ja harmoniaa rikkovan vonkuvan kitaran ois voinut jättää pois, kuten tuoreen Cousin (23) albumin avauskappaleella: Infinite Surprise. Kappale kulkee muuten ihan mukavasti. Lyriikka on tuttua Jeff Tweedyä, lyhytsanaista, helppoakin tai sitten painokkaan lyyristä. Sanoitukset eivät ole turhan koukeroisia, mutta lyhykäisyydessään kai merkittäviä? En osaa vielä sanoa. Vai miltäs tällainen biisin aloitus kuulostaa:
Staring
Eye to eye Staring Eye to eye
There’s nothing there to see There’s nothing there to see There’s nothing there to see There’s nothing there
Selkeää se ainakin on. Wilcon tuore albumi Cousin (23) oli työn alla jo vuonna 2019. Sitten kuvaan astui korona ja levyn äänitykset tyssäsivät. Alati tuotteliaan Jeff Tweedyn biisipussista löytyi parisen tusinaa biisiä, joiden pohjalta Wilco levytti rennon kantrivoittoisen albumin: Cruel Country (21). Tuo tupla-albumi on yksi rennoimmista ja parhaimmista Wilco-levyistä. Ilmestyessään levy oli pitkään tehokuuntelussa ja uudestaan viime kesänä, kun viimein hommasin levyn fyysisenä äänitteenä itselleni.
Ensikuuntelussa Cousin (23) valui korvien läpi jättämättä suurempia muistijälkiä, ehkä suorastaan vaisun kuuloisena. Nyt kun levyä olen jo jonkin verran pyörittänyt levylautasella, niin mielipiteeni on alkanut (radikaalisti) muuttua. Cruel Countryn (21) julkaisun aikoihin Wilco puhui jo tästä tulevasta levystä ja lupaili kokeellista kamaa. Nyt kuunneltuna Cousin (23) ei kuulostaa mitenkään erityisen kokeelliselta. Kappaleita on maustettu pienillä tehokeinoilla, kuten edellä mainitun avauskappaleen vonkuva taustakitara. Tuottajana on toiminut, myös muusikkona tunnettu, Cate Le Bon.
Kuuntelussa kappaleet ovat alkaneet tarttua kiinni takinliepeisiin, kuin hienovaraiset ystävät, ne kuiskivat korviini melodioita ja melankoliaa. Eka puolen biisikolmikko Levee, Evicted, ja Sunlight Ends kuulostivat alkuun samanlaisilta, mutta kuuntelujen myötä niiden hienovarainen karisma alkaa paljastumaan. Kakkospuolen avaava A Bowl And A Pudding rullautuu jännästi auki, kitara kerii taustalla omaa miellyttävää kertaussäveltään. Jotain mielenkiintoista ja arvoituksellista on tässä kappaleessa.
Tuoreen UNCUT-lehden haastattelussa Jeff Tweedy analysoi hienosti Cousin levyn tematiikkaa, kuinka hän kappaleita tehdessään (ja levyttäessään) hakee sellaista silmäkulmasta nähtävän nopean väläyksen tunnelmaa, kuin näkisi jotain, joka vilahtaa nopeasti horisontin ohitse. Yhtälailla tässä haastattelussa Tweedy syväluotaa kappaleita varsin nautinnollisella tavalla. Uuden levyn, ehkä parhain kappale, rauhaksiin kulkeva ja tunnelmallinen Pittsburgh, on kirjoitettu jo kauan sitten, mutta ei ole löytänyt paikkaansa aiemmilla Wilco-levyillä. Nyt se lepää paikallaan, b-sivun kolmantena biisinä ja tuon haastattelun mukaan myös Jeff Tweedyn yhtenä henkilökohtaisimpana kappaleena, kuten seuraava lyriikkapätkä saattaa paljastaakin:
I've always been afraid to sing That's a little thing
Somehow, that's all I do Strange as that seems I've outlived my dreams
Tweedyn lauluhan ei ole mitään keuhkojen täysimittaista käyttämistä, vaan vähäeleistä ja samanaikaisesti jotenkin haavoittuvan kuuloista. Se jää mieleen tai ei jää lainkaan mieleen. Laulu lähtee jotenkin aina samasta kohdasta, tutunkuuloisena, hyvin harvoin rajojaan venyttelevänä. Tweedyn laulu voi olla se miellyttävä käyntikortti Wilcon maailmaan tai sitten se luotaan työntävä osa. Minua Tweedyn laulu vetää puoleensa. Tämä laulu kyllä määrittelee paljon bändin musiikkia ja lukitsee sen "turvallisesti" omalle paikalleen. Wilco on aina tunnistettavaa Wilcoa, yhtälailla kuin Jeff Tweedyn soolotöistä aina tunnistaa tekijänsä. Sinänsä on yllättävää, että Wilcon musiikillinen tuotanto on edelleen lähestulkoon kokonaan Jeff Tweedyn kappaleiden varassa, vaikka bändissä on lahjakkuutta ja luovaa potentiaalia laajemminkin.
Cousin alkaa asettua omalle paikalleen minussa. Levy on pyöräytetty nyt neljä kertaa läpi. Kuulostaa koko ajan paremmalta. Tuleeko parhain tai kohottavin kappale vasta viimeisenä? Kevyesti poppaava Meant to be hivelee korvia erityisen mukavasti. Todellinen nostatusbiisi, ainakin tässä alt-rock-genressä, toisessa genressä voisi kuulostaa vain aika mitättömältä pikkubiisiltä, joka ei uskalla olla tarpeeksi iso. Mutta juuri nämä hienovaraiset (ja joskus yllättävät) musiikilliset ratkaisut tekevät Wilcosta kiinnostavan bändin. Kun siihen lisää vielä Tweedyn läsnäolevan laulun, niin paketti on valmis. Avaan sen ja nautin.
Loivasti alas viettävä mäki, piiloutuva aurinko, pakastearkun verran arktista voimaa. Laulut ja laulajaiset, pienet kitarapeikot ja möreät kuiskaajat. Helmiä arjen arvattavuudessa, kulunutta farkkukangasta, sohvalle vääntyvää miesselkää, parempia ja pahempia biisivalintoja.
Syksyn sakeassa ilmanalassa ei ole monikaan musiikillinen kutsu äitynyt elämää suuremmaksi. Kiire ja keski-ikäinen puuhakkuus, ilmeinen ja arvattava sellainen, on hakannut vaikkutappia korvaan ja hukannut monta laulua ja levykokonaisuutta. Kiireellisestä ilmanalasta huolimatta muovinen äänitemateria on sinnikkäästi suorittanut hämmästyttävää, suorastaan ilmestyksenomaista lisääntymistoimintaa. Jonkin verran harvat ja harmaantuvat korvakarvat ovat rekisteröineet mielenkiintoisia veisuja olohuoneen ilmanalassa.
I know you gonna hate this song, tunnustaa Roger Daltrey The WHO:n uudessa kierrätysrokissa All This Music Must Fade. Minä en vihaa lainkaan, vaan imen itseeni kaiken 75+ setämiesten vitaalisuudesta. Sitä on jäljellä yllättävän paljon. Uusi levy The WHO tulee ulos sopivasti ennen joulua.
Wilco laukkaa, Tweedy naukuu, välillä soolona, tarpeeksi usein bändinäkin. Uusi levy Joy on otettu...hmm...ilolla vastaan. Yhden juoksulenkin perusteella sanon, että levy on ihan ookoo kamaa. Riittääkö ihan ok?
Knillsson, Schmillsson, Midnight Cowboy tunnarin jumalainen tulkki Harry Nilsson julkaisee haudan takaa uuden albumin Losst and Founnd jonka nimikappale on jo eetterissä. Kappaleen alusta tulee mieleen erehdyttävästi The Smithereens yhtye ja sen edesmennyt laulaja Pat DiNizio. Se ei ole huono asia. Tämä vähän ennen Nilssonin kuolemaa valmistunut albumi saa päivänvalon noin 25 vuoden panttauksen jälkeen.
Field Music on lienee tämän ajan paras XTC:n perinnön vaalija, älykkään ketterää poprokkia. Uusi albumi on tulollaan tammikuussa. Kanadan profeetan Bruce Cockburnin tuorein albumi on instrumentaalilevy Crowing Ignites, joka on täynnä herkän kitaranäppäily synnyttämää mystistä voimaa. Pukin konttiin.
Nick Cave and The Bad Seedsin Ghosteen on saanut kauttaaltaan hyvät arvostelut. Se ei ole huono levy laisinkaan. Se voi olla vain vähän liikaa, sillä Caven perhetrauma häilyy vahvana taustalla ja kuulijan tulkintalinjat on lukittu, vaikka kyseessä monella mittapuulla mitattuna varsin komea ja syvämietteinen levy.
Uusi tuttavuus Sandro Perri tarjoaa väliin eksoottisempaa rytmiikkaa ja varsin mukavan kuuloisen kappaleen Wrong About The Rain, joka on ottanut vahvan sijan tämän syksyn parhaiden biisien soundtrackissani. New Pornographers jatkaa laadun tiellä. Noel Gallagherin Evil Flower yllättää positiivisesti, sillä kuvittelin kuuntelevani Michael Kiwanukan uutta biisiä ja mielessäni ylistin biisin kekseliästä rakennetta. Hemmetti Noel, eka kerran vaikutuin täysillä soolotuotannostasi.
Soittolista rauhoittuu ja kansamusisoituu, Lankum nimisen orkesterin kappale Irish Rover on kuta kuinkin nimensä kuuloinen, eli pitkä irkkufolkhymni, jossa viulu vongahtelee ja totisen kuulas laulu johdattaa meidät nummien sumun lävitse. Viimeisenä kädenojennuksena ja musiikillisena hyväilynä käy australialaisen Paul Kellyn popkaunokki Every Day My Mother's Voice. Ja elämä taas voittaa, lokakuu sysimusta ilta saa kuulaan sävyn, ajokoira haukahtaa remmissään kaukana, pienet hiiret kulkevat pitkin selkäpiitä ja luovat hetkeen merkityksellisyyttä. Mitä olisin jos minulla ei olisi musiikkia? Olisin kyllä se mikä olisin, mutta musiikin kaiken täyttävästä tunnelmasta ja sen suorastaan kiitollisuutta synnyttävästä energiasta jäisin paitsi. En halua jäädä.
Pori jatsien torstai tarjosi tällä kertaa paperilla laadukkaan kattauksen ja toteutuksenakin tämä torstai-ilta täytti odotukseni. Kerkesin Poriin parahiksi kello kolme, jolloin päälavalla aloitti nykybluesin taitaja Fantastic Negrito. Tämä Yhdysvaltain Oaklandista kotoisin oleva Fantastic Negrito on voittanut parhaan nykyblues-albumin Grammy-palkinnon viime sunnuntaina albumillaan: The Last Days of Oakland(17).
"Mistään äkillisestä tähdenlennosta artistin kohdalla ei ole kyse, sillä Fantastic Negrito allekirjoitti jo 90-luvulla rahakkaan levytyssopimuksen, jonka aikaan hänet tunnettiin artistinimellä Xavier. Muusikon elämä sai kuitenkin dramaattisen käänteen autokolarissa, joka melkein vei hänen henkensä ja johti kolmen viikoon koomaan sekä pitkään kuntoutukseen. Useamman vuoden hiljaiselon jälkeen muusikko loi uuden artistipersoonansa Fantastic Negrito, jonka tärkeimpiä esikuvia ovat R.L. Burnsiden ja Skip Jamesin kaltaiset delta-bluesin sankarit. Eletty elämä ja arjen havainnot kuuluvat artistin kappaleissa, jotka hän tulkitsee omaleimaisella ja rouhealla lauluäänellään." (Pori Jazz - kotisivu)
Niin, ei tätä miehen keikkaa huonoksi voinut väittää. Vaikutteita pursuillut artisti veti varsin vahvan keikan. Jossain määrin miehen ääni ei ollut ehkä persoonallisin, mutta vahva lavaote pelasti paljon. Nyt levyltä kuunneltuna tuore The Last Days of Oakland(17) kuulostaa valjummalta kuin livenä. Musiikista tuli mieleen ainakin seuraavat artistit: Led Zeppelin, James Brown, Jon Spencer Blues Explosion ja etenkin Rival Sons. Miellyttävä uusi tuttavuus.
Jatsien päälava ja jokilava oli asetettu näppärästi toisistaan vastakkaisiin suuntiin. Aina kun konsertti päälavalla loppui, niin nopeasti pääsi luikahtamaa Jokilavan puolelle kuuntelemaan seuraavaa. Näillä kahdella lavalla olikin kaikki rock-orientoitunut kattaus, varsinaiset jazz-artistit esiintyivät lokkilavalla, jonne oli taas jonkin verran matkaa. Itse pidättäydyin pelkästään tällä "rokkipuolella". Niin, kuinka suuri osa yleisöä on tullut kuuntelemaan pelkästään jatsia?
Seuraavaksi siirryin katsomaan jokilavalle Canned Heatia, jo yli 50-vuotisen uran tehnyttä bluesveteraania. Keikka alkoi hienosti klassikolla "On The Road Again". Keikan kappalevalinta piti sisällään kaikki bändin suurimmat hitit ja tukun simppelin luuloisia bluesstandardeja. Äkkiseltään resepti kuulosti tylsältä, mutta Canned Heat olikin tämän Pori Jazz-illan iloisimpia yllätyksiä. Kahden alkuperäisjäsenen, rumpali Fito de la Parran sekä basisti Larry “The Mole” Taylorin luotsaama kvartetti veti varsin hyvän keikan. Ennen kaikkea soitosta paistoi tekemisen ilo, hommasta aidosti nautittiin ja jokin ihme alkuperäismagia oli saatu touhuun mukaan. Nyt kun kuuntelen bändin viimeisintä livelevyä spotikasta, niin siinä touhu kuulostaa paljon paljon pliisummalta kuin tällä keikalta.
Päälavan otti seuraavaksi haltuun suomirokin legenda Tuomari Nurmio erityisellä juhlakattauksella nimeltään: Tuomarista Dumariin. Tämä paketti piti sisällään hienon läpileikkauksen Nurmion urasta, ihan alkupäästä tähän päivään ja uusimpaan Dumarillumarei(17) albumiin. Keikka oli läpeensä laadukas ja yllättäen juuri tuoreimman levyn biisit toimivat parhaiten: Dumarillumarei, Joutavia Jorinoita ja Tsaari kulkivat hulvattoman hienosti...sekä tässäkin tapauksessa toimivat paremmin kuin levyllä. Hämmästellä voi vaan Nurmion korkealla pysynyttä musiikillista laatutasoa. 66 ikävuotta ei ole kangistanut vielä meininkiä, lavapreesens oli skarppi ja omalaatuisen svengaava bluesfraseeraus toimii edelleen kympillä.
Suomirokin toivon Pimeyden keikka pursuili nuorten miesten itsetuntoa. Suosiota on tullut jo sen verran, että hommaan uskotaan täysillä ja kaikki osaaminen on laajassa käytössä. En löytänyt keikasta mitään heikkoa kohtaa, ehkä laulaja-kitaristi Nisun ja urkuri-laulaja Mäkisen välillä saattaa olla aito jännitettä kuin Egoptripin Knipillä ja Mikillä konsanaan. Onkin hienoa, että bändillä on nämä kaksi hieman erityylistä laulajaa ja biisintekijää, kattauksessa on näin ollen mukavasti vaihtelua. Illan parhaimmistoa olivat uuden Silkkitie(17) levyn kappaleet: Näin Sellaisen Kirkkauden ja etenkin Mäkisen vereslihaisen hienosti tulkitsema: Ollaan Hiljaa. Biisi kasvoi loppua kohden upeasti. Pimeys onkin nyt hyvässä vedossa ja edustaa harvalukuista nuorta suomalaista kitararock-bändiä, nimenomaan suosionsa puolesta. Oli hauska huomata yleisön joukossa oli otos nuoria naisia jotka lauloivat sanasta sanaan jokaisen Pimeyden biisin läpi.
Ehkä illan vahvimman keikan veti jenkkirock-bändi Wilco. Laulaja-lauluntekijä Tweedyn jännä lavakarisma ja bändin äkkiseltään jotenkin luonnosmaisilta kuulostavat biisit(väärä tulkinta, biisit ovat hienosti rakennettuja) ottivat heti valtaansa. Edelleenkään en tunnista kovinkaan monta Wilco-biisiä nimeltä vaikka bändin tuotantoa olen sentään kohtuullisesti kuunnellut ja omistan useita levyjäkin. Wilco ja ennen kaikkea Jeff Tweedyn ulosanti on kuin yhtä samaa tunnetilaa(surua?) joka on taidokkaasti pirstaloitu erilaisiin musiikillisiin ulottuvuuksiin. Tavallaan Wilcon musiikki-genre on alt-countrya, mutta tästä laatikosta se kyllä karkailee ties mihin ulottuvuuksiin, sillä kesken rauhallisen kantrirock-biisin kitara- ja rummut saattavat yltyä kakofoniaan ja seuraavassa hetkessä palata taas ruotuun. Edellisen kerran näin Wilcon Tampereella reilu viisi vuotta sitten. Tätä Pori Jatsin keikkaa pidän himpun verran parempana, varsinkin Tweedy oli iskussa ja jutteli paljon yleisön kanssa, pahoitteli muun muassa keikan aikana alkanut sadetta seuraavin sanoin: "How are you? It's raining! Sorry. We keep your warm...with sadness".
Illan kohokohtia olivat Being There(96) albumin avauskappale: Misunderstood, uusimman Schmilco(16) levyn If I Ever Was a Child sekä Sky Blue Skyn (07) hieno Impossible Germany lopun räjähtävine kitaraosuuksineen. Mainitaan myös tälläkin keikalla loistanut yrmyn insinöörin oloinen soolokitaristi Nels Cline. Mies on saanut kyllä miellyttävän tehtävän, hän saa kitaransa varressa toteuttaa mitä uskomattomimmat päähänpistot. Välillä kitaraa hangataan teräsjousella, välillä sooloillaan niin vimmatusti ja ääripäihin mennen. Kun taas toinen kitaristi, Pat Sansonen rooli on paljon maltillisempi, sooloja hän ei juurikaan saa ja välillä joutuu soittamaan triangelia kitaran sijaan.
Wilcon keikan aikana sadekuurot yleistyvät Porin illassa ja tästä eteenpäin aina puoleenyöhön asti sadeviitta oli tuttu seuralainen. Jos Wilco heitti väkivahvan ja laadukkaan rokkikeikan, niin sen sijaan toinen suuria odotusarvoja minussa herättänyt artisti oli hienoinen pettymys. Kyseessä oli yhdysvaltalais-venezualainen Devendra Banhart. "Banhart on totuttu tuntemaan lapsenmielisen värikkäänä, usein avoimen huomionhakuisenakin artistina, jonka musiikkia on kuvailtu vaihtoehtoiseksi ja psykedeeliseksi folkiksi. Tim Buckleyn, Syd Barrettin ja Marc Bolanin kaltaisiin legendoihin verratun Banhartin musiikissa on kuulunut folk-perinteen lisäksi vaikutteita muun muassa klezmeristä, brasilialaisista rytmeistä, jazzista ja countrysta." (Pori Jazz - sivusto)
Banhart ja kolme muuta muusikkoa astuivat lavalle Pori Jazz-takit päällä. Olikohan kolea suomalainen kesäsää yllättänyt vierailijat ja omasta matkalaukusta ei löytynyt mitään lämmittävää ylle? Banhart yhtyeineen heitti periaatteessa ihan hyvän keikan, musiikki oli yhtä viehättävää kuin levyillä ja muutkin soittajat olivat hyvin esillä. Etenkin rumpalin ja Devendran vuoropuhelu oli hauskaa seurattavaa. Rumpalin leikkisä ja osallistuva tyyli toi mainiota lisäarvoa musiikille. Miksikö keikka painui sitten pettymyksen puolelle? Syy löytyi artistin turhan tempoilevasta lavapreesensistä, en tiedä oliko Devendra hieman hermostunut, mutta alati hän kyseli muilta jäseniltä, että mitä mikin sana tarkoittaa suomeksi ja keskeytti jopa jumalaisen Seahorse - biisin kahden minuutin kohdalla vaihtaen sen toiseen. Tämä oli allekirjoittaneelle kyllä sen verran kova musiikillinen loukkaus, että siirryin oitis eturivistä vähän tuonnemmaksi ja valmistaudun illan pääkonserttiin: Brian Wilson Present Pet Sounds. Taustalta kuulin Banhartin vielä coveroivan David Bowien Sound and Visionia ja se ei kuulostanut lainkaan hassummalta.
Alkukesästä olin pohjille lukenut Brian Wilsonin elämänkerran: Valoa ja Varjoja sekä tietenkin kuunnellut rutosti Beach Boysia ja Brian Wilsonin soolotuotantoa. Wilsonhan ei ole koskaan ollut mikään liveartisti, jo vuonna 1965 Wilson jättäytyi Beach Boysin aktiivisesta keikkakokoonpanosta taustalle tekemään musiikkia. Tämä luovaan työhön keskittyminen synnytti alkuun albumit: Summer Days, Summer Nights(65) sekä tietenkin klassikon: Pet Sounds(66). Asetelma oli sinänsä hassu, Brian Wilson ja Beach Boysin elossa olevat jäsenet kera laadukkaiden sessiomuusikot ovat yhtä kuin = Brian Wilson. Eikö tätä olisi voitu markkinoida nimellä: Beach Boys. Sillä se olisi ollut lähempänä totuutta. Muuten kyllä, mutta alkuperäisen kokoonpanon solisti Mike Love omistaa oikeudet bändin nimeen ja on rivimuusikoittensa kanssa loputtomalla pizzeria/kylpyläkiertueella jossain päin Amerikkaa.
Klo:22.30 aloitti Brian Wilson laadukkaan soittajakatraansa kanssa. Aloitusbiisi ei ollut mikä tahansa, vaan bändin ikiklassikko: California Girls. Korvat rekisteröivät heti, että tässähän on liki täydellinen Beach Boys - soundi. Sitähän se oli koko keikan ajan, orkesteri soitti kuin Beach Boys. Noh, sehän oli aikalailla kuin Beach Boys. Wilsonin lisäksi katraasta alkuperäisjäsenet: Al Jardine ja ilmeisesti myös David Marks, vaikkakin häntä ei illan aikana esitelty. Myös 70-luvulla bändissä vaikuttanut kitaristi-laulaja Blondie Chaplin pyörähti lavalla muutamien biisien aikana. Luvalla sanoen hyvin kulahtaneelta näyttänyt Chaplin vastasi rokkaavimmasta osuudesta, etenkin Beach Boysien Holland(73) levyltä löytyvä Sail on Sailor rokkasi komeasti.
Entäpä itse Brian Wilson? Näytti ja kuulosti siltä, että ensimmäisen puolen tunnin aikana Brian Wilson oli kohtuullisessa vedossa, laulussa pysyttiin mukana ja ihka ensimmäinen Wilson-sävellys Surfer Girl toi palan kurkkuun. Lähestyessä puoliväliä Wilsonin ääni alkoi ns. putoilemaan. Ääni ei pysynyt enää sävellysten mukana, vaan sitä tuli osin mölähtelevää ja vaivalloista puhelaulua. Ei onneksi pelkästään, välillä meni paremmin, mutta yleisesti ottaen kuulosti siltä, että nyt ei ollut Brianin paras ilta. Toki kunnioitettava 75-vuoden ikä varmaan vaikutti asiaan, että voimmeko seiskavitoselta vaatia täydellistä suoritusta? Paitsi Mick Jaggerilta.
Onneksi bändi soi täydellisesti kuin Beach Boys konsanaan. Kaksi nuorempaa urkuri-laulajaa hoitivat laulujen korkeimmat osuudet. Pet Sounds albumi livenä kuulosti todelta hienolta, ainoastaan harmitti se, että itse maestro ei ollut ihan parhaimmillaan. Pet Sounds albumin jälkeen Wilson poppoineen tarjosi vielä hittikimaraa, Good Vibrations, Surfin U.S.A. ja keikan päättänyt Brianin soolokappale: Love and Mercy kruunasi loppua kohden sateiseksi yltyneen Pori Jazz- illan. Wilsonin iästä ja ehkä heikentyneestä kunnosta huolimatta on muistettava, että liki kaikki keikan kappaleet Wilson on säveltänyt ja sovittanut. Kyseessä musiikkinsa todellinen kapellimestari. Myös viime vuosien Wilsonin soolotyöt ovat hienoja, etenkin No Pier Pressure(15) on suorastaan hämmästyttävän hyvä. Studiovelho Brian Wilson ei ollut tänään mukavuusalueellaan, mutta luomansa musiikin ja oivien soittoniekkojen kanssa selvisi tästä koitoksesta puhtain paperein.
Kuulin yllättävän toisen käden kommentin Wilcon eilisestä Helsingin keikasta: - Tylsää! Kuinka kävi Tampereella? Lähtökohtaisesti bändin kokeminen, kuunteleminen voi olla hyvinkin tylsää. On eduksi pitää särmikkäästä Americana country-rockista jossa ei ole kovin tarttuvia kertosäkeitä, vielä enemmän eduksi on pitää kitarasooloista ja sähköisestä dynamiikan vaihtelusta, musiikin liikkuessa herkästä rankkaan.
Odotukset illan keikkaa kohden olivat korkealla. Vajaa vuosi sitten Wilco heitti ylistetyn keikan Helsingin Juhlaviikoilla ja loi itselleen maagisen keikkabändin maineen…ainakin minun mielikuvissani.
Pakkahuone keikkapaikkana on Tampereen parhaita. Eturiviin on helppo hiipiä, vaikka paikka olisi myynytkin loppuun. Tänä iltana Pakkahuone oli kohtuullisen täynnä, muttei liian ahtaalla. Kaupungin ja kaupunkien(?) rokkipojat liian hyvännäköisine tyttöystävineen olivat tulleet todistamaan tätä kantrisähkön ja kitaran liittoa. Paikan päältä oli helppo bongata tuttuja ja tuntemattomia muusikoita, rokkitoimittajia, deejeitä, rokkarin näköisiä tyyppejä, bändi-paidan omaavia jäykistelijöitä(tunnustaudun!) ja kaikkia omasta mielestään keskimääräistä paremman musamaun omaavia henkilöitä(tunnustaudun taas!).
Itse keikka alkoi tasan yhdeksältä, kuten ohjelmassakin luki. Ensimmäinen havainto oli hämmästyttävä tekemisen itsevarmuus, bändi soitti ja toimi hyvin yhteen, uuden levyn Wilco(09) samanniminen avausbiisi Wilco, The Song oli hyvä ja helppo käyntikortti. Tämän jälkeen biisejä napsui yksi kerrallaan kuuloeetteriin. Perkeleenmoisen hyvältä kuulosti. Soitto todellakin raikasi, löysi sävyjä ja suvantoja, kasvoi isommaksi äänivalliksi, vingahteli hienoissa kitarasooloissa, pysyi tanakkana ja kuulijan korvalle rikkaana. Oli vaikea löytää heikkouksia. Alkupuolen biiseistä Summerteethin(99) Shot in the arm räjäytti pankin ensimmäistä kertaa. Yhteisen soiton ilo ja vahva bändikemia oli korvin kosketeltavaa.
Biisejä ropsahteli korviin noin kahden ja puolen tunnin ajan, tuttuja ja tuntemattomia veisuja. Hymy nousi usein suupieliin, jalka naputti lattiaa, mutta pogoaminen tai muu riehuminen oli liian kaukana repertuaaristani. Yleisön aplodit olivat huikaisevat, harvoin jos koskaan Pakkahuone eli tällä tavalla bändin mukana. Yhtenä syynä saattoi olla suurehko ulkopaikkakuntalaisten osuus, sillä perusmansejantteri jäpittää rokkitakissaan arvosteleva katse silmissä ja riehaantuu ainoastaan Eppu Normaalin punkkis-biisien tai Kasevan hittien tahdissa. Niin, missä kaupungissa olinkaan asunut jo 11 vuotta?
Paljon olisi kerrottavaa vielä Wilcon toisesta kitaristista, siitä vanhemmasta ja vähemmän stailatusta. Mies nyki kitaraansa kuin kouristuksen saaneena liki jokaisen biisin loppupuolella. Toisella puolen lavaa poseerasi nuori ja hyväkuosinen rokkipoika kitaransa kanssa. Tukka oli hyvin, keskivartalo hyvin hoikka, käsivarsissa miehekkäästi lihasta ja karvaa, mutta matkaa vanhemman sedän kitarasankaruuteen oli noin 20 vuotta elämänkokemusta.
Vaikka keikka oli huippuluokkaa, niin jokin jäi mietityttämään? Sitä tiesi odottaa hyvää ja kun se täyttyi, niin sitten on tilaa jollekin uudelle, esimerkiksi seuraavalle rokkikeikalle?
Leijonan nuolessa huuliaan makoisan iltapalan jälkeen, hän miettii jo uutta paistia…
