The Flaming Lips - American Head

Wayne Coynen ja kumppaneiden julkaisutahti on ollut viime vuosina kiitettävää tasoa. Viime vuonna ilmestyi koherentti teema-albumi: King's Mouth(19) ja pari vuotta sitten happoisa Oczy Mlody(17). The Flaming Lipsin kohdalla termi: "happoisa" kertoo enemmän musiikista kuin elintavoista. Näin haluan uskoa, vaikka vuoden 2007 Ruisrockin elämyksellinen keikka liputti sen puolesta, että jotain alkoholia arvaamattomampaa oli tullut nautittua. Tuolla keikalla laulaja Wayne Coynen välispiikit olivat surrealistisen pitkiä ja itse musiikki meinasi jäädä sivuosaan. Muistaakseni tuota keikkaa ylistettiin monissa suomalaisissa musiikkimedioissa. Itselleni keikka oli pettymys. Soft Bulletin (99), Yoshmini Battles the Pink Robots (12) ja etenkin At War with the Mystics (06) olivat olleet tuolloin tehosoitossa. Mutta leväperäinen ja tekotaiteellisen oloinen keikka veti maton alta useaksi vuodeksi.

Näinä päivinä The Flaming Lips on vähän samassa keski-ikäisyyden suvannossa kuin edellisessä jutussa esille nostamani Beck. Musiikki on edelleen hyvää, vaan onko se enää tätä päivää? Nuoremmat ovat ajaneet jo ohitse. Alati niin kokeellinen Flaming Lips onkin nykyisin arvattavaa musiikkia. Muoto on jo tuttu. Herkät happoisat balladit, Coynen sydäntä särkevä vaikerrus tyyliin: "mother i died tonight" ja sitten ambulanssit taas ujeltaa. Tää kikka jo tunnetaan liian hyvin.

Mutta arvattavalla musiikillakin on arvonsa. Myös iso osa minusta väittää edelleen, että Flaming Lips kulkee pelottomia luovuuden reittejä. Biisit ovat tutunoloisia, mutta jotain uutta ja jännää niistä löytyy. Ne eivät tunnu mitenkään tyhjänpäiväisiltä. Se on sentään jotain.

Entä uusin levy: American Head. Sana "Amerikka" melkein missä tahansa yhteydessä herättää nykyisin ison tai pienen kuvotuksen tunteen, sillä viimeiset neljä vuotta tämä valtio on tehnyt kaikkensa tehdäkseen itsestä maailman ykkösinhokkivaltion. Ja he ovat onnistuneet siinä aika hyvin. Ainut hyvä mitä Amerikasta tulee nykyisin on musiikki. Voisin jopa näin yksiulotteisesti todeta. Ei valtion historiallista arvoa kiistä kukaan, mutta nyt näinä porkkananvärisinä vuosina on menty monta askelta taaksepäin.

American Head tuntuu olevan sittenkin jotain muuta kuin poliittinen kannanotto, kaunis ja nostalginen, henkilökohtainenkin. Musiikilliselta maailmaltaan lähellä esimerkiksi Neil Youngia ja Beatlesia. Bändin omina verrokkialbumina ovat nämä edellä mainitut menestyksekkäät Soft Bulletin ja Yoshimi.  

Levy alkaa hypnoottisella Will You Return/When You Come Down biisillä. Tunnelma pysyy kakkosbiisillä Watching The Lightbugs Glow hyvänä, etenkin kun vokaalitontin hoitaa naislaulaja. Mukavaa vaihtelua. Jo kesällä julkaistu Flowers on Neptune 6 on kehittynyt kuukausien myötä jo pieneksi klassikkoksi. Kappaleen videossa Coyne kääriytyy Amerikan lippuun ja kävelee pallon sisällä läpi ympärillä roihuavien tulipalojen.

Joillakin bändin aiemmilla levyillä tunnelmat vaihtuvat vähän liiankin veitsellä leikaten, mutta uuden levyn yleistunnelma on mukavan rauhallinen, jopa lohduttava. Olisiko Wayne Coynen isäksi tulo hyvin kypsällä iällä (58v) tuonut oman pehmeän sävyn musiikkiin?

Levyn loppupuolelta erottuu merkittävä biisikaksikko Mother Please Don't Be Sad ja When We Die When We're High jotka sulautuvat kuin yhdeksi samaksi biisiksi. Tässä on sitä aiemmin kritisoimaani tuttuutta, sydänsärkevä tarina ja ambulanssin pillit taustalla. Mutta väliäkö tuolla, jos kappaleet toimivat. Kyllä ne toimivat.

Aionko ostaa tämän levyn? Se on hyvä kysymys näinä päivinä. Alati kriittisemmin arvioin, että ostanko sen liki neljäkymmentä euroa maksavat vinyylin täkäläisestä levykaupasta vai tilaanko puolet halvemmalla Amazonilta. Siihen asti tyydyn kuuntelemaan Spotikkaa, mutta koko ajan tietäen sen, että levy aukeaa kunnolla vasta sitten kun se on fyysisenä äänitteenä hallussani. 

Ennen kuin teen lopullisen ostopäätökseni, voin vaikka katsoa näitä bändin kiinnostavia videoita.

s kappale 

Bruce Springsteen - Western Stars

Bruce on lännenmies, olen sen jo kauan tiennyt. Nebraska(82) sen aloitti, koko levy oli silkkaa masentunutta maantietä ja raadollisia tarinoita tuon tien varrelta. Tunnel of Loven (87) kannessa poseeraa surumielinen cowboy valkoisessa puvussaan. The Ghost of Tom Joadilla(95) käsitellään Amerikan siirtolaisunelmaa steinbeckimaisessa hengessä, tietenkin kun levyn sytykkeenä oli John Steinbeckin mahtiopus Viha Hedelmät. Devils & Dust (05) on silkkaa pölyä ja autiomaata ja nyt tärähtää eetteriin Broocen puhdaspiirteisen lännenlevy: Western Stars(19).

Western Stars on edellä mainittujen sooloalbumien hyvää jatkumoa. Levy joka on odottanut jo useamman vuoden hyllyllä julkaisuaan poikkeaa edeltäjistään harmonisilla orkestraatioillaan ja pehmeällä menneiden vuosikymmenien kantrirock-soundillaan. Pomo onkin maininnut levyn suurimmiksi vaikuttajiksi Glen Campbelin ja Burt Bacharachin. Itse paljon Campbelin levyjä viimeaikoina kuunnelleena voin kyllä allekirjoittaa nämä vaikutteet. Western Starsista voi löytää vaikutteita aina Campbelin mainioon Galveston (70) albumiin asti. Brucen lauluilmaisu on luonnollisesti karumpaa ja brucemaisempaa Campbeliin verrattuna.

Springsteen teki myös viisaasti ja julkaisi tällaisen romanttisen villin lännen - levyn, kuin että olisi tehnyt sen ilmeisimmän, eli Donald Trumpin politiikkaa kritisoivan levyn. Sellaisellekin olisi kyllä tilausta. Ehkä "Trump-levyä" aletaan väsäämään syksyllä, kun Springsteen marssii studion legendaarisen E-Street bändinsä kanssa. 

Kolmentoista biisin Western Stars on hyvin soljuva kokonaisuus, jonka kaikki kappaleet jättävät tarpeeksi koukkuja ja muistikuvia korvien väliin. Levy on raikkaampi ja monipuolisempi kuin aikoinaan varauksetta kehuttu: The Ghost of Tom Joad (95), jonka melodiat pyörivät valitettavan pienessä kehässä. Western Stars alkaa mietteliäällä Hitch Hikin' kappaleella, eikö "mietteliäs" ole aina hyvä termi kuvaamaan tummasävyistä, voimaa uhkuvaa käyntikorttibiisiä levyyn? The Wayfarer summaa alkusäkeissään paljon levyn tematiikasta: Same old story, love and glory, goin' round and round. Pyörää ei pyritäkään keksimään uudelleen näissä kaipuuta ja lähtemistä tihkuvissa tummissa lauluissa. Onko kyseessä depressiivisin Bruce-levy? Parin vuoden takainen elämänkerta Born To Run valotti, että Springsteen on paininut voimallisesti mielenterveytensä kanssa aina viime vuosiin asti. Voisiko Western Starsia pitää tietynlaisena liiallisen melankolian siivouslevynä, jossa maanläheisiä ja tummia lyriikoita musiikki kauniilla tavalla kohottaa.

Levyn tarttuvinta antia edustava Tuscon Train tuo mieleen jonkin toisen Bruce-kappaleen, mutta en muista minkä? Nimikappale Western Stars ja sen ensi rivit kertovat kaiken oleellisen:
 I wake up in the Morning, just glad my boots on,
sekä myöhemmin etsimisen läpi kimaltavan menneisyyden:
Tonight Westers Stars are shining bright again.
Niin, puhdasta ja paksua nostalgiaa, mutta aina niin koskettavaa. Ilman unenomaisia ja romantisoituja muistoja meillä olisi kovin vähän musiikkia, ei ainakaan tietynlaista musiikkia joka kutittelee ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. 

Sleepy Joe's Cafe on nopeasti ohi kulkeva pikku biisi, ei kovinkaan merkittävä. Drive Fast (The Stuntman) on vahvaa tarinallisten Bruce-biisien jatkumoa ja myös yksi levyn parhaita kappaleita. Chasin' Wild Horses ja Sundown kohottavat levyn kauniisti sen puolen välin yli, josta löytyy vielä useita tutkimattomia Bruce-kappaleita, kuten hyvin potentiaalisen kuuloinen veisu nimeltään: Stones. Aivan levyn loppuu on sisällytetty jo aiemmin julkaistut "sinkkubiisit": Hello Sunshine ja There Goes My Miracle. Niin, voidaanko puhua enää singlejulkaisuista jos yksittäiset kappaleet julkaistaan vain suoratoistopalvelujen kautta. Oman logiikkani mukaan singlejulkaisun pitää olla myös käsinkosketeltava, eli levyksi asti prässätty.

Voisin väittää Western Starsia parhaaksi Bruce levyksi sitten The Risingin(02). Myös tästä viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Magic(07) olisi voinut olla erinomainen levy maltillisemmalla tuotannolla ja turhien biisien karsimisella. Tämä uutukainen palauttaa uskon Springsteenin hyvään laatutasoon. Syksyllä seitsemänkymmentä vuotta täyttävä papparainen on ollut yksi suurimpia syitä ja seurauksia siihen miksi olen ylipäänsä alkanut kuuntelemaan rockmusiikkia. Voinko toisaalta kovinkaan objektiivisesti analysoida tätä omassa kategoriassa liki messiaana pitämäni hahmon musiikkia. Ehkäpä en. Ja jos kuulisin Springsteeniä eka kerran tämän uuden levyn kautta, niin pitäisinkö sitä vain yhtenä vanhan kantrirokkarin comeback-levynä? Ei, en sittenkään usko tähän, sillä Bruce Springsteen on siunattu harvinaisella musiikillisella osaamisella ja karismalla joka nousee helposti keskinkertaisuuden yläpuolelle.