Deliver Me from Nowhere

Aikoinaan 80-luvulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1986, toin koulun levyraatiin Bruce Springsteenin Atlantic Cityn, jonka olin oikeaoppisesti kelannut jo kasetilla oikeaan kohtaan. Kun tunti alkoi, niin jänistin, enkä antanut tuota kasettia koskaan opettajalle. Ryhmästä poikkeamisen pelko oli liian suuri tuona aikana, jolloin soitettiin enimmäkseen Bananaramaa, Whamia, Iron Maidenia, WASP:ia ja Kissiä. Niimpä biisi jäi tuolloin kuulematta ja säästyin levyraadin todennäköiseltä jämäsijalta, jota mielessäni pelkäsin.

Ensimmäinen itse ostamani kasetti oli Bruce Springsteenin: Born in the U.S.A. (84) Mikään kovin omaperäinen ostos se ei ollut, aikana jolloin se soi kaikkialla. Nopeasti tämän jälkeen alkoi kiinnostamaan Brucen muukin tuotanto. The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (73) hoitui kotiini 28 markalla. Muistan kuunnelleeni levyä kotona vähän arastellen ja miettien, että mitäköhän isoveljeni tästä ajattelevat? Uudenlainen musiikillinen tarinankerronta alkoi täyttää pienen makuukammarimme seiniä, jossa oli soitettu enimmäkseen Elvistä, Hurriganesta ja Kake Randelinia. Vielä hurjempi askel oli hankkia Brucen akustinen levy Nebraska (82), jolla ei ollut hittejä, eikä oikein rokkiakaan, mutta siinä oli em. Atlantic City. Kappale joka heti upposi syvälle nuoren ja vielä viattoman kuulijan tunnemaastoon.

Nebraska ei ollut nuorella Pohjois-pohjanmaalaiselle musadiggarille mitenkään helppo levy. Se on enemmän tunnelmaa, kuin yksittäisiä ja selkeästi toisistaan erottuvia biisejä. Nimikappale on käyntikortti aiheeseen, suoraan siihen tunnelmaan, joka kumpuaa Springsteenin lapsuudesta ja vaikeasta isäsuhteesta. Tarinallisella levyllä on tosin pari nopeatempoisempaa biisiä, kuten Johnny 99 ja Brucen raivoisaan karjuntaan yltyvä Open All Night. Huomionarvioista on, että kaikki albumin kappaleet ovat demoäänityksiä, jotka Bruce soitti itse akustisen kitaran kanssa makuuhuoneessa. Äänityksissä käytettiin neliraitaista Tascam 144 -nauhuria ja Echoplex -kaikulaitetta. Kappaleita yritettiin myös tehdä studiossa, mutta kun niihin ei saatu oikeaa tunnelmaa, laitettiin alkuperäiset demo-versiot levylle.

Viikonloppuna tuli nähtyä tuore Deliver Me from Nowhere elokuva, joka kertoo Nebraska levyn teosta, tuosta rohkeasta ja käänteentekevästä hetkestä Springsteenin uralla, jolloin levy-yhtiö toivoi uutta hittiä hyvin menestyneen Hungry Heartin jälkeen, mutta Springsteenin tie vei toisaalle, akustisen ja varsin tummasävyisen materiaalin pariin, josta lopulta muodostui Nebraska albumi.

Elokuvan pääosaa esittää hyvin uskottavasti, myös aika paljon Brucen ulkoisestikin mieleen tuova, Jeremy Allen White. Elokuva perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere josta elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Scott Cooper. Elokuva mukailee uskollisesti Brucen omaa tarinaa ja liki kaikki tarinalliset käänteet ovat löydettävissä hänen itsensä kirjoittamasta elämänkerrastaan Born to Run (16). 

Elokuva onnistuu tavoittamaan hyvin Brucen River-kiertueen jälkeisen tunnelman, kun suuri suosio oli kädenmitan päässä, mutta Brucen jaksaminen oli huonolla tolalla ja oma suunta stadionrokista meni pienimuotoisempaan ilmaisuun. Elokuvassa on hyvää ja uskottavaa levy-yhtiön ja artistin dialogia, kuinka ensimmäisen näkee mahdollisuuden suuren suosion tavoittelussa, kun taas jälkimmäinen kuulee oman tien vääjäämättömän kutsun. Elokuvassa, ja yhtälailla Brucen oikeassa elämässä, uran merkittävämmäksi tukihenkilöksi muodostui manageri John Landau, joka toimii hienolla tavalla tulkkina artistin ja levy-yhtiön odotusten välillä. 

Levyn biisit saavat alkusykäyksen sarjamurhaaja Charles Starkweatherista, myös Terence Malickin Badlands elokuvan päähenkilöstä. Tuo elokuva inspiroi Brucea kirjoittamaan kappaleen Starkweather, joka sai lopulliseksi nimekseen: Nebraska. 

Ajanmukaisesti stailattu, tyylikkääseen nahkatakkiin pukeutunut Jeremy Allen White, tavoittaa riittävästi Brucen mielentilaa tuolta ajalta. Ajoittain häiritsi pääosan esittäjän liiankin ilmeetön katse ja tapa istua pää vinoon käännettynä, aivan kuin sitä olisi käytetty tietoisena tehokeinona. Toisaalta Jeremy Allenin vähäisen ilmearsenaalin takaa on löydettävissä paljon todellista ja uskottavaa tunnetta. Ehkä liiallinen melodramaattisuus ei olisi toiminut tässä tarinassa. Allenin paras kohtaus tulee elokuvan lopussa, jossa Bruce istahtaa viimein terapiatuoliin ja murtuu kyyneliin, pitkän road tripin jälkeen. Tässä vähäeleisyys toimii. Myös tuo ystävänsä kanssa tehty road trip ja siihen liittyvä Brucen romahtaminen on hienosti kuvattu. Tosin Brucen oman elämänkerran mukaan tuo viikon mittainen automatka läpi aavikoiden on vielä suuremmassa ja käänteentekevässä roolissa kuin elokuvassa. 

Jon Landaun esittäjä, Jeremy Strong tekee ehkä elokuvan parhaimman roolityön lojaalina ja ymmärtäväisenä managerina. Jon Landau oli ensimmäisiä, jotka näkivät Brucen suuremman potentiaalin ja tunnettu on hänen ikoninen artikkelinsa vuodelta 1974: "Olen nähnyt rokin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen". Landau on pysynyt Brucen mukana koko uran ajan. Yksi elokuvan parhaita kohtauksia on se, kun Landau soittaa valmista Nebraska levyä levy-yhtiön edustajalle, joka pyörittelee epäuskoisesti päätään: - Onko tämä nyt jokin folklevy? - Tämä on minun toimisto ja täällä uskotaan Bruce Springsteenin musiikkiin, on Landaun vastaus ja levy lopulta julkaistaan.

Elokuvassa on toimivia takaumia Brucen lapsuuteen ja isäsuhteeseen. Douglas Springsteen oli ajelehtiva, heikosti työelämään kiinnittynyt ja mielenterveysongelmista kärsivä sekatyöläinen New Jerseystä. Kasvatus tapahtui enemmän kurilla ja nuhteella, kuin kannustuksella. Vuosien kuluessa Brucen suhde isäänsä parantui huomattavasti ja leffan loppupuolella nähdäänkin liikuttava kohtaus, jossa isä pyytää keikan jälkeen takahuoneessa 32-vuotiasta poikaansa istumaan polvelleen.

Bruce oikean elämän käsikirjoitus tuolta ajalta on kuin tehty tähän elokuvaan. Synkän, mutta vaikuttavan Nebraskan jälkeen sarasti suurempi menestys, sillä Nebraskan sessioissa syntyi myös leijonanosa tulevan hittilevyn: Born in the U.S.A:n materiaalista. Nebraskan alunperin piti ollakin tupla-levy, mutta menevämmän ja hitikkäämmän materiaalin julkaisu ei vaan tuntunut Brucesta tuolloin oikealta. Elokuva on ennen kaikkea tarina siitä, kuinka tärkeää taiteilijan on seurata omaa kutsumustaan, jos meinaa saada aikaisesti jotain aidosti merkittävää. Brucella oli siihen paukkuja...ja onneksi jo sen verran kuuluisuutta takanaan, että levy-yhtiö ei pudottanut häntä listoiltaan. 

Elokuvan kanssa samaan aikaan on julkaistu neljän lp:n Nebraska boxi, joka pitää sisällään uudelleen remasteroidun alkuperäisen levyn, levyllisen ennenjulkaisemattomia biisejä, sähköisen version Nebraskan biiseistä ja tänä vuonna vedetyn livekeikan levystä. Täytyy todeta, että ennenjulkaisemattomat veisut ovat todella hyviä, niiden joukossa on myös Born in the U.S.A akustisessa muodossa. Sähköinen versio levystä ei pärjää mitenkään alkuperäiselle. Levyn synkkä ja vähän aavemainen tunnelma on ihan oma lukunsa rokin historiassa, myös ensimmäisiä isoja irtiottoja artistin uralla. Brucehan on toteuttanut sittemmin saman akustisen temppunsa useaan otteeseen, esimerkkeinä levyt: The Ghost of Tom Joad (95) ja Devil's and Dust (05). Rocklevyn jälkeen on palattu usein riisutumman ja syvällisemmän materiaalin äärelle. 

Bruce Springsteen - Western Stars

Bruce on lännenmies, olen sen jo kauan tiennyt. Nebraska(82) sen aloitti, koko levy oli silkkaa masentunutta maantietä ja raadollisia tarinoita tuon tien varrelta. Tunnel of Loven (87) kannessa poseeraa surumielinen cowboy valkoisessa puvussaan. The Ghost of Tom Joadilla(95) käsitellään Amerikan siirtolaisunelmaa steinbeckimaisessa hengessä, tietenkin kun levyn sytykkeenä oli John Steinbeckin mahtiopus Viha Hedelmät. Devils & Dust (05) on silkkaa pölyä ja autiomaata ja nyt tärähtää eetteriin Broocen puhdaspiirteisen lännenlevy: Western Stars(19).

Western Stars on edellä mainittujen sooloalbumien hyvää jatkumoa. Levy joka on odottanut jo useamman vuoden hyllyllä julkaisuaan poikkeaa edeltäjistään harmonisilla orkestraatioillaan ja pehmeällä menneiden vuosikymmenien kantrirock-soundillaan. Pomo onkin maininnut levyn suurimmiksi vaikuttajiksi Glen Campbelin ja Burt Bacharachin. Itse paljon Campbelin levyjä viimeaikoina kuunnelleena voin kyllä allekirjoittaa nämä vaikutteet. Western Starsista voi löytää vaikutteita aina Campbelin mainioon Galveston (70) albumiin asti. Brucen lauluilmaisu on luonnollisesti karumpaa ja brucemaisempaa Campbeliin verrattuna.

Springsteen teki myös viisaasti ja julkaisi tällaisen romanttisen villin lännen - levyn, kuin että olisi tehnyt sen ilmeisimmän, eli Donald Trumpin politiikkaa kritisoivan levyn. Sellaisellekin olisi kyllä tilausta. Ehkä "Trump-levyä" aletaan väsäämään syksyllä, kun Springsteen marssii studion legendaarisen E-Street bändinsä kanssa. 

Kolmentoista biisin Western Stars on hyvin soljuva kokonaisuus, jonka kaikki kappaleet jättävät tarpeeksi koukkuja ja muistikuvia korvien väliin. Levy on raikkaampi ja monipuolisempi kuin aikoinaan varauksetta kehuttu: The Ghost of Tom Joad (95), jonka melodiat pyörivät valitettavan pienessä kehässä. Western Stars alkaa mietteliäällä Hitch Hikin' kappaleella, eikö "mietteliäs" ole aina hyvä termi kuvaamaan tummasävyistä, voimaa uhkuvaa käyntikorttibiisiä levyyn? The Wayfarer summaa alkusäkeissään paljon levyn tematiikasta: Same old story, love and glory, goin' round and round. Pyörää ei pyritäkään keksimään uudelleen näissä kaipuuta ja lähtemistä tihkuvissa tummissa lauluissa. Onko kyseessä depressiivisin Bruce-levy? Parin vuoden takainen elämänkerta Born To Run valotti, että Springsteen on paininut voimallisesti mielenterveytensä kanssa aina viime vuosiin asti. Voisiko Western Starsia pitää tietynlaisena liiallisen melankolian siivouslevynä, jossa maanläheisiä ja tummia lyriikoita musiikki kauniilla tavalla kohottaa.

Levyn tarttuvinta antia edustava Tuscon Train tuo mieleen jonkin toisen Bruce-kappaleen, mutta en muista minkä? Nimikappale Western Stars ja sen ensi rivit kertovat kaiken oleellisen:
 I wake up in the Morning, just glad my boots on,
sekä myöhemmin etsimisen läpi kimaltavan menneisyyden:
Tonight Westers Stars are shining bright again.
Niin, puhdasta ja paksua nostalgiaa, mutta aina niin koskettavaa. Ilman unenomaisia ja romantisoituja muistoja meillä olisi kovin vähän musiikkia, ei ainakaan tietynlaista musiikkia joka kutittelee ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. 

Sleepy Joe's Cafe on nopeasti ohi kulkeva pikku biisi, ei kovinkaan merkittävä. Drive Fast (The Stuntman) on vahvaa tarinallisten Bruce-biisien jatkumoa ja myös yksi levyn parhaita kappaleita. Chasin' Wild Horses ja Sundown kohottavat levyn kauniisti sen puolen välin yli, josta löytyy vielä useita tutkimattomia Bruce-kappaleita, kuten hyvin potentiaalisen kuuloinen veisu nimeltään: Stones. Aivan levyn loppuu on sisällytetty jo aiemmin julkaistut "sinkkubiisit": Hello Sunshine ja There Goes My Miracle. Niin, voidaanko puhua enää singlejulkaisuista jos yksittäiset kappaleet julkaistaan vain suoratoistopalvelujen kautta. Oman logiikkani mukaan singlejulkaisun pitää olla myös käsinkosketeltava, eli levyksi asti prässätty.

Voisin väittää Western Starsia parhaaksi Bruce levyksi sitten The Risingin(02). Myös tästä viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Magic(07) olisi voinut olla erinomainen levy maltillisemmalla tuotannolla ja turhien biisien karsimisella. Tämä uutukainen palauttaa uskon Springsteenin hyvään laatutasoon. Syksyllä seitsemänkymmentä vuotta täyttävä papparainen on ollut yksi suurimpia syitä ja seurauksia siihen miksi olen ylipäänsä alkanut kuuntelemaan rockmusiikkia. Voinko toisaalta kovinkaan objektiivisesti analysoida tätä omassa kategoriassa liki messiaana pitämäni hahmon musiikkia. Ehkäpä en. Ja jos kuulisin Springsteeniä eka kerran tämän uuden levyn kautta, niin pitäisinkö sitä vain yhtenä vanhan kantrirokkarin comeback-levynä? Ei, en sittenkään usko tähän, sillä Bruce Springsteen on siunattu harvinaisella musiikillisella osaamisella ja karismalla joka nousee helposti keskinkertaisuuden yläpuolelle.