Tällä
kertaa hain lämpöä Hassisen kirppikseltä. Seisoin oven takana
ennen avautumista kuulaassa marraskuun ilmassa. Kun ovi aukesi, niin
marssin määrätietoisesti LP-kirppis-osastolle ja sain vartin
mittaisella levynpläräyksellä kivan lämmön päälle. Sormet
notkistuivat ja sormenpäät saivat kevyen painomustepinnoitteen.
Kassiin tipahti muutama kiva löytö, Status Quon harvemmin
vastaantuleva Rock Till You Drop (91) kuudella eurolla, Beach Boysin
nähtävästi originaali, mutta pelottavan naarmuinen Little Deuce
Coupe 32 (64) kahdella eurolla. Myös Joan Baezin hittikokoelma lähti
kahdella ekellä. Ehkä kiinnostavin löytö tässä kohtaa oli
Bugglesin: Adventures In Modern Recording (81) kolmella eurolla.
Sitten
olikin jo kiire. Tavoitteena oli ehtiä Kårenille puolta tuntia
ennen avautumisaikaa. Onnistuin. Sain erittäin tuhrivan, suorastaan
verenpunaisen levymessuleiman kämmenselkääni, mutta levykojujen
ääreen en ihan vielä päässyt. Siispä hain läheisestä
K-Marketista vähän suolapalaa, jossa sain pitkiä katseita
verenpunaisesta leimastani kämmenselässä. Palasin Kårenille,
suoritin vessatoimenpiteet, jätin takin alakerran naulakkoon ja
kampasin tukkani. Nyt sisään. Mutta vielä oli 20 minuuttia
avautumiseen. Hätäni oli sen verran suuri, että maksoin viiden
euron ns. "vip-asiakaslisän" ja ryntäsin levylaarien
kimppuun.
Kaikki
oli niin kuin ennenkin, mikään ei ollut oleellisesti muuttunut
viimeisen kymmenen vuoden ajan Kårenilla. Samoja myyjiä, samoilla
jalansijoilla, mutta hivenen vähemmän kuin 2010-luvun alkupuolen
pulleina vuosina, jolloin Prince ja David Bowie oli vielä elossa,
joka tarkoitti sitä kyseisten artistien tuotannon löysi
kivuttomasti parin euron laareista. Mutta ei enää, ajat ovat
muuttuneet, levyjen virta tyrehtynyt. Jopa alati runsaskätisten
ruotsimyyjien laarista ei löytynyt parilla eurolla kovinkaan monta
rokin klassikkoa.
Mutta
jotain löytyi ja vip-asiakkuus kannatti. Pääsin heti napsaisemaan
erään tutun ruotsimyyjän laarista kympilla neljä tarjouksen.
Camel, Leo Kottke, Joe Walsh ja The Who. Ei pöllömpiä artisteja.
Näistä etenkin Camelin: Moonmadness (76) tuntui tässä
hintaluokassa oivalliselta löydöltä. Tämä oli vasta lämmittelyä.
Seuraavasti syöksyin Ruotsalaisen Record Hunterin koskemattomille
kahden euron laareilla. Oujee, melkein ainakin. Oli hyvä, että olin
ensimmäinen, koska sain nippa nappa kasattua sen kymmenen hyvää
plattaa, joista kärkinä toimivat Devon: We are not men, we are
Devo(78), Frank Zappan: Joe's Carage: Act 1(79), Yoko Onon: Seasons
of Glass (81) ja pari 70-luvun Rollarilevyä. Kahden euron laarit
olivat melko vaatimattomat ja pitivät sisällään paljon
maksisinkkuja. Pieni pettymys.
Muistan
ajan jolloin näistä laareista löysi todella täräyttäviä
löytöjä, aina em. Bowien kautta Pink Floydiin ja kaikkiin
mahdollisiin rokkiklassikoihin. Ajat ja levyvirrat ovat muuttuneet.
Jo toissakesänä vieraillessani Record Hunterin kivijalkakaupassa
Tukholmassa huomasin, että hyvää halppista oli yhä vähemmän
tarjolla. Tavallaan on hyvä, että levyt maksavat jotain, että
Bowien 70-luvun lättyjä joutuu oikeasti metsästämään, että
kolme euron hintalappu on muuttunut kahdeksikympiksi. Klassikolla
pitää olla arvoisena hinta. Vai pitääkö? Itse sinnikkäänä
alelaarihiplaajana edelleen uskon ja toivon löytäväni valtavia
laarillisia 70-luvun klassikkoroinaa muutaman euron hintaan. Se
tuskin enää mahdollista?
Vip-asiakkuuteni
hyödyllisyyden lunastin neljällä viiden euron klassikkolöydöllä,
eli levyt: Dr.John: In The Right Place(73), Kraftwerk:
Radio-Activity(75), T.Rex: Tanx(75) ja Lynyrd Skynyrd: One More From
The Road(76) hivelivät levynkeräyksen tumapesäkettäni. Syy ja
seuraus, miksi kannatti taas lähteä. Ja siihen päälle kaksi Grace
Jonesin kasarilevyä parilla eurolla, niin avot, tää oli tässä.
Tämän
jälkeen ei ollut oikein mitään löydettävää. Useiden
suomalaisten myyjien laadukkaat, mutta törkeästi ylihinnoitellut
laarit olivat pieni jälkikuriositeetti tällä reissulla. Jos samat
levyt saa kirppareilta ja jopa kivijalkakaupoista puolet halvemmalla,
niin hälytyskellot kyllä kilkattaa. Ei ole mikään yllätys, että
levyjen hinnoissa on kauttaaltaan paljon ns. messulisää. Eikä se
sinänsä haittaa, jos asiakas haluaa maksaa levystä arvoisensa
hinnan. Levymyyjistä suurin osa on aikaisemmilta messuilta tuttuja
ja hinta varmastikin reagoi yleiseen muovimateriaalin saatavuuteen,
joka tällä hetkellä on käsittääkseni heikompaa. Mutta se kun
katsoin rakastamani artistin Michael Chapmanin Savage Amusumentin
(76) kolmenkymmenenviiden euron hintalappua, niin pyrin vain
poistumaan hiljaa ja arvokkaasti tuolta hintatasoltaan varsin
tähtitieteellisiin lukemiin kohonneelta laarilta. Voipi olla, että
olen levymyyjien silmissä niitä inhokkiasiakastyyppejä,
levynkeräyksen tarjoushaukkoja joille kelpaa huono ja kulahtanut
materiaali. Tämän toki auliisti myönnän.
Iso
osa messuilua on varmasti harvinaisuuksien ja specialpainosten
metsästäminen. Hyviä keskusteluja levymyyjien ja muiden
asiakkaiden kanssa. Levynkeräyksessä on oma kapea sosiaalisuuden
kaistale, voidaan kertoa kaverille jokin musaknoppi ja millaisen
löydön olen tehnyt. Toisaalta kerääminen on aina jossain määrin
itseensäkäpertyvää toimintaa ja omaa keräysfanaattisuutta voi
olla vaikea jakaa kaverille, eikä sitä välttämättä edes halua
jakaa. Levynkeräys on oman musiikkillisen lähteen vaalimista, oman
levykokoelman kasvattamista, hyvää musiikkia, kauniita levynkansia
ja sen jonkin salaisuuden etsimistä, johon musiikilla saattaa olla
avaimet. Mutta tuon salaisuuden ei ole vielä syytä paljastua. Sillä
matka on kesken ja monta unenomaisen hyvää, löytämätöntä
rokkiplattaa lojuu tämän telluksen loputtomissa laareissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti