Never heard! Voisi joku sanoa, mutta epäilemättä Harry Nilsson kilauttaa useimpien kelloja. Eikö vaan? Jokunen vuosi sitten eräs tamperelainen levykauppa työnsi kasoittain Nilssoneita tuulikaapin ilmaislaariin. Artisti oli heille tuiki tuntematon...ainakin tuolloin. Viime aikoina olen nähnyt Nilssoneita ihan hintalappu kyljessäkin tuossa kyseisessä kaupassa. Kahden ja neljän euron haarukassa. Olet varmasti nähnyt nuo kolme levyä: Pussy Cats (74), Duit On Mon Dei (75) ja Sandman (76). Edelleenkin kirppislaarit tursuavat noita lättysiä. Tuotiinko Suomeen 70-luvulla tonneittain Nilssonia vai mistä on kyse?
Harry Nilsson on se mies, joka oli ensimmäisenä lähteellä jättihitin "Without You" kanssa. Se voitti grammyn jo vuonna 1971 ja oli osana Nilssonin tunnetuinta ja laadukkainta albumia: Nilsson Schmillsson (71). Hitin tragedia oli se, että se ei ollut Harryn kynästä, kuten ei myöskään toinen Nilssonin esittämä jättihitti, Midnight Cowboy (71) leffan tunnari: Everybody's Talking (Fred Neilin biisi). Nilsson tunnetaan erityisesti lauluntekijänä ja omia erinomaisia biisejä löytyy kataloogista riittämiin.
Katsoin taannoin Youtubesta kehutun dokkarin aiheesta: Who Is Harry Nilsson (And Why Is Everybody Talkin' About Him)? https://www.youtube.com/watch?v=Je8g10Q3-gY&t=4205sjossa Nilssonin läheiset, ystävät, muusikkokaverit muistelevat artistin uraa(ja edesottamuksia) kronologisesti, aina uran alkuvaiheesta synkähköihin loppuhetkiin. Erittäin suositeltava dokumentti.
Nilsson oli Beatlesien hyvä ystävä, etenkin Ringo Starrin ryyppykaveri 70-luvulla. Ringo näytteli myös pääosaa Harryn tuottamassa Son Of Dracula (74) leffassa, jota on enimmäkseen päämäärätöntä sekoilua ja kilpailee maailman huonoimman elokuvan tittelistä. Harry säveltämä elokuvan soundtrack on sentään laadukas ja levynäkin tänä päivänä kohtuullinen keräilyharvinaisuus. Ja kappas, koko elokuva löytyy tietty tästä: https://www.youtube.com/watch?v=cfkHN_QxNcw
Mutta ennen noita kosteita vuosia Beatlet innostuivat artistista kuultuaan Nilssonin kakkoslevyn Pandemonium Shadow Show (67) siinä määrin, että ottivat Nilssoniin yhteyttä. Väitetään, että Beatles sai paljon vaikutteita Nilssonin musiikista. Se on ihan järkeenkäypää ja kuultavissakin, Nilssonin eksentrisen ja absurdin huumorin kautta, joka on voinut olla iso vaikutin Lennonin kokeellisimpiin kappaleihin...ja moniin studiohassutteluihin.
Pandemonium Shadow Show (67) on niitä Nilsson levyjä joita ei löydä alelaareista, eikä oikein mistään muualtakaan. Toinen vaikeasti löydettävä Nilsson levy on Nilsson Sings Newman (70), jossa Harry levyn otsikon mukaisesti tulkitsee yhden suuren esikuvansa, Randy Newmanin musiikkia. Molemmat levyt puuttuvat edelleen omasta Nilsson-levykokoelmasta. Sen sijaan lähes koko 70-luvun tuotannon olen löytänyt eurolla tai parilla kirppareilta tai ulkomaalta tilaten. Paras löytöni on erinomainen Harry (69) yhdellä eurolla Ideaparkin levymessuilta usean vuoden takaa.
Nilsson kuoli vuonna 1994 aikalailla terveytensä menettäneenä. Loppuvuodet Nilsson oli onnellisesti naimissa ja tuli kuuden lapsen isäksi. Viimeisin ns. oikea studioalbumi on Flash Harry (80) ellei lasketa myöhemmin samana vuonna tullutta Kippari-Kalle elokuvan laadukasta soundtrackia: Popeye (80). Ysärin alun sessioista kaivettiin myös esiin julkaisematon Nilsson albumi Lost and Found (19). Jolta löytyy ihan päteviäkin biisejä, kuten levyn nimikappale.
Nyt kuuntelemani Son Of Schmilsson (72) albumi on ollut tehosoitossa jo jonkin aikaa. Levy oli aikanaan pienoinen pettymys edellisen hittilevyn jälkeen ja sitä varjosti Nilssonin ero silloisesta vaimostaan ja syvenevä alkoholiongelma. Levyn tuottaja Steve Perry kritisoi tuossa dokkarissa kovin tätä albumia ja oli pettynyt että se ei yltänyt edellisen levyn tasolle. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa kyllä oikein pätevältä. Remember (Christmas), Turn On Your Radio, You're Breaking My Heart, Spaceman, hyviä biisejä kaikki.
Omistan levyjä kaksi kappaletta ja molemmat ovat dynaflex-painoksia, eli varsin ohuita vinyylilevyjä, jotka ovat naarmuille kovin alttiita. Tähän nähden nuo jo viisikymmentä vuotta vanhat muovilepareet soivat edelleen oivallisesti.
The Beatles: Revolver(66), 3 euroa. John Lennon: Mind Games(73) 4 euroa, Cream: Goodbye(69) 3 euroa. Kolme kovaa, kolme alkuperäistä, kohtuuttoman huokeaa, pilkkahinnoilla. Levynkerääjän tunnotonta arkea, versio sieltä, toinen täältä, originaali kepeän Kanada-prässin tilalle. Alkaa olemaan tilanne, että kokoelma on melkein valmis ja levynkeräys kohdistuu enimmäkseen parempiin ja alkuperäisiin kaksoiskappaleihin. Niitäkin löytyy ja rahaa palaa...
Kaiken pohjalla on musiikki, vaikuttava ja tunteenomainen, jollain tapaa uusi ja elähdyttävä. Kun kuuntelen John Lennonin vähän lapsenomaista ruikutusta Yoko Onon perään levyltä, niin en ole ihan varma pystynkö eläytymään tähän musaan. Toisaalta kun kuuntelen Beatlesien uhkaavaa Tomorrow Never Knowsia, niin pystyn sen allekirjoittamaan isoksi taiteeksi.
Muovi on tyhjää autiomaata, hapertuvien pahvikansien sisälle pakattuja puberteettisia purkauksia. En tule valmiimmaksi, tulen eksyneemmäksi Mutta musiikki voi osoittaa suuntaa, eksyttää tehtyyn hurmokseen elää hetken toisessa todellisuudessa, ikuisessa nuoruudessa... vaan se onkin klisee, sehän on typerryttävin klisee Nuorisomusiikki olkoon keski-ikäisten retroilua pieniä kainaloraikasteita tunkkaiseen arkeen
Mutta se Lennon, olisiko hän vihaisessa puberteettisuudessaan ja puhtaassa utopiassaan kuitenkin suurempi kuin aisaparinsa?
Nyt on asetettu uusi virallinen ikäraja rock-uskottavuudelle, tähän asti se on pyörinyt 65 vuoden huiteilla jonka jälkeen lopullinen käpyyntyminen on alkanut. Asia erikseen ovat tietenkin vanhat bluesäijät, sekä Bob Dylan ja Leonard Cohen, nämä trubaduurit painivat vähän eri karsinoissa, kuin että olisivat aidosti rokkaavia reliikkejä. Rock-uskottavuuden takaraja on nyt 69-vuotta ja sen haltija on tietenkin rakastettu banjosilmämme Paul McCartney! Lennonmaiseen sarkasmiin en pyri tässä kirjoituksessa, vaikka kieltämättä Paulin itseriittoinen mukavan miehen olemus antaakin siihen tärppejä. Kiusaajat pysykööt karsinoissaan, sillä Paul elää vieläkin, ilmakuivattuna ja vähärasvaisena pyöräyttää helposti vajaan kolmen tunnin rokkikeikan.
Mikä on tämä ihme suuntaus, että rokin legendojen täytyy vetää vähintään kahden ja puolen tunnin keikkoja? Rokkarit kyllä kestää, mutta kestääkö meidän keski-ikäisten toimistotyöntekijöiden kunto, jos kroppa on jo valmiiksi jumissa ja vatsassa möyrii kiukkuinen einesateria sekä parvi kimmoisia pieruja? Haluammeko me oikeasti kuulla kaikki ne Beatlesklassikot? Itse olin keikalla Paulin soolotuotannon takia, vaikka kaikki sitä eivät uskokaan. Enemmän kuuntelen kotona Paulin yllättävän tasokkaita sooloplättysiä kuin itsestään selviä Beatlesklassikoita.
Paul bändeineen esiintyi putkeen 2h 15min, jonka jälkeen encoroi vielä puolen tunnin verran. Ihmemies ja ihmeellisen hyvä kunto. Yleisenä huomiona se, että Paulista ei tippunut hikipisaraakaan keikan aikana, yhtälailla hän ei juonut mitään koko keikan aikana, ei edes vettä. Kyseessä on täysin ilmakuivattu Beatles-pappa, jonka voima tuli jostain muualta kuin lihasta, ehkä korvatunturilta?
Itse keikka alkoi vähän yllättäen, Paul vaan tupsahti bassoineen lavalle ja bändi seurasi perässä. Muissa lehdissä tosin väitettiin, että Paul antoi odottaa itseään. Paskapuhetta! Paul tuli heti kun puolen tunnin alkukollaasivideonauha oli näytetty. Hello Goodbye soi muotovaliona ja virheettömänä, kaikki oli just niin kuin pitikin. Tätä seurasi harvemmin kuultu, mutta tyrmäkkä Wings-biisi: Junior’s Farm sekä itsestään selvä All My Loving. Alku oli laiskanpulskeaa, ihan hyvää meininkiä, mutta Paul itse oli vielä vähän unessa. Vasta noin kahdeksannen biisin kohdalla päästiin kiinni livemeiningin ytimeen, uskomattoman hieno Let Me Roll It soi täydellisen reggaena bändiversiona ja Paulikin alkoi heräilemään. Keikan alkupään potin räjäytti Beatles-veisu: Paperback Writer joka rokkasi todella tiukasti.
Jo tässä vaiheessa paljon kunniaa ja suitsutusta Paulin tiukalle taustabändille, jossa oli hassu tummaihoinen rumpali, Paulin luottourkuri Wix ja kaksi täydellisen kornisti stailattua kitaristia, kuin nuoret Jackson Browne ja Steven Tyler. Tämä katras piti erityisen hienoa meininkiä yllä ja ilman noin loistavaa taustabändiä moni asia olisi voinut olla huonommin. Oli mukava panna merkille, että Paul soitti kahdella viimeiseltä albumiltaankin musiikkia, Fireman-projektin ylevä Sing The Changes ja Memory Almost Full(07) -levyltä tosin aika turhanpäiväinen Dance Tonight(muutenhan tämä levy on Paulin soolotuotannon parhaita). Wings-tuotanto oli myös kovasti keskiössä ja alkupään soolobiisit, kuten Maybe I’m Amazed ja Ram On.
Useat Beatles-kipaleet vedettiin vähän verettömästi läpi, kuten encorena tullut Yesterday ja ehkä Beatlesien paras kappale kautta aikojen: A Day In The Life. Ehkä Paul ei vaan uskaltanut revitellä Beatlesveisuissa samalla tapaa kuin soolotuotannossa? Onneksi löytyi muutama poikkeus linjasta, em. Paperback Writer, I’ve Got a Feeling ja raju Helter Skelter. Myös Long and Winding Roadista esitettiin onnistunut versio, kohta jossa kyynel meinasi väkisin tulla silmänurkkaan, tässä biisissä on niin paljon historiaa, pitkä matka 60-luvun viimeisiltä voimanvuosilta tähän päivään. Paulin vähän surumielisestä ilmeestä näki, että nyt ollaan klassikon äärellä.
Hienoimmat hetket ajoittuivat keikan puoliväliin, akustiseen kimaraan, jossa Paul esitti yksin kitaransa kanssa upeat versiot lauluista: Blackbird ja Here Today sekä hieman myöhemmin toteutti yhden katsojan toiveen soittamalla näpsäkän akustisen palan: Ram On sooloalbumiltaan: Ram(71). Merkillepantavaa oli myös Paulin varsin viihdyttävä tarinointi. Jutut kulkivat aina Beatlesajoista tähän päivään. Kun Beatlesien Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band(67) oli ilmestynyt niin Paulin kertoman mukaan nuori Jimi Hendrix oli opetellut jo seuraavan viikonlopun keikalleen Pepperin biisejä. Paul puhui myös yllättävän hyvää suomea, tosin paperilapusta lukien, mutta lauseet eivät todellakaan jääneet yhteen tai kahteen, yritystä papparaisella riitti, siitä pointsit. Ennen kaikkea Paul ei laulattanut väkisin yleisöään, toisin kuin Minneapoliksen pikkujättiläinen viime suvena Hartwallilla. Paul luotti karismaansa ja järkyttävän laadukkaaseen back-kataloogiinsa. Poikkeus linjasta oli Hey Jude, jota pitääkin hoilata yhdessä, varsinkin Kari Peitsamon keikoilla.
Yhteenvetona voin todeta, että kyseessä oli oikein hyvä, välillä erinomainen rokkikeikka, jonka arvoa nämä muutamat valjut ja pakolliset Beatlesvedot laskivat. Itse Paulhan on jo todistanut olevansa kuolematon, tätä kevyen musiikin historiaa on jo kirjoitettu 50 vuotta, vaikka moni pitääkin viimeistä 40 vuotta Paulin uralla ei niin merkittävänä. Pyörää ei ole soolotuotannossa keksitty uudelleen, mutta monta erinomaista ja vaihtelevaa albumia on Paul-setä saanut aikaiseksi Beatlesien jälkeenkin.
Mitä jää jäljelle kun viimeinenkin sointu lakkaa, kun levyt jäävät hyllyyn vuosiksi, vuosikymmeniksi, kun salakavala korroosio mikä lie haalistaa muovin kellertäväksi, syö levyn pahvisen kansimateriaalin hiirenkorville, jättää jäljelle pelkän pyöreän ytimen ja musiikin sen raidoissa, onhan muovi ikuista ja musiikki vielä enemmän?
Vinyylilevy on polyvinyylikloridista valmistettu kiekko, jolle tallennetaan ääntä analogisessa muodossa. Vinyylilevyn molemmille puolille voidaan tallentaa ääntä. Ääni-informaatio on levyn pinnalla spiraalin muotoisessa kapeassa urassa ja se voidaan toistaa levysoittimella, jonka neula seuraa uran muotoa. Urat saavat neulan värähtelemään ja siitä kuuluu heikko ääni, jonka kuulee ihmiskorvallakin.
On totta, että monet keskeiset keräilijöiden hamuamat vinyylilevyt ovat ikähaarukassa 40-60 vuotta. Se on jo aika paljon, kuinka kauan originaalit Beatles-albumit oikein kestävät? Pitelen kädessäni originaalia Beatlesin Rubber Soulia(65) 46 vuoden takaa, levy soi vielä vahvasti vaikka entinen omistaja on jättänyt siihen merkittäviä kulumisen jälkiä, kansipahvikin tuntuu vielä oikein hyvältä, ei mikään keskiaikainen käsiin hajoava Biblia, ei vielä.
LP-levyn kehitti Peter Goldmark Columbia-yhtiölle 1948 [1]. Sitä ennen käytettiin 78 kierrosta minuutissa pyöriviä sellakkalevyjä eli savikiekkoja. LP-levy pyörii 33 ⅓ kierrosta minuutissa ja yhdelle puolelle mahtuu noin 20 minuuttia korkealaatuista ääntä.
Ensin putoaa pelistä pahvi, ehkä sadan kahden sadan vuoden päästä, polyvinyylikloridin, eli pvc-muovin ikää ei kai vielä täysin tiedetä. Se tiedetään, että pvc:tä on erityisen vaikea kierrättää, sitä ei sovi polttaa. Seinilläni lepäilee melkein tonni ongelmajätettä, tosin vielä nätisti soivaa sellaista.
Polyvinyylikloridi keksittiin vahingossa kahteen otteeseen 1800-luvulla. Keksijänä oli ensin vuonna 1838 Henri Victor Regnault ja vuonna 1872. PVC-muovista syntyvän jätteen hävittäminen on poikkeuksellisen ongelmallista sen sisältämän kloorin vuoksi.
Monen miehen tie(harvemmin naisen, uskallan väittää) on ajautua erilaisten keräilyharrastuksen ääreen, toiset keräilee autoja, moottoripyöriä, kunnostavat vanhoja taloja tai haalivat romua nurkkiinsa. On tarvetta pitää kiinni jostain menneestä, nähdä aikaperspektiivissä taaksepäin jotain merkittävää, luoda sieltä siltaa tähän päivään ja ehkä ymmärtää tätä hetkeä paremmin.
Onnellisia ovat ne jotka eivät ole kiinni keräilyssä ja materiassa vai ovatko sittenkään? Tarvitseeko ihminen jonkinlaisen kiinnekohdan todellisuuteen erilaisten keräilyvivahteisten harrastusten kautta? Ihminen kuitenkin kuluu, usein nopeammin kuin ikuisiksi ajoiksi suojamuoviin jäänyt Rick Astleyn hittialbumi.
Vinyylilevy kuluu soitettaessa, ja se on CD-levyä alttiimpi äänenlaatuun vaikuttaville naarmuille. Soittimen säädöt vaikuttavat levyn kulumiseen. Myös levyssä oleva staattinen sähkö aiheuttaa äänessä kuultavia häiriöitä. Vinyylilevy on lisäksi herkkä taipumaan lämmössä tai painon alla, joten sitä pitää säilyttää huoneenlämmössä pystyasennossa. Pinossa niitä ei ole syytä säilyttää, sillä levy on keskeltä paksumpi kuin reunoilta.
Kun katson teitä noin kahtatuhatta vinyylilevyn selkää, kun olette viimein asettuneet paikoilleen levyhyllyyni ja saaneet levyhyllyni jotenkin rauhoittumaan. Osa teistä saa jatkaa matkaansa kirpparin alelaareihin, mutta suurin osa teistä pysyy edelleen osana elämääni. Teissä on paljon painoa, tiivistynyttä aikaa, mustan muovin ikuisuutta, ilman teitä aikaa voisi jäädä paljon merkittävimpiin asioihin. Teillä on suuri merkitys minulle nyt, huomenna tilanne voi olla toinen, jos tunnen pakottavaa tarvetta kärrätä teidät kirpparille. Tätä vaaraa ei ole toistaiseksi näköpiirissä.
Lainaukset: Wikipedia ja Pekka Gronow, Ilpo Saunio: Äänilevyn historia, WSOY 1990
Historia toistaa itseään, jälleen itsenäisyyspäivän tienoo, Turku ja levymessut Kårenissa. Vuosi sitten levymessujen jälkeen asettauduin kesään asti kestävään levyjenostolakkoon. Nooh, lakko piti melkein kutinsa, mitä nyt sallin itselleni pari ostopoikkeamaa ja päivän Tukholman levykaupoissa.
Tässä sitä ollaan taas, raskaiden vinyylikassien kanssa. Messujen saldo oli 29 vinyylilevyä yhteishintaan 74 euroa, joka nopeasti päässä laskien tarkoittaa noin 2,50 euroa/vinyyli. Ei siis pöllömpi hinta. Vaan onko laatu kohdallaan, millaista muovia tulikaan kotiin raahattua? Katsotaan!
Noustessani Kårenin rappuset ylös tupsahdin suoraan yhden ruotsalaisen levymyyjän pöytien luo. Havainnoin heti alevinyylilaatikon, josta lähti 4 levyä 10 euron yhteishintaan. Mukaan tarttui Randy Newmanin: Born Again(79), Neville Brothersien: Yellow Moon(89), Suzanne Vegan: Days of Open Hand(90) ja 80-luvun kadotettu(?) pop-klassikko Michael Pennin(on muuten Sean Pennin veli) March(89). Kirsikaksi kakun päälle löysin vielä 3 euron laarista kohtuullisenkuntoisen Patti Smith Groupin: Radio Ethiopian(76).
Loistavan alun jälkeen työnnyin sisään varsinaiseen levysaliin. Myyjiä oli yltympäriinsä salia, havaintoni mukaan hieman enemmän kuin viime vuonna. Seuraavana kohteenani oli varsin surumielisen näköisen ruotsalaismyyjän euron ja kahden euron laarit. Liekö surumielisyys johtunut siitä, että noin halvoilla hinnoilla ei paljon tältä reissulta rahaa kerry, tuskin edes paluulippua Ruotsiin? Jokatapauksessa miehellä oli vielä erikoistarjous 4 levyä kahdella eurolla. Runsaasta vinyylimäärästä napsin itselleni levyt: The Pretenders: II(81), Blue Öyster Cult: Some Enchantet Evening(78), Joe Jackson: I’m the Man(79) ja sooloilemaan lähteneen Supertramp-miehen Roger Hodgsonin: In the Eye of the Storm(84). Tässä vaiheessa mietin, että mitähän tästä vielä seuraa kun alku oli näin lupaava, kassissa oli jo yhdeksän vinyyliä, mutta rahaa oli kulunut vain 15 euroa.
Olin tietoisesti tullut levymessujen kahdelle viimeiselle tunnille, jolloin porukkaa on vähemmän ja kaikista pahimmat levyfriikit olivat käyneet jo keskinäiset tappelunsa. Viime tunteina hinnatkin yleensä putoavat ja tinkiminen on helpompaa. Tosin ihan mikä tahansa hinta ei mennyt läpi, Kinksin: Soap Opera(75) vinyyliä en saanut pudotettua 8 eurosta viiteen. Tuolloin taskun pohjalla ei ollut enää kuin se vitonen. Sitä ennen levyjenpläräys-flowssa olin jo haalinut ne 20 muuta vinyyliä maittavista alelaareista: Muutamia herkkuja mainitakseni: originaali mutta naarmuinen Beatlesien: Rubber Soul(65), Neil Youngin: Time Fades Away(75), molemmat noin neljällä eurolla sekä Elton Johnin ylväin klassikko, tupla-albumi Goodbye Yellow Brick Road(73), Lou Reedin: Sally Can’t Dance(74) Ja Marvin Gayen: Midnight Love(82) kolmella eurolla kappale.
Tyydytys oli täydellinen. Levymessut olivat parhaimmat tähänastisista. Levykauppiaiden karavaani jatkaa kulkuaan Helsinkiin ja Lahteen vastaaville levymessuille, mutta kermat kuorittiin päältä jo Turussa. Kuvaavaa oli se, että laareihin jäi vielä paljon poimimattomia helmiä muutaman euron hintaan, kuten Bee Geesiin 70-luvun alun hyväkuntoisia vinyylejä, Van Morrisonin vinyyli 70-luvun alusta ja yllättävän paljon originaalia 70-luvun Zappaa ja Bowieta.
Näihin tunnelmiin tällä kertaa, mikä voisi 70-lukuisempaa kuin Elton John kera ajanmukaisen karvapäägallerian:
Seison usein, todennäköisesti aina vasemmalla puolella salia. En tiedä miksi? Epäilen, että kyse on sydämestäni, annan laajan tilan musiikille, koskettamismahdollisuuden, siksikö lie tämä sydämen puoli? Kahden kaljan ei pitäisi aiheuttaa mitään järisyttäviä tunne-elämyksiä, on siis uskottava että kyse on livekokemuksen hyvyydestä, jo kolmas biisi ”Hours” uudelta levyltä, menee suoraan pehmeään kohtaani, koskettava pieni tarina siitä, kuinka nopeasti aika kuluu ihmisen vanhetessaan. Pelkään ja toivon, että olen antautumassa yhdelle suurimmista live-elämyksistä elämässäni.
Mistä on oikein kyse? Valotetaan hieman taustaa. Nits, Hollannin kuuluisin bändi Suomessa, huomattavasti enemmän poppia kuin rokkia, perustettu jo vuonna 1974, noin 20 laadukasta albumia, joista uusin nyt syksyllä ilmestynyt Strawberry Wood (09). Jäljet johtaa Abbey Roadille, sekä musiikillisesti, että ennen kaikkea uuden levyn yhteydessä joka on levytetty kyseisessä legendaarisessa paikassa. Toimittaja, kulttuurihenkilö Seppo Pietikäinen käytti levyjä myydessään mainoslauseena: ”nyt lähtee Abbey Road samassa paketissa”
Alun ekstaattinen tunnelma vaihtui toimivaksi leikkisyydeksi, joka nimenomaan tämän bändin kohdalla toimii, yksi bändiä kuvaava määritelmä onkin: uusiutuminen. Pitkän uransa aikana Nits on kerennyt luomaan varsin monipuolisen musiikillisen kaaren, lähtien alkuaikojen syntsapopista, jalostuen 80-90-lukujen vaihteessa omintakeiseksi ja koskettavaksi popiksi, kokeillen minimalistisia ja klassisen musiikin sävyjä ja viime levyillä palannut alkulähteelleen, eli The Beatlesiin. Hyviä Nits-levyjä ovat mm. In the Dutch Mountains(87), The Hat(88), Ting(92) ja Wool(00)
Rutiini ja hyvät biisit pitivät otteessaan läpi keikan, harmi vaan että muistissani oli vielä neljän vuoden takainen Nits-keikka pakkahuoneella, joka ylitti kaikki odotukset. Tätäkään keikkaa ei voi missään nimessä huonoksi haukkua, sanoisin erinomaisen hyvä normaalisuoritus, mitä se sitten tarkoittaakin? Nitsin puolesta on sanottava, että harva bändi satsaa visuaaliseen ilmeeseen yhtä mainiolla tavalla, monipuoliset taustakuvat vaihtuivat biisien myötä, tehostaen keikan taiteellista tunnelmaa.
Keikan ehdoton heikkous oli yleisön vähyys, verrattuna edelliseen keikkaan jolloin pakkahuone oli miltei loppuunmyyty, nyt paikalla oli ehkä neljännes siitä. Sunnuntai-ilta ei ole paras keikkapäivä ja voi olla taloudellinen taantumakin vaikuttuu?
Takkiin jäi koskettava alku, erittäin toimivassa kunnossa oleva bändi sekä lukuisat hyvältä kuulostavat uuden levyn biisit, joista mieleenpainuvin oli ”Nick in the house of John”, joka kertoi jo edesmenneen folkartistin Nick Draken vierailusta John Lennonin talossa. Uusi levy täytyy laittaa ostoslistalle, ehkäpä jo ensi viikolla levykauppa kutsuu?
Suokaa anteeksi ilmeinen otsikkoni, joka tosin sisältää totuuden vuodesta 1973, yhdestä niistä rokin suurista vuosista, jolloin mestariteoksia tuli solkenaan: Wingsin: Band On The Run, John Lennonin: Mind Games, Pink Floydin: Dark Side of The Moon, David Bowien: Aladdin Sane, Rollareiden: Goat’s Head Soup ja tietenkin The Who:n Quadrophenia(73)
Annan neulan pudota vinyylin mustalle pinnalle, ensiksi kuulen vain aaltojen ääntä, mutta sitten rävähtää: "Can you see real me, Doctor!" Aloituskappale ei jätä verevyydellään mitään moitteen sijaa, tarina Quadrophenista alkaa. The Real Me:tä seuraa väkevä instrumentaali nimibiisi ja levyn edetessä tunnelma ei kertaakaan pääse väljähtymään, biisit ovat korkeaa tasoa ja kokonaisuus mietitty. Mikä ihmeen Quadrophenia?
”Albumin tarina sijoittuu vuosien 1964–1965 Lontooseen, jossa mod-tyyli kukoisti. Tarina keskittyy Jimmy-nimiseen teiniin, joka kokee tarinan aikana psykologisia ja sosiaalisia muutoksia ottaessaan ensiaskelia aikuisuuteen. Albumin nimi viittaa neljään persoonatyyppiin, jotka vastaavat albumin päähenkilön vaihtelevia persoonallisuuksia ("Kovanaama", "Romantikko", "Hullu", "Kerjäläinen-Tekopyhä")."(Wikipedia)
Quadrophenia on siis omanlainen väännös Skitsofreniasta, jakautuneesta persoonallisuudesta, mutta tässä tapauksessa ennen kaikkea kuvaus ahdistuneen Mod-nuoren mielentilasta. Tupla-albumi on visuaalisesti vaikuttava tekele. Avautuvat kannet pitävät sisällään reilun kymmensivuisen visuaalisen tarinan levystä sekä lyriikat. Avautuvista kansista löytyy myös pitkä alustus Jimmyn tarinaan. Harmaasävyinen, ja fyysisestikin raskaalta tuntuva tupla-albumi on myös Who:n ja ennen kaikkea kitaristi/biisintekijä Pete Townshendin Magnus Opus, biisimateriaaliltaan kaikista vahvin levy. Tämän on myös Townshend itse myöntänyt.
Olen kuunnellut levyä aktiivisesti viime päivät. Aiemmin suhde levyyni oli varsin etäinen, itse asiassa hankin levyn vasta vuosi sitten, jonka jälkeen olen kuunnellut sitä varsin säästeliäästi ennen näitä päiviä. Toiset levyt ja kirjat ovat sellaisia että ne odottavat omaa vuoroansa pitkään, ennen kuin pääsevät vaikuttamaan kuuntelijaan tai lukijaan koko voimallaan.
Quadrophenian aika on nyt ja totisesti olen polvillani sen edessä, yhtä aikaa voimaantuen ja nöyrtyen tämän taiteellisesti korkeatasoisen ja hyvin intohimoisen teoksen voimasta. Levyllä ei ole yhtään suurta hittiä, 5:15 on se tunnetuin biisi. Ehkä tämän hitittömyyden vuoksi levy on jäänyt merkillisellä tavalla varjoon. Hyvin harvoin nykyisin Quadropheniaa nostetaan esiin kun puhutaan merkittävistä rock-levyistä, Who:n tapauksessa merkittävän levyn tittelit useimmiten saavat: Tommy(69) ja Who’s Next(71) jotka totta kai ovat armottoman hienoja plattoja, mutta miksi Quadrophenia usein vaietaan? Syy voi olla niinkin yksinkertainen: harva on kuullut tätä levyä koskaan, ainakaan nykynuorisosta? Levy ilmestyi ceedeenä vuonna 1996 ja sen jälkeen mitään remaster-versiota ei ole julkaistu toisin kuin muista Who:n levyistä.
The Who:n ja melkein kaiken muun vanhan rokin ollessa kyseessä, se aidoin ja oikein formaatti on totta kai vinyyli, vaikka nykyisin vouhotetaan ihan kyllästymiseen asti siitä, kuinka hienolta esim. uudet Beatles-remasterit kuulostaa. Mutta minun mielestä sen ajan formaatti jolloin levy ilmestyi, on kaikista vakuuttavin. Niin ja kuka voisi vastustaa tätä vinyylien kansien tuomaa konkretian tunnetta? Ei ainakaan allekirjoittanut omassa vinyylifetississään.
Mistä siis aloittaa, milloin on Quadrophenian aika? Minulla se on tänään, jollain toisella ei liene koskaan. Tämäkin tarina, niin kuin moni muu, loppuu siihen ikuiseen sanomaan: rakkauden kaipuuseen ja sen parantavaan voimaan: ”love, reign o’ver me” http://www.youtube.com/watch?v=nhVmPecME6M
.jpg)
