Rubert Holmes - Jos nimestä voisin ennustaa...

...niin kyseessä on jokin amerikkalainen aikuisviihdetähti. Ei ihan näin, mutta kovin kauas arvaukseni ei heitä. Nyt ollaan tekemisessä pahamaineisen 70-luvun kutusoulin kanssa, joka on aina ollut heikko kohtani. Pursuit of Happiness(78) on levy josta löydän vain yhden levyarvion, senkin amazonin ostospalstalta: "is an example of the art of songwriting - dripping with composing brilliance. Everything is there for a purpose and the songs seep into your brain edged with pathos and pop sensibility". Väittää pokkana jokin kimaltavaviiksinen fani jostain keski-lännestä.  Amazonin arviot ovat useimmiten hyvin epäluotettavia, sinnehän ei kirjoita kuin ne jotka ovat jollain tapaa levyä  diganneet. Niin tässäkin tapauksessa, koska sisältö on tässä lätyssä hyvin hakusessa.

Huhheijaa, olempas hukassa tiistai-illan ainoassa lepohetkessä Pikku Kakkosen aikaan. Voisi sen ajan käyttää paremminkin, mutta Rubert Holmes, kerro minulle jotain? Laula ja tee vaikutus! Ei hän tee. Tämä levy on puhdasta ruskeaa peräpääainesta, sisällötön ja puleerattu pökäle mitä munattominta jenkkihuttua. Miksi, miksi ja miksi? Laittaisin soimaan nyt lisää J.J.Calea, sillä ennen Holmesia soittamani Grasshopper(82) hiveli ja vaikutti joka tasolla, aivan upean irtonainen rootslevy, en muistanutkaan kuinka hyviä tsipaleita tällä ehkä välityöksi tituleeratulla levyllä olikaan, esimerkiksi kakkospuolen täysin unohdettu Cale-klassikko: Drifters Wife on puhdasta ja vielä sykkivää sydälihaa

Palaan uskollisesti ja uskomattoman sinnikkäästi takaisin Holmesiin ja muistan, että omistan toisenkin levyn kyseiseltä herralta: Full Circle(81), jossa on tolkuttoman hieno kansi ja ehkä siedettävämpi sisältö. Hiukan googlanneena löydän Holmesin ainoan hitin, kuvaavan Escape (The Pina Colada Song) ja muistan saaneeni tämän youtube-linkin aikoinaan 40-vuotislahjalinkiksi:

Jollain tapaa nyt ollaan lähteellä, mutta en halua tietää millä lähteellä? Mutta jos halutaan yksi biisi kuvaamaan 70-luvun limaisinta soulbiisiä, se voisi olla ehkä tämä? Eipä silti, myös näyttelijänä tunnustettu Holmes on ihan biisinsä takana.

Holmesin levy tuli tämän noin 15-levyn kasan joukossa jonka tänään napsaisin kirpparilta mukaani. Levyhyllyssäni ei ole koskaan liikaa euron Mellencampin Big Daddyja(89), puhumattakaan TT Oksalan riemukkaasta: Shore Storiesista(88) tai Graham Parkeria, Emmylouta tahi Bostonin hyvää kakkoaalbumia: Don't Look Back(78). Tämä kasa lähti 20 eurolla. Levynälkä ei ole siis hellittänyt kun sopiva alelaari sattuu kohdalleen. Myös polvet kestivät hyvin kyykkimisen. Kun tästä ale-shitistä pääsen taas päivänvaloon, niin JJ saapi taas luvan:

Levyjen myynti ja hinnoittelu - vaikea taitolaji

Aktiivisena levynkerääjänä ja tuhansien kirppareiden nuohoajana olen saanut tuta lp-levyjen hinnoittelun eri ulottuvuuksista. Useimmiten ..tuttaa ankarasti kun jokin hölmöläinen on ladannut neliömuotoisen liimapintaisen hintalapun levynkanteen  ajattelematta kuinka vaikeaa sen irrottaminen voi olla. Miksi ihmeessä pitää läiskäistä  se lappu muuten ihan mint-kuntoisen vinyylin kanteen? Ei ole yksi tai kaksi levyä joista on lähtenyt mukanaan ikävä raapale kannen pintamateriaalia. Noh, kyseessä on yleensä hintaluokka 1-5 euroa, mutta tuosta haarukasta löytyy julmetusti vaikka minkämoista setärokkia joka saa punttini vipattamaan.

Vaihtoehtoisia ja parempia kiinnitysmuotoja ovat muun muassa paperiliittimellä kiinnitetty hintalappu tai reunoista maalarinteippipalalla kiinnitetyt hintalaput. Maalarinteippi on armollinen levynkansille ja harvoin aiheuttaa tuhoa lappuja irrottaessa.

Kirpparihinnoittelussa kohtuullisen ärsyttäviä ovat myös ns. täyteen kirjoitetut hintalaput. Levyn tekniset tiedot on kirjoitettu auki neuroottisen huolellisella käsialalla ja hinta on nostettu selkeästi yli keskiarvon. Miksi ihmeessä? Luuleeko hinnoittelija, että tarkkaan nyherretyllä hintalapulla saa levyyn jotain lisäarvoa. No ei todellakaan. Kyse on mitä suurella varmuudella ns. levyjen hiplaajasta, joka hautoo itsellään tarpeeksi kauan jotain Hall & Oatesin 80-luvun albumia ja kuvittelee, että siitä sen 8 euroa saa. Ei saa. 1-2 euroa on se todellinen haarukka. Nämä hiplaajat saattavat pitää kuukausitolkulla levyjään näytillä kirppareilla aivan ylihintaan ja itsepintaisesti pitävät yllä illuusiota, että kyllä 70-luvun jenkkien viihdesoulilla lyö rahoiksi.

Itse myöskin kirpparimyyntiä harrastavana olen tullut siihen tulokseen, että eniten houkuttelevin hintalappu on yksinkertaisen karu ja hinnaltaan alle keskiarvon. Ostajalle tulee tunne, että tässä joku puolihuolimattomasti poistaa levyjään tietämättä niiden todellista arvoa, niimpä ostankin samaiselta laarilta useamman levyn. Tärkeintä on herättää ostajassa tunne, että tämä levy on "the löytö" ja sain sen normaalia halvemmalla.

Hinnoittelusta päästään vielä levyjen trokaukseen. Mielestäni perussääntö kirppareilla on se, että samalla kirpparilla ei myydä trokattua muovitavaraa. Itsekin myönnän harrastavani ns. tätä jälleenmyyntiä, mutta myytävällä levymateriaalilla täytyy olla kohtuullisen laaja maantieteellinen etäisyys kyseisestä myyntipaikasta. Yleensä myyn ulkomailta tilaamiani halppislevyjä pikkaiselle voitolla. Levyjen myynnillä kerrytän vuosittaista perheen matkakassaa ja voin rouvalle aina ilmoittaa taas napsahti satanen jos toinenkin matkakassaan. Niin, kovin tarkkaa syyniä en pidä, että paljonko rahaa levyjenostoon kaiken kaikkiaan kuluu.

Mutta se Hall & Oates, kyllä tällainen kevyesti soulahtava popkarkki ajaa pakkaskelit tiehensä:

16 syytä sanoa: Kyllä!

Kyllä! Paikallinen kirpputori ja sen erityinen koju teki taas kuuluisat temppunsa. Neljä laarillista pvc-muovia, kaikki euron kappalehintaan. Ehkä olin aiemmin päivällä tai ehkä toissapäivänä miettinyt jotain vakavaa muovinostorajaa itselleni. Roskaa ovat tuollaiset ajatukset! Innoittava musiikkimateriaalia 70- ja 80-luvun hyvän vinyylikaiverruksen vuosilta herkisti taas musanenääni. Nykymaailmassahan näitä vinyylin kaiverrukseen tarkoitettuja laitteita on muutama hassu jäljellä. Suomessakin on yksi ainut vinyylinkaiverrukseen erikoistunut paja Timmion Cutting(Soundi 2012), jonka kaiverruskonekin(muuten nimeltään Neumann-merkkinen) on peräisin 70-luvun lopulta.

Mutta joo, pääsin taas sukeltamaan tähän hyvän "vinyylikaiverruksen" aikaan. Sormet napsaisivat rapiassa 10 minuutissa käsikynkkääni 16 timakkaa lättystä. Täytyy myöntää, että sormeni ovat harjaantuneet hyvin nopeaan levynpläräykseen ja hieman ikänäöstä kärsivät pupillini ovat vielä mainiosti leikissä mukana. Melkein halveksin niitä "levynuuskijoita", jotka jämähtävät keskelle levylaaria nuuhkimaan ja mittaamaan katseellaan vinyylin kuntoa. Tällöin koko operaatio näyttää kovin hidastetulta ja tarkoituksenmukaiselta: - Hei katsokaa mitä aarretta kädessäni pidän, ihailkaa vaan vierestä, tähän ette muuten näppejänne sekoita! Noh, nämä nuuskivat lienee pitävät minua kiireisenä ja pelkkään levynlukumäärään keskittyvänä höseltäjänä!?

Men at Work: Cargo (83) Down Under-hitistä tunnetun aussibändin se toinen tunnettu levy. Kansitaiteeltaan meille kaikille kovin tuttu, mutta liekö sisällöltään? Kohta on minulle.

Mick Jagger: Primitive Cool (88) Ihmiset turhaan kritisoivat Jaggerin soolouraa, että se olisi silkkaa kuraa. Tämä on Jaggerin toka sooloalbumi ja pitää sisällään kaksi erityisen hyvää biisiä: Let's Work ja Party Doll sekä useita muita erityisen kelvollisia kappaleita. Tästä vaan puuttuu Keefin skitta ja Charilien rummut, sitähän me aina odotamme?

Spandau Ballet: Through The Barricades (86) Tämä levy vaati selityksen! Nyt mennään nössön popin höttöisimmillä vesillä, mutta hei, suositussa amerikkaissarjassa Moderni perhe vieraili(mukamas) Spandau Balletin laulaja ja esitti tämän bändin ikivihreän, joka löytyy tosin aiemmalta bändin levyltä.



Frankie Goes To Hollywood: Liverpool (86) Frankie muistetaan hiteistä: Relax, Two Tribes ja itkettävän ihanasta teiniballadista Power of Love. Kuinka monilta meiltä meni ohi tämä ihan pätevä kakkosalbumi: Liverpool(86)? Muun muassa minulta.

Bruce Cockburn; Stealing Fire (84) Kanadan kolmanneksi paras lauluntekijä. Ketkä ovat ne kaksi parempaa? Cockburn on erittäin pitkän linjan artisti, omaa nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi jo vuonna 1970. Olen nähnyt Cockburnin keikalla Tavastialla vuonna 1999 ja voin liioittelematta sanoa, että se kuuluu minun kaikkiean aikojen keikkojen Top 3:seen, huikea ja intensiivinen soolokeikka. Tämä levy Brucea suuremman läpimurron(?) kynnyksellä, voimakkaasti sodanvastainen If I Had a Rocket Launcher on levyn tunnetuimpia biisejä. Kuriositeettinä sanottakoon, että levy on julkaistu kaksilla erilaisilla kansilla. Nytpä löytyvät molemmat.

The Icickle Works: Numb - ep (88) Tämä oiva brittibändi julkaisi useita oleellisia ep-levyjä kukkealla 80-luvulla. Näitä eepeitä minä poika keräilen.

Glenn Frey: The Allnighter (84) Oiskohan tämä Eagles-miehen kolmas soololevy? Pätevää kamaa ja tietty tältä löytyy megahitti The Heat is On. Mistä leffasta on kyseinen veisu?

Foreigner: 4 (81) Samaa kasariaaooärrää tämäkin. Pitävät tätä bändin parhaana levynä, eivätkä suotta, täyteläistä Amerikan Bostonpullaahan tämä on jota koristaa megahitti Waiting For a Girl Like You. Kaksoiskappale, eli annan tämän sinulle!

The The: The Beaten Generation - Ep(89) Hassu bändin nimi, mutta musiikillinen laatu on timanttista. Tämä biisi kuuluu minun elämän soundtrackille tai ainakin sen kakkososalle. Upea kappale, upeaa soitantaa ja Smithsien Johnny Marrin ensimmäisiä hedelmällisiä sivupolkuja.



Elton John: Sleeping With The Past(89) Ehkä ei ois pitänyt kaikista löydöistä kertoa? Mutta Eltonhan on ihan jees, tosin tästä levystä en tiedä. Sacrifice löytyy tältä ainakin, pelkään että nukahdan...

Steve Windwood: Talking Back To The Night (82) Spencer Davis Group, The Traffic, Blind Faith, miehen musiikillinen CV on vaikuttava. Soolouraakin löytyy, vaan onko se mistään kotoisin? Tämä on hyvä levy ja Valerie on sen hitti. Windwoodn ääni on yksi rokin vaikuttavimpia.

Graham Parker: The Up Escalator(80) Parkerin levyjä ei voi olla koskaan liian vähän levyhyllyssä, rehellistä ja konstailematonta britti-springsteeniä, tosin pubrock-genreen upotettua sellaista. Niin, Pomohan vierailee ihan oikeasti tällä lätyllä, laulaa vähän taustoja ja silleen.

Gerry Rafferty: City to City (78) Upea, hieno ja tähdellinen levy, jolta löytyy hitti Baker Street. Rafferty kuoli muutama vuosi sitten melkoisen unohdettuna tähtenä. On tehnyt lukuisia hyviä albumeja, useimmat 70- ja 80-luvulla. Yritin myydä monta vuotta Raffertyn Night Owl (79) - albumia kirppareille, kunnes se meni kaupaksi nyt talvella ihan kelvolliseen hintaan.



ABC: Up (89) Mainitse ainakin kaksi artistia joilla on samanniminen levy: Up? Molemmat julkaistu vuoden 1989 jälkeen...ABC pamahti megasuosioon albumilla Lexicon of Love (82) ja sen megahiteillä The Look of Love ja Poison Arrow. Vuodet kului ja albumeja ilmestyi, suosion käyrä näytti koko ajan alaspäin. Tämä on jo loppupään tuotantoa. Sanoisin, että ABC on luonut maaperää monelle dancepop-aktille, eräillekin eläinkaupan pojille, tulevan Ruisrockin tähdille.

Tears for Fears: The Seeds of Love (89) Ehdottomasti yksi kasaripophelmistä: Sowing the Seeds of Love ja Woman in Chains ovat klassikoita. Muistan kuinka levyä ilmestyessään kritisoitiin suomalaisissa musalehdissä. Tämä levy on uhmannut aikaa ja kasarisoundi on löytänyt paikkansa viimeistään tällä levyllä.

Cat Stevens: Izítso (77) Aina jaksan yllättyä kuinka suuri tasoero on herra Stevensin sävelmillä ja lyriikoilla. Saat itse tulkita kummat ovat sitä parempaa tasoa? Stevensin loppupään tuotantoa ennen Yusuf Islamiksi kääntymistä. Levyllä on hassu jojo-kansi.

Uuh, siinä oli koko setti. Hyvin usein löydän itseni kierimässä tunnontuskissa muoviaarteen löytämisen jälkeen(niin tänäänkin). Mutta suurempi missioni on keräillä näitä vinyyliajan pieniä "taideteoksia", kaivaa niistä esiin merkittävää musiikkia, levittää sanomaa eteenpäin jakamalla oivallisia kaksoiskappaleita musiikkia äänitteenä arvostaville ihmisille.

Kesäkirpparointia ja jatkuvaa sateen uhkaa

Kesä jota kovin moni ei vielä nimittäisi kesäksi, kesä jolloin pilviä ja sateita on riittänyt, muutama hätäinen poutapäiväkin kenties. Kun ei rannalle pääse, kun ei terassit kutsu ja kun kesän lämpö ei vaivuta suloiseen hurmokseen, ottakaamme yhdeksi vaihtoehdoksi kirpputoreilla ravaamisen.

Minä olen ottanut, sellaisessa kerta viikossa syklissä ainakin. Muovia on löytynyt, uutta ja vanhaa, siis pelkästään vanhaa. Vahvimmat kohteet ovat olleet Tamperelaiset Bonus- ja Radiokirppis. Eilen hyppysiini tarttui Gunnareiden Use Your Illusion II(91) cd-formaatissa, omistan nimittäin molemmat ”Illusionit” vinskyinä, mutta tuollainen hyväkuntoinen euron maksava ceedee on oiva lisä autoni kesäkiekkokokoelmaan. Tästäkin levystä on jo 21 vuotta, muistan ihan selkeästi kun nämä kaksi levyä ilmestyivät ja kuinka esmes Soundin kriitikko nimitti albumeita 90-luvun ”Exileiksi” (Rollareiden: Exile On Main Street(72)). Tämän levynhän jälkeen Gummarit eivät julkaisseet mitään omaa materiaalia ennen Akselin karseaa ”kiinalaista demokratiaa”. Tosin jostain muistan lukeneeni, että vuoden 1994 aikoihin Gunnareiden piti alkaa levyttää seuraavaa albumia ja Slashilla oli valmiina nippu hyviä demobiisejä. Mutta silloin kai viimeistään puhkesi Slashin ja Axlin kolmas maailmansota, jota on kestänyt ja kestänyt…Nuo Slashin demot löysivät tiensä hänen bändinsä Slash’s Snakepitin eka levylle It’s Five O’Clock Somewhere(95), joka ei myöskään ole hullumpi levy. Olin myös unohtanut kuinka hyvä biisi Use Your Illusion II:n (91)Civil War onkaan. Rokin klassikko?


Aika paljon Radiokirppiksen vinyylikojulta on tullut ostettua myös eurolla monia kaksoiskappaleita. kuten Simple Mindsin: Once Upon a Time(85), Peter Gabrielin: So(86) ja Randy Newmanin: Born Again(79), joita itse asiassa olen haalinut parikin kaksoiskappaletta. Kyseessä on vallan erinomainen levy, kitkerä tilitys rahanahneesta amerikkalaisesta elämänmenosta, levyn kannessa Randy istuu kirjoituspöydän ääressä kirjaimellisesti dollarinkuvat silmissä. Upea levy, johon ensikosketukseni tapahtui Joensuussa asuessa 90-luvun lopulla, jolloin sain jostain levykaupasta ilmaiseksi kyseisen vinyylin, koska sen reunasta oli lohjennut palanen ja näin ollen molempien levypuolien kahta ekaa biisiä ei pystynyt kuuntelemaan, mutta kuuntelin niitä loppuja 7 biisiä. Minulle levy alkoi aina biisistä numero 3, Pretty Boy, joka on yksi Randyn parhaimpia kappaleita, hieno ja haistatteleva kuvaus hyvännäköisistä ja välinpitämättömistä kusipäälänkkäreistä. Niin, ne levyn kaksoiskappaleet odottavat Randy-innokasta kuulijaansa.

Samaiselta Radion kojulta on löytynyt muitakin hämmästyttäviä euron kahden löytöjä. Santanan vimmainen esikoisalbumi: Santana(69) löytyi kahdella ekellä, Bee Geesin: 1st(67) eurolla, samoin Brucen: Tunnel of Love(87) ja Men At Workin hittilevy: Business As Usual(81), jolta löytyy se ikihitti Downunder ja yllättäen monia muitakin varsin hyviä biisukoita. Tuota Bossin rakkauden tunnelia löytyy kiitettävästi vaikka miltä kirppareilta eurolla tai kahdella, kyseessä on oikeasti hyvä ja tunnelmallinen platta. Brucen ääni on vielä taipuisa ja tällä levyllä ei pyritä toistamaan Born In The U.S.A:n(84) hittikaava, platta toimii hyvin omillaan sisältäen monen monta kadotettua Bruce-klassikkoa, kuten tämän:

On tässä kesän aikana tullut ostettua muitakin kuin euron levyjä, päätin oikein sijoittaa ja ostin Bonuskirppikseltä hyväkuntoisen Bob Dylan vinskyn: Blood on The Tracks(75) kymmenellä eurolla, joka on puuttunut melkein täydellisestä Dylan-vinyylikokoelmastanai aikajänteellä: 1962-1990. Näillä raidoilla on todellakin verta, nimittäin sydänverta, plattahan on yksi rockhistorian kuuluisimpia erolevyjä, tässä puidaan Daikun ja hänen vaimonsa Saran rakoilevaa liittoa. Tangled Up In Blue, Simple Twist Of Fate, You’re Big Girl Now, aah, levyllä helmet seuraavat toisiaan. Upea levy, sen harva(Dylania sietävä) kiistää. Tänä päivänä on tullut myös virallinen varmistus Dylanin seuraavasta, syyskuun alussa ilmestyvästä, 35:stä studioalbumista: Tempest(12). Yhtälalla Rolling Stones on 50-vuotispäivän kunniaksi vahvistanut huhut tulevista keikoista ja muista musiikillista juonista. Nämä sedät eivät sitten väsähdä koskaan. Eiköhän nuo pilvetkin tuosta vielä väisty.

Täyteläistä settiä Turkkusessa - Kirppis Center 16.7.2011

Vinyylihaukka ilmoittaa: tämän kesän paras vinyylikippis on nyt löytynyt: Kirppis-Center Turun Manhattanilta. Empä olisi uskonut, että kyseinen kirppis tarjosi näinkin täyteläistä vinyylinostatusta. Laajahkon kirppisrakennelman kojuihin oli selkeästi pesiytynyt ex-levymyyjiä Vinskyineen. Laajahko levykauppojen alasajo viimeisen kymmenen vuoden aikana lienee aiheuttanut tämän ilmiön, jolloin levykauppiaiden on etsittävä muita myyntiväyliä, parhaimpia ratkaisuja ovat huuto.netti ja tällaiset megakirppikset. Olin erottavinaan myös tuulahduksen Ruotsia levylaareja tonkiessani, liekö ihan ruotsalaisia levymyyjiä vaiko levymessujen jäämistöjä?

Jepa,ens alkuun vältin nämä ilmeisimmät levykauppiaiden kojut ja tsekkasin haukankatseellani hikikarpalot otsalla ekaksi ns. tavallisten ihmisten kojut, joista löytyikin melkoisia helmiä. Sydän meinasi jäätyä pidellessäni kädessä Temptationsin All Directions(72) vinyyliä joka oli hinnoiteltu 5 euron alihintaan. Oi oi oi, Papa was more than rolling stone!



Samalta kojulta nappasin mukaan myös kauan etsimäni Pocon Legendin(78) 3 eurolla. Mutta suurempaa herkkua oli vielä luvassa, seuraavassa eksyin pöytään jota koristi 50% kesäalelappu. Tätä huomiota seurasi ankara vinyylipläräys ties missä asennossa selkäkramppienkin uhalla. Halpaa euron kahden herkkua tipahti kassin pohjalle, kuten sevari-partasudin Michael McDonaldin pornoisa sooloalbumi No Lookin’ Back(85), Todd Rundgrenin jälkituotannon helmiä, harvemmin mistään löytyvä 2nd Wind(91) ja musiikillisesti varsin pätevä Absolute Beginners(86) - soundtrack, jolta löytyy muun muassa missään muualla julkaisematonta David Bowieta ja Ray Daviesia.



Kojujen seuratessa toisiaan napsin vielä tasaiseen tahtiin monia muitakin vinyyliherkkuja pikkurahalla, kuten The Carsin: Candy - O(79), Billy Joelin Street Life Serenade(75) ja John Hiatin: Warming Up The Ice Age(85). Kirpparikierroksen loppukruununa oli Grateful Deadin liki virheetön Go To Heaven(80) kuudella eurolla ja täysin unohdetun Singer/songwriterin Steve Forbertin tuotannon yksi vahvimmista albumeista: Streets Of This Town(88)

Rahnaa kului rapiat kolmekymppiä ja Vinskyjä kertyi 16 kappaletta, ei paha hintalaatusuhde tälläkään kertaa. Ei silti, nytkin laareihin jäi vielä nostettavia vonkaleita, kuten: Mike Oldfield: Hergest Ridge(75), Nils Lofgren: I Came to Dance(77) ja 10CC: Orinal Soundtrack(75) originaalina kolmella ekellä.

Alkaa kesäkipparit olemaan paketissa. Vilpittömästi toivon, että tällaisia houkuttelevia tilaisuuksia ei tule vähään aikaan vastaan. Turun Kirppis-Center kohoaa kaikkien aikojen parhaat vinyylimestat listallani Top 10:n jälkipäähän, joka on ihan hyvä sijoitus. Ykkösenä on edelleen se Treehouse Records Minneapoliksesta(juttu 5/2009).

Kuumaa ja kirppareita!

Näitä kirpputorin pirulaisia näyttää nousevan jokaiseen niemennotkoon ja taajamaan. Selkeästi tämän ajan ilmiö: laitetaan kirppari pystyyn, tienataan pöytävuokrilla sievoiset summat, sillä ihmiset haluavat vanhaa tavaraansa kierrättää. Varsin petollisia ja aikaa vieviä paikkoja näin lomapäivinä. Aikaa voisi viettää rannalla, kasvimaalla, hyvän kirjan kanssa viileässä varjopaikassa, mutta voiton vie usein vanhan rojun näplääminen, sormenpäiden mustuttaminen ja vähän eltaantuneen hajun vastaanottaminen.

Ikävä kyllä, vinyylit ovat hiljakseen harvinaistumassa kirpputoreilla. Samat Hit Newsit, Reijo Kalliot ja Jason Donovanit vielä löytyvät, mutta harvinaisemmat älpykät ovat kortilla. Oma lukunsa ovat ns. hintatietoiset vinyylimyyjät, jotka kuolettavat mahdollisuuden tehdä löytöjä. Näitä pölyisiä pienen ihmisen sarkofageja, eli kirpparipöytiä tonkiessani toivon melkein silmät ummessa, että josko jokin tavallinen Riitta-Marjaana olisi löytänyt vintiltään kasan vinyylejä ja hinnoitellut kaikki euron kahden kappalehintaan.

Tänään törmäsin tällaiseen Pirkko-Inkerin kojuun josta poimin kahdella eketsulla Rauli Badding Somerjoen viimeisen studioalbumin Laivat(85) ja Kraftwerkin Computer Worldin(81). Hellveisson, tuo saksalaisten Teknoteutonien lättynen oli kesän The Löytö this far! Originaalista Kraftwerkista saa nykyisin pulittaa helposti kympin jos kahdenkin: http://www.popsike.com/KRAFTWERK-LP-COMPUTER-WORLD/350321825804.html



Hyvää kirpparipäivää täydensin Julian Copen ex-bändin Teardrop Explodesin debyyttialbumilla: Kilimanjaro(80) viidellä eurolla ja torikirppikseltä löytämäni kaksi cd:tä 50:llä sentillä: Chemical Brothers: Surrender(99) ja Scooter: Back To Heavyweight Jam(99) Siis, miksi Scooteria? Helle kai sekoitti pääni. Nyt viimeistään ymmärrän(ja muistan) mikä musa jytkyy amispoikien autoissa.