Ken Stringfellow - Telakka. Tampere. 18.2.2017

Ken Stringfellow (s. 30. lokakuuta 1968, Hollywood, Kalifornia) on yhdysvaltalainen muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten The Posies -yhtyeestä sekä R.E.M:n kiertuemuusikkona. Yhdessä toisen The Posies -muusikon Jon Auerin kanssa hän soittaa myös Big Star -yhtyeessä. Multi-instrumentalisti Stringfellow soittaa muun muassa kitaraa, bassoa ja kosketinsoittimia. (Wikipedia)

Ympyrä sulkeutuu, tai ehkä ympyrää ei ollutkaan, tämän toisen Telakan keikan on vain tarkoitus olla yksi helmi loputtomien keikkojen nauhassa. Kävin 2012 syksyllä edellisen kerran Ken Stringfellowin keikalla, tuolloinkin Telakalla. Miehen eloisa ja läsnä oleva lavashow teki tuolloin vaikutuksen. Väli artistin ja yleisön välillä oli vähäinen, jopa kiusallisen läheinen, sillä Ken kierteli kitaran kanssa Telakan yleisön joukossa ja saattoi pysähtyä eteeni ja antamaan vaikutelman, että tämä veisu on sinulle tehty. Niin kovin ei-suomalaista. Tässä linkissä tunnelmat edelliseltä keikalta:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/10/ken-stringfellow-tampere-telakka-9102012.html

Viime aikojen kiinnostavin musauutinen on se, että Ken Stringfellow tuottaa Jonna Tervomaan seuraavan albumin. Yhteistyön täytyy olla vähintäänkin mielenkiintoista. Tällä keikallahan oli myös luvattua Jonnan läsnäoloa, kenties hänen vielä julkaisemattomia biisejä? Niitä ei sentään tullut.

Sitten edellisen keikan olen ottanut Stringfellowin tuotantoa paremmin haltuun kuin edellisellä "neitseellisellä keikallani", tuolloin en ollut kuullut nuottiakaan kyseisen artistin musiikista. Telakan keikalta suoraan artistilta tilaamani, tuolloin uunituore, Danzig in the Moonlight(12) löytyy tuplavinyylinä hyllystäni. Keikan perusteella olin levystä ihan täpinöissäni, mutta ajan myötä levy on osoittautunut vähän sekavaksi kokonaisuudeksi jossa on valitettavan huonot soundit, vaikka Ken edellisellä kerralla minulle henkilökohtaisesti väittä, että vinyyliversio soi hyvin. Nojoo, voinhan myös luoda syyttävän katseen kodin hifilaitteisiinkin. Danzigilla on onneksi useita upeita biisejä, vaikka kokonaisuus on hajanainen.

Niin, haluanko tämän illan jälkeen enää käydä Stringfellowin keikalla? Olisiko se syksyn 2012 veto riittänyt? Tavallaan joo. Biisimateriaali oli vähintään puolittain samaa(myös hyvä asia) ja eleet sekä maneerit yllätyksellisyydessään ilmeiset. Miten voi yllätyksellisyys olla ilmeistä? Tällä keikalla ne kaikki monipuoliset musiikilliset nyanssit, pitkät stand up-komiikan sävyttämät monologit, olivat juuri sitä samaa mitä viime kerrallakin. Vaikka puheiden sisältö oli muuttunut, niin artistin jekut olivat jollain tapaa samat.

Stringfellow soitti tälläkin keikalla vuorotellen kitaraa ja urkuja. Molempien instrumenttien ääressä tuli tasalaatuisesti napakymppisuorituksia. Oikeastaan keikasta toinen puoli piti sisällään hyvällä läsnäololla vedetty, liki ihokarvat seisauttavia biisejä. Toinen puoli materiaalista keikkui tavanomaisen ja koomisen rajamailla. Tämä lienee Stringfellowin erityislaatu, tempoilevuus, kyky reagoida keikan yleiseen ilmapiirin. Siltä se todellakin tuntui, Stringfellow pystyi mestarillisesti myötäilemään kädestä syöneen Telakan yleisön tunneskaalaa ja aina olin löytävinään seuraavasta biisistä sellaisia lyyrisiä oivalluksia, jotka sopivat juuri sen hetkiseen tunnelmaan. Tämänhän täytyy olla mestarisluokan artistin tekosia. Kyyyllä, puhutaanko tosiaan nyt mestariluokasta?

On aina tämä The Posies - kortti, etenkin suomalaisen yleisön suosima vaihtoehtorock-bändi. Itselläni Posies on aina mennyt toisesta korvasta ulos, jostain kumman syystä? Syy lienee se, että päämäärätietoiseen bändin diggailuun tahdonvoimani ei ole riittänyt. Kuulin luotettavista lähteistä, että viime vuoden The Posies keikka Tavastialla oli ollut erinomainen ja uusi levy Solid States(16) ei liene ole lainkaan huono. Telakan keikan Stringfellow esitti luonnollisesti paljon(?) Posiesin biisejä, yhden niistä tunnistin, uuden levyn poliittisen Squirrel vs Snake, jota edelsi synkähkö maailmanpoliittinen tiivistys.

Keikka venyi miltei kolmituntisesti, kahden tunnin jälkeen Stringfellow uhkaili soittaa vielä sellaiset 15-20 biisiä. Hämmästyttävästi artisti sai yleisön pysymään näpeissään koko kolmituntisen ajan, vaikka keikka piti sisällään paljon pysäytyksiä, humoristista Abbey Road-parodiaa, missä levyn biiseihin Stringfellow oli korvannut ruoka-aiheisilla hassuilla lyriikoilla. Stand up-komiikan ja monologien osuus keikasta oli varsin suuri, jopa kiusallisen suuri. Artisti selkeästi piti omasta äänestään, vaikka samanaikaisesti välitti yleisöön välittömyyttä ja koreilematonta läsnäoloa. Huomio piti artistin hengissä, mutta se ei ollut ainut katalysaattori miehen esiintymiseen.

Kaikkinensa Stringfellow on hyvä biisintekijä, Shittalkers, Superwise, sekä kaikki ne säväyttävät Posies-biisit, joista osan kuulin ensimmäistä kertaa. Musiikin ja lyriikan suhde oli hyvä, molemmat osa-alueet olivat vahvoja. Laulaja Stringfellow on ehkä hivenen kapea-alainen, mutta heittäytyminen täysin palkein keikkatilanteesta korvaa tämän lievän puutteen. Mutta se kolme tuntia oli sittenkin hieman liikaa, keikassa oli monta kohtaa johon sen olisi voinut tyylikkäästi lopettaa, mutta Stringfellow päätti aina vaan jatkaa eteenpäin. Melkein jäi mainitsematta Jonna Tervomaan osuus keikan loppupuolella. Jonna lauloi mukana 4-5:ssä  biisissä, mutta omaa tuotantoaan Jonna ei suinkaan esittänyt. Hyvä lisä iltaan.

Tähän loppuun tuo mainitsemani The Posies.biisi Squirrel vs. Snake. Hmm, pitäisköhän vielä tsekata tääkin bändi livenä?

Pyhäinpäivän musapöhinää.

Siitä on jo kuutisen vuotta kun tämä blogi aloitti toimintansa. Alkuun tuli bloggauksia niukanlaisesti, tunnustelevia ja tyyliä hakeavia kirjoituksia. Tuolloin ajatus rokin filosofiasta toteutui voimallisemmin kuin tässä päivässä. Kirjoitukset eivät olleet niin selkeästi levy- tai keikka-arvioita kuin nykypäivänä. Tuolloin bloggaus ei keskittynyt niin voimakkaasti levyjen keräämisen mitä nykyisin. Voi todeta, että näiden kuuden vuoden aikana levyjen keräys on noussut voimakkaammin keskiöön, levymessu- ja kirpparirapsaa putoaa eetteriin tasaisin väliajoin.

Voiko sanoa, että blogi on alkanut toistaa itseään? Tai bloggaaminen on löytänyt tasaisen arkirutiininsa, kirjoitetaan ja julkaistaan sitä mikä on välttämätöntä, eli ne parhaimmat keikka- ja levyelämykset. Ei silti, hyvin usein ajattelen, että voisin tuottaa blogin kautta jotain henkevän filosofisia ajatuksia, etteivät ne olisi tätä peruspöhinää musaelämyksistäni aika samanlaisin argumentein. Usein päässäni on kuningasidea jostain musiikillisesta ilmiöstä, mutta aika tuo peijooni, ei anna tilaa kirjoittaa näitä ajatuksiani kaikessa rauhassa ulos.

Eli aikaa on vähän, elämänrytmi on kiihkeä, elämässä on paljon muitakin asioita, isompia ja merkittävämpiä. Mitä roolia musiikki-diggailu enää näyttelee? Pitääkö sen näytellä mitään roolia, olisiko jo aika olla etsimättä mitään uutta musiikillista elämystä, eiköhän rapiat kolme tuhatta äänitettä jo riitä. Laitetaan levyhylly kuntoon ja kasvetaan kiinni sohvannurkkaan.

Ehkä ei vielä, jos tämän levyn vielä kääntäisin, tutustuisin soivan muovin maagiseen maailmaan, löytäisin vielä uuden siivun siitä tunteesta mitä olen ikäni etsinyt, merkityksellisen ja koskettavan kulman elämään, oudon sykäyksen joka saa minut elämään, sytyttää tunteeni, ajatukseni, unelmani...se elää vielä, Big Music!

Kevyellä aasinsillalla siis Waterboysiin ja pian ilmestyvään massiiviseen kuuden ceedeen Fisherman's Box(13) äänitteeseen, joka on kerännyt bändin klassikkoalbumin Fisherman's Blues julkaisemattomat raidat yhteen ja niitä tosiaan riittää kuuden levyn verran. Vankkojen tietolähteiden mukaan, kyseessä on täyttä tavaraa, sillä Mike Scott ja kumppanit äänittivät matskua albumille yli vuoden verran ja hyvälaatuista sellaista. Tarinan mukaan The Hold Steady yhtyeen laulaja oli saanut nämä Fisherman's bluesin ylijääneet nauhat kuultavaksi ja matskusta vaikuttuneena oli ehdottanut Mike Scottille julkaista kaikki tuo materiaali Fisherman Box - nimen alla.

Kaivoin tänään levyhyllystä myös viime syksyisen Ken Stringfellowin sooloalbumin: Danzig In The Moonlight(12). Aika oli parantanut levyä, vähän. Yli puolet levyn biiseistä on erittäin nautittavia. Näin pyhäinpäivänä on ollut enemmän aikaa järjestellä levyhyllyä, huomata useita kuuntelematta jääneitä lättysiä.Yhä Waterboysiin palaten, muistin että en ole lainkaan kuunnellut bändin yhtä parhaaksi tituleerattua albumia: A Pagan Place(84), olihan tuo jo lojunut levyhyllyssäni parisen vuotta.

Jouluksi odottelen Kanadasta Discogsin kautta mukavan lupaavaa levylähetystä, joka pitää sisällään neljä Bruce Cockburnin alkupään albumia, kuten mainion livealbumin Circles In The Stream(77), sekä Rickie Lee Jonesin pitkään etsimäni Flying Cowboysin(89) ja vielä pitempään etsimäni Todd Rundgrenin: Something/Anything(72) tupla-albumin. Eli joululahjat on nyt tilattu. Postimaksuja tuollaiseen kahden kilon muovilähetykseen menee vain 15 euroa, kun paketti tulee merien kautta. Lentolähetyksenä mennään sellaisiin lukemiin, että tuolta jenkkilän puolelta ei juuri kannata levyjä tilata.

Ken Stringfellow, Tampere - Telakka, 9.10.2012

Aikaisempi kokemukseni Ken Stringfellowista Finnair Stadionin keikka 2008 R.E.M.:n lämppärinä, jossa Ken esiintyi Disciplines bändinsä kanssa. Enimmäkseen norjalaisista muusikoista koottu räyhäkkä rockbändi oli tuolloin huikeassa vedossa ja varsinkin Ken antoi itsensä sateesta huolimatta110 prosenttisesti yleisölle. Oman kokemukseni lisäksi olen kuullut huikeita tarinoita miehen hulvattomasta lavashowsta. Itse musiikkia olen kuullut tasan yhden Disciplines- ja Posies-albumin verran, eli uusimmat platat Virgins of Menace(11) ja Blood/Candy(10). Lähdin keikkaan varsin ennakkoluulottomalla asenteella, uudelta sooloalbumilta Danzig in the Moonlight(12) en ollut kuullut veisuakaan, enkä ole tutustunut niihin erinomaisiin alkupään Posies-albumeja. Niin, ovatko ne erinomaisia?

Keniä lämmitteli paikallinen Cry Bar yhtye akustisella puolen tunnin setillä. Cry Barin sympaattisen rouhea musiikki loi mukavaa odotusarvoa illan pääkeikalle. Viime vuonna ilmestyneeltä We Built This Ship(11) albumilta soivat parhaiten aloitusbiisi This World You Own, jännästi koukuttava TV Show ja koskettava lopetusbiisi(myös keikan lopetus) Evening Falls So Hard. Toivoa sopii, että musiikillista jatkoa seuraa tuonnempana?

Ken tuli lavalle kymmenen pintaan, lähestulkoon heti Cry Barin lopetettua. Soittimia ei ollut paljon, ainoastaan kitara ja käsittääkseni Cry Barilta lainassa olleet urut?(Sähköpiano, kertokaa muusikot mikä soitin?). Ensimmäinen kappale oli vangitseva. Ei mitään hajua mikä kappale ja miltä levyltä? Huomiolle pantavaa oli Kenin tapa laulaa mikrofonin ohitse tai ilman mikrofonia. Toisessa kappaleessa mentiin urkujen ääreen lavan toiseen reunaan ja tarjolla oli sielukasta laulantaa. Ilta eteni kitaralta uruille ja takaisin – mentaliteetilla. Esiintyminen oli jännällä tavalla vangitsevaa. Liike kävi lavalta rohkeasti yleisön joukkoon ja takaisin. Esimerkiksi Ken lauloi yhden biisin pöytäni edessä. On vaikea määritellä mikä loppujen lopuksi loi Ken Stringfellowin karisman? Ainakin laulu ja soitto oli tunteikasta ja tiukkaa. Enimmäkseen mentiin sydänsärkevällä mies, kitara ja elämää suurempi rakkauslaulu asenteella. Näitä vaikuttavan kuuloisin veisuja tuntui riittävän loputtomiin.

Ken toteutti vaivattomasti yleisöstä lennähtäneitä biisitoiveita. Epäilen, että ihmiset toivoivat enimmäkseen Posies-kamaa. Ilta oli itselleni varsin mielenkiintoinen, koska en tunnistanut setistä yhtäkään biisiä. Ensi kuulemalta iso osa kappaleista oli aika samasta muotista vetäistyjä, tunnusmerkkeinään huutoon pyrkivää laulua, koskettavia ja taidokkaasti laulettuja suvantokohtia sekä suvereenin tyylitajuista instrumentin käyttöä. En osaa sanoa, että onko Kenin tuotanto aidosti hyvää ja sielukasta, vai onko kyseessä vain taidokas muodontulkki joka saa hyväuskoiset kuulijat luulemaan, että tämä materiaali on erinomaista? Posies-faneilla on tähän varmasti vastaus?

Epäilevän Tuomaan asenteesta huolimatta keikka teki minuun hyvän ja positiivisen vaikutuksen. Stringfellow osoittautui varsin sympaattiseksi, rohkeaksi, omituiseksi ja yllättäen vähän hermostuneeksikin kaveriksi. Tuo hermostuneisuus(liekö todellinen?) lisäsi vaan artistin lähestyttävyyttä. Oli mukava huomata, että tällainen varsin merkittävän rokki-ceeveen omaava kaveri asetti itsensä yleisölle alttiiksi kaikkine karvoineen. Kenissä oli jotain nyrjähtäneen kyläpersoonan karismaa, pitkä hujoppi joka kokeili kaikenlaisia temppuja ja jekkuja päästääkseen kontaktiin kieltämättä aika jähmeän tamperelaisyleisön kanssa. Kenin tunnusteleva ja poukkoileva eteniminen oli myös yksi tekijä joka lisäsi kiinnostusta. Puolentoista tunnin soitannan jälkeen, Ken kysyi yleisöltä: - Että oisko tää nyt tässä vai mitä tehdään?

Noh, tämän jälkeen alkoi biisitoiveita ropisemaan ja Kenin omakin inspiraatio tekemiseen syttyi uudelleen. Kieltämättä kahden puolen tunnin sooloesitys oli vähän turhan pitkä, etenkin kun biisimateriaalia ei kovin radikaalisti erottunut toisistaan. Loppupuolelta showtaan Ken paljasti keikkojensa luonteen, että ne ovat voivat olla melkein mitä vain, hyvinkin outoja ja jopa ärsyttäviä tapauksia. Merkillepantavaa oli myös Kenin humoristinen suhtautuminen yleisön monenlaisiin kommentteihin. Yhden biisitoiveen hän kai kuuli tahallaan väärin ja teki väärin kuulemastaan biisinnimestä hulvattoman jazz-improvisaation. Keikan aikana kuultiin kaksi rouheaa duettoa paikallisten muusikoiden kanssa ja ilmeisesti lähes olemattomalla valmistautumisajalla? Etenkin lupaavan uuden tulokkaan Ninni Forever Bandin Ninni lauloi yksinkertaisesti upeasti ja voimallisesti Kenin rinnalla. Tämä bändi täytyy nähdä vielä livenä.

Keikan jälkeen Ken signeerasi ja möi albumeitaan Telakan pöydän ääressä. Jokainen halukas pääsi jutulle Kenin kanssa, allekirjoittanut myös. Tarjolla oli uutta Danzig in the Moonlight(12) levyä tuplavinyylinä, mutta niin, että levy lähetetään postitse kotiin, kun annamme Kenille 20 euroa ja osoitteen. Lankesin mielelläni tähän tarjoukseen, tosin vasta pienen tiedusteluni jälkeen, jossa halusin kuulla Kenin mielipiteen vinyylin soundista verrattuna esmes vanhoihin hyvin soiviin rokkiplattoihin? Herran argumentit olivat hyviä ja vakuuttavia, niin että levy meni tilaukseen. Nyt vaan odotellaan, että levy joskus tupsahtaa joskus postiluukusta.

Tämän persoonallisen, erilaisen, puokkoilevan, mutta hyvin inhimillisen keikan jälkeen haluan antaa Ken Stringfellowin musiikille kunnon mahdollisuuden. Hetken jos toisenkin mietin Kenin postikorttiin kirjoittamaa hämmentävää omistuskirjoitusta: Tauno Called Alice. Joka on väännös yhdestä aika tunnetusta rock-biisukasta, eli mistä?