Kauko Röyhkä - Pitkä Matka Paratiisiin

Kauko Röyhkän levytystahti on pysynyt kiivaana kaikki nämä vuodet. Tahti on ollut levy/vuosi tai ainakin melkein. Edellinen, myös Kaukon fanien rahoittama sisäpiirilevy Pilvet meren yllä (23) sai fyysisen olomuodon toissakesänä. Vaan mikä on tuoreen Pitkä matka paratiisiin levyn vuosiluku? Sanoisin, että se on 2024, koska levy oli kokonaisuudessaan kuunneltavissa ja ladattavissa Kaukon NFT-alustalla viime uudenvuoden aattona, josta sen itselleni latasin ja poltin cd:ksi. 

Levyn aloittava Diana jatkaa Kaukon pitkää naisten etunimien mukaan nimettyjen biisien ketjua. Näitä nimiä on jo ruksittu aika paljon kalenterista pois, mutta leveyttä vielä riittää tulevaisuuttakin varten. Diana on ilahduttavan tiukka rock-vetäisy, josta tulee mieleen  Kaunis eläin (94) levyn tylyn rokkaava tunnelma. Hyvä aloitus levylle. Biisissä on Kaukon itsensä vetäisemä kitarasoolo.

Jo levyn toisen kappaleen Pieni kulta aikana äimistelen, että kylläpäs levy soundaakin hyvin. Vinyyliprässäys on onnistunut. Itse kappale on haikea ja menneisyyteen kurkoittava, kesäisestä hetkestä laiturilla. Kaukon lauluilmaisu on kypsynyt kuin viini, ehkä nimenomaan kuin punaviini. Suomessa ei liene toista Kaukon kaltaista tulkkia. Äänestä on aistittavissa vuosikymmenien kokemus, mitä on tehdä ja laulaa mitä erilaisimmissa projekteissa ja tietää millainen lauluilmaisu sopii parhaiten itselle.

Suuri kerskuri oli alkuun minulle vaikea pala. Erittäin mielenkiintoisella rytmiikalla eteenpäin kulkevassa kappaleessa hoetaan toistuvasti: Kaunis nainen, kaunis nainen. Ehkä liiankin paljon? Yhtälailla biisin kohteen tavanomainen kuvailu: kauniit kädet, kaunis nenä ym. saa minut vähän irvistämään. Menee viikkoja, yli kuukausi, ennen kuin biisi asettuu minussa paikoilleen. Maltan kuunnella koko sanoituksen ajatuksella läpi ja esimerkiksi biisin loppupuolen ilmaisu: kaunis kala suihkulähteessä, ui ympyrää, on timanttinen ja paljastaa biisin salaisuuden.

Bileet jatkuu aina kappale on ilmeisesti tehty niin, että Kauko on antanut ääniraidan muusikoille, jotka ovat luoneet siihen sopivan taustaraidan. Tästä aika puhtaasti puhelaulumaisesta biisistä on saatu varsin kiinnostava, eikä elämän rajallisuudesta kertovassa tekstissäkään ole mitään heikkoa.

B-puoli alkaa vahvasti levyn nimikappaleella Pitkä matka paratiisiin. Tässä, kuten Dianassakin, maistuu 90-luku ja tutut Kauko-elementit. En vastustele, sillä biisi potkii hyvin eteenpäin. Jos edellisellä sisäpiirilevyllä Pilvet Meren Yllä (23) oli paljon hyviä hetkiä, niin siltä puuttuvat levyn nimikappaleen ja Dianan kaltaiset voimarokit. 

Aavikkokaupunki on myös yksi suosikkejani levyllä. Torvien ryydittämä ja jännällä itämaisella rytmillä kulkeva kappale lumoaa ensi kuulemalta. Kappale on julkaistu aiemmin englanninkielisenä versiona, Kaukon Valhe-yhtyeen toimesta muutama vuosi sitten. Täytyy sanoa, että pidän tästä suomenkielisestä versiosta huomattavasti enemmän.

Levyn loppupuoli suorastaa imaisee mukaan vahvaan Kauko-mystiikkaan. Märässä hiekassa on edellisen kappaleen tapaan, jotain itämaista ja mystistä. Aika pitkään sain kuunnella tätä kappaletta ennen kuin se täysin avautui. Vahva kappale tämäkin. Ei voi kun hämmästellä maestron laadullista tasoa, kun joka vuosi pystytään saattamaan tällaisia teoksia fanien kuultavaksi. Hattu päästä tällaisen luovuuden edessä.

Paras on vielä tulematta, sillä levyn kaksi viimeistä kappaletta vetäisevät minut vielä syvemmälle Kauko-universumiin. Korona-aikana ainakin youtubessa julkaistu En voi enempää resonoi täydellisesti tämän hullun maailman kanssa: eikö ihminen koskaan opi, eikä koskaan tule viisaaksi. Kappale löytää täydellisen liiton vähäeleisen painokkaassa musiikillisessa toteutuksessa ja Kaukon vereslihaisessa tulkinnassa. On myös vaikea löytää vertailukohtia Kaukon aikaisemmasta tuotannosta, biisi on  "something else". 

En olisi uskonut, että paras on vielä tulematta. Jos edellinen biisi osui ja upposi, niin nyt kylmät väreet valtaavat koko kehon. Levyn päättävän Punaisen varsan laulu on ilmeisesti demoversio, jonka tuottaja Henry Neuman halusi säilyttää. En ihmettele, sillä Kaukon ilmaisu on jotain uskomattoman hienoa. Kuin herkkä kädenojennus menneisyyteen ja kun biisin loppuun saadaan vielä pinkfloydmainen naisääni, niin avot, tämä kappale on iso teos, yksi Kaukon pitkän uran parhaista.

Ylisanoistani huolimatta Pitkä matka paratiisiin otti oman aikansa ennen kuin se näytti koko karvansa. Alkuun levy oli minulle lievä pettymys. Mutta kuuntelukertojen myötä pidän sitä jopa parempana levynä kuin edellistä, myös vahvaa Pilvet meren yllä (23) albumia. Tietääkseni seuraava Kauko-julkaisu on uusi Röyhkä-Mattila-levy, joka tulisi ulos mahdollisesti jo ensi kesänä. Myös seuraavan sisäpiirilevyn Yö on täynnä ystäviä äänitykset on aloitettu.

Rosita Luu - Bistro Vilja. Tampere. 19.7.2023

Rosita Luun viime vuonna ilmestynyt Maaginen Elävä (22) on kauttaaltaan vahva pop/rock-albumi, jossa on sopivaa rouheutta, mutta myös tarttumapintaa. Ostin levyn vinyyliversion tuoreeltaan, mutta huomasin sen jääneen levyhyllyyn kuuntelemattomana pitkiksi ajoiksi.

Toissapäivänä korjasin virheen ja menin Rositan keikalle Bistro Viljaan Tampereelle. Rositaa ennen esiintyi toinen tuore artisti nimeltään: joku iiris. Ilmaisultaan varsin varmaotteinen ja vahvaääninen artisti heitti ennen Rositaa koherentin ja akustisen nainen- ja kitara setin. Iiriksen keikalla kuulemani kappalemateriaali ei täysin pudonnut, mutta ilmaisussa ja rahkeissa on kyllä paljon potentiaalia.

Rositaa oli säestämässä naisoletettu kitaristi, joka hoiti tonttinsa varsin mainiosta, melkein telepaattisesti yhdessä Rositan kanssa. Noin tunnin mittainen keikka oli läpileikkaus Rositan kolmelta albumilta ja edeltäjäbändinsä Hullu Ruusun materiaalia, josta mieleen jäi etenkin biisi Outo talo. Hullu ruusun materiaali oli itselleni entuudestaan tuntematonta, mutta tämän keikan jälkeen täytyy ottaa tuotanto haltuun.

Maaginen elävä albumin "isoa pophittiä" Klaudiaa ei kuultu keikalla, joka vähän harmitti. Paitsi, että suoratoistojen kuuntelukertojen perusteella biisi taitaa olla hitti vain omassa päässäni. Sen sijaan uuden levyn kappaleista Loistava tulevaisuus ja Olen sua vastassa saivat hienot versioinnit. Kahdelta aiemmalta levyltä tuli myös paljon kappaleita, kuten Samettisuu (20) levyn nimikappale ja erinomainen Olen kuollut monta kertaa, joka levyversiota hitaampana ja riisutumpana versiona tavoitti erityistä koskettavuutta.

Rosita Luun lyriikka ja musiikillinen ilmaisu tuo jollain tapaa mieleen Kauko Röyhkän. Tietynlainen kulmikas laulutyyli ja lyriikka joka puhuttelee suoraan kuulijaa tyyliin: "Hei älä kysy multa tai jos sä kysyt multa, ootko sä valmis kuulemaan?" laulaa Rosita hyvin röyhkämäisesti uuden levyn laulussa Älä kysy. Röyhkä-vertaus voi tosin olla nykyartistille itselleen kyseenalainenkin asia...tai sitten ei. 

Yhtälailla Rosita tuo mieleen myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin popimman version. Molemmissa hahmoissa on samanlaista sukupuolista määrittelemättömyyttä, maskuliininen ja feminiininen energia vuorottelee mielenkiintoisella tavalla. 

Tämän duo-keikan jälkeen haluan nähdä Rosita Luun myös bändiversiona. Tämän illan biisit olivat duo-muodosta johtuen riisutumpia ja hitaampia kuin levytysversiot, itse levythän ovat silkkaa pop-rockia. 

Mielenkiintoista on kuulla, että mihin suuntaan Rositan musiikillinen ilmaisu kehittyy tulevilla levyillä. Matka on hyvässä vauhdissa, levyt pursuavat tarttuvia melodioita ja painavia lyyrisiä ratkaisua. Keikalla Rosita kertoikin, että ennen musiikillista uraansa hän oli tehnyt pelkästään runoja ja kuullut päässänsä melodioita, mutta ei ollut alkuun uskonut, että ne ovat oikeita biisejä. Kyllähän nämä ovat oikeita ja oikein hyviä biisejä.

Kauko Röyhkä - Pilvet meren yllä

Reilu vuosi sitten Kauko Röyhkä perusti facebookiin oman ns. salakerhonsa. Tavoitteena oli rahoittaa tuleva levy NFT-kryptovaluutalla, jossa jokainen tuohon kerhoon liittynyt sai oman osuutensa artistin tulevasta levystä maksamalla viisikymppiä. Kryptovaluutta ei ollut ainakaan allekirjoittaneelle mikään houkutin, vaan enemmän epämääräinen uhka, jossa rahat saa varmuudella häviämään jonnekin mustaan aukkoon. Kuukausien empimisen jälkeen asia (ja etenkin levy) alkoi uudestaan kiinnostamaan ja olin yhteydessä tämän NFT-projektin yhteyshenkilöön ja päätin lähteä yhdeksi rahalliseksi tukijaksi Kaukon levyprojektiin. Itseasiassa olin tuossa vaiheessa 179:ksäs rahoittaja. Kolme sataa rahoittajaa saatiin täyteen talven aikana ja albumi saatiin lopulta prässättyä vinyyliksi. Enkä joutunut mihinkään epämääräiseen kryptovaluuttamaailmaan, siirsin vain tarvittavan summan tekijöille ja homma oli sillä selvä. 

Pari päivää sitten vietettiin Pilvet meren yllä (23) albumin julkkareita ravintola Buenos Airesissa Helsingissä. Artisti ja levyllä soittaneet muusikot olivat paikalla sekä viisikymmentä innokasta fania, minä muiden joukossa. Levy on ollut jo pitkään kuultavissa mp3 - muodossa meidän NFT-ryhmässä, mutta nyt se vasta sai virallisen julkaisunsa fyysisenä äänitteenä, hienosti prässättynä vinyylinä. Voin kertoa, että tämä vinyyliprässäys ei ole huonoimmasta päästä. Levy soi lämpimällä ja selkeällä soundilla.

Oli sota minun ja maailman välillä, kertoo levy heti ensitahdeiltaan. Onko kyseessä myös levyn avainlause? Se kenties kommentoi artistin lähivuosia, henkilökohtaista kiirastultansa, suhdettaan mediaan ja artistina olemiseen. Tämä aloituskappale Barbara ei vakuuttanut vielä talvella, mutta aika on tehnyt tehtävänsä, nyt biisi kuulostaa mielenkiintoisemmalta ja viekkaammalta mitä muistin. Kappaleen sotavertaukset resonoivat onnistuneesti tämän ajan kanssa, se millaisessa maailmassa me nyt elämme.

Pluto kulkee musiikillisesti ja lyyrisesti aika samoissa vesissä kuin Barbara, ehkä ne ovatkin tietoiset sisarbiisit? Myös tämä kappale kuulosti alkuun aika keskinkertaiselta, mutta aika on höylännyt tätäkin veisua edukseen ja avannut sen täyteen kukkaansa. Käsissä on hyvä ja mieleenpainuva Kauko Röyhkä - kappale, joka on maustettu tyylitajuisella, muttei yltiöpäisellä kitaroinnilla. Kuulisin mielelläni tämän kappaleen livenä...kuten koko levynkin.

Ellan rytmissä jotain hyvin tuttua, bossanovamaista-Kaukoa, sitä samaa taikinajuurta mitä on käytetty sellaisissa Röyhkä-originaaleissa kuin Steppaillen ja Vaeltava vitsaus. Yhtäkaikki vahva kappale tämäkin. Puolivälissä mukaan hiipivä vetopasuuna muhevoittaa kappaletta mukavasti. Sushi-baari on levyn menevämpää linjaa. Tämän erittäin lennokkaasti etenevän kappaleen soisin kuulla soivan radiossa, kuten monen muunkin Röyhkä-biisin. Levyn parhaimmistoa. A-puolen päättää mukavan kevyellä svengillä kulkeva Lasihelmiä niminen kappale, joka ei kalpene edeltäjilleen. 

Kakkospuolisko alkaa levyn nimibiisillä, yli seitsemän minuuttia kestävä biisi tavoittaa psykedeelisiä sävyjä, pitäen sisällään Kaukon vahvaa puhelaulua ja vaikuttavia puhallinsoitinosuuksia, saksofonin ja huilun töräyksiä. Sävelmä on basisti Mikko Hellströmin käsialaa. Lyyrisesti kyse on myös isosta kappaleesta: Aika entinen ei koskaan palaa...aina voi taistella, kun ollaan vielä elossa...

Hannu ja Kerttu keinahtelee ovelasti, tunnelmaltaan siinä on jotain samaa kuin aliarvostetun Maantie (18) levyn Pikkuserkku-biisissä. Elämä on sattumaa, onni osuu vain kerran, toista kertaa ei tule. 

Sunnuntaiaamu on hyvin tunnusomainen Röyhkä-kappale, joka kertoo bileiden jälkeisestä aamusta, kun ollaan herätty jossain epämääräisistä tunnelmista: Tässä kappaleessa on yksi levyn parhaimmista vokaalisuorituksista. Kauko on jotenkin isosti läsnä tässä kappaleessa kun hän karjahtelee: Sulla ei ole äitii, sulla ei ole isää, ei veljee eikä siskoakaan, sulla on vain minut...

Hienovaraisesti svengaava Jokilaiva päättää levyn ja nousee levyn kärkibiiseihin. Toisaalta kaikki kappaleet ovat vahvoja tällä platalla. Pilvet meren yllä on kokeneen lauluntekijän väkevä ja tyylitajuinen teos. Levyllä on kantava ja ehjä tunnelma, joka jopa vähän yllätti minut. Odotin jotain hajanaisempaa teosta, mutta toisaalta kun mietin, niin Röyhkän kaikki studioalbumit pysyvät ns.lestissään, eivät kurota liian kauas, mutta pysyvät mielenkiintoisina. Röyhkän väkivahva preesens naulitsee levyt ja tekee niistä enimmäkseen koherentteja kokonaisuuksia, vaikka biisit eivät kautta linjan ihan kiitettävää tasoa olisikaan. Pilvet meren yllä on ilahduttava onnistuminen, josta en löydä heikkoja kappaleita. Lyyrisesti Kauko ei tavoittele taivaita, vaan pysyy omassa maanläheisessä tyylissään. Se riittää tällä kertaa oikein hyvin.

Levy ei ole tällä hetkellä kuunneltavissa missään suoratoistopalvelussa, eikä sitä voi ostaa fyysisenä eikä digitaalisena äänitteenä. Toivoisin kuitenkin levyn leviävän laajemmin, sen verran kovasta platasta on kyse.

Kauko Röyhkä - Jumalan lahja - paluu lähteelle/G Livelab Tampere 11.3.2022

Kuuntelen Kauko Röyhkän Jumalan lahja (93) levyn neljän vuoden takaista vinyyliprässiä. Sininen vinyyli pitää sisällään tuon liki kolmenkymmenenvuoden takaisen okkultistisen rokin klassikon kera bonuslevyn täynnä harvinaisuuksia. Yhä potkii. Tästä linkistä tarkempaa analyysia levystä: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/kauko-royhka-jumalan-lahja.html

Tänään suuntasin keikalle Tampereen G Livelabbiin jossa Röyhkä bändeineen esitti kyseisen klassikkoalbumin alusta loppuun. Ennen kaikkea oli mukava nähdä Röyhkää pitkästä aikaa livenä bändin kera...tai yleensä ottaen elävänä. Sillä onhan kyseessä mies jolla on maine livenä.

Bändi ei ollut kuitenkaan sama kuin Jumalan Lahjan aikoihin, vaan koostettu Röyhkän viimeaikojen bändiviritysten henkilöistä. S.A.Hynninen bassossa, kitarassa pitkänlinjan tekijämies Puka Oinonen ja rummuissa hieman tuntemattomampi kaveri Roberto Lanz.

G livelabin jonossa kuulin jo tutunkuuloista röyhkä-analyysia, niin Jumalan Lahja-levyn taustoista kuin maestron kirjallisista tuotoksista. Kauko-fanit olivat lähteneet liikkeelle. Eivät sankoin, mutta varsin riittävin joukoin. G Livelab täyttyi mukavasti kun me keski-iältään pyöreästi viisikymppiset valtasimme lavan edustan. Voisin väittää, että yleisön joukossa ei ollut yhtään alta nelikymppistä. Voi olla, että Kauko menetti yhden rockyleisösukupolven kun metoo-liike jylläsi voimakkaimmillaan muutama vuosi sitten. Röyhkän persoona ja julkiset kommentit vieraannuttivat hänen tietyistä piireistä, väittäisin. Kaikesta huolimatta Röyhkä on ollut itselleen ja tavalleen tehdä musiikkia uskollinen. Hän julkaisi pari vuotta sitten yhden uransa Röyhkeimmistä albumeista Dekadenssi (20) yhdessä S.A.Hynnisen kanssa. Levy sai pyöreät yksi tähteä Soundi-lehden levyarviossa ja naurut päälle. Tosin muissa medioissa levy noteerattiin varsin vahvaksi. 

Jännitin alkuun, että kuinka hyvin bändi tavoittaa Jumalan Lahja levyn jyhkeän rocksoundin. Pelkoni oli turha, sillä heti ensi tahdeista lähtien oltiin hyvän tekemisen äärellä. Levyn avaava Kultainen Aasi soi tuttuna ja elinvoimaisena. Puka Oinonen oli kitarassa mies paikallaan, soolot ja kaikki muu tärkeä kitaratyöskentely oli hyvin hanskassa. Myös S.A.Hynninen bassossa oli näyttävällä tavalla Rock, tukka heilui ja bassonkielet napsuivat svengaavasti. Kauko itse soitti kitaraa varsin kelvollisesti, vaikka mikään kitaristi ei olekaan. Rumpali Roberto Lanz oli joka jykevä perusta joka mahdollisti onnistumisen. 

Kyllä. Tämä keikka meni kokonaisuudessaan plussan puolelle. Kaukon laulu toimi kauttaaltaan hyvin. Arvostettu suku kappaleessa sanat unohtuivat hetkeksi, mutta jos kappaleen on soittanut edellisen kerran vuonna 1993, niin tällainen pieni notkahdus sallitaan. Onnistuneimpia vetoja keikalla olivat jo mainitsemani aloituskappale Kultainen aasi, railakas: Kuka keikuttaa venettäni?, pahanenteinen Lilith ja etenkin Saksalaisten tuho, joka levyversiona oli jäänyt itselleni etäiseksi. Nyt tuli sellainen versio, että oksat pois. Jumalan lahja levy päättyy nimi-instrumentaaliin, joka oli hieno lopetus tälläkin keikalla.

Varsin onnistuneen levyversioinnin jälkeen odotimme tietenkin kieli pitkällä encoreita. Niitä tuli kaksi kappaletta, edellä mainitun Dekadenssi (20) levyn kappaleet Huijari Etelästä ja Bohemiadi, joista ensimmäinen toimi todella hyvin. Voisi sanoa, että tässä kohtaa keikka alkoi muistuttamaan vanhoja ja pidäkkeettömiä hyviä aikoja. Kaukon ääni avautui koko laajuudessaan ja siihen tuli ysäriltä tuttua nasaalia voimaa ja ilkeyttä. 

Voi olla, että G Livelab ei ole paras keikkapaikka tällaiselle jyhkeälle rokille. Yleisön käytös oli korrektia ja kunnioittavaa (hyvä niin), mitään vanhan ajan känniääliöitä ei ollut pilaamassa kenenkään iltaa. Mutta tästä huolimatta odotin yleisön railakkaita välihuutoja tyyliin: - Hyvä Kake, soita Paha Maa! Sellainen  tuli vasta kun keikka oli loppu. Liian myöhään. Röyhkä ei ole enää se"Paha-Kake", joka jää jutulle ja ryyppäämään yleisön kanssa keikan jälkeen. Toki kuusikymppiseltä veteraanilta ei pidä enää odottaa vanhoja temppuja. Röyhkä on pitkänlinjan ammattilainen, joka heittää keikan selväpäisenä ja jatkaa sen jälkeen matkaansa. Sitä kaipaamaani Röyhkä-keikkojen vähän paheellista livetunnelmaa ei tänä iltana löytynyt. Vaan toivoisinko, että se tunnelma vielä löytyisi?

Loppuun aikalaiskuva 90-luvulta. Musiikkiohjelma Jyrki, jossa Kauko bändeineen esiintyi, muutama vuosi Jumalan lahjan jälkeen:

Kauko Röyhkä - Vaeltava vitsaus

Tyttöjen ystävä (91) albumin kappaleesta nimensä saanut Kauko Röyhkän elämänkerran toinen osa: Vaeltava vitsaus(21) on selkeää ja sujuvaa luettavaa. Ostan kirjan sen julkaisupäivänä ja luen kahdessa päivässä. Onko tämä kirja Jukka-Pekka Välimaan luoman julkisen hahmon; Kauko Röyhkän hyvästely? Onko Röyhkä hiipumassa ja häipymässä taustalla Suomen rock- ja kulttuurikentästä? 

Miksi näin aprikoin? Röyhkän taiteellinen profiili on istunut huonosti tähän viime vuosien metoo-aikaan. Röyhkä on saanut enemmän vastustusta kuin kunnioitusta osakseen, ainakin rockin saralla. Kirjoitusrintamalla arviot ovat olleet suotuisia, mutta musiikillinen puoli pysyy kiinnostavana ainoastaan vanhojen fanien keskuudessa, kuten minun. Myös Röyhkä ennen hyvinkin aktiivinen facebook-kirjoittelu on lakannut kokonaan. Kauko Röyhkä eli tuotteliasta ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa aikaa edelliset kymmenen vuotta. Hän teki paljon kirjoja ja levyjä, omia ja yhteisiä, julkaisi naurettavan paljon hienoja tiivistelmiä ajasta facebook-sivuilleen. Tämän vuoden Röyhkä on ollut hiljaa, lukuun ottamatta satunnaista keikkailua ja alkuvuodesta julkaistu dekkaria. Ja nyt ilmestyy nämä muistelmat. Vaan onhan tämä aika aktiivista toimintaa poikkeusaikana, ehkä hän ei olekaan jäämässä taustalle Suomen kulttuurikentältä. 

Vaeltava vitsaus alkaa lupaavasti Röyhkän ns. etsikkoajasta ulkomailla, kun hänelle 80-luvun lopulla myönnettiin puolen vuoden taiteilija-apuraha ja hän sen turvin lähti kirjoittamaan uutta romaania Portugaliin. Tuo vaihe merkitsi käännekohtaa Röyhkän uralla, bändi Narttu veteli viimeisiään ja oli luotava jotain uutta ja kiinnostavaa, tällä kertaa ilman tuttuja luottomuusikoitaan.

Portugali-vaiheesta hypätään 80-luvun alkuun, eli siihen hetkeen mihin muistelmien ensimmäinen osa: Marjatan poika jäi. Pian alkaa nopeatempoinen ja kapea-alainen kerronta, sinänsä 80-lukuun käytetään yli sata sivua tekstiä, mutta kappaleet ovat lyhyitä ja niissä on usein mukana jonkun Kaukon kappaleen sanat. Röyhkä kyllä kirjoittaa hauskasti Narttu-aikaisista bändikavereistaan ja toilailustaan, lyhyellä ja tiiviillä tyylillään sanoo paljonkin, mutta Kerronta ei syvenny ja mitään kovin oivaltavia juttuja ei nouse esiin.

Voi olla, että syynä on Röyhkän viimeiset kymmenen vuotta kestänyt aktiivinen facebook-kirjoittelu. Tuolla sosiaalisen median alustalla Röyhkä sanoi lähes kaiken, muistot, kantaaottavat päivitykset, pisteliäät henkilöanalyysit, facebook-sivu tarjosi kaiken edellä olevan. Vaeltava vitsaus on kuin löyhä synteesi noista facebookista kerrotuista tiivistelmistä. Tämä on harmi, koska olisin toivonut, että etenkin tuosta neonvärisestä vuosikymmenestä olisi saatu enemmän irti. Voihan se olla, että muisti ei vain riitä enää noin pitkälle tai tuota vuosikymmentä Röyhkä ei halua isommin mehustella.

Yhdeksänkymmenluku esiintyy vähän ilkeänä ja likaisena, kuten Röyhkän musiikkikin. Väliin tulee kovan luokan paljastuksia muista muusikoista, kuten Kaukon bändin basistista Ari Vaahterasta. Kauko ei mitenkään silittele bändikavereitaan: "He ovat kusipäitä, mutta tärkeitä kuitenkin." Vaimoistaan ja tyttöystävistään Kauko kirjoittaa kunnioittavasti, etenkin lastensa äideistä. Maritta Kuula, joka oli Röyhkän tyttöystävä 80-luvulla, jätetään kerronnan ulkopuolelle asianomaisen toiveesta.

Musiikki ja kirjallisuus, jotka ovat Röyhkän persoonan ydin, esiintyy sittenkin liian ohkaisena. Olisin toivonut syvempiä analyysejä Röyhkän levyistä. Useat albumit kuitataan parilla lauseella, joistain ei puhuta laisinkaan. Toisaalta tämä on elämänkerta, eikä mikään levyarviokokoelma, mutta siitäkin huolimatta useat itselleni merkittävät Röyhkä-tuotokset ja niiden syntyhistoria ei esiinny kirjassa. Huomaan olevani pettynyt.

Voi olla, että puhun kohtuuttoman fanin äänelle. Olen kuullut ja lukenut Röyhkästä miltei kaiken. Noin kolmenkymmenen studioalbumin ja kahdenkymmenen romaanin mittainen taival on pitkä ja taiteentekijän voi olla vaikea tiristää elämää suurempaa synteesiä tästä kaikesta. Kauko kirjoittaa koko ajan, julkaisee vähintään kaksi kirjaa vuodessa. Tällä hän pitääkin itseään enemmän kirjailijana kuin muusikkona. Röyhkällä on vahva rutiini kirjoittamiseen. Teksti on kauttaaltaan tiivistä ja selkeää. Usein myös hyvin kiinnostavaa. Mutta tätä kirjaa leimaa valitettavasti lievä kiireen maku, vaikkakin elämänkerta viedään komeaan loppuun, aina näihin vuosiin ja korona-aikaan asti. Myös Röyhkän sanat ja tiivistelmät osuvat ja uppoavat, kun hän vaan jaksaa kertoa vähän enemmän.

Nurinastani huolimatta, olen yhä se viisikymppinen fani, joka fanittaa vähän yli kuusikymppistä miestä, vaikutun hänen taiteestaan, rocklevyjen mystiikasta, kirjojen tarinankerronnasta ja naturalistisesta puolesta. Fanius on kestänyt pitkään, miksei se lakannut silloin kun olin kahdenkymmenen? Voiko olla viisikymppinen rockfani ja vielä näin pienessä maassa? Taitaa voida, sillä olen edelleen kiinni tässä oudossa illuusiossa. Röyhkän tuotanto on tarjonnut peilauspinta-alaa omaan elämääni koko hänen taiteellisen uransa ajan. Sopeutumaton ja rohkea susihukkanen, joka on uskaltanut tehdä jutut omalla tavallaan. Myös tavattoman tuottelias kaveri, joka uskoo työnteon voimaan taiteenkin saralla. Se on kunnioitettavaa ja hienoa. Tiedossa on, että Röyhkä & Mattila- duo olisi jossain kohtaa aktivoitumassa ja lapin sota - romaanitrilogian päätösosa on vielä julkaisematta. Näitä odotellessa.

Vaan mitä tapahtui tasan 27 vuotta sitten. Muistan hämärästi nähneeni televisiosta tämän itseriittoisen Kauko-dokkarin. Onneksi on youtube. 

https://www.youtube.com/watch?v=kqPlUl9GQwk

Kauko Röyhkä - Jumalan Lahja

Viimeistään silloin kun b-puolen kolmas biisi Lilith pyörähti soimaan niin tajusin, että nyt ei olla lapsille soveliaan musiikin parissa. "Vihaat lapsia, vihaat miehiä, vihaat minua...mut mä en oo mikään mies"
- Laitetaanko jotain muuta musaa?
- Joo, jotain kivempaa, vastasi tyttäreni.

Kauko Röyhkän Jumalan Lahja(93) aiheutti ilmestyessään kohun satanisti-viitteillään. Soundissa Röyhkä meni avautumaan tästä tutkimusmatkastaan sen verran rohkeasti, että sai kutsun tuon ajan (ainoaan?) talk show:n Hyvät, Pahat ja Rumat jossa taas Jari Sarasvuo grillasi Röyhkää antaumuksella. Kauko Röyhkä leimattiin, osittain omasta aloitteestaan, jonkinlaiseksi satanismin hahmoksi rock-kentällä. Vuosi tästä eteenpäin Röyhkä antoi Soundissa myöskin kohutun haastattelun: "Tyttöfaneilta saan seksiä, poikafaneilla en tee mitään". Satanismi-kohu oli kuulemma korreloinut suoraan irtoseksin määrään.

Tämä estoton pelsepuupi-vaihe kesti aikalailla koko 90-luvun ajan, jolloin Röyhkä teki useita "syntisiä" ja tehokkaasti rokkaavia levyjä, kuten: Kaunis Eläin(94), Akti(95), Sinä Olet Tähti(97) ja Puiden Alle(98). Tuon levottoman Röyhkä-ajan tietynlainen tiivistymä on Silvia(97) romaani, jossa Röyhkän alter ego Alarik Riuttu hurvittelee estottomasti ja surkuhupaisesti nuorten tyttöjen kanssa. Tämä on myös sellainen romaani joka ei menisi läpi tänä metoo-aikana. Toisaalta tämä 90-luvun hurvitteluvaihe-tulkintani on mediahahmo Röyhkästä, siitä mielikuvasta mitä artisti taiteensa kautta meille antaa, mikä lie onkaan totuus? Se voi olla paljon siloitellumpi...tai sitten ei.

Svart Records, tuo setämiesten kukkaronkeventäjä, kotimaisten vinyylihiplaajien märkä uni, julkaisi viime perjantaina Jumalan Lahjasta(93) tupla-vinyyliversion. Tässä kohta oli vaikea sanoa ei. Nykyään usean sadan euron arvoinen originaali-vinyyli sai oivan ja veikkaan myös, että paremmin soundaavan vastineen. Ainakin Röyhkän edellisen levyn, Tyttöjen Ystävä(91) vinyylin soundit ovat onnettoman huonot.

Jo ilmestyessään Jumalan Lahjaa pidettiin yhtenä Röyhkän parhaista. Tiivis, tunnelmallinen, viljalti satanismi-viitteitä sisältävä, mutta enemmänkin aiheesta kiinnostuneen tutkimusmatka aiheeseen kuin puhdas okkultistinen trippi. Itse pidän Jumalan Lahjaa jotenkin itseinhosävytteisenä levynä, aikaan ja tunnelmaan sopeutumattoman desperadon elonmerkkinä, eli tavallaan aika tyypillisenäkin Kauko Röyhkä-levynä.


Tupla-vinyylin toinen levy on se varsinainen aarre. Eka kertaa on saatu vinyylimuotoon 80-luvun absurdismi(92), tuo kolmen biisin cd-ep. Myös aiemmin Pohjoisen Taivaan Alla kokoelmalla julkaistut laatutsipaleet Jos Alkaa Pelkäämään ja Observatorion mäellä löytyvät bonuksina. D-puolelta löytyy viiden biisin verran täysin ennen julkaisematonta tavaraa, kuten kappaleet Italia ja Marjatan Poika. Bändidemot kappaleista Oikea Asenne ja Kultainen Aasi paljastavat, että alusta alkaen ollaan oltu laatukaman kanssa tekemissä.

Jumalan Lahja 25 vuotta julkaisunsa jälkeen toimii edelleen relevanttina rocklevynä. Kultainen Aasi on yhä kestävä Röyhkä-klassikko, Pohjoinen Taivas ja Noita ovat vahvaa Röyhkä-laatua. Lilith on yksi vaikuttavimmista ja pelottavimmista kappaleista artistin tuotannossa. Nimikappale Jumalan Lahja on kiehtova instrumentaali. On hienoa pidellä kädessä tätä huolellisesti prässättyä tupla-vinyyliä, ihastella sen Röyhkän aikoinaan saksalaisesta pornolehdestä ripattua kansitaidetta ja lueskella levyn taustat ja lyriikat paljastavaa vihkosta. Vahva suositus Röyhkän tummemman osaston ystäville, kuten Röyhkä kuvaileekin levyä vihkosessa: - Se on rocklevy hämärän rajamailta.

Samae Koskinen. Telakka. Tampere. 13.5.2016.

Kolmastoista ja perjantai voi olla paras kaikista. Melkein kesäisiä lukemia hipova säätila, hyvää seuraa ja laadukasta panimo-olutta sekä kirsikkana kakun päällä Samae Koskisen soolokeikka Telakalla.

Samae Koskisen pikkaisen yli tunnin kestänyt keikka oli kauttaaltaan kovaa tasoa. Tuli hyvin selväksi, että Samae on Muusikko ja karismaattinen esiintyjä. Kuinka luontevasti hän otti haltuun täyteen ahtautuneen Telakan ja kuinka vaivatonta olikaan hänen musiikillinen ilmaisunsa. Laulu toimi hienosti ja jännästi viritetty sähkökitara tuki maltillisesti Samaen erinomaisia kappaleita.

Mä herään aikaisin ja nappaan fillarin Tänään on hyvä päivä Mä poljen kaupunkiin, haluun nähdä ihmisii Tänään on hyvä päivä Lintu langalla, olut lounaalla Tänään on hyvä päivä Viimeinen tupakka, uusi aika alkava Tänään on hyvä päivä

Olen nähnyt Samaen kahdesti aikaisemmin livenä, ensiksi lämppärinä Bonnie Prince Billylle Tampereen klubilla, ehkä kahdeksan vuotta sitten. Tällöin Samae esintyi bändinsä kanssa ja keikka oli energinen ja vaikuttava. Toisen kerran näin Samaen soolona yhtälailla Telakalla vuonna 2009. Huono ei ollut sekään keikka. Mutta tämä keikka oli jotain enemmän, enkä sano että vaikuttimenani olisi ollut pelkästään alkuillan hyvä seura ja vieno kesäinen humaltuminen.

Ennen kaikkea Samaen biisien tarinallinen sisältö tuli vielä paremmin esiin tässä soolovedossa. Jokainen kappale oli kuin pieni arjen maalaus, tarkalla ja hallitulla siveltimellä vedetty. On hieno huomata kuinka Samae on parantanut juoksuaan levy levyltä. Vielä Kauko Röyhkä-avitteisen Elossa(09) albumin jälkeen Samae on selkeästi löytänyt oman äänensä. Kuuluuko, Kuuntelen(11) on suora, svengaava ja mukavalla tavalla kotikutoisen kuuloinen levy. Hyvä Päivä(13) on korkeaoktaaninen poppislevy jonka yllä roikkuu tarpeellinen määrä mustia pilviä. Henkilökohtainen Ennätys(15) on monella tasolla nimensä mukainen, eli Samaen paras suoritus tähän mennessä, hallittu poppislevy pitäen sisällään useita erinomaisia kappaleita, kuten: Sinä, Keltaista, Kuusamon aurinko, Holtiton ym.

Ja mä mietin silloin Kuinka tärkeetä on Olla joskus holtiton Ja kesäilloin Päästää kauneus käsistään Ja juosta perään etsimään Ja ehkä se taas joskus löydetään

Keikan helmiä olivat upeasti toimineet hitit Hyvä Päivä, Sinä ja levyiltä löytymätön: Perilliset, jonka sanoitus vasta nyt avautui minulle kaikessa pysäyttävyydessään. Kappale oli omistettu niille, jotka ovat menettäneet joskus oman isänsä:

Kun katson ohikiitäviä näyttöjä Niin tiedän, ettei tarvi mitään pelätä Mut kysyn saisko olla jonkun lapsi aina vaan Kun kaatuu niin joku nostais seisomaan

Niin, mitä Samaen keikalta puuttui? Ehkä huumoria? Syväluotaavat tarinat tarvitsevat myös kevennystä, mutta hei, oli sitä huumoriakin, ainakin Samaen spiikeissä, kuten Kuusamon auringon tulkinnanvarainen vaimo-aspekti: Ja sä oot lämmin Niin kuin Kuusamon aurinko Punakeltainen pallo Joka säätää lait ja säät.

Oli hienoa havaita kuinka vahvan ja herkeämättömän kontaktin Samae loi yleisöön. Laulut ja rennonvarma esitys sai meidät tuntemaan, että olemme todistamassa jotain koskettavaa arjen sielunmessua, jossa jokaiselle meistä on tarjolla tarinallista samaistumispintaa. En ollut ainoa joka pidätteli kyyneliä tai tirauttikin pari sellaista näiden koskettavien laulujen äärellä. En ole ihan heti haikailemassa Samaen bändikeikan perään, kun soolokin toimi näin mykistävällä tavalla. Kiitos Samae hienosta keikasta.

Joutsenet lentää järven taa Ne lentää aina kahdestaan Ne pitää sopimuksist kii Hei nekin uskoo ihmeisiin.

Subterranean Homesick Hounds 2007-2014.

Kyllä. Tätä blogia on tullut veivattua jo seitsemän vuoden ajan. Ensimmäinen merkintä tuli loppusyksystä 2007. Aktiivisia kirjoittajia oli alkuvaiheessa 2, allekirjoittanut T-Hound ja taustalle jäänyt, sähäkkä ja ilmaisuvoimainen rokkiniekka A-Hound. Blogissa ovat myös vierailleet kirjoittajat Marko ja E-Puppy.

Kahtena ensimmäisenä vuonna blogi oli enemmän kevyttä tunnustelua, vasta vuonna 2009 blogi saavutti nykyisen aktiivisuustason, eli satunnaisaktiivisuuden. Tuolloin surullinen asia, eli Stooges-kitaristi Ron Ashetonin kuolema: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/01/stooges-dead.html avasi kirjoituspadot ja rokkia kohtaan tuntemani myötätunnon. Koin vahvana missiona välittää erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä rokin kentältä. Puhua paljon, puhua isolla sydämellä, olla holtiton ja suureellinen mielipiteissäni. Luulen, että olen osittain onnistunut aikeissani.

Iloisena asiana ilmoitan teille kaikki blogini säännölliset ja epäsäännölliset lukijani, että ehkä Suomen omaperäisin(lue:arvattavin) musablogi Subterranean Homesick Hounds on saavuttanut tällä viikolla 15 000 sivulla käynnin rajapyykin. Tarkennan vielä, että jo kauan sitten laitoin blogiin asetuksen, joka ei laske omia käyntejäni sivulla, eli kyse on teidän nälkäisten rokkisilmien tekosista. Kiitokset kuuluvat teille rakkaat lukijani.

Tässä hieman tilastoja:
- 7 vuotta blogijuttuja
- 246 julkaistua juttua
- 135 kommenttia
- 15 038 sivujen katselua

Suosituimmat jutut:
http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/kauko-royhka-boots-klubi-tampere-2282014.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2011/07/artisti-elaa-yleisosta-prince-hartwall.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html

Suosituin noista on kolmanneksi viimeisin bloggaukseni, eli Kauko Röyhkän ja Bootsin keikka viime lauantailta, joka tuotti lyhyessä ajassa karvan alle 200 sivulla käyntiä.
Yksi henkilökohtaisesti rakkaimpia juttujani on raportti vierailustani Bob Dylanin kotitalon luona Minnesotassa 2009:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/05/bobs-house.html

Bloggailu ei lopu tähän, sitä kestää tasan niin kauan kuin jaksan olla innostunut musiikista sen monissa muodoissaan.  Koska olen paljon blogissani suosinut erilaista musiikkia, kaivanut esiin monentasoisia ja kokoisia rokkareita, ylistänyt vinyylin käyttöä meidän jokaisen arjessa, melkein pakkosyöttänyt erilaisia rokin kadonneita klassikoalbumeja, niimpä tämän jutun lopuksi avaan arpajaiset, jonka pääpalkintona on vielä muoveissa oleva vinyylialbumi avattavilla kansilla:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2014/03/todd-rundgren-wizard-true-star.html
Arpajaisen säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoi tätä juttua alla olevaan kommenttikenttään. Kommentointiaikaa on kaksi viikkoa, 10.9.2014 asti.

Tässäpä loppuun vihje yhdestä tulevaisuuden jutusta:

Kauko Röyhkä - Etelän Peto

Röyhkän uuden Etelän Peto(14) levyn kansi vaikuttaa kumman tutulta. Hetken aivonystyröitä rassatessani, muistin viime syksyisen "paperitalon" Turun taidemuseossa, tosin en muista tämän paperimassainstallaation tekijää, mutta selkeästi Röyhkä kumppaneineen on hoitanut kannen kuvaussessiot kotikaupungissaan Turussa.

Levy alkaa rouhealla nimibiisillä Etelän Peto, joka on alkuunsa tekstin puolesta vähän kiusallinen, mutta kuuntelukertojen myötä kappale paljastuu verevän reheväksi menopalaksi. Seuraava biisi Tahdon sukeltaa yöhön on perinteisempää Röyhkää, sellaista joka olisi voinut löytyä artistin 90-luvun albumeilta. Albumin kolmas biisi Aurinko ja kuu ja kaikki muu pitää sisällään selkeää hittipotentiaalia, melodia on hieno, ylväs ja nousujohteinen. Levy on saanutkin hyvää palautetta nimenomaan sen tarttuvista melodioista, ei niinkään lyriikoista, joiden teemana on seksuaalisuus. Röyhkän tapauksessahan tämä ei ole mitenkään uutta, koko uransa Röyhkä on vääntänyt tästä aiheesta kappaleita ja usein romaanejakin.

Albumin puoliväli tarjoaa hitaampia, eeppisempiä kappaleita. Jokainen on palanut joskus, Poika Sateessa ja Alkukantaisuus ovat kaikki hienoja kappaleita, varsinkin viimeksi mainittu joka yltää Röyhkä-asteikolla varsin korkealla, kenties tuleva klassikko? Kiinnostava persoona kappale lytättiin muistaakseni Sue:n arviossa kepeäksi Kinksin Lola-mukaelmaksi ja tekstiltään epäuskottavaksi. Omaan silmiini nuorempien rockjournalistien levyarviot ovat usein epäuskottavia, kun pistää merkille kaikki ne historialliset musadiggauksen aukot, niin en pysty kovin helpolla nieleksimään eriäviä mielipiteitä. Toisaalta tämä voikin kertoa enemmän omasta kalkkeutumisesta ja rokkipoliisin viitan painosta kuin nuorten kloppien vääristä mielipiteistä. Itse pidän kappaletta Kiinnostava persoona varsin menevänä menopalana, varmana keikkasuosikkina ja tekstikin on hauska ja mieleenpainuva. Myönnetään tosin, että Kinksin Daviesin Ray oli ensiksi tämän teeman kimpussa.

Täydellinen nainen on taas perinteisempää Röyhkää, eli kertojaäänen ihailua biisin täydellistä naista kohtaa: "aion pelata sun peliä ja voittaa siinä, kunnes haluat mua". Tematiikaltaan tällaisia kappaleita Röyhkältä löytyy uran varrelta tolkuttomasti, ollaan vähän syrjässä, ihaillaan naista, mutta loppujen lopuksi kerätään potti kotiin, eli saadaan unelmien kohde pokattua. Kun puhun, että tämä ja tämä biisi on perinteisempää Röyhkää, niin voisin sanoa, että koko levy on varsin perinteistä Röyhkää, ei siis mitään uutta auringon alla. Kauko ei ole uusiutunut, mutta hyviä biisejä hän tekee edelleen. Teksteissä tosin vilisee Röyhkälle ominaisia ilmauksia, kuten "Hullu nainen, hullu mies" ym. Olisi mielenkiintoista laskea kuinka monta kertaa sana: "Hullu" toistuu Röyhkän biiseissä? Veikkaisin kolminumeroista lukua.

Levyn kaksi viimeistä kappaletta Enkeli ja Loistava Menneisyys ovat tuttua laadukasta Röyhkää. Varsinkin Enkelin musiikillinen toteutus on hieno. Tässä kohtaa täytyy lausua iso kiitos Röyhkän taustabändille, oululaiselle The Bootsille. Mielestäni levyn musiikillinen toteutus on parempi kuin kehutuissa Röyhkä & Mattila - levyissä, erittäin nauttivaa rokkenrollia kaiken kaikkiaan. Ns. eroottista teemaa en pidä tällä levyllä mitenkään erityisen päälleliimattuna, tällaisiahan nämä Röyhkän levyt tuppaa olemaan, on paljon ja vähän enemmän biisejä naisista, seksistä ja bailaamisesta...ainakin silloin 90-luvulla.

Mainittakoon vielä levyn vinyyliversion hyvä hintalaatusuhde, huolella tehty albumi avattavilla kansilla ja download-koodilla maksoi vain 16.95 paikallisessa levykaupassa. Oheisesta linkistä löytyy kappaleen Etelän peto - video:

http://nyt.fi/a1305825000607

Kivien seikkailut jatkuu...

Hämmästyttävää tämä nykyinen verkostoituminen, Kauko Röyhkän ja Mick Jaggerin Facebook-sivuilta tippuu liki päivittäin kommentteja, ja herrat ovat itse asialla. Varsinkin herra Jagger on kovin aktiivinen, taisipa hän jossain haastattelussa vähän valitella että Facessa kuluu liikaa aikaa. Haluanko oikeasti lukea Jaggerin päivityksiä, tuleeko stara jo liian lähelle faniaan, tarvisiko olla tietty etäisyys? Onneksi Jaggerin-sivustolta ei tule mitään liian henkilökohtaisia päivityksiä, ehkä rajaa menee tässä.

Aiemmin blogissa perään kuulumattani Rolling Stonesin Some Girls(78) albumin deluxe-versio on nyt ilmestynyt. Tarkoittaa remasteroitua albumia ja kokonaista levyllistä ennen julkaisemattomia rollariveisuja. Ensimmäinen huomioni kiinnittyy Jaggerin varsin ärhäkkään lauluun, ottaen huomioon että suurin osa lauluosuuksista on tehty tänä syksynä, erään haastattelun mukaan vain biisit Claudine ja So Young olivat valmiita arkistojen aarteita. Vain tarkalla korvalla erottaa nuoren ja vanhan Jaggerin äänen laadun eron, kumihuulen ääni on pysynyt hämmästyttävän notkeana ja energiatasoltaan korkeana, eihän poijalla ole ikääkään vasta kuin 68 vuotta. Tästä bonarilätystä ei ole muuta kun hyvää sanottavaa. Kiitettävän paljon bluespohjaista murinaa ja kirsikkana kakun päällä ehkä Keefin paras laulusuoritus koskaan biisissä We Had it All.

Eri musiikkisivustoilla on käyty pitkin vuotta keskustelua Jaggerin ja Richardsin välirikosta, joka sai alkunsa Keith Richardsin omaelämänkerran Life(10) paljastuksista ja jossa puhuttiin muun muassa Jaggerin peniksen pienuudesta ja diivamaisuudesta. Väite välirikosta on ollut enimmäkseen lehdistön spekulaatiota, asianomaiset eivät ole kommentoineet asiaa mitenkään. Parasta aikaa käy myös kiihkeä keskustelu siitä, että tekeekö Rollarit ensi vuonna 50-vuotiskiertueen tai edes yhden juhlakonsertin? Richards on laittanut avoimen kutsun kaikille entisille rollareille, eli Bill Wymanille ja Mick Taylorille, jotka ovat tervetulleita juhlakarkeloihin. Villakoiran ydin on saada Jagger houkuteltua mukaan, muut rollarit ovat jo valmiudessa, josko vaikka se yksi studioalbumikin tulisi?

Vesi kielellä janotaan sitä uuttakin materiaalia, siis kuka janoaa? Itse asiassa rollarit ovat julkaisseet reilun vuoden sisällä levytolkulla ennen julkaisematonta ja ihka uutta kamaa, näin on jos lasketaan myös soolo-osasto mukaan. Viime vuonna tuli Exile On Mainstreetin(72) bonuslevy, nyt tuli em. Some Girls – bonarilevy, alkusyksystä Jaggerin vetreä Superheavy(11) viritys, vuosi sitten Ronnie Woodilta oiva I Feel Like Playing(10) sooloalbumi ja tiettävästi Keith Richards on viime kuukauden kasannut omaa sooloalbumia. Jos tämän kaiken päälle tulee ensi vuonna ihka uusi(ja viimeinen?) rollari-studioalbumi, niin viime vuodethan ovat olleet silkkaa rollariuden juhlaa!

Katurokin näkyvin särmä - Lou Reed

Jos Lou Reedin musiikkia pitäisi kuvata yhdellä termillä, niin valintani olisi: särmikäs. Tämä lukuisien nykyrokkarien esikuva on pitänyt kohtuullista levynjulkaisutahtia yllä kautta vuosien. Lou Reedin tunnetuimmat työt ovat The Velvet Undergroundin esikoinen ja kaksi ensimmäistä sooloalbumia: Transformer(72) ja Berlin(73).

The Velvet Underground & Nico(67) banaanikansineen on rokin kiistattomia klassikoita kuten em. soolouran alkuvaiheen albumikaksikko. Kaikki tietävät keskeisimmät Velvet-biisit sekä ”soolohitit” Walk on The Wild Siden ja muun muassa Trainspotting – leffan esiin nostama Perfect Dayn, joku muistanee 80-luvun hienon New York(89) – albumin ja sen muotovalion katurocktsipaleen Dirty Blvd. Mutta mitä oikeasti tapahtui suurimman osan 70- ja 80- lukua? Reed oli pahassa päihdekoukussa…ja julkaisi miltei joka vuosi uuden albumin. Hassua.



Mitenkään ylistämättä Reedin huuruista elämäntapaa, täytyy ihmetellä kuinka valtavan nivaskan hienoja albumeja hän kerkesi julkaisemaan tuona huuruisena noin kymmenen vuoden periodina. Klassikko Berlinin jälkeen mainitaan vain alaviitteessä varsin rehvakka Sally Can’t Dance(74). Löysin levyn muutamalla eurolla noin vuosi sitten levymessuilta. Kill Your Sons, Ride Sally Ride ja nimibiisi Sally Can’t Dance paljastavat albumin laadukkuuden.

Seuraava albumi oli lähinnä pelkistä hälyäänistä muodostunut kokeellinen Metal Machine Music(75), joka aikoinaan lytättiin täysin kuuntelukelvottomaksi. Viime vuonna Reed kiersi Metal Machine Trion nimellä joka yhtälailla nosti Metal Machinen Musicin improvisoidun materiaalin arvostusta. Itse en ole nähnyt tai kuullut tuota albumia, mutta arvelisin että orinaalista vinyyliversiosta saanee pulittaa maltaita?

Tästä eteenpäin, aina vuoden 1986 Mistrialiin(86) asti Reed julkaisi albumin melkein joka vuosi. Perushyvät Reed - albumit: Coney Island Baby(75) ja Rock’n Roll Heart(76) ovat myös kulkeutunut levyhyllyyni viimeisen vuoden aikana, kuten väkevä The Blue Mask(82). Ilokseni olen todennut, että Reedin sumuisen kauden vinyylejä pyörii vielä varsin edukkain hinnoin levykauppojen laareissa. Näkisin, että juuri nyt on se viimeinen hetki pelastaa näitä Reedin 70- 80 – luvun hukattuja helmiä omaan levyhyllynsä, ennen kuin hinnat nousevat ratkaisevasti ylöspäin. Tämän ratkaisevan nostoliikkeen saattaa aiheuttaa tulevan syksyn albumiomituisuus: Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumi: Lulu(11), jota Reed on haastattelussa kehumaan yhdeksi uransa parhaista lätyistä.

Reediä ei voi kehua miksikään kultakurkuksi, eikä musiikilliseksi virtuoosiksi. Se mikä soittotaidossa menetetään, voitetaan takaisin asenteessa ja tässä em. uskaliaassa rock – särmässä. En ollenkaan ihmettele miksi Kauko Röyhkä on nostanut Reedin nimen esille puhuessaan suurimmista musiikillisista vaikuttajistaan, sillä kyllä Kaketsu on imenyt Reed - vaikutteet aika hyvin omaan musaansa. Itselleni Reed on ollut vuosikausia hieman hankala pala, koska Transformerin, Berlinin ja Velvet – plättyjen laadukkaat itsestäänselvyydet veivät vuosikausiksi löytämisen ilon tästä hienosta ja laiskan holtittomasta katurokista. Vasta viime vuosina ja näiden tuntemattomien Reed – albumien kautta olen päässyt herran musiikkiin kunnolla kiinni.

Samae Koskinen: Elossa

Vieraileva kirjoittaja E-Puppy:

Samae Koskisen uusi levy, toinen kuulemma, on kiehtova ja hieno kokonaisuus. Tutustuin tähän levykkeeseen pienellä pakolla, siippani pakkosoiton kautta. Samae osoitti kuitenkin pian kyntensä ja rupesin kuuntelemaan levyä salaa itsekseni, hyräileväni joka päivä uusia melodioita töissä ja mikä hurjinta, etsimään tietoa Samae Koskisesta musiikkilehdistä.

Mielenkiintoinen huomio oli heti levyn alussa kaksi perjantaista ja viikonlopusta kertovaa biisiä: Perjantai kertoo nuoren miehen ja 5+2 nuoren naisen viikonlopunodotuksista. Soundin levyarvostelun perusteella huomasin, että levy on temaattinen kokonaisuus, jossa viikonlopun tapahtumia heijastellaan eri näkökulmista ja tunnelmat muuttuvat toiveikkaista ja onnellisista traagisiin ja surumielisiin. Kappaleet ovat Samae Koskisen säveltämiä ja hän on sanoittanut ne yhdessä Kauko Röyhkän kanssa.

Aloitusbiiseistä pidän parempana Perjantaita, jotenkin Samae menee luontevammin nuoren miehen kuin kaksikymppisen naisen nahkoihin. Lisäksi Perjantain nuorukaisen odotuksissa on jotain samalla tavalla surkuhupaisaa kuin jossain Leevi and The Leavingsin luuserimiehistä kertovissa biiseissä, kuten siinä joka tanssii luudan kanssa ja lupaa ettei koskaan enää juo pilsneriä. Tarina ei kerro perjantaimiehen illan päätöstä, mutta hänen alkuasetelmansa ovat humoristisen liikuttavat. Viikonloppuun kiitäessään mies ei ole köyhä taikka kipeä, vaan pistää itsensä koreaksi: hän pesee tukkansa, laittaa parhaat vaatteet päälle ja ’näyttää melkein komealta’. Hyvä lähtökohta yön valloitukseen.

Mielestäni Elossa kohoaa kuitenkin uuteen huippuun vasta loppupuolellaan. Sieltä löytyy parikin erittäin vaikuttavaa kappaletta. Sen sijaan, että kuvaisivat nykyhetkeä, lopun kolme biisiä 27, Kuolematon ja Kaiken pitää aina jatkua, näyttävät ottavan kantaa viikonlopun tapahtumiin jonkinlaisesta ajallisesta perspektiivistä, vaikka onkin mahdoton sanoa, kuinka pitkän ajallisen välimatkan päästä. 27 kertoo baari-illan traagisesta lopusta ja on niin sävellykseltään kuin sanoitukseltaan vaikuttava kappale, ehkä levyn paras raita. Jotenkin discopalosta kertova kappale tuntuu minusta hyvin uskottavalta ja todenmukaiselta. Lyyrinen minä muistelee tapahtumaa jonkin ajan kuluttua, sillä hän näkee siitä joskus painajaisia. Myös 27 kuolonuhrin muisteleminen eksaktina numerona antaa vaikutelman jostain todellisen maailman discopalon kuvaamisesta. Tämän kappaleen kiinnostavin anti on sen pohdiskelu kuolemasta: kuinka sattumanvarainen on se raja, joka erottaa elävän kuolleesta. Mielestäni Samae Koskinen todistaa tässä, että hyviä popbiisejä voi tehdä muistakin aiheista kuin rakkaudesta. Sama kuolevaisuuden pohdiskelu jatkuu koskettavasti levyn viimeisessä kappaleessa Kaiken pitää aina jatkua. Rakkaus jatkuu yli kuoleman rajojen, mutta kuolleisiin ei saa jäädä kiinni, sillä elämistä on jatkettava.