Bone Moon ja Laura Moisio. Telakka. 10.3.2017

Laura Moision lämppärinä toimi itselleni aivan uusi tuttavuus, nimeltään Bone Moon. Taustalta löytyy tällainen erittäin autenttisen kuuloinen laulaja nimeltään Lauri Myllymäki ja bändi Ochre Room. Kyseinen bändi on julkaissut käsittääkseni kaksi levyllistä tällaista muotovaliota americanaa. Yhtenä vahvana vertailukohtana tulee Fleet Foxesin laulaja Robin Pecknold, musiikki on aivan kuin pienimuotoisempaa Fleet Foxesia.

Bone Moonin nelihenkinen kokoonpano aloitti Telakan erittäin täyteläisen liveillan. Ennen keikkaa olin kuunnellut Spotifysta bändin uunituoreen eepeen: The Writer(17), josta ei mitään huonoa sanottavaa löydy. Entäs sitten keikka? Niin, en siitäkään keksi mitään huonoa sanottavaa. Lauri Myllymäen lauluilmaisu oli vahvaa ja hyvin amerikkalaista. Laulaja olisi mennyt täydestä amerikkalaisena.

Oliko keikka liiankin muotovalio, ns. americana-pakasta vedettyä peruspaakkelsia? En sanoisi näin. Lauluissa ja niiden tulkinnassa oli sävyjä ja syvyyttä, todenmukaisuutta. Bändin vika biisi jonka Myllymäki esitti yksin kitaran ja huuliharpun säestyksellä oli pysäyttävän kaunis. Kylmät väreet kävi läpi ja päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus nähdä ja kokea jotain näin hienoa musiikillista elämystä. Todella vakuuttava keikka, missä kaikenlainen itsekorostus ja starailu loistivat poissaolollaan.

Laura Moisio aloitti oman keikkansa ihka uudella biisillä joka teki välittömän vaikutuksen. Vajaan tunnin mittainen setti vuorotteli jo levytetyn ja levyttämättömän materiaalin välillä. Muutamat uudet biisit olivat varsin kovia, kuten Kuunpoika ja ihan viimeisenä kuultu kappale, jonka nimeä en muista. Parhaiten ehkä toimivat sitten edellisen Ikuinen Valo(15) albumin syvältä ruopaisevat kappaleet.

Moision kauniin heleää lauluilmaisua ei voi kuin ihailla. Vertailukohtia miettiessäni ajattelin ainakin nuorta Joni Mitcheliä. Niin, tavallaan Moision ilmaisussa on myös jotain hyvin suomalaista ja hyvin omintakeista meininkiä. Yhtäkaikki Moision herkkänä soljuva laulu toimi erinomaisesti livetilanteessa. Moision merkitsevä laulu ja läsnäolo parhaimmillaan loi rauhoittavan, miltei hengellisen tunnelman.

Kesälevyä metsästämässä

Wuff, murr, ruff! Kylläpäs kesä onkin suloisesti koetellut, hellepäiviä on ollut enemmän kuin yksi tai kaksi. Koirankuonolaisen arki on sujunut vaihtelevissa merkeissä, tasaista lenkitystä ja ruuan saantia on riittänyt, mutta myös liiallista automatkustelua ja muita stressaavia tilanteita. Ikävää tappaakseni on minun täytynyt kaluta omaa jalkaani ja kuulostella että millaisia rokkisäveliä tämä kesä tarjoaa?

Auuvuvuh! Kovin vähän on tullut todistusaineistoa minkään erityisen hyvän kesärokkilättysen puolesta, aivan kuin tämän kesän ”sitä” levyä ei olisi ilmestynytkään. Luvalla sanoen on ollut vähän vaisua meininkiä, vai onko korvani ja aistini olleet aivan jossain muualla, kuten naapurin kultaisen noutajan Iineksen peräpäässä?

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Alkukesästä vanha herra Paul Simon pukkasi varsin tasavahvan lättysen So Beautiful Or So What markkinoille. Tasoltaan levy pesee monien nykybändien vaisut esitykset. Jonkinlaiseen megakulttisuosioon päässyt Fleet Foxes julkaisi myös ihan hyvän kakkosalbumin Helplessness Blues, toivottavasti tulevan viikonlopun ruisrock-keikka tuo myös levylle lisäarvoa? Täytyy haistella millaisessa mielentilassa isäntäni tuolta keikalta palaa?

Viuau! Kesää kohti mentäessä pienet vauhkot engelsmanni-poikaset, eli Arctic Monkeys julkaisi jo neljännen ja varsin pätevän albumin Suck It And See. Bändihän on paljon muutakin kuin debyyttilevyn kohkaavat biisukat, musiikki on kehittynyt monta pykälää, älkää unohtako tai aliarvoiko tätä bändiä tai muuten syön makkarat kaapistanne.



Keskikesän kuumilla automatkoilla stereoissa soi usein tämä kaunis ja kantrihenkinen kappale jossa laulettiin elämän kauneudesta. Wuhuu, ne olivat hienoja hetkiä, Wolkkarin ilmastointi suhisi täysillä, isäntä ja emäntä mykistyivät kesän kauneimmassa nupussa ja minä poika suhisin myös omassa unisonossani tällä töyssyttömällä tiellä. Vasta jälkeenpäin kuulin, että tuo kaunis biisukka löytyi My Morning Jacketin uutukaiselta Circuital. Käpäläni on kohoamassa yläviistoon, tässäkö olisi tämä kesän levy? Tuo yläpuolen silmä on yhtäkuin levyn kansi...ja tämän hienon musan kyllä jokainen vainukoira löytää, wuf!

Kuuloelimieni liepeitä ovat myös hipaisseet seuraavat alkukesän varsin ravitsevan kuuloiset lättyset: Bon Iver: Bon Iver, Bill Callahan: Apocalypse, Bruce Cockburn: Small Source Of Comfort, Guillemots: Walk The River, Low: C’Mon ja Felice Brothers: Celebration, Florida.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko