Samae Koskinen. O'Connell's. Tampere. 7.12.2024.

Edellisen kerran näin Samae Koskisen keikalla peräti kahdeksan vuotta sitten. Tästä vahvasta ja tasalaatuisesta keikasta postasin seuraavasti: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/05/samae-koskinen-telakka-tampere-1352016.html

Tuolloin albumi Henkilökohtainen ennätys (15) oli kuumaa valuuttaa ja edelleenkin se on Samaen tuotannon kärkialbumeja. Tätä seurannut Hillitön elämä (17) taisi saada heikommat arviot ja pitkään uskoin kriitikon sanoihin. Nyt kuunneltuna levy vaikuttaa edeltäjäänsä yritteliäämmältä, monipuolisemmalta ja paremmin tuotetulta. Maidstone (19) oli akustishenkinen levy ja pitää sisällään useita laadukkaita kappaleita kuten rivien välistä Sipilän hallitusta roimiva Kaikki on perseestä (paitsi sä) ja tällä O'Connellsin keikan encorena kuultu herkkä: Kukaan miestä ei oo täällä liian pitkään.

Keväällä ilmestynyt albumi Mä näin unta että kaikki meni hyvin (24) sai kohtuullisesti palstatilaa julkaisuhetkellään. Kyseessä on puhtaasti protestialbumi, jossa Samae varsin suorasanaisesti kritisoi yhteiskunnallista tilannetta ja ottaa vahvasti poliittisesti kantaa. Tuolta levyltä keikallakin soitetut kappaleet Nyt on normaalia olla natsi ja etenkin Haistakaa persettä olivat yleisön mieleen. Voi tietenkin todeta, että keikkayleisökin oli poliittisen puolensa valinnut.

Uuden levyn protestihenkiset kappaleet taltioivat hyvin ajankuvaa, mutta toisaalta mietin niiden kestävyyttä, että lauletaanko näitä lauluja vielä vuosien jälkeen? Tavallaan toivetilahan on, että niitä ei laulettaisi enää, vaan maailman tilanne olisi muuttunut humaanimmaksi ja pientä ihmistä puolustavammaksi. Samaen musiikin toinen puoli on arjen pienistä asioista kertovat toiveikkaat kappaleet, kuten keikan aloittanut upea Keltaista ja loppupuolella kuultu instant-klassikko Hyvä päivä. Tätä positiivisempaa puolta kuultiin varsin laajalti keikan aikana. Olin liki täysin unohtanut keikalla kuullun Samaen joulubiisin, omaperäisesti nimetyn: Hyvää joulua kappaleen. Kerta kaikkiaan ehjä ja sydämeenkäypä kappale, joka saisi soida radiossa näinä päivinä. Ehkä se soikin?

Samaen tunnin ja kymmenen minuutin mittaiseen soolokeikkaan mahtui yli kaksikymmentä kappaletta. Se mitä kahdeksan vuotta sitten toivoin Telakan keikalta, oli huumori, nyt tätä huumoria riitti lennokkaiden välispiikkien muodossa. Samae oli entistä rennompi ja satojen soolokeikkojen varmuus näkyi ja kuului esiintymisessä. Keikalla kuultu ihan uusi kappale Laulu kaikille meille jatkaa vahvojen Samae-veisujen linjaa ja voi(si) olla hyvä silta seuraavaan albumiin. 

Samae Koskinen. Telakka. Tampere. 13.5.2016.

Kolmastoista ja perjantai voi olla paras kaikista. Melkein kesäisiä lukemia hipova säätila, hyvää seuraa ja laadukasta panimo-olutta sekä kirsikkana kakun päällä Samae Koskisen soolokeikka Telakalla.

Samae Koskisen pikkaisen yli tunnin kestänyt keikka oli kauttaaltaan kovaa tasoa. Tuli hyvin selväksi, että Samae on Muusikko ja karismaattinen esiintyjä. Kuinka luontevasti hän otti haltuun täyteen ahtautuneen Telakan ja kuinka vaivatonta olikaan hänen musiikillinen ilmaisunsa. Laulu toimi hienosti ja jännästi viritetty sähkökitara tuki maltillisesti Samaen erinomaisia kappaleita.

Mä herään aikaisin ja nappaan fillarin Tänään on hyvä päivä Mä poljen kaupunkiin, haluun nähdä ihmisii Tänään on hyvä päivä Lintu langalla, olut lounaalla Tänään on hyvä päivä Viimeinen tupakka, uusi aika alkava Tänään on hyvä päivä

Olen nähnyt Samaen kahdesti aikaisemmin livenä, ensiksi lämppärinä Bonnie Prince Billylle Tampereen klubilla, ehkä kahdeksan vuotta sitten. Tällöin Samae esintyi bändinsä kanssa ja keikka oli energinen ja vaikuttava. Toisen kerran näin Samaen soolona yhtälailla Telakalla vuonna 2009. Huono ei ollut sekään keikka. Mutta tämä keikka oli jotain enemmän, enkä sano että vaikuttimenani olisi ollut pelkästään alkuillan hyvä seura ja vieno kesäinen humaltuminen.

Ennen kaikkea Samaen biisien tarinallinen sisältö tuli vielä paremmin esiin tässä soolovedossa. Jokainen kappale oli kuin pieni arjen maalaus, tarkalla ja hallitulla siveltimellä vedetty. On hieno huomata kuinka Samae on parantanut juoksuaan levy levyltä. Vielä Kauko Röyhkä-avitteisen Elossa(09) albumin jälkeen Samae on selkeästi löytänyt oman äänensä. Kuuluuko, Kuuntelen(11) on suora, svengaava ja mukavalla tavalla kotikutoisen kuuloinen levy. Hyvä Päivä(13) on korkeaoktaaninen poppislevy jonka yllä roikkuu tarpeellinen määrä mustia pilviä. Henkilökohtainen Ennätys(15) on monella tasolla nimensä mukainen, eli Samaen paras suoritus tähän mennessä, hallittu poppislevy pitäen sisällään useita erinomaisia kappaleita, kuten: Sinä, Keltaista, Kuusamon aurinko, Holtiton ym.

Ja mä mietin silloin Kuinka tärkeetä on Olla joskus holtiton Ja kesäilloin Päästää kauneus käsistään Ja juosta perään etsimään Ja ehkä se taas joskus löydetään

Keikan helmiä olivat upeasti toimineet hitit Hyvä Päivä, Sinä ja levyiltä löytymätön: Perilliset, jonka sanoitus vasta nyt avautui minulle kaikessa pysäyttävyydessään. Kappale oli omistettu niille, jotka ovat menettäneet joskus oman isänsä:

Kun katson ohikiitäviä näyttöjä Niin tiedän, ettei tarvi mitään pelätä Mut kysyn saisko olla jonkun lapsi aina vaan Kun kaatuu niin joku nostais seisomaan

Niin, mitä Samaen keikalta puuttui? Ehkä huumoria? Syväluotaavat tarinat tarvitsevat myös kevennystä, mutta hei, oli sitä huumoriakin, ainakin Samaen spiikeissä, kuten Kuusamon auringon tulkinnanvarainen vaimo-aspekti: Ja sä oot lämmin Niin kuin Kuusamon aurinko Punakeltainen pallo Joka säätää lait ja säät.

Oli hienoa havaita kuinka vahvan ja herkeämättömän kontaktin Samae loi yleisöön. Laulut ja rennonvarma esitys sai meidät tuntemaan, että olemme todistamassa jotain koskettavaa arjen sielunmessua, jossa jokaiselle meistä on tarjolla tarinallista samaistumispintaa. En ollut ainoa joka pidätteli kyyneliä tai tirauttikin pari sellaista näiden koskettavien laulujen äärellä. En ole ihan heti haikailemassa Samaen bändikeikan perään, kun soolokin toimi näin mykistävällä tavalla. Kiitos Samae hienosta keikasta.

Joutsenet lentää järven taa Ne lentää aina kahdestaan Ne pitää sopimuksist kii Hei nekin uskoo ihmeisiin.

Levymessut - Turun T-talo. 16.3.2014

Eilinen kirpparinuouhous oli onneksi täyttänyt levypötsini sen verran kukkuralleen, että pystyin vastaanottamaan näiden levymessujen tuoman pettymyksen tunteen. Ok, lähdetään purkamaan pala kerrallaan tätä pakettia. Ensinnäkin nyt oltiin levymessujen "toisessa päivässä", eilen lauantaina vinyylikaravaani oli käynyt Helsingissä Tavastialla ja näin ollen paras kerma oli jo kaavittu päältä. Sen verran face-ilmoittelua seuranneena huomasin, että esim. mainio ruotsalainen Delicious Goldfish Records oli matkalla tällä kertaa euron ceedee-laareineen, mutta ei vastaavan hintaisten vinyylilaarien kera, kuten aiemmilla levymessuilla on ollut tapana.

Turun T-talon tila messupaikkana oli Kårenia ehkä hieman hämärämpi, tilaa lienee kutakuinkin samanverran, ihan ookoo paikka levymessuille. Valaistuksessa oli hieman toivomista, joissain levynurkkauksissa jouduin vähän siristelemään, jotta näin mikä printti on kyseessä? Noh, saattoi johtua ikänäöstäkin. Paikalle tulin jo puoli tuntia ennen avaamista ja tietenkin siinä toivossa, että saan napsittua parhaat palat päältä. Ok. Pääsinkin ensimmäisten joukossa sisään, mutta aika pian huomasin, että kattaus oli tänään niukempi, ei juurikaan näitä houkuttelevia alelaareja.

Jotain sentään tuli löydettyä. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löysin The Pretty Thingsin Uk-originaalin esikoisalbumin: The Pretty Things(65) neljällä eurolla. Kansi aika surkeassa kunnossa, mutta itse levy soi aika virkeästi. Tämän jälkeen lampsin yhden suomalaisen myyjän laareille, josta mukaan tarttui Dave Edmundsin: Twangin(81) kahdella ja puolella ekellä. Ihan hyvä löytö. Kohtapuolin olinkin jo mainitsemani Delicious Goldfish Recordsin kojulla, josta ne euron vinskyt siis puuttuivat. Ihan mukavina löytöinä mukaan lähti kuitenkin aussirock-bändien The Saintsin: All Fools Day(85) ja Triffidsin harvinaisempi kokoelma: Love in Bright Landscapes(86).

Aloin jo luovuttamaan, että eiköhän tää ole jo tässä, säästetään rahat ja lähdetään meneen. Sentään yhdellä ruotsalaisen myyjän kojulla pääsin hetkellisesti kiinni levyntonkimisen flow-tilasta. Kolmen euron laarista lähti mukaan 4 kohtuullista herkkua: Little Featin: Sailin Shoes(72), Temptationsin: 1990(73), David Bowien: Diamond Dogs(74) avattavilla kansilla ja vielä myyjä mainostama kaikkien aikojen paras Glam-rock albumi, Cockney Rebelin: The Human Menagerie(73). Lopullisena niittinä messuille ostin yhdeltä suomimyyjältä Iggy Popin: Lust for Lifen(77) ja maksoin siitä peräti yhdeksän euroa, joka on kuitenkin aika kohtuullinen hinta.

Myönnetään, että odotukseni messujen hintatasoa kohtaan olivat aika kohtuuttomat, odotin sellaista muutaman euron muovimyrskyä, että paikka tulvii toinen toistaan hienompia euron löytöjä, koska edelliset levymessut Kårenilla olivat tällaiset. Nämä messut menivät asteikolla sinne huonompaan äärilaitaan, ei paljon mainittavaa jälkipolville, paitsi tämä bloggaus.
Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka oikeasti ostavat niitä kalliimpia levyjä, toinen toistaan houkuttelevimpia keräilykappaleita. Itselle viisi euroa on se kipuraja, joka ylitetään harvemmin. Itseasiassa maksimi jonka yhdestä levystä voin maksaa on 20 euroa ja sitä en ole tehnyt kovin montaa kertaa. Kallein ostamani levy lienee Samae Koskisen: Hyvä Päivä(13) vinyyli, josta maksoin uutena 23 euroa.

Messut saivat minut jälleenkerran pohtimaan tätä levynkeräyksen järjellisyyttä, että onko järkee vai ei? Luettuani tämän toisen bloggaajan oivallisen kirjoituksen aiheesta uskoni taas hetkellisesti palasi: http://rajatapauksia.wordpress.com/2011/01/23/anonyymit-addiktit-viides-istunto/

Ja perään totaalista turmiollisuutta jota pitäisi tuomita isolla kädellä, jos sitä omassa ympäristössään näkisi, mutta aina saa hyväksynnän tässä rokin sarjakuvamaailmassa:

Samae Koskinen: Elossa

Vieraileva kirjoittaja E-Puppy:

Samae Koskisen uusi levy, toinen kuulemma, on kiehtova ja hieno kokonaisuus. Tutustuin tähän levykkeeseen pienellä pakolla, siippani pakkosoiton kautta. Samae osoitti kuitenkin pian kyntensä ja rupesin kuuntelemaan levyä salaa itsekseni, hyräileväni joka päivä uusia melodioita töissä ja mikä hurjinta, etsimään tietoa Samae Koskisesta musiikkilehdistä.

Mielenkiintoinen huomio oli heti levyn alussa kaksi perjantaista ja viikonlopusta kertovaa biisiä: Perjantai kertoo nuoren miehen ja 5+2 nuoren naisen viikonlopunodotuksista. Soundin levyarvostelun perusteella huomasin, että levy on temaattinen kokonaisuus, jossa viikonlopun tapahtumia heijastellaan eri näkökulmista ja tunnelmat muuttuvat toiveikkaista ja onnellisista traagisiin ja surumielisiin. Kappaleet ovat Samae Koskisen säveltämiä ja hän on sanoittanut ne yhdessä Kauko Röyhkän kanssa.

Aloitusbiiseistä pidän parempana Perjantaita, jotenkin Samae menee luontevammin nuoren miehen kuin kaksikymppisen naisen nahkoihin. Lisäksi Perjantain nuorukaisen odotuksissa on jotain samalla tavalla surkuhupaisaa kuin jossain Leevi and The Leavingsin luuserimiehistä kertovissa biiseissä, kuten siinä joka tanssii luudan kanssa ja lupaa ettei koskaan enää juo pilsneriä. Tarina ei kerro perjantaimiehen illan päätöstä, mutta hänen alkuasetelmansa ovat humoristisen liikuttavat. Viikonloppuun kiitäessään mies ei ole köyhä taikka kipeä, vaan pistää itsensä koreaksi: hän pesee tukkansa, laittaa parhaat vaatteet päälle ja ’näyttää melkein komealta’. Hyvä lähtökohta yön valloitukseen.

Mielestäni Elossa kohoaa kuitenkin uuteen huippuun vasta loppupuolellaan. Sieltä löytyy parikin erittäin vaikuttavaa kappaletta. Sen sijaan, että kuvaisivat nykyhetkeä, lopun kolme biisiä 27, Kuolematon ja Kaiken pitää aina jatkua, näyttävät ottavan kantaa viikonlopun tapahtumiin jonkinlaisesta ajallisesta perspektiivistä, vaikka onkin mahdoton sanoa, kuinka pitkän ajallisen välimatkan päästä. 27 kertoo baari-illan traagisesta lopusta ja on niin sävellykseltään kuin sanoitukseltaan vaikuttava kappale, ehkä levyn paras raita. Jotenkin discopalosta kertova kappale tuntuu minusta hyvin uskottavalta ja todenmukaiselta. Lyyrinen minä muistelee tapahtumaa jonkin ajan kuluttua, sillä hän näkee siitä joskus painajaisia. Myös 27 kuolonuhrin muisteleminen eksaktina numerona antaa vaikutelman jostain todellisen maailman discopalon kuvaamisesta. Tämän kappaleen kiinnostavin anti on sen pohdiskelu kuolemasta: kuinka sattumanvarainen on se raja, joka erottaa elävän kuolleesta. Mielestäni Samae Koskinen todistaa tässä, että hyviä popbiisejä voi tehdä muistakin aiheista kuin rakkaudesta. Sama kuolevaisuuden pohdiskelu jatkuu koskettavasti levyn viimeisessä kappaleessa Kaiken pitää aina jatkua. Rakkaus jatkuu yli kuoleman rajojen, mutta kuolleisiin ei saa jäädä kiinni, sillä elämistä on jatkettava.