Elias Gould, Pekka Nisu. TTT-Klubi. Tampere. 27.9.2024.

TTT-Klubilla oli tarjolla erityistä herkkua, kun kaksi ketterää artistia tarjosivat reilun puolentoista tunnin verran laadukasta singer/songwriter-kamaa. Pekka Nisu on näistä itselleni se tutumpi ja hänen alkuvuodesta ilmestyneestä Lauhanmaa (24) albumista olen sauhunnut tänne blogiin aiemmin, kuten tämän Telakan keikan muodossa: https://homesickhounds.blogspot.com/2024/02/pekka-nisu-telakka-1622024.html

Nisu aloitti illan Lauhanmaan valikoiduilla helmillä, tai itseasiassa soitti seitsemän albumin albumin yhdestätoista kappaleesta. Jotain täs on pakko tehdä aloitti setin väkevästi, biisi johdatti korona-ajan pysähtyneeseen tilaan ja mahdollisesti hyvinkin omakohtaiseen lyriikkaan. Se aika ei palaa vaati yleisön vihellyksen taustalle ja hyvinhän se meiltä onnistui. Tämän maaseudun autioitumista käsittelevän teema-albumin ehdoton helmi on: Jatkaja. Huomionarvoista oli kuinka hyvin kappale toimi akustisesti pelkällä mies- ja kitaraotteella. Väkevä ja vahva kappale tekstiä myöten.

Yhtälailla muutkin Pekka Nisun kappaleet toimivat erinomaisesti akustisina versioina. Kohtalokas kopautus kitaran kaikukoppaan Huittisten hirvenpäässä tuo mainion lisätehon biisiin. Lauhanmaan ehkä tarinallisimman kappaleen Haaveissani Eloise löydän nykyisin jo esiteini-ikäisen tyttöni soittolistalta. Uuden levyn kappaleiden lisäksi Nisu esitti omassa setissään esikoisalbuminsa Papillonin (21) voimabiisit Soihtu ja Uusi Maa, joista jälkimmäinen äityi liki riehakkaaksi rockabillyksi.

Nisun setin loppupuolella lavalle astui myös Elias Gould, jonka tuotantoon olin aiemmin tutustunut vain muutaman hajanaisen irtobiisin verran. Gouldilla on plakkarissa kaksi koko pitkää albumia ja kasa sinkkubiisejä. Kärkeen Nisu ja Gould esittivät tuoreen duo-biisinä Hei kuski. Tunnelmallinen ja kiireettömästi soljuva kuulostaa biisiltä jonka kuuluisi soida kaikkialla radioasemilla ja soittolistoilla. Myös Elias Gouldin oma materiaali kuulosti todella hyvältä, etenkin kun artistin laulutaidot ja lavakarisma ovat tuolla tasolla.

Uran alkuvaiheen sinkkubiisi Huvilakatu oli varsin iskevä, kuten esikoisalbumin Jos sä lähet, joka kolahti todella lujaa, etenkin kun Gould oli enemmän kuin kappaleen sisällä. Upea kappale joka avasi kuulijassa uusia ja vaimennettuja sydämen virtoja. Gouldin kappaleissa ja esiintymisessä on jotain menneiden vuosikymmenien kaikua, mutta freesillä otteella ryyditettynä. Menevä Ikuinen heinäkuu nousi esiin yleisön toiveesta. Viime keväänä ilmestynyt Raitis mies pitää sisällään vahvaa hittipotentiaalia ja striimausluvut lähentelevät miljoonaa, eikä turhaan, sillä biisin kertsissä on vahvat yhteislaulun ainekset. 

Keikan loppupuolella molemmat artistit olivat lavalla ja esittävät lisää tekemiään kappaleita, kuten Pimeyden esikoisalbumin Muut on jo menneet (13) tykkiraidan Elämä kiinnostaa. Duo Gould & Nisu toimi kaikkinensa erinomaisesti yhteen. Lauluäänet ovat sopivan erilaisia ja tukevat hyvin toisiaan. Näkisin tässä hyvinkin potentiaalisen singer/songwriter-duon ainekset. Hei kuski kappaleen lisäksi kaverukset olivat tehneet alkuvuoden kiivaissa sessioissa kokonaiset kuusi kappaletta 24 tunnin aikana. Keikan lopussa kuultiin toinenkin kappale näistä sessioista, vielä julkaisematon "Terveen miehen merkit" Tämä ja Hei Kuski ennustavat hyvää mahdollista yhteisalbumia ajatellen.

Pekka Nisu. Telakka. 16.2.2024.

Pimeys yhtye teki aktiiviaikanaan neljä laadukasta albumia, joista viimeisintä pidän parhaana. Rytmikäs ja raikas Delta (19) yhdisteli juurta, soulia ja koneita onnistuneesti. Sinänsä oli harmi, että levy jäi Pimeyden viimeiseksi. Yhtyeen kitaristi Pekka Nisu starttasi soolouran pahimpaan korona-aikaan. Vahvat levyt Papillon (21) ja Kaiken täytyy mennä (22) jäivät vähäiselle promoamiselle, ehkäpä juuri keikkarajoitusten vuoksi.

Tämän vuoksi oli ilahduttava kuulla, että Nisu bändeineen oli tulossa Telakalle, vuodenalussa ilmestyneen Lauhanmaa (24) albumin julkkarikeikalle. Nisun omia maaseutujuuria tarkasteleva albumi on noteerattu ilahduttavan hyvin musiikkimediassa. Artistin nykyistä linjaa on kutsuttu sydänmaarockiksi, jonka ulkomaisina verrokkeina voi pitää esimerkiksi John Coucar Mellencampin kasarin lopun juurevia albumeja: Scarecrow (85), Lonesome Jubilee (87) ja Big Daddy (89). Toki kotimaisessa musiikissa maaseudun kuihtumista ovat käsitelleen muun muassa Mikko Alatalo ja Kolmas Nainen hienossa kappaleessaan: Paskanhajua.

Lauhanmaalla Nisu esittäytyy ennen kaikkea tarinankertojana. Lyriikka on tähänastisen uran vahvinta. Omista juuristaan kertovat tarinat ovat uskottavia ja lyyrisesti tarkkoja. Kova Sade on vaikuttavaa härmän Springsteeniä, kappale jonka kirjoittamisesta esim. Anssi Kela vois unelmoida. Tämä on toki voimakkaasti sanottu ja kyllähän Kelan oma tuotanto on parhaimmillaan todella relevanttia. Mutta Nisun uudessa ilmaisussa on sellaista rehellisyyttä ja tarttumapintaa, joka vetoaa itseeni, koska olen yhtälailla aikoinaan isompiin ympyröihin muuttanut maalaispoika. Toki Pohjois-pohjanmaalta ja vuosikymmen aiemmin. Mutta teema on edelleen sama: maaseutu kuihtuu ja nyt se kuihtuu ihan kokonaan, voisiko vielä jotain tehdä?

Telakalla olen harvoin nähnyt huonoja keikkoja. Ravintolan historiallinen ja miellyttävä klubiympäristö suorastaan edesauttaa hyvän keikan syntymistä. Pekka Nisu bändeineen kiilasi keikallaan helposti kaikkien aikojen Telakan Top 10 listalle. Tämä on paljon sanottu, sillä Telakalla olen nähnyt viimeisen 25 vuoden aikana kymmenittäin upeita ja unohtumattomia keikkoja.

Nisun keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa. Yleensä keikoilla tulee tylsempiä suvantokohtia, mutta tänä iltana sellaisia hohhoijaa-kohtia ei tullut. Artisti ja bändi oli kovassa iskussa ja livesoundi oli miksattu muhkeaksi ja erittäin hyvänkuuloiseksi. Useat Lauhanmaan levyn kappaleet kuulostivat livenä paremmilta, kuten Nyt kun oon jo menettänyt sut, vaikka Veli-Matti Järvenpään haitari oli korvattu huuliharpulla. Askeleet kappale ei ole suosikkejani levyllä, mutta livenä kuultuna kappale löysi koko potentiaalinsa.

Loppuunmyydyllä keikalla Pekka Nisu soitti koko Lauhanmaa albumin läpi. Levy on erityinen siinäkin suhteessa, että se paranee loppua kohden. B-puolen veisuista (jos ajatellaan levyä lp-kokonaisuutena) kaksiminuuttinen maaseudun historian tiivistys Huittisten hirvenpää on jylhyydessään hieno, maaseudun kesätyöntekijästä kertova vauhdikas ralli Jouni nostaa hymyn suupieleen, koska se tuo mieleeni isoveljeni, jonka nimi on myös Jouni. Toimiva on myös levyn teemaa isosti esiin nostava Se aika ei palaa, sekä ehjä ja vaikuttava tarina Haaveissani Eloise. Tämän kappaleen Nisu oli soittanut ennakkoon itselleen J. Karjalaiselle, joka oli sanonut, että ihmiset tulevat kysymään sinulta, että onko biisin tarina tosi? No onko se? Siihen emme saaneet vastausta ainakaan tällä keikalla.

Varsinainen keikka päättyi levyn vahvimpaan kappaleeseen: Jatkaja, jota pidän jo nyt yhtenä viime vuosien parhaimpana suomirock-biisinä. Jatkaja iskee juuri siihen kohtaan, kun tilan elukat kävelytetään teuraaksi "mulliautoon" ja maatilan jatkaminen päättyy. Biisin haitarin sävyttymässä toteutuksessa ja lyriikassa on sellaista joka koskettaa, vaikka maaseudulla ei olisi koskaan elänytkään. Kun viimeinen elukka lähti, sen otsassa paloi tähti, siihen teräskauhaan se putos, sielu tuli vesihöyrynä ulos. Sanoitus on eittämättä levyn vahvin.

Encorena kuultiin neljä kappaletta esikoisalbumilta Papillon (21), Soihtu, Uusi Maa, Dynamo sekä viimeisenä kuultu, eeppinen Suomen kesä, osat 1 & 2. Olisi maistunut myös jokunen kappale Nisun kakkoslevyltä tai viime keväinen irtosinkku Kevään valoihin, mutta hyvä näinkin. Pekka Nisu bändeineen soitti erinomaisen keikan, jossa paistoi osaaminen ja muusikkous. Nisun preesens ja lauluilmaisu oli todella vahvaa. Enkä voi olla korostamatta myös muun bändin panosta keikalla, soolokitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja hymynkare suunpielissä soittanut rumpali hoitivat tonttinsa erinomaisesti. Näin täyteläisen keikan jälkeen on hyvä jatkaa kohti kevättä ja valoisampia päiviä.

Pekka Nisu - Kaiken täytyy mennä

Pekka Nisun albumin Kaiken täytyy mennä (22) täytyy mennä kohti listojen kärkeä. Jos se olisi minusta kiinni ja jos olisi vuosi 1999. Mutta tällä vuosikymmenellä tällainen rehellinen ja sävykäs poprock on alakynnessä, jos puhutaan isommasta menestyksestä. Ok, isot starbat vielä porskuttaa, J.Karjalainen, Ismo Alanko, Tehosekoitin, Maija Vilkkumaa, kaikki ne jotka jo tunnemme. Keikat myy, levytkin? Ehkä. 

Vaan nouseeko vielä uutta ja relevanttia poprockia listojen kärkiin? Niin, onko sellaisia listoja enää? Striimausluvut, youtube-tilit, jotain tällaisia? Noh, bandcamp on varsin mainio, sieltä olen molemmat Pekka Nisun levyt ladannut mp3:sina, ärhäkän ja elinvoimaisen: Papillonin (21) https://homesickhounds.blogspot.com/2021/05/pekka-nisu-papillon.html ja viime keväänä ilmestyneen pykälän seesteisemmän albumin: Kaiken täytyy mennä (22).

Viime kevätalven kylminä kuukausina ilmestynyt Kaiken täytyy mennä (22) soi heti tiiviisti autosterkoissani. Pidin albumista heti, alkuun pidin sitä aavistuksen heikompana kuin Papillonia. Kitkarenkaiden hurina ja nopeat perhetilanteet söivät kuuntelurauhan, niimpä levy unohtui kuukausiksi. Palasin tuohon albumiin Nisun erinomaisen soolokeikan jälkeen Tampereen Finlaysonin aukealla viime kesänä. 

Siitäkin on kulunut jo yli puoli vuotta ja ollaan taas uudessa keväässä. Kaiken täytyy mennä (23) albumi on saanut vihdoin arvoisen vinyylijulkaisun, jonka oitis hommasin. 

Aikaa on kulunut, mutta levy ei ole kulunut, se on parantunut. Autokuuntelussa nyanssit hukkuivat taustameluun. Nyt rauhassa kuunneltuna huomaa levyn erinomaisuuden. Nimikappale Kaiken täytyy mennä tykittää levyn toiveikkaasti käyntiin. Todellinen hyvänmielen biisi. Yks elämä vaan jatkaa samoilla positiivisilla linjoilla. Näin susta unta ottaa vielä askeleen syvemmälle, tämä herkkä ja kaunis balladi on ilmeisesti kirjoitettu Nisun omalle lapselle. Upea kappale, jossa on myös hienot sanat.

Erinomaisen biisikolmikon jälkeen levy vähän tasapäistyi, tai vuosi sitten luulin niin. Huolellinen, ajan kanssa kuuntelu on tehnyt levylle ihmeitä, avannut sen täyteen kukkaan. Etsin sun kättäsi kuulosti alkuun varsin unohdettavalta kappaleelta, mutta yhtälailla sekin on ottanut paikkansa minusta. Me tullaan räyhäköityy mukavaksi powerpop-juklistukseksi. Niin se menee, kuulostaa harmittomalta välibiisiltä, mutta pitää sisällään ison tarinan.

Levyn loppupuolen isot balladit Aja vaan ja Mä en aio koskaan lopettaa antavat levylle sen arvoisensa päätöksen. Kerta kaikkiaan hieno levy tältä Härmän Springsteeniltä. Näin voisin verrata, sillä Pekka Nisun tavassa ja ilmaisussa on paljon samaa kuin kyseisellä maailmanluokan tähdellä. Rehellisyys, intohimo, kulkemisen meininki. Todellakin toivon, että Nisun ura on tästä eteenpäin nousujohteinen ja että se kolmaskin sooloalbumi olisi tulollaan? Trilogialtahan tämä vähän vaikuttaa.

Pekka Nisu - Papillon

Harmittaa kun Pimeys hajosi. Kahden vahvan biisintekijän Joel Mäkisen ja Pekka Nisun bändi teki noin kymmenen vuoden urallaan neljä laadukasta albumia. Sekä Mäkinen, että Nisu vastasivat levyn biiseistä 50/50.

Molemmat lauluntekijät luovat luonnollisesti soolouraa. Joel Mäkinen, tai taiteilijanimeltään Joel Herttua kerkesi ekaksi julkaista oman sinkun, mutta nyt Nisu täräyttää kehiin kokopitkän, kahdeksan biisin kokonaisuuden nimeltään: Papillon (21).

Tervehdin aina ilolla kun julkaistaan uutta suomenkielistä rokkia. Pekka Nisun soolo on aika perinteinen kitararock-levy, joka ei säästy vaikutteilta. Vähän loukkaannuin kun luin Soundista levystä tehdyn kolmen tähden arvion. Ei tää voi olla mikään kolmen tähden levy, tää on ainakin vahva neljän tähden levy. Vaan onko?

Harmikseni levystä ei julkaistu mitään fyysistä äänitettä, se jaettiin suoratoistopalveluissa ja sen pystyy lataamaan bandcampista. En paljon empinyt, vaan latasin ilolla tuon kokonaiset 8 euroa maksaneen levyn Bandcampista. Vanhan liiton miehenä luonnollisesti poltin levyn tyhjälle cd:lle. Ompahan jotain fyysistä formaattia.

Entäs sisältö? Avauskappale Soihtu etenee kiihkeän sanatulvan saattelemana, kaikki koronavuoden tuska sylkäistään ulos. Kohta Siellä jatkaa samaa teemaa ja lupailee parempaa kevättä. Levyn ns. ensisinkku Vapaa Maa poppaa kivasti. Biisi olisi sopinut ihan hyvin mille tahansa Pimeyden albumille. Jonkun syksy, jonkun kevät on varsin hitikäs ralli. Levyn parhaimmistoa, myös lyyrisesti. Nisun lyriikat eivät kurkoittele liian korkealle, mennään aika perustasolla, sydämen ja toivon asioissa, ollaan parempaa huomista etsimässä. Ehkä välillä toivoisi lyyriseen otteeseen hivenen omaperäisempiä kielikuvia. 

Dynamo voi olla oodi naiselle tai Turkulaiselle rock-klubille. Uskon, että molemmille. Kaks ja puoliminuuttinen 16 on mainio nuoruusmuistelo ja napakka rokki. Yhtälailla koko levy rokkaa hyvällä energialla, suorastaan intohimoisella otteella. Sä oot siinä on kaunis, mutta aika tavanomainen balladi. Levyn päättää erittäin springsteenimäinen "isobiisi", yli seitsemän minuuttia pitkä Suomen Kesä, osat 1 & 2. Biisi on häpeämättömän kliseisistä bruce-elementeistä huolimatta levyn Se biisi. Biisiä kuunnellessa voi palauttaa mieleensä nuoruuden ja Ruisrockin rantalavan, jopa tällainen vanha patukin.

Käsissä ei ole ihan mestariteos, mutta oikein nautittava kesäinen rocklevy. Tämän tyylistä suomirokkia toivoisi syntyvän enemmänkin. En siis uskalla sanoa, että neljän tähden levy, mutta aika lähellä sitä ollaan.

https://www.youtube.com/watch?v=6ff_Ojz126A

Pimeys, Salaliitto, Antti Pouta // Klubi, Tampere. 26.5.2018

Suorastaan helteinen toukokuun ilta tarjosi Tampereen Klubilla kolme kovaa kotimaista pop/rock-artistia. Tähän tasoon nähden oli hämmentävää todeta kuinka vähän porukkaa oli paikalla, vain muutama kourallinen. Toisaalta kesäinen lauantai tarjosi muita sijaistapahtumia, aina oluttoreista, Saimaan Olympian keikan kautta mestarien liigan finaaliin. Onhan se myös taivaan tosi, että tällainen laadukas indieltä haiskahtava rokki ei ole enää voittopuolisesti nuorison musiikkia. Toisaalta oli ilahduttava huomata, että yleisön joukossa seisoskeli kuitenkin ujohkoja ja persoonallisesti pukeutuneita rokkipoikia- ja poppityttöjä, jotka osasivat ulkoa artistien biisien sanat.

Illan avasi Pariisin Kevät yhtyeen kitaristi Antti Pouta, joka julkaisi viime vuonna mainion soolodebyytin: Yhteys(17). Vain puolen tunnin mittainen keikka oli kaiken puolin laadukas otos Poudan soolodebyytiltä kera yhden(?) uuden biisin. Poudan keikan ympärillä oli nelimiehinen bändi, toinen kitaristi, basisti ja rumpali. Maestro istahti itse usein urkujen taakse ja avasi äänensä komeasti. Erityisesti Poudan lauluilmaisu oli vahvaa. Poudan debyyttilabumin kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, Valkea Valo on hieno The War On Drugs - tyyppinen voimarokki, Itsenäisyyspäivä on komea levynavauskappale ja etenkin tällä keikalla lentoon noussut Tähtimies on taitavasti rakennettu pienimuotoinen popteos. Toivon todellakin, että Poudan debyytin hienot kappaleet ovat tavoittaneet kuulijansa, sillä Yhteys(17) albumissa on (kadonneen) klassikon hohtoa.

Illan kakkosakti Salaliitto täräytti keikan komeasti käyntiin ihka uudella kappaleella, joka kuulosti...hmmh...varsin hyvältä. Ostin pari kuukautta sitten Salaliiton kakkosalbumin Melankolia(17) vinyyliversiona. Olen pyöritellyt levyä melko taajaan, mutta en ole ollut ihan korviaan myöten ihastunut levyyn. Ok, laadukkaita kappaleita, mukiinmenevää lyriikkaa ja muutama täysosumabiisi: Korpit, Harmaa, Ollaan Nuorii ja Antipako. Ehkä hieman häiritsee nykyajan vinyyliprässien vaisuhko äänenlaatu. Tähän levyn äänenlaadun määrittelyyn minulla ei ole sen tarkempaa evidenssiä kuin omat naavaiset korvaparini.



Keikalla Salaliitto oli levyversiotaan huomattavasti parempi. Nuorekas neljän miehen bändi jossa riitti soittamisen iloa ja silmäniskuja yleisön suuntaan. Voisin jopa sanoa, että tässä on tämän hetken yksi kuumimmista suomirock-bändeistä. Keikkaversio kappaleesta Harmaa oli todella tykki, noin kolme uutta biisiä vakuuttivat, etenkin illan toiseksi viimeisenä kuultu voimarokki, jonka kertsissä toistettiin jotain viiden numeron sarjaa tyyliin 25150. Toivottavasti Salaliiton kolmas albumi on jo rakentumassa valmiin suuntaan, sillä tämä keikka kasvatti musadiggarin näläntunnetta korkeimpaan potenssiin. Upea keikka, upea bändi.

Illan päätti näistä kolmesta artisteista se tunnetuin, eli Pimeys. Valitettavasti kerkesin seurata keikkaa vain sen puoliväliin asti. Noin 8-10 kuulemaani kappaletta vakiinnutti käsitystäni, että Pimeys on edelleen yksi vahvimmista suomalaisia pop/rock-artisteja. Kuulemistani biiseistä parhaiten toimi uusimman: Silkkitie(17) levyn kappale Ollaan Hiljaa, joka kasvoi hienoihin mittasuhteisiin. Muutaman kerran livenä nähdyltä bändiltä ehkä toivoi jo uusia kappaleita. Ainakin kitaristi-laulaja Pekka Nisu totesi, että kesällä he keikkailevat harvakseltaan ja seuraavana onkin vuorossa uuden levyn teko. Sitä odotellessa. Veikkaan, että tämä erinomainen pimeys-kappale jäi minulta kuulematta ennenaikaisen keikalta livahtamisen vuoksi: