Tuoreempia suomalaisia naisartisteja

Muutaman viime vuoden aikana on noussut esiin useita mielenkiintoisia naisartisteja, niin että voidaan puhua miltei naisartistien uudesta tulemisesta. Merkille pantavaa tässä on musiikillinen monipuolisuus ja taitavuus. Laura Moisio, Litku Klemetti, Karina, Vesta, kaikki yhtälailla kiinnostavia ja jo nyt merkittäviä artisteja. Näistä Laura Moision uusi artistin nimeä kantava levy: Laura Moisio(18) osuu lähimmäs omia mieltymyksiä. Kyseessä on huikean laadukas, folkrokin perinteeseen hyvällä tapaa nojaava levy, mutta tarpeeksi tässä ajassa pysyvä. Keltaiset Verhot, Puutarha, Kaupungin Harhassa, levy on täynnä vahvoja kappaleita. Erittäin suuri suositus. Tässä on aikaa kestävä tuleva klassikkoalbumi.



Litku Klemetti: Taika Tapahtuu(18) levy on otettu myös hyvin vastaan. Parisen vuotta sitten Soundin vuoden tulokkaaksi nostettu Sanna "Litku" Klemetti on tehnyt vaikuttavaa levy- ja etenkin keikkarintamalla. Litkun albumit ovat laadukkaita, mutta toteutukseltaan jotenkin ohuen kuuloisia. Livenä näkee ihan toisenlaisen ja vielä aidomman Litkun. Klemetin levyt kertovat oudolla tapaa 70-luvun rokuista ja liisoista, kuitenkin olematta suoraan kuvastoa menneisyydestä. Lahjakkuus on ilmeistä, mutta kuinka aikaa kestävästä materiaalista on kyse? Veikkaan, että hyvinkin kestävästä. Toivoisin, ehkä kuulevani vielä sellaisen muhkeammin soitetun ja tuotetun Litku-levyn. Ehkä seuraava albumi on sellainen?

Kanerva: Paritanssi(18) on mukavan muotovalio ja omaääninen Singer/songwriter-levy, jonka laatua ei voi kiistää. Joutomaat toimii levyn iskevimpänä kärkenä. Koko levyn mitassa ehkä hieman ennalta-arvattava parisuhdelyriikka puuduttaa, vaikka tämän musiikillisen paketin toimivuutta ei voi kiistää.
Hieman kypsemmin ja monipuolisemmin saman sopan keittää tamperelainen MirkaKaarina, jonka loppukeväällä ilmestynyt: Maailmalla(18) debyytti on vahva ja kypsä taidonnäyte. Nimikappale on millä tahansa mittakaavalla mitattuna kestävä kotimainen popballadi. Myöskään kappale Valkealta Sohvalta ei jää paljoa tästä jälkeen:

Karinan: Karina(18) levyä on kuvailtu muun muassa nynnycharmin voitoksi. Satuin näkemään Karinan viime syksynä Jonna Tervomaan lämppärinä. Unenomainen, hauras, kaunis, nuorten ihmisten tekemä, ovat ajatuksia mitkä tulevat Karinan musiikista mieleen.

Samasta maastosta ponnistaa taiteellinen Lau Nau, jonka viime vuoden puolella ilmestynyt Poseidon(17) albumi on yksi viime vuosien suomirokin hillittyjä helmiä. Ehkä miesartisti vertailukohtina löytyy sellaisen nimet kuin Paavoharju tai Wojcieck. Yhtälailla Karina ja Lau Nau ovat artisteja jotka hylkivät ajan kiireistä ilmapiiriä. Lempeä ja unenomainen taika vaatii auetakseen kuuntelijalta kärsivällisyyttä.

Vesta: Lohtulauseita(18) on yksi vuoden ylistetyimpiä suomirocklevyjä. Vestalle olen antanut useaan otteeseen mahdollisuuden, yrittänyt kuunnella tarkalla korvalla näitä omaäänisiä kappaleita. Kyllä, oma ja tunnistettava ääni löytyy, se on sinänsä paljon. Mutta miksi ihmeessä tätäkin levyä on koristeltu liiallisella elektronisella säksätyksellä? Ajan trendi näyttää olevan moderni- ja minun korvissa hieman luotaantyöntävä soundi. Esimerkkinä vaikka tämä kohuttu Ruusut - yhtye. Ei vaan pysty kuuntelemaan, koska päälle liimattu moderni soundi käy liikaa korville. Vestan levyltä löytyy tosin akustistakin matskua, kaikki biisit eivät potki vastaan.

Tällaisena jo veteraanirokkikuuntelijana on välillä vaikea samaistua kaks-kolmekymppisten kokemus- ja etenkin parisuhdemaailmaan. Ihan varmasti 18-vuotias voi tehdä hienon rakkauslaulun, joka koskettaa minua ja sellaisia on maailma väärällään, mutta sellaiset kariutuneen parisuhteen ruotimislevyt putoavat helposti osastoon: tää on jo niin kuultu! Ei silti, tääkin on jo niin kuultu, että setä nurisee. Ehkä nykyartisteista sitä valkkaa sellaiset, joiden musa on lähellä omaa tapaani tuntea ja kokea asioita. Suoralta kädeltä voin jättää ulkopuolelle esim. sellaiset artistit kuin Janna, Sanni, Haloo Helsinki ja jopa Jenni Vartiainen. Ei vaan toimi mulle.

Hassua on, että aikoinaan epäiltiin ns. naispuolisten rokkareiden uskottavuutta, tai niitä oli tosi harvassa. Tuntuu, että nykyään on puntit tasan ja naiset rokkaa ihan siinä missä miehetkin.
Näistä aiemmin mainituista naisartisteista olen koostanut oman pienehkön soittolistani, rohtona syksyn pimeyttä vastaan. Naisissa on voimaa, sehän me toki tiedetään.

Yari, Kanerva - Telakka 24.3.2018

Kevättalven valoisammat illat ovat ajaneet miehen keikoille melkein viikoittain. On jälleen tilanne, että lapset on saatu nukkumaan ja bussi lähtee Lempäälästä Tampereelle klo:21.55. Telakan hauskasti nimetty: SÄV/SAN-festivaali kutsuu.

Kanerva. Uusi tuttavuus, naispuolinen singer-songwriter. Näitähän riittää, näitä mielenkiintoisia debytantteja, on Vestaa, Karinaa ja Kanervaa. Kaunista, kurkoittelevaa, ehkä vähän särmätöntä. Lähin vertailukohta lienee sittenkin Laura Moisio, sanoisin, että Kanerva on city-versio Moisiolle, pätevää ja osaavaa, mutta yltääkö Moision sielukkuuteen? Ehkä yltääkin?
Kanerva heitti sähköisen kitaransa kera varmaotteisen ja kiinnostavan keikan. Uusi levy Paritanssi(18) soitettiin aikalailla kokonaan. Ei sinänsä mitään huonoa sanottavaa, mutta levyn ostamista mietin, että onko se tarpeellista kun ostin Laura Moision uusimman vastikään.

Yari, eli Jari Knuutinen Pohjois-karjalasta on legendaarisen Se - yhtyeen kantava voima. Heitti reilun tunnin soolokeikan, välillä sähköpianon ja välillä sähkökitaran kanssa. Niin, Se yhtye on itselleni pitkälti tuntematon kortti. Bändin 70-80-luvun vaihteen albumit ovat klassikoita ja hinnoissaan. Itselleni kosketus Yarin musiikkiin tulee kahden sooloalbumin kautta: Rakkauden Kieli(89) ja Apinoiden Planeetta(92). Molemmat vahvoja ja mielenkiintoisia albumeita. Svart recordsin kautta tosin ilmestyi viime vuonna uusintapainos Se-yhtyeen debyytistä: ...Ja me tehtiin rakkautta...(79), mutta ilmeisesti se myytiin hetkessä loppuun!? Juurikaan sitä ei levykaupan hyllyillä enää liiku.

Yari soitti Telakan noin puolentoistatunnin hyvän läpileikkauksen koko urastaan. Tuntematta kovin hyvin Se-yhtyeem tuotantoa, niin pystyin uskottavasti päättelemään, että yli puolen oli Se-yhtyeen kamaa 70-80-luvun vaihteessa ja seassa Yarin soolobiisejä tuolta ajalta kuten Kevyesti Puoli Viiteen ja Ollaan Naurettu Niin Kauan. Ilahduttavasti Yari soitti myös yhden biisin Apinoiden Planeetalta, eli lievähkö hitin Punaista Vaniljaa. Myös Rakkauden Kieleltä tuli ainakin hersyvän hauska: Tytöt Hymyilee. Myös uusia, levyttämättömiä kappaleita oli setissä muutamia ja todennäköisesti jotain myös viimeisimmältä sooloalbumilta: 12 Askelta(99), jota ei myöskään taida saada enää mistään.

Yarin keikan efekti oli mielenkiintoinen. Olin keikalla hieman väsyneessä tilassa. Vastaanottokykyni ei ollut paras mahdollinen suurempaan hurmioitumiseen, mutta tästäkin huolimatta biisien erinomaisuus teki vaikutuksen, siis siitäkin huolimatta, että en tunnistanut puoliakaan biiseistä. Yarin uudetkin biisit kuulostivat hyvältä ellei erinomaisilta. On mielenkiintoista, että miksi uutta levyä ei ole vielä ilmestynyt? Yari oli ilmeisesti puuhaillut noin vuosi sitten yhteislevyä Litku Klemetin kanssa, mutta työ oli jäänyt kesken. Onko kuitenkin sooloalbumi tulossa? Mitään vakavampaa vihjettä siihen suuntaan ei tämäkään keikka antanut. Kyseessä on kuitenkin merkittävä lauluntekijä, joka karismallaan vaivatta täysin Telakan lauantai-illan. Olisi harmi jos populaarimman musan levyttäminen Yarin osalta on päätepisteessä. Leffamusaahan mies on tehnyt kai kaikki nämä vuodet, ilmeisesti elannon kannalta parempi juttu kuin merkittävän, mutta helposti marginaaliin jäävän popalbumin tekeminen.