Ebbot Lundberg & The Indigo Children - Telakka. Tre. 7.2.2019

Telakan helmikuu alkoi kahdella vahvalla live-esityksellä. Jo aiemmin tässä blogissa noteeraamani Zacharius Carls Group Torniosta aloitti illan. Parisen vuotta sitten Quiet Desperation (16) albumin julkaissut Tornion rätväkkä rokkibändi oli suurin piirtein niin hyvä kuin arvasi odottaa. Kahdeksan vuotta sitten olin nähnyt bändin samassa keikkapaikassa ja muistikuvat tuosta keikasta olivat vähäisiä. Yhtye itse muisti muistuttaa edellisestä vierailusta, etenkin he halusivat uusia heidän mielestään epäonnistuneen vedon Rage In Your Heart(09) albumin päättävästä Loveless Rockista. Oli se veto mennyt hyvin tai huonosti viime kerralla, niin nyt tuossa esityksessä oli riittävästi ruutia ja taidokkuutta.

Kaikkinensa Zacujen esitys täytti hyvän rokkikeikan mittasuhteet. Itselleni tuntematon aloituskappale tehosi erityisen hyvin. Tätä seurasi uuden Quiet Desperation albumin hieno Where In The World. Rauhallisemman alun jälkeen bändi painoi kaasua ja rokkasi välillä hyvinkin näyttävästi. Uuden levyn nimikappale Quiet Desperation oli erityisen tiukka ja myös sitä seurannut biisi, jonka nimeä en muista. Energiaa ja osaamista löytyi, volyymi oli vaan turhan kovalla ja niitä uuden levyn herkempiä balladeja jäin kaipaamaan. Etenkin ovela Around The Capricorn olisi ollut biisi paikallaan. Toivottavasti uuttakin tuotantoa on tulollaan, sillä bändin laatukäyrä on pitkistä julkaisuväleistä huolimatta ollut koko ajan nouseva.

Ruotsalaisen edesmenneen The Soundtrack Of Our Lives - bändin laulaja Ebbot Lundbergin ja Indigo Childrenin keikan suhteen odotukseni olivat vähäiset. Olin nähnyt TSOOL:n 2010-luvun vaihteessa Tampereen Klubilla jossa meno oli jo varsin väsynyttä. Ohessa bloggaus tuosta keikasta:
https://homesickhounds.blogspot.com/2010/12/latebirds-ja-soundtrack-of-our-lives.html

Telakan keikan Ebbot aloitti soolona soittamalla varsin kämäisen näköistä akustista kitaraa. Eka biisi oli David Bowien Five Years, jolla yhä kaftaaniin pukeutunut nallekarhumme avasi ääntänsä. Toka biisikin meni osittain akustisesti, kunnes Indigo Children kapusi jäsen kerrallaan Ebbottin seuraksi lavalle. Erehdyttävästi nuorelta Al Pacinolta näyttänyt urkuri sai alkuun Ebbottilta Serpico-kuittauksen "mukava kun on filmitähti bändissä".

Indigo Lasten asettuessa Ebbottin taakse keikka nousikin hetkessä hyvälle tasolle. TSOOL:n b-poski kokoelmalta löytyvä Galaxy Gramophone rokkasi jykevästi. Indigo Childrenin kanssa tehty soolomateriaali kuulosti keikalla varsin hyvältä. Edellisen levyn For the Age to Come(16) nimikappale esitettiin vielä rauhallisesti, mutta saman levyn kappaleet Calling From Heaven ja To Be Continued kääntyivät jo sellaisen rokin sielunmessun suuntaan, mitä tämä keikka suurimmaksi osaksi tuli olemaan. Nuori, energinen ja taidokas taustabändi tuntui olevan juuri sitä mitä Ebbot tarvitsi tällä hetkellä. Tätä vasten sankarimme oli helppo nojailla.

Versio TSOOL:n Big Timesta oli sellaista rokkenroll-parhautta mitä saa erittäin harvoin kokea. Ebbot möyri vasten Telakan vankkoja kattopalkkeja kuin pidäkkeetön peto. Edellisen kerran tuollaista Telakan kattopalkkihuojuntaa olin nähnyt Kauko Röyhkän erinomaisella keikalla 2000-luvun alussa. Ainoastaan sai pelätä, että milloin Ebbot lyö päänsä aika kulmikkaalta näyttävään monitoriin katossa. Onneksi rokkienergia suojeli ja tämän lentoon päässeen ryhävalaan vilpitön rokkaaminen rikkoi kaikki rajat mitä tiesin.

Keikka vuorotteli soolomatskun ja TSOOL:n hittien välillä. Keikan loppupään kohokohtia oli vähälle huomiolle jääneen TSOOL:n Communion (08) tupla-albumin eeppinen hituri Second Life Replay ja megahitti Nevermore jonka Ebbot lauloi yleisön keskellä Telakan käytävällä. Keikka oli kaiken kaikkiaan huikea. Paras rock-keikka pitkään aikaan ja haastoi vakavasti jopa viime kesän Nick Caven keikan Pori Jatseilla. Ebbot Lundberg antoi itsensä kaikkine karvoineen yleisölle, ääni tuli riipaisevana, syvältä ison miehen rintakehästä. Kuulijan olo oli ravittu ja kiitollinen. Tällaista lisää.

The Latebirds ja The Soundtrack of our lives - Tampere, Klubi 11.12.2010

Lämppäri The Latebirds aloitti tarkalleen klo:22.00. Odotuksia oli ja ei ollut, itse olin nähnyt aiemmin liki täydellisen Latebirds-keikan Tampereen Telakalla vuonna 2005, toisin kuin rokkikollegani A-Hound, jolla oli "myöhäislinnuista" valjumpia kokemuksia. Heti ensi biisien aikana tuli selväksi, että bändi osaa soittaa, soundit olivat kohdallaan ja Jussi Jaakonahon(myös Jonna Tervomaan kitaristi) maalaileva kitaratyöskentely oli nostettu makealla tavalla pintaan.

Biisit olivat pääasiallisesti hyvinkin laadukkaita, varsinkin ”ilmastomuutosbiisi” Summer becomes fall toimi erinomaisesti. Yhtyeen laulaja/lauluntekijä Marcus Nordenstrengin osaa kyllä tehdä päteviä, osittain pastissinomaisia rockbiisejä, mutta bändi tarvitsisi rokin ilosanoman levittämiselleen hiukan värikkäämpää laulupuolta, ehkä aidon rokkikukon solistiksi? Mistä löytyisi tällainen?



Illan pääakti, ruotsalainen The Soundtrack of our lives tulla tupsahti melko lailla aikataulun mukaisesti lavalle, hetkessä oli täysi pöhinä päällä, nallekarhumainen ja varsin ”laaja” solisti Ebbot Lundberg mutisi jotain epämääräistä mikrofoniin ja bändi aloitti työskentelynsä. Varsin pian tuli selväksi, että bändi on erittäin rock, soitto maistuu joka rintamalla, George Harrisonin näköinen kitaristi ja muuten vain kapeapeppuinen urkuri rokkasivat kuin vimman vallassa. Yhtälailla muukin rytmiryhmä tuki tätä mainiota rokkityöskentelyä. Valitettavasti illan heikoin lenkki oli solisti Ebbot, hän oli juuri sen verran liikaa humalassa tai muuten heikossa fyysisessä iskussa, että keikan alkupuoli oli hänen osaltaan melkoista läpilaulantaa.



Bändi omaa tukun loistavia rockbiisejä, kuten Big Time, Thrill Me ja Sister Surround. Kaikki nuo soitettiin ja bändin sarjakuvamainen henkilögalleria kierrätti mainiosti kaikki osaamansa rokkikliseet, kitaran heilautukset, rokkipotkut, keinumiset. Välillä kävi mielessä, että onko bändillä mitään omaa juttua? Toki hienoja biisejä löytyy ja hyvä toteutus niihin. Mutta bändi ei ole sillä tavalla ainutlaatuinen kuin Rolling Stones tai vaikka 22 Pistepirkko. Myös ajatus ruotsalaisten bändien hengettömyydestä nosti taas päätään, melodiat ja hyvä rollaaminen toimii, mutta missä on syvä ulottuvuus, tumma ja sakea pohjavesi, sieltä mistä nousee jotain omaa ja selittämätöntä pintaan.

Keikka ei ollut missään nimessä huonoimmasta päästä, ainoastaan bändin kärki, solisti Ebbot Lundberg petti, voima ei virrannut hänestä yleisöön, vaikkakin loppua kohden homma petraantui. Vähän valitettava juttu, bändin solistin pitäisi kuitenkin olla se joka jaksaa loppuun asti. Näin tällä kertaa, ehkäpä tulevilla kesäkeikoilla(?) nähdään solistikärjen osalta vähän ärhäkkäämpi TSOOL?