Kaikki on vähän taas jumissa ja lähtökuopissa. On rajoituksia ja sen sellaisia. Lupaavasti kehittynyt livevuosi 2021 tyssäsi rumasti joulun alla kun koronarajoitukset taas iskivät. Jethro Tullin loppiaiskonserttiin Tampere-taloon ostin lipun, mutta sepä siirtyi sitten huhtikuulle. Sentään siirtyi, ettei kokonaan peruuntunut.
Nojoo, kerkesin sentään jotain liveihanuutta viime vuonna harrastaa, muun muassa käydä Jonna Tervomaan erinomaisella keikalla Laukon Kartanossa ja parilla pienemmällä keikalla. Mutta en kovin paljoa kerennyt. Ennen joulua Tampereen uusi Nokia Areena suorastaan tyrkytti lippuja Popedan ja Eppujen megakonsertteihin. Mutta eipä sitä tullut lähettyä. Eikä sitä rahaakaan aina niin paljoa ole, puhumattakaan ajasta. On se muukin elämä.
Aika samanlailla kävi bloggaamisen kanssakin, kun rajoitusta pukkaa, niin kynäkin tyrehtyy. Tai noh, se tyrehtyi jo marraskuun alussa. Syynä ihan vaan se, että ei ollut mitään sanottavaa. Ja onko nyt sen enempää? Epäilen, mutta kone on taas käynnistettävä, edes jonkinmoinen kone, joka suoltaa ajatuksia musiikista ja sen sivusta.
Vaan onhan tämän uuden vuoden rokkihorisontissa jotain siintämässä. Niitä uusia levyjä. Tässä olisi nimiä toivomuslistallani: Rolling Stones, The Cure, J.Karjalainen, Bruce Springsteen...ja heiii, onko musamakuni juurikaan muuttunut sitten vuoden 1989. Ei se paljoa ole, Isot ovat edelleen isoja ja pieniäkin suositaan, mutta nuo rokin monsterit kilauttelevat vieläkin ties mitä kelloja.
Mutta annetaan päivien edetä ja mieleni nostaa esiin loppuvuoden kypsyneitä herkkuja, jotka joutavat tarkastelun alle tässä blogissanikin. Toivottavasti.
Tämä oli vuoden ensimmäinen raapustus, Kiitos jos luit tämän (ei tässä paljon luettavaa ollut), kun etenkään en tätä mitenkään jakanut. Toivottavasti kone tästä käynnistyisi. Tämä ensimmäinen paksu karstakerros oli vaan poisedestäkirjoitettava. (oliks se edes yhdyssana?)
Tämän kesän viimeisin hellepäivä tarjosi Jonna Tervomaan konsertin luonnonkauniin Laukon kartanon maisemissa. Laukon kartano Vesilahdella mainittiin historiallisissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran jo 1400-luvulla. Kartano oli mahtisuku Kurkien asuttamana vuosisatoja ja 1800-luvun lopulla Elias Lönrotin kansalliseepoksen Kalevalan yksi kirjaamispaikoista. Ylväs paikka, josta ei puutu historiaa. Kesäkonserttien lisäksi kartanosta löytyy lukusia taidenäyttelyitä ja opastuksia kartanon historiallisiin rakennuksiin.
Jonnan edellisestä suomenkielisestä levystä on aikaa. Viime vuonna ilmestyi englanninkielinen Fortune Beast (20) albumi Jonna T nimen alla, joka oli tietääkseni englanninkielinen versio Ääni (17) levystä. Facebook-sivun mukaan Jonnan edellisestä keikastakin on vuosi aikaa. Tähän nähden voi kuvitella, että artistilla oli jonkin verran tunnetta pelissä. Kyllä, sitä oli.
Keikka alkoi edellisen levyn vahvoilla ja syvillä veisuilla: Oo mun kaa ja Disco Melancholia. Tässä kohtaa purkautui keikkatauon patoumat, suurin tunne vyöryi voimalla ulos. Esitykset olivat huojuvia, hivenen haparoivia, mutta äärimmäisen väkeviä. Kolmas kappale Päästä yli vapautti jo tunnelmaa. Näistä kaikista koronavuoden rajoituksista ja esteistä on hyvä päästä yli. Olemmeko jo päässeet? Saammeko päästä? Laukon kartanon ulkoilmakonsertin väljät ominaisuudet mahdollisti maskittomuuden ja rennon olemisen. Vaikka päivittäiset koronaluvut ovat olleet taas nousussa, niin Pyhäjärven rannalla vietetty helteinen ilta vei meidät takaisin vanhaan hyvään aikaan. Oliko kaikki niin kuin ennenkin?
Jonnaa säestivät luottokitaristi Jussi Jaakonaho ja rumpali/kosketinsoittaja Niko Votkin. Trio-kokoonapono myötä monista kappaleista kuultiin erilainen kuin levyversio. Tämä oli enimmäkseen hyvä asia, sillä keikan edetessä kokoonpano toimi yhdessä kuin ajatus. Jussi Jaakonahon kitaratyöskentely oli nautittavaa ja välillä kepistä sinkosi tulta, kuten Jonnan suurimmassa hitissä: Yhtä en saa, joka oli kitaroiltaan aikalailla levyversion kuuloinen. Votkinin monipuolinen lyömäsoitintyöskentely ja molempien miesten ajoittainen taustalaulu teki keikasta timanttisen.
Kyllä vaan, arvometallin kanssa oltiin tänä ehtoona tekemisessä. Tervomaa itse on artisti isolla A:lla, erittäinen karismaattinen ja vahvasti omien laulujensa tulkki. Tunneilmaisu tällä keikalla oli yli 110 prosenttista, luihin ja ytimiin menevää tulkintaa. Etenkin toisen setin alun kolme kappaletta saivat nieleksimään. Miltei aavemaisesti etenevä Mitä jos...on Jonnan tuotannon vaikuttavimpia kappaleita(vaikka Soundin Pertti Ojala toisin väittää levyarviossaan :https://www.soundi.fi/levyarviot/arvio-jonna-tervomaa-on-nyt-jonna-t-ja-laulaa-vaihteeksi-englanniksi-milta-lopputulos-kuulostaa/. Hän on väärässä.), aivan kuin sitä seurannut Eläköön (13) levyn Vastaranta. Tässä kappaleessa toimi ihan kaikki. Trion soitto hitsautui täydellisesti tukemaan Jonnan vahvaa ilmaisua. Tämä oli keikan kohokohta, ultimaattisen hieno veto. Tikapuut piti vielä hetken syvissä vesissä, tämän jälkeen lyötiin popimpaa vaihdetta silmään. Aika kultainen, Yhtä en saa ja setin loppuun itkettävän voimallinen coverbiisi Rakkauden Haudalla, joka löytyy alunperin Sakari Kuosmasen esikoisalbumilta: Sakari Kuosmanen (85). Täytyy sanoa, että Jonnan versio on tehnyt vasta tästä kappaleesta Todella Suuren. Ei Sakarikaan huonosti vedä, mutta tuntuu kuin biisi olisi Jonnalle tehty.
Keikalla Jonna esitti yhden uuden, levyttämättömän kappaleen nimeltä: Helle, joka kuulosti erittäin hyvältä. Tosin Jonna toppuutteli biisin julkaisun suhteen, ehkä joskus tulevaisuudessa?Annetaan artistille matskun kypsyttelyyn aikaa, sillä hyvää kannattaa aina odottaa. Encoreina kuultiin vielä Minä toivon ja Likainen mies. Keikka oli parhaimpia näkemiäni jonnakeikkoja. Intensiteetti oli valtava ja yleisö sai enemmän mitä tilasi. Minä ainakin sain. Mietin ennen keikkaa, että kuinka Jonnan tuotanto resonoi tässä post-covid ajassa? Hyvin se resonoi. Jonnan lauluissa soi alati väkevänä pienen ja pudonneen ihmisen ääni, voisin jopa sanoa, että syrjäytymisen ääni. Jo kypsässä artisti-iässään Tervomaa on edelleen yksi vahvimpia pop-rock-kentän tulkkeja Suomessa. Kiitos tästä keikasta Jonna, se ravitsi, elävöitti, antoi luvan katsoa tulevaan: sillä lopulta aina, kyllä kaikki järjestyy.
"Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan. Yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa"
On kertosäe Jonna Tervomaan yhdestä tunnetuimmasta kappaleesta: Yhtä en saa, jossa ilmenee mielestäni artistin biisien ominaispiirre, tietynlainen riittämättömyyden tunne. Koko Jonna Tervomaan aikuista uraa ovat seuranneet muottiin mahtumattoman ihmisen lyyriset tunnustukset: Kupla, Tänään Lähdetään, Läpikulkumatkalla, Päästä Yli ym. Aivan kuin artistin ei olisi aina hyvä olla omassa nahassaan? Niin, kenenkä meistä sitten olisi?
"Mutta nyt on hyvä. Hetken on hyvä. Vielä on hyvä. Hetken on hyvä."
Tervomaa toitottaa uuden levyn avauskappaleessa: Vaikuttavat Aineet. Uran tässä vaiheessa lauluntekijä on sittenkin saavuttanut tasapainonsa, ainakin hetkeksi. Kyseinen kappale on myös Tampereen Olympia-korttelikeikan avausbiisi. Erittäin vaikuttava aloitus. Tyylikkäästi ja tykisti soittava bändi kera etäisesti nuoren Michael Monroen mieleen tuovan Tervomaan näytti heti mistä suunnasta kana pissii. Monroe vertaus voi kuulostaa oudolta, jopa loukkaavalta, mutta Jonnan vaaleat hiukset heiluivat kuin Maikkelilla konsanaan.
Keikan alkupuoli oli tosi vahva ja se piti sisällään Jonnan vanhempaa tuotantoa. Tänään Lähdetään, yksi henkilökohtaisista suosikeistani: Päästä yli ja itseni aina kumman kylmäksi jättävä: Myöhemmin. Vaikka tiedän sen laadultaan olevan huipputasoa. Mukava oli kuulla biisejä myös edelliseltä erinomaiselta levyltä Eläköön(13).Vastaranta ja Aika Kultainen ovat molemmat vahvoja raitoja kyseiseltä albumilta. Albumin suurin hitti: Minä Toivon tuli vasta keikan loppupäässä ja se oli yksi illan kohokohdista, jossa Jonnan ja laadukkaan taustabändinsä yhteissoitto saavutti suurimman hurmoksen. Vallan hurmoksellinenhan itse biisikin on, ehkä Jonnan uran paras tsipale?
Niin, mikä ihmeen laadukas taustabändi? Kitarassa Latebirdsin nokkahahmo Markus Nordenstreng, uruissa Skandinavian lahjakkain soulartisti: Tuomo Prättälä, basistin ja rumpalin nimeä en muista, mutta molemmat hoitivat tonttinsa mallikkaasti. Rumpaliin repertuaariin kuului myös ajoittainen pasuunan puhaltelu. Vaikuttavaa.
Keikan puolessa välissä uudet biisit hiipivät settiin, taisipa olla niin, että uudelta: Ääni(17) levyltä soitettiin lähestulkoon kaikki kappaleet!? Levy on ollut itselläni vasta varovaisessa ennakkokuuntelussa, täyttä juuta tai jaata ei osaa sanoa levyn laadusta. Ensivaikutelmaltaan se on musiikillisesti kokeilevampi kuin edellinen levy. Kappaleista erottuvat edukseen ainakin em. Vaikuttavat Aineet, levyn eka sinkku Oo Mun Kaa, Uudet Jumalat, mukavasti melskaava nimikappale: Ääni ja eeppinen Mitä Jos...
Keikalla kuultuna 5-6 uuden levyn biisiä peräjälkeen, tunnistamatta niitä, oli hieman haastava paikka allekirjoittaneella, mutta artistin ja hänen bändinsä liekehtivä lavapreesens ei jättänyt tästä huolimatta kuulijaansa lainkaan kylmäksi.
Summarum summarum, Jonna Tervomaa heitti erittäin väkevän reilun puolentoista tunnin keikan. Lauluilmaisu ja bändi toimi kuin unelma, otteissa oli iloa ja rentoutta. Viimeisinä kuullut kappaleet: Neljä Seinää ja Oo Mun Kaa paketoivat keikan kauniiseen eeppiseen kääreeseen. Oo Mun Kaa kappaleena kuvaa hienosti tätä paljouden ja pelon aikakautta, se on yhtälailla poliittinen kappale, kuin ihmissuhdebiisi. Vahvimmatkin ihanteet kuolevat ja on mentävä kohti uutta tuntematonta. Jonna on myös ottanut ison musiikillisen askeleen eteenpäin.
Ken Stringfellow (s. 30. lokakuuta1968, Hollywood, Kalifornia) on yhdysvaltalainen muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten The Posies -yhtyeestä sekä R.E.M:n kiertuemuusikkona. Yhdessä toisen The Posies -muusikon Jon Auerin kanssa hän soittaa myös Big Star -yhtyeessä. Multi-instrumentalisti Stringfellow soittaa muun muassa kitaraa, bassoa ja kosketinsoittimia. (Wikipedia)
Ympyrä sulkeutuu, tai ehkä ympyrää ei ollutkaan, tämän toisen Telakan keikan on vain tarkoitus olla yksi helmi loputtomien keikkojen nauhassa. Kävin 2012 syksyllä edellisen kerran Ken Stringfellowin keikalla, tuolloinkin Telakalla. Miehen eloisa ja läsnä oleva lavashow teki tuolloin vaikutuksen. Väli artistin ja yleisön välillä oli vähäinen, jopa kiusallisen läheinen, sillä Ken kierteli kitaran kanssa Telakan yleisön joukossa ja saattoi pysähtyä eteeni ja antamaan vaikutelman, että tämä veisu on sinulle tehty. Niin kovin ei-suomalaista. Tässä linkissä tunnelmat edelliseltä keikalta: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/10/ken-stringfellow-tampere-telakka-9102012.html
Viime aikojen kiinnostavin musauutinen on se, että Ken Stringfellow tuottaa Jonna Tervomaan seuraavan albumin. Yhteistyön täytyy olla vähintäänkin mielenkiintoista. Tällä keikallahan oli myös luvattua Jonnan läsnäoloa, kenties hänen vielä julkaisemattomia biisejä? Niitä ei sentään tullut.
Sitten edellisen keikan olen ottanut Stringfellowin tuotantoa paremmin haltuun kuin edellisellä "neitseellisellä keikallani", tuolloin en ollut kuullut nuottiakaan kyseisen artistin musiikista. Telakan keikalta suoraan artistilta tilaamani, tuolloin uunituore, Danzig in the Moonlight(12) löytyy tuplavinyylinä hyllystäni. Keikan perusteella olin levystä ihan täpinöissäni, mutta ajan myötä levy on osoittautunut vähän sekavaksi kokonaisuudeksi jossa on valitettavan huonot soundit, vaikka Ken edellisellä kerralla minulle henkilökohtaisesti väittä, että vinyyliversio soi hyvin. Nojoo, voinhan myös luoda syyttävän katseen kodin hifilaitteisiinkin. Danzigilla on onneksi useita upeita biisejä, vaikka kokonaisuus on hajanainen.
Niin, haluanko tämän illan jälkeen enää käydä Stringfellowin keikalla? Olisiko se syksyn 2012 veto riittänyt? Tavallaan joo. Biisimateriaali oli vähintään puolittain samaa(myös hyvä asia) ja eleet sekä maneerit yllätyksellisyydessään ilmeiset. Miten voi yllätyksellisyys olla ilmeistä? Tällä keikalla ne kaikki monipuoliset musiikilliset nyanssit, pitkät stand up-komiikan sävyttämät monologit, olivat juuri sitä samaa mitä viime kerrallakin. Vaikka puheiden sisältö oli muuttunut, niin artistin jekut olivat jollain tapaa samat.
Stringfellow soitti tälläkin keikalla vuorotellen kitaraa ja urkuja. Molempien instrumenttien ääressä tuli tasalaatuisesti napakymppisuorituksia. Oikeastaan keikasta toinen puoli piti sisällään hyvällä läsnäololla vedetty, liki ihokarvat seisauttavia biisejä. Toinen puoli materiaalista keikkui tavanomaisen ja koomisen rajamailla. Tämä lienee Stringfellowin erityislaatu, tempoilevuus, kyky reagoida keikan yleiseen ilmapiirin. Siltä se todellakin tuntui, Stringfellow pystyi mestarillisesti myötäilemään kädestä syöneen Telakan yleisön tunneskaalaa ja aina olin löytävinään seuraavasta biisistä sellaisia lyyrisiä oivalluksia, jotka sopivat juuri sen hetkiseen tunnelmaan. Tämänhän täytyy olla mestarisluokan artistin tekosia. Kyyyllä, puhutaanko tosiaan nyt mestariluokasta?
On aina tämä The Posies - kortti, etenkin suomalaisen yleisön suosima vaihtoehtorock-bändi. Itselläni Posies on aina mennyt toisesta korvasta ulos, jostain kumman syystä? Syy lienee se, että päämäärätietoiseen bändin diggailuun tahdonvoimani ei ole riittänyt. Kuulin luotettavista lähteistä, että viime vuoden The Posies keikka Tavastialla oli ollut erinomainen ja uusi levy Solid States(16) ei liene ole lainkaan huono. Telakan keikan Stringfellow esitti luonnollisesti paljon(?) Posiesin biisejä, yhden niistä tunnistin, uuden levyn poliittisen Squirrel vs Snake, jota edelsi synkähkö maailmanpoliittinen tiivistys.
Keikka venyi miltei kolmituntisesti, kahden tunnin jälkeen Stringfellow uhkaili soittaa vielä sellaiset 15-20 biisiä. Hämmästyttävästi artisti sai yleisön pysymään näpeissään koko kolmituntisen ajan, vaikka keikka piti sisällään paljon pysäytyksiä, humoristista Abbey Road-parodiaa, missä levyn biiseihin Stringfellow oli korvannut ruoka-aiheisilla hassuilla lyriikoilla. Stand up-komiikan ja monologien osuus keikasta oli varsin suuri, jopa kiusallisen suuri. Artisti selkeästi piti omasta äänestään, vaikka samanaikaisesti välitti yleisöön välittömyyttä ja koreilematonta läsnäoloa. Huomio piti artistin hengissä, mutta se ei ollut ainut katalysaattori miehen esiintymiseen.
Kaikkinensa Stringfellow on hyvä biisintekijä, Shittalkers, Superwise, sekä kaikki ne säväyttävät Posies-biisit, joista osan kuulin ensimmäistä kertaa. Musiikin ja lyriikan suhde oli hyvä, molemmat osa-alueet olivat vahvoja. Laulaja Stringfellow on ehkä hivenen kapea-alainen, mutta heittäytyminen täysin palkein keikkatilanteesta korvaa tämän lievän puutteen. Mutta se kolme tuntia oli sittenkin hieman liikaa, keikassa oli monta kohtaa johon sen olisi voinut tyylikkäästi lopettaa, mutta Stringfellow päätti aina vaan jatkaa eteenpäin. Melkein jäi mainitsematta Jonna Tervomaan osuus keikan loppupuolella. Jonna lauloi mukana 4-5:ssä biisissä, mutta omaa tuotantoaan Jonna ei suinkaan esittänyt. Hyvä lisä iltaan.
Tähän loppuun tuo mainitsemani The Posies.biisi Squirrel vs. Snake. Hmm, pitäisköhän vielä tsekata tääkin bändi livenä?
Tänään Hämeenkatu Elää! tapahtumassa esiintyi tuore kotimainen artisti nimeltään MirkaKaarina. Tunnen MirkaKaarinan henkilökohtaisesti ja hänen kaksi muuta musiikillista projektiaan, Delay Laman ja Isle Of Mandon. Lähtöasetelma artistille oli kohtuullisen haastava, sillä esiintyjien lava oli rakennettu Tampereen pääkadun, eli Hämeenkadun viereen. Tämä tarkoitti sitä, että ohitse kulki jalankulkijoiden lisäksi aimo otos TKL:n busseja. Myös tempoileva suomalainen kesäsää ei luonut keikalle ihan parhaita olosuhteita.
MirkaKaarina esiintyi sähköpianolla itseään säestäen. Yhden cover-soundcheckbiisin jälkeen keikka potkaistiin käyntiin kappaleella, jonka nimi oli todennäköisesti: Boring. Perhe-elämää, parisuhteen arkea ja keskinkertaisuuteen valahtamista ruotiva kappale teki välittömästi vaikutuksen. Tätä seurasivat enimmäkseen syvältä luotaavaat ja elämisen kipukohdista kertovat kappaleet. Keikan ja kappaleiden yleissävy oli melkoisen melankolinen, mutta lyriikoiden mielenkiintoiset vertauskuvat ja virkeä kielellinen ote esti biisejä painumasta liian syviin vesiin.
MirkaKaarinan laulutulkinta oli miellyttävän sielukasta, välillä jopa svengaavaksi äityvää. Laulajana MirkaKaarina toi mieleen osittain Jonna Tervomaan ja osin laulelmallisuuden. Laulut olivat kauttaaltaan vahvoja ja elämänmakuisia tarinoita, joita MirkaKaarinan väkevä tulkinta tuki mainiosti. Keikkaolosuhteet ehkä hieman vaikuttivat siihen, että laulut eivät kautta linjan lähteneet täysin lentoon. Välillä laulutulkinnassa aisti selkäpiitä mukavasti värisyttävän voimaa, niin että pienellä hienosaadöllä tai pelkästään klubiympäristöllä tämän artistin lupaava ilmaisuvoima saadaan täyteen kukkaansa.
Keikan parhaimmistoa edustivat edellä mainittu Boring, muusta materiaalista hieman poikkeava Anarkisti-Kissa, herkkä ja koskettavasti pakolaisuudesta kertova kappale: Bagdadin Sirpaleet, hitikäs Kosketus ja Ilmaa ja keikan päättävä herkkä parisuhdekuvaelma: Valkealta Sohvalla. Artistina MirkaKaarina ei ole käsittääkseni vielä päässyt levyttämään, tämän keikan ja biisimateriaalin perusteella voi odottaa vahvaa ja omintakeista soololevyä joskus tulevaisuudessa. MirkaKaarina erottuu nykysuomirokin genrestä vahvalla omintakeisella tarinallisella ilmeellä ja sielukkaalla tulkinnalla. Keikan ajan mietin, että kuinka paljon myönteiseen arvioon vaikuttaa se, että tunnen artistin henkilökohtaisesti. Luulen, että tästä huolimatta pystyin katsomaan keikan kohtuullisen kriittisten linssien läpi.
MirkaKaarina vaikuttaa edellä mainitussa kokoonpanossa Isle of Mando ja tässä näytteenä kappaleen verran MirkaKaarinan vahvaa tulkintaa:
En ole koskaan ollut huonolla Jonna Tervomaan keikalla, mutta en myöskään näin kovalla keikalla. Ensi biisistä alkaen Yo-talon ilta tarjosi silkkaa läsnäolon juhlaa, vaikuttavan muusikon vaikuttavaa laulua, tunteeltaan jotain Patti Smithin ja Janis Joplinin välistä, mutta hunajaisemmassa formissa tarjoiltuna, aitoa ja raastavaa, kaunista ja lohduttavaa, erinomaista äänenkäyttötekniikkaa ja täydellistä eläytymistä. Jonna oli siinä edessämme teeskentelemättönä, hyvin sympaattisena ja rautaisena ammattilaisena.
Yo-talon pyöreä ja melko intensiivinen lavarakenne sopi hyvin Jonnalle ja hänen bändilleen, myös artistin itsensä mielestä. Uuden Eläköön(13) albumin kappaleet vakuuttivat vaikka tunsin niistä vain kaksi entuudestaan: Minä toivon ja Tikapuut taivaaseen. Jonnallahan oli bändi mennyt uusiksi, sitten viime levyn. En tiedä onko uusi bändi parempi vai huonompi, mutta hyvin ammattitaitoisesti se hoiti hommansa. Jonnan bändistä tunsin entuudestaan Jere Ijäksen, joka vaikutti 2000-luvun puolessä välissä 3 albumia tehneessä Jere & the Universessä. Jere julkaisi myös sooloalbumin: Laulut kuin unta(09), joka on yksi näitä suomalaisen alt-kantrin kadonneita helmiä, joka ei paljon kalpene J.Karjalaisen musalle.
Pöydässäni ollut enempi soittimiin kallellaan oleva seurue noteerasi myös bändin ammattitaitoisen työskentelyn, aina taidokasta rumputyöskentelyä myöten, vertauksia vietiin jopa jenkkirokin helmeen, Steely Daniin asti. Bändi toimi erityisesti Jonnan uusissa biisissä, muutaman vanhan kappaleen aikana näytti siltä kuin Jonna olisi odottanut Jussi Jaakonahon kitarasooloa, mutta sieltä tulikin nykyisen kepittäjän vähän erilainen kepin kirskautus. Vanhoista biiseistä parhaiten toimi Lemmikit(08) kokoelmalta löytyvä hyväntuulinen Päästä yli.
Uuden levyn materiaali kuulosti tekstien puolesta rehelliseltä ja paljaalta. Keikan intensiteetti pysyi herkeämättömänä, missään kohtaa ei tullut hoh-hoijaatunnetta, ei edes pientä sellaista. Artisti nautti ja eläytyi tekemiseensä, teki selväksi kuka tarjosi tämän vuoden vahvimman livevedon. Sori Neil Young, sori Bruce Cockburn ja sori Neko Case, kyllä Tervomaaan Jonna veti nyt pisimmän korren tämän vuoden livekeikoistani. Vaikuttavaa ja hurmaavaa, todellista läsnäolon juhlaa. Keikan aikana mietin, että itseasiassa Jonna on koko uransa ajan tehnyt hienoja biisipäivityksiä oman ikäisten nuorten aikuisten elämästä iloineen ja murheineen. Uusi lehti, Eläköön(13) albumin kautta avattu, on vielä pykälän vaikuttavampi ja todempi, Jonna on kulkenut kanssamme tähän vuoden 2013 pimeimpään hetkeen, kertonut peittelemättä aikuisten ihmisten kipeät tarinansa, syvyyden ja toivon värittämät. Tämä keikka tulee elämää mielessäni pitkään. Kiitos Jonna!
