Skivmässa, Solna, Stockholm. 27.9.2014

Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla
vieressäni telmii muovimenninkäinen, lataa pvc-laattoja päällekkäin
osoittaa jälkikasvulleen Aerosmithin Live Bootlegin ja Bolanin parhaan
Perintö tai vahinko kulkee isältä pojalle, miksi ei kulkisi?

Yritän olla irti tästä hysteriasta, mutta kovin voimaton kaltaisteni seurassa
grungepaitojen ei-niin terveessä hientuoksussa, hermostuneen keräilyn stressipisteessä
Lataan itselleni kasan, kohta toisenkin, kolmannen sittenkin...en neljättä, en varmasti!
Väistyn voipuneena taustalle, syön kebabin, otan vauhtia taas...

Helposti voisi ajatella, että nämä Skandinavian suurimmaksi mainostetut levymessut olivat levynkerääjäurani ehdoton huipentuma. Tukholman Solnan levymessujen pitopaikkana oli Solna-Hallen, eli suomeksi sanottuna varsin riittoisa urheiluhalli. Sain varsin pian huomata etten ollut ainut paikalle eksynyt, viittä minuuttia ennen aloitusta hallin edessä 200-300 metrin mittainen jono. Tuli pitkästä aikaa tunne, että levynkeräyshän on ihan relevantti jokapojan massaharrastus, tätähän me kaikki tehdään, eikö vaan?

Oli suuri onni, että Ruotsiin suuntautunut perhematka ajoittui sattumalta(?) levymessujen kanssa samaan ajankohtaan. Pitkän aamupäivän varaaminen tähän omaan höpsöön harrastukseen tuntui ihan oikeutetulta. Esitietojen mukaan paikalla oli 140 levymyyjää ja 600 metriä levytiskiä. Voi siis olettaa, että pikkaisen voi hikikin tulla kun plärää ja kyykistelee taukoamatta sen 3-4 tuntia. Hikihän siinä tuli. Banaanivälipalalle jaksoin puoli kahden lounaaseen asti. Sen jälkeen paukut oli loppu, vaikka lompakon perusteella olisi varaa ostaa toisen mokoman verran levyjä.

Mukaan lähti 33 lp-levyä, suurin osa sellaisia joita en omista, mutta noin neljäsosa näistä ns. parempia kaksoiskappaleita. Kokonaisumma pysyi karvan alle sadassa eurossa, eli keskihinnaltaan noin 3 euroa/levy. Aika normaali levymessukäyntieni keskisaldo. Parhaat löydöt olivat The Byrdsin: Notorious Byrd Brothers(68), The Pretty Thingsin: Freeway Madness(72), Ronnie Lane & Slim Change(73), Spencer Davis Groupin: Second Album(66), pari The Blue Aeroplanes maxi-sinkkua ja useita hyväkuntoisia 20 kruunun hintaisia rokin klassikoita, kuten Clashin: Combat Rock(82) ja Pink Floydin: The Wall(79).

Sinänsä levymessut ei tarjonnut mitään ihmeellisen uutta aikaisempiin verrattuna. Tapahtuma oli toki massiivisempi ja tongittavaa olisi kevyesti riittänyt koko viikonlopuksi. Suuresta osallistujamäärästä(n.2000-3000 ihmistä?) huolimatta tiskeiltä teki ihan hyviä löytöjä. Esimerkiksi Kissin ja Iron Maidenin tuotantoa ois saanut helposti muutamalla eurolla/kpl. Kissin: Lick It Up(83) tuli liki joka laarilla vastaan polkuhintaan. En ostanut, vaikka kokoelmastani se vielä puuttui, samoin kuin Iron Maiden: Seventh of a Seventh Son(88), joka halvalla ois myös lähtenyt. Johonkin kohtaan on asetettava keräilijyyden raja, jos aikoo kerätä kaikki rockin tärkeimmät levyt, niin siihen kyllä menee ikä ja terveys, rahatkin tietty, vaikka lätysköjä lähtee näiltä messuilta helkutin halvalla

Toki viimoisilla levymessuilla olen törmännyt siihen tosiasiaan, että oma kokoelmani alkaa olemaan melko valmis, kaikki oleelliset(haluamani) levyt jo löytyvät kokoelmastani, eikä jaksa loputtomiin ostaa näitä rollari-ym.levyjen kaksoiskappaleita muutamalla ekellä. Se mitä eniten tällä hetkellä kaipaan on ihan uuteen musiikkiin tutustuminen, 70-luvun nostalgisessa kellarisoudissa on tullut vietettyä aivan liian pitkiä aikoja. Rokkinenäni tarvitsee nyt jotain ihan uutta ja raikasta soundia.

Näkisin, että tämä levymessubloggaukseni on toisinto monista viime aikaisista jutuistani, jossa valittelen musiikinkuuntelun motivaation tippumista. Näinhän se on, musiikki ei vaikuta enää sillä voimallaan mitä vuosia sitten ja näin ollen levymessurapsa on enemmän välähdys omasta sisimmästäni, kuin kattava messuraportti. Seuraava bloggaus on sitten jotain aivan muuta, koska siitä ei ole itsellänikään mitään hajua. Sen saa synnyttää vain aito inspiraatio.

Niin, ne kaikki levyt...

Vaihteeksi olen laittanut itseni nettilevytilauskieltoon. Discogsilta ja Amazonilta napsui tasaiseen tahtiin lähetyksiä männä kuukausina. Olen myös vältellyt levykauppoja ja kirppareita parin viikon ajan. Nimittäin tuota soittamatonta muovimateriaalia on aika tolkuton kasa odottamassa. Jospa vaan vähän fiilistelisin ja antaisin lättyjen pyöriä.

Edelleen koen vaikeaksi uuden musiikin kuuntelun Spotifyn tai Soundcloudin kautta, eli siinä aineettomassa muodossaan, kun niitä biisejä ei saa silleen oikeesti itselleen. Toki voi laatia soittolistoja ja kaikenlaisia muita virityksiä, mutta se ei millään korvaa itse poltettua cd-levyä tai jopa itse äänittämää kasettia. Tarvitsen kunnon konkreettisen otteen musiikkiin. Siellä ois uutta Leonard Cohenia ja Ryan Adamsia spotikassa odottamassa, mutta ei, se ei tunnu oikealta kuunnella levyjä hajanaisesti kaiken muun kiireen keskellä. Kuitenkin sitä on ennen kuin huomaankaan tekemässä iltapuuroa lapsille.

Mutta mitä kuuntelin tänään? Tuiki tavallisena keskiviikkopäivänä. Soittimella pyörii yksi näistä tolkuttoman levypinoni kuuntelemattomista helmistä, eli Jefferson Airplanen tuhnua livelevyä: Bless It's Pointed Little Head(69). Ei sytyttänyt. Jotain kuriositeettiarvoa antaa originaalijenkkivinyyli-status. Sitten soi hassu bluesrockbändi Foghat ja sen kakkosalbumi: Foghat 2(73). Tuntematon suuruus minulle, toistaiseksi. Kivasti jytisee.

Uusimmasta Soundista(jonka tilauksen lopetin tähän numeroon, boikotointisyistä) luin kivan jutun Waltarin Kärtsystä ja niimpä kaivoin vanhat Waltari-levyni tuohon odottamaan sopivaa kuunteluhetkeä. Varmaankin sitten automatkoille. Aika uutta omistamaani Waltsu-levyä Below Zero(08) en ole kuunnellut nuottiakaan, vielä.

Uuden vanhan musiikin katsaus vol.2 - Mitä kuuntelen tänä syksynä?

Kahlatessani 70-luvun syvässä muovimeressä on syytä suunnata katse kauas horisonttiin, kohti kaukaista rantaa, musiikinkuluttajan antoisaa syksyä. Jo vähän naavoittuneilla korvillani kuulen syksyn hivelevät retrosävelet, kokoa kasvaneet korvalehteni kuulevat kuinka sävel muodostuu amerikan poikien pulleissa studioissa, kuinka vanhaan äänilevyformaattiin kiinni kasvaneet musaukkelit pysyvät häpeämättömästi julkaisukannassa kiinni. Minä odotan musiikillisten muistojeni elvyttämistä, niiden raikasta uusiokäyttöä, kuinka muovi on kerätty talteen ja puristettu jälleen kerran uudeksi ehdaksi äänitteeksi. Minä niin kovasti toivon, että tällä papparockin viimeisellä rannalla saan käsiini kuuman kähiseviä setärock-levyjä. Minä toivon, että taivas aukeaa, jotta Dylan, Cohen, Kinks, Who, Bowie ja muut ikuiset retrokokit pyöräyttävät vielä yhden pienokaisen tähän maailmaan.

Syksy on armollinen ja kuulee häpeämättömän kutsuni. Mitä siellä oikein siintääkään?

David Bowie: TBA
Heinäkuussa Bowie laittoi virallisen viestin nettiin, jonka mukaan uutta musiikkia on tulossa pian. Huhut kertovat tästä syksystä. Vesi on kielelläni, melkein itkettää, sinäkin Taavetti, ihana comebäkkääjä, viime vuotinen paluulevy The Next Day(13) oli varsin uljas suoritus. Ei mitään hävettävää.

Leonard Cohen: Popular Problems
Tämä on totta, tämä on varmaa, Kanadan kolmanneksi paras laulunkirjoittaja julkaisee uuden studioalbumin Popular Problems(14) tämän kuun lopulla. Herra 80:n edellinen Old Ideas(12) oli väkevä näyttö vanhalta herralta. Odotusarvoa on edelleen jäljellä. Keikkakuntokin oli vielä kova 2012 Suomen konsertissa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html



U2: TBA
Ikävää mutta totta, U2:lta on tulossa uusi levy. Levy tosin luvattiin jo vuoden 2009 loppuun, tuolloin työnimenä oli Songs Of Ascent. Mitä opimme tästä? Älä koskaan luota Bonon sanaan, että bändillä on noin kuusi levyä työn alla. Minä en enää luota. Todistettavasti(myös bändin jäsenten suusta kuultuna) U2 on hyvä aloittamaan levynteon, mutta huono viimeistelemään. Se edellinen No Line On Horizon(09) on minusta edelleenkin vajaan neljän tähden levy, eli ei kovin huono ja Moment Of Surrender sen paras biisi. http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/02/vajaan-neljan-tahden-levy.html

Prince: Art Official Age
Prince: Plectrum Electrum
Ihanaa, herra rinssinakkimme julkaisee kaksi uutta levyä samaan aikaan, eli 30.9. Edellisestä studioalbumista taitaa olla jo 4 vuotta. Princen 2000-levyjen taso on ollut vaihtelevaa, tai oikeestaan joka levyllä on ollut joitain hyviä biisejä, mutta mitään klassikkoalbumeja hän ei ole tehnyt. Se toistaiseksi ainoa Suomen konsertti oli kuiteskin hyvää tasoa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2011/07/artisti-elaa-yleisostaprince-hartwall.html

Bob Dylan: Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete
Bob Dylan: Shadows In The Night?
Dylankin pelottelee peräti kahdella syysjulkaisulla, joista toinen on vielä epävarma, eli jälkimmäinen oletettavalla nimellä kulkeva: Shadows In The Night, mahdollisestin ihkauusi studioalbumi?
Toinen näistä julkaisuista on varma, eli Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete. http://www.bobdylan.com/us/home

The New Basement Tapes: Lost In The River
Kiinnostavampi kuin Dylanin tulevat julkaisut saattaa olla tämä Basement Tapes - session "ylijäämälyriikoiden" pohjalta tehty uusi Basement Tapes - albumi. Ohessa vähän infoa tästä:
In 1967, during the creation of the original Basement Tapes, Bob Dylan left a treasure-trove of long-lost handwritten lyrics unrecorded. Now for the first time Elvis Costello, Rhiannon Giddens (Carolina Chocolate Drops), Taylor Goldsmith (Dawes), Jim James (My Morning Jacket), and Marcus Mumford (Mumford & Sons) have come together to create and record new music to these lyrics. The album, Lost On The River: The New Basement Tapes was produced by T Bone Burnett and is slated for release November 11.



Ryan Adams: Ryan Adams
Ensi viikolla ilmestyy myös Ryan Adamsin uutukainen. Ihan kelpo arvioita on saanut lehdissä tää lätty, tosin ei mitään mestariteos tituleerausta. Levy tulee varmasti hankittua, ennemmin tai myöhemmin. Edellista Ashes & Fireä(11) on tullut taas pienen tauon jälkeä kuunneltua ja samalla todettua, että kyseessähän on varsin hyvä lätty.

Uutta musaa ovat näiden lisäksi vääntämässä ainakin: The Who, Kinks, Keith Richards, AC/DC, Guns'n Roses, Fleet Foxes, Scorpions ym. ym. Eli Pappa-rock rintamalla riittää edelleen kuhinaa.
Myös nämä syksyn julkaisut kannattaa laittaa korvan taakse:

Avi Buffalo – 'At Best Cuckold'
Caribou – ‘Our Love’
Interpol – 'El Pintor'
Slash – ‘World On Fire ‘
Julian Casablancas & The Voidz – ‘Tyranny’
Goat – ‘Commune’
King Tuff – ‘Black Moon Spell’
The Drums – ‘Encyclopedia‘
Philip Selway – ‘Waterhouse’
Johnny Marr – ‘Playland’
The Twilight Sad – ‘Nobody Wants To Be Here And Nobody Wants To Leave’
Foo Fighters – ‘Sonic Highways’

 

Subterranean Homesick Hounds 2007-2014.

Kyllä. Tätä blogia on tullut veivattua jo seitsemän vuoden ajan. Ensimmäinen merkintä tuli loppusyksystä 2007. Aktiivisia kirjoittajia oli alkuvaiheessa 2, allekirjoittanut T-Hound ja taustalle jäänyt, sähäkkä ja ilmaisuvoimainen rokkiniekka A-Hound. Blogissa ovat myös vierailleet kirjoittajat Marko ja E-Puppy.

Kahtena ensimmäisenä vuonna blogi oli enemmän kevyttä tunnustelua, vasta vuonna 2009 blogi saavutti nykyisen aktiivisuustason, eli satunnaisaktiivisuuden. Tuolloin surullinen asia, eli Stooges-kitaristi Ron Ashetonin kuolema: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/01/stooges-dead.html avasi kirjoituspadot ja rokkia kohtaan tuntemani myötätunnon. Koin vahvana missiona välittää erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä rokin kentältä. Puhua paljon, puhua isolla sydämellä, olla holtiton ja suureellinen mielipiteissäni. Luulen, että olen osittain onnistunut aikeissani.

Iloisena asiana ilmoitan teille kaikki blogini säännölliset ja epäsäännölliset lukijani, että ehkä Suomen omaperäisin(lue:arvattavin) musablogi Subterranean Homesick Hounds on saavuttanut tällä viikolla 15 000 sivulla käynnin rajapyykin. Tarkennan vielä, että jo kauan sitten laitoin blogiin asetuksen, joka ei laske omia käyntejäni sivulla, eli kyse on teidän nälkäisten rokkisilmien tekosista. Kiitokset kuuluvat teille rakkaat lukijani.

Tässä hieman tilastoja:
- 7 vuotta blogijuttuja
- 246 julkaistua juttua
- 135 kommenttia
- 15 038 sivujen katselua

Suosituimmat jutut:
http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/kauko-royhka-boots-klubi-tampere-2282014.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2011/07/artisti-elaa-yleisosta-prince-hartwall.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html

Suosituin noista on kolmanneksi viimeisin bloggaukseni, eli Kauko Röyhkän ja Bootsin keikka viime lauantailta, joka tuotti lyhyessä ajassa karvan alle 200 sivulla käyntiä.
Yksi henkilökohtaisesti rakkaimpia juttujani on raportti vierailustani Bob Dylanin kotitalon luona Minnesotassa 2009:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/05/bobs-house.html

Bloggailu ei lopu tähän, sitä kestää tasan niin kauan kuin jaksan olla innostunut musiikista sen monissa muodoissaan.  Koska olen paljon blogissani suosinut erilaista musiikkia, kaivanut esiin monentasoisia ja kokoisia rokkareita, ylistänyt vinyylin käyttöä meidän jokaisen arjessa, melkein pakkosyöttänyt erilaisia rokin kadonneita klassikoalbumeja, niimpä tämän jutun lopuksi avaan arpajaiset, jonka pääpalkintona on vielä muoveissa oleva vinyylialbumi avattavilla kansilla:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2014/03/todd-rundgren-wizard-true-star.html
Arpajaisen säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoi tätä juttua alla olevaan kommenttikenttään. Kommentointiaikaa on kaksi viikkoa, 10.9.2014 asti.

Tässäpä loppuun vihje yhdestä tulevaisuuden jutusta:

Uuden vanhan musiikin katsaus Vol.1 - Mitä kuuntelin tänä kesänä?

Siksi uutta ja vanhaa, koska kuuntelemani musiikkityyli edustaa enimmäkseen taantumusta, perusrokettirollia pakattuna uuteen kääreeseen. Kyse on siis tänä vuonna julkaistuista levyistä, kotimaisista ja ulkomaisista. Musan kuuntelemisen aikajänne ulottuu keväästä(miksei talvestakin) aina näihin päiviin asti. Melkein harmittavan paljon tulee kuunneltua pelkästään vanhoja vinyylialbumeita, 70-luvun kamaa, perusrollareita ja aerosmithejä, kaikenlaisia Dylaneita ja muita nuuskamuikkusia. Musamakuni ei olo juurikaan uudistunut, enimmäkseen taantunut, vaikka se on välillä vaikea myöntää. Siksi onkin tärkeää itsensä liki väkivalloin repäistä iti nuhruisten vinyylien ja levynkansien maailmasta, sekä luoda katse musiikkiin tässä ajassa...vaikkakin se musiikki useimmiten niiden vanhojen partojen tekemää.

Tuomo: New Mystique
Suomisoulin laatua parhaimmillaan. Tuomon tyrmäävä uusi albumi New Mystique näki päivänvalon jo tammikuussa, mutta löysi tiensä levyhyllyyni vasta tällä viikolla Cittarin alennuslaarista. Elektronisempi levy verrattuna edellisiin Tuomon soololevyihin, muistuttaa hieman Princen 80-luvun kamaa, mutta vain hieman. Biisit mielestäni Tuomon uran parhaimpia. List of Things, Tokophobia ja Keep Looking Up uppoavat nopeimmin, mutta muistakin biiseistä aistii suuren potentiaalin. Hämmästyttävän tasapainoinen suomisoul-levy kaiken kaikkiaan.

The Flaming Lips: Peace Sword
Menee hieman viime vuoden puolelle. Lipsien vuoden 2013 toinen julkaisu loistavan Terrorin(13) ohella. Kyseessä on kuuden biisin väkevästä ep-levystä. Seurailee kivasti Terrorin jalanjälkiä, hyviä biisejä ja outoa tunnelmaa, kuten Flaming Lipseillä on tapana tarjota. Arvon tässä, että tilaisinko Amazonilta 12 punnalla levyn vinyyliversion? Cd:nä tätä ei löydy, ainoastaan Spotifysta ja muista streaming-lähteistä.

Chris Thompson: Toys & Dishes
Kaveri josta olisi syytä tehdä oma blogikirjoitus. Todellinen musiikin jokapaikan höylä, laulaja, kitaristi ja lauluntekijä. Parhaiten tunnetaan Manfred Mann's Earth Bandin laulajana 70-luvun puolesta välistä 80-luvun puoleen väliin. Pidän tämän miehen lauluäänestä aivan törkeen paljon, joka on yhtä aikaa rosoinen ja poikamainen, väittäisin että yksi ehkä parhaiten soundaavia miesääniä? Soinut autostrereoissani koko kesän. Hyviä, perinteisiä rokkibiisejä minun makuuni. Aloitusbiisi Million Dollar Wonder Hit avaa levyn väkevästi. Millie Christine, Dark Side ja Hey You pitävät hyvän musiikin jatkumoa yllä. Suosittelen.

Manic Street Preachers: Futurology
Aina kun bändiltä tulee uusi levy, niin edellinen muistetaan lytätä. Niin kävi Manicsienkin kanssa. Edellinen(mielestäni erinomainen) Rewind The Film(13) noteerattiin vaisuksi välityöksi, jonka tämä uusi modernisoundinen Futurology pesi mennen tullen. Omat korvani eivät ole vielä ratkaisseet kumpi on parempi? Rewind The Film on vielä korkeammalla korokkeella. Tältä Futurologyltakin löytyy erinomaista kamaa, varsinkin Scritti Politti bändin Green Gartsiden vahvistama Between the Clock and the Bed.

First Aid Kit: Stay Gold
Upea stemmalevy, korvia ja silmiä hivelevää folkherkkua. Näin kyseisen ruotsalaisen duon kesällä ruisrockissa. Soitto toimi hyvin ja näiden nuorten ruotsalais-siskosten esteettisessä näkymässäkään ei ollut valittamisen varaa. Näin bändin viime kesänä Ruisrockissa ja voin sanoa, että myös live-esiintyminen oli korvia ja silmiä hivelevää.


Beck: Morning Phase
Kelvollinen suoritus Beckiltä. Sisarlevy Beckin mestariteokselle: Sea Change(02), mutta ei yhtä laadukas.

Jack White: Lazaretto
White Stripes - miehen toinen virallinen soololevy. Edellinen Blunderbuss(12) jäi minulta vähälle kuuntelulle, mutta tätä Lazarettoa olen soittanut paljon varsinkin työmatkoilla. Mukava ketterä ja vaihteleva albumi. Monipuolisuus on tässä tapauksessa voima. Hieman aina häiritsee Whitelle ominainen pikkunäppäryys, mutta menee miehen uran parhaimpaan kolmannekseen.

Chrissie Hynde: Stockholm
Mukava kuuntelulevy, mutta aika nopeasti unohtuva. Chrissie Hynden pyörittämää Pretendersia olen kuunnellut kautta vuosien ihan simona, just äsken hommasin jenkeistä erinomaisen Extended Play(81) ep-levyn. Tää soolokin sais rokata vähän enemmän. Sinänsä toimivia tsipaleita, muttei kovin kurkokamaa.

Tom Petty: Hypnotic Eye
Juurille palanneen Tom Pettyn uutukainen kuulosti alkuun tylsältä perusrokilta kera tylsien biisien. Levy onkin kasvanut kuuntelussa merkittävästi. Vuoden yllättävin rokkipläjäys, loppujen lopuksi levyltä löytyy aika erinomaisia biisejä, kuten Fault Lines, Red River ja Sins of My Youth.

Pepe Willberg: Pepe & Saimaa
Loppuun säästin vielä Pepe-patun uusimman pystyyn kehutun albumin. Alkuun olin itsekin levyn pauloissa, täysin kykenemätön arvioimaan levyä objektiivisesti. Odotin levyn vinyyliversiota melkein koko kesän, kun sen lopulta sain, niin oma Pepe-huuma oli jo hieman laantunut. Ihan hyvä ja huolella tehty levy. Mutta ehkä jotenkin operettimaisen jäykkä, liikaa soittaja, sovituksia ja ennen kaikkea ei niin erinomaisia sanoituksia. Olin jo puhumassa kohtuullisesta pettymyksestä, kunnes otin levyn taas kuunteluun parisen viikkoa sitten. Kappas, pakkohan se oli myöntää, että tämä on edelleen aika loistavaa kamaa. Eihän tälläisia biisijärkäleitä kuin: Leikitään, Tällä Kadulla tai Elämän Seppelet tehdä missään. Kyllä tämä levy on maineesa veroinen.

Kauko Röyhkä & The Boots - Klubi, Tampere. 22.8.2014

Röyhkän keikalle lähdin pienen odotuksen kera, sillä bändin kanssa Kauko Röyhkää näkee nykyään harvemmin. Eräässä Facebook-päivityksessä Röyhkä paljastikin, että parhaiten hän lyö leiville "rahakkailla" soolokeikoilla. Mielestäni Röyhkä tarvitsee taakseen hyvän bändin, sillä vasta silloin pääsee koko peto irti.

Ennen tarkempia Röyhkä-keikan yksityiskohtia muutama sana erinomaisesta lämppäristä: Polarin Sieppari. En tiedä olinko juuri otollisessa tilassa tällaiselle mukavalle liveyllätykselle. Olin valinnut hyvän ja estéettömän istumapaikan Klubin pehmeältä sohvalta. Kättäni kylmensi sävykäs vehnäolut ja näin ollen tunnelma oli jo valmiiksi odottavan nosteinen. Sitten räjähti. Lavalle tuli veivaamaan mutkattoman oloinen ja näköinen suomirockpumppu: Polarin Sieppari. Olin kerennyt hätäisesti tsekkaamaan bändin Facebook-sivuston, mutten yhtäkään biisiä.

Keikka alkoi mainiosti nimetyllä biisillä: Mikko Meriläinen. Hymy nousi samantien huulilleni. Tämähän on aivan loistavaa Eppu/Juliet Jones/Ramones-pastissia. Ytimekkäät ja hyvin vahvasti 80-luvun räväkämpään suomipoppiin nojaavat biisit seurasivat toisiaan. Mitään uuttahan tässä ei ollut, kaikki oli vain rokin menneisyyttä uudestaan keitettynä, mutta voi veljet kuinka hyvin tämä kattaus toimi livenä. Merkille pantavaa oli, että bändin jäsenistä 4 kävi laulamassa ja jokainen heistä hoiti tonttinsa hienosti. Olin jopa hieman hämmentynyt keikan jälkeen, että kuinkas sitä setä näin hurahti ja meni heti ostamaan bändin mainion esikoisalbumin Let's Euse(14) kympillä. En juurikaan keikoilta ostele mitään, mutta nyt oli pakko. Todella hyvä livekeikka tuntemattomalta bändiltä, tällaisia piristysruiskeita tarvitaan.

Ison pahan suden keikkaa joutui pienen tovin odottelemaan. Mutta sitten verho heilahti auki ja Röyhkä bändeineen oli sen takana omilla paikoillaan valmiina ottamaan Klubi haltuun. Keikka alkoi vanhalla suosikilla: Maa on Voimaa, joka toimi varsin hyvin. Tätä seurasi mielestäni aika huono versio Keväästä. Keikan alkupäässä kuultiin paljon Narttu-aikaista kamaa, kuten Talo Meren Rannalla ja Pikku Enkeli. Selkeitä hittejä ja ehkä vähän varman päälle pelaamista. Yllättävän kauan sai odottaa ennen kuin Röyhkä tarttui bändeineen uuden erinomaisen Etelän Peto(14) levyn materiaaliin. Kiinnostava Persoona oli kuin tehty livesoittoon. Aurinko, Kuu ja Kaikki Muu biisissä Kaukon ääni toimi ilahduttavan hyvin, ottaen huomioon että kyseessä on aika lauluvoittoinen kappale. Loistava Alkukantaisuus näytti voimansa myös livesoitossa ja varsinaisen setin päätti Etelän Pedon(14) yksi helmibiiseistä: Poika Sateessa. Yhtä aikaa kaihoisa ja raivokas biisi, jonka erinomaisesti soittanut bändi vei lopulliseen kliimaksiin Röyhkän jo poistuessa lavalta.

Encoreina kuultiin Kanerva ja loistava versio Paskasta Kaupungista. Täytyy sanoa, että Röyhkällä on kyllä aika vahva keikkarutiini, sillä olin aistivinani pientä häiritsevää nousuhumalaa keikan alkuvaiheessa, jonka Kauko piti isolla karismallaan ja keikkakokemuksellaan hallinnassa. Toisaalta olutpullon heiluttelu ja kommentit eturivin naisille: - Ai se olet sä, en tunnistanut sua vaatteet päällä! ovat vain osa Kauko Röyhkän imagoa.

Keikan päätyttyä Kauko tuli vielä yleisön joukkoon. Uskaltauduin kättelemään ja kehumaan keikkaa, mutta yhteisselfietä en uskaltanut ehdottaa, vaikka mieleni teki. Intiimeimpänä Kauko-kokemuksena säilyy edelleen Ilosaarirock 1997, jolloin Kauko tuli keikan jälkeen festarialueelle kirjoittaan nimmareita faneille ja käytti rintakehääni kirjoitusalustana.

Erään levyn tarina - Goodbye Mr MacKenzie

Death is a pony, that's waiting for me
His name is luigi, he's tied to the black tree...

Steve hoilasi isoon ääneen levyn ensimmäistä kappaletta: Blacker Than Black. Siitä oli muodostunut perjantai-illan suuri nostatutusbiisi. Blackpoolin perukoilla ei tuona syksynä 1991 mitään ihmeitä tapahtunut, Nick Cave oli välttänyt ansiokkaasti keikkailua entisessä kotikaupungissaan. Steven mieltä oli piristänyt muutaman vuoden kasassa ollut skottibändi: Goodbye Mr.MacKenzie ja heidän uusin albuminsa: Hammer and Tongs(91). Levy joka oli äänitetty jo vuonna 1989 melkein suoraan erinomaisen esikoisalbumin Good Deeds and Dirty Rags(89) jatkeeksi.

Steve kuunteli albumia huolellisesti seuraavat pari vuotta. Usein levy läi lojumaan ilman sisäpussia lattialle, koska kutsu oli käynyt Blackpoolin hämyiseen iltaan. Nurkkiin kertynyt pöly ja auringonpaiste ahtaasta ikkunasta patinoi Hammer and Tongs(91) albumiin eletyn elämän leiman jo kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. 1990-luvun edetessä Steve päätti luopua kokonaan vinyylilevyistään ja siirtyä cd-aikaan. Samoihin aikoihin musiikin osuus elämässä oli pienentynyt, kiitos seurustelun viehättävän punapää Lucyn kanssa. Sittemmin tämä seurustelu johti työläisluokkaisen perheen perustamiseen ja kolmeen punertavakiharaiseen tyttölapseen.

Hammer and Tongs(91) myytiin ison lp-levyerän yhteydessä Hollantiin, jossa erään omintakeisen entisen levymyyjän missiona oli sisustaa omakotitalonsa lp-levyjen kansilla ja toiveena saada tästä kohtuullisen toimiva elinkeino tulevaisuudessa. Mutta tämä bisnesajatus tyssäsi melkein alkuun erinäisiin rahoitusongelmiin ja puhtaasti tahdon puutteeseen. Vuonna 1998 Hollannissa vieraillut suomalainen levynkerääjä Pekka, osti muutalla guldenilla ison muovikassillisen lp-levyjä kirpputorilta, jotka hän kiikutti mukanaan Suomeen. Tämä Pekka jolla oli ystäviä tamperelaisessa levyliikkeessä lahjoitti levypussin levymyyjä Tonille, joka jätti levyt lojumaan vuosiksi varastoon mahdollista jatkokäyttöä varten.

2000-luvun edetessä vinyylialbumi alkoi taas nostamaan hienoisesti päätään ja tämä tamperelainen levykauppa laittoi myyntiin käytettyjä lp-levyjä. Hammer and Tongs(91) oli näiden levyjen joukossa. Levykaupanmyyjä Tonilla oli sellainen hatara mielikuva, että Goodbye Mr.MacKenzie oli aika tiukkaa kamaa aikoinaan ja tästä levystä kehtaa sen 10 euroa ainakin pyytää. Tämä oli aikaa juuri ennen Discogsia ja muita kansainvälisiä nettilevykauppoja, joista nykyisin näppärästi tarkistaa levyn käyvän myyntiarvon. Tällöin levykaupoista saattoi tehdä aivan tolkuttoman hienoja levylöytöjä, kun kansainvälistä myyntiarvoa ei pystynyt parilla hiiren klikkauksella tarkistamaan.

Tässä kohtaa, eli noin vuoden 2005 tienoilla, kuvaan astui allekirjoittanut puoliaktiivisena vinyylilevyjen kerääjänä(sittemmin täysaktiivisuuden jo saavuttanut). Hammer and Tongs(91) pisti silmääni useilla levykauppareissuillani, mutta mielestäni 10 euroa oli aivan liikaa tästä sinänsä erinomaisesta lätystä, sillä edellisellä viikolla olin ostanut walesilaisen hippibändin Man 70-luvun tuotantoa viiden euron kappalehintaan. Muutama vuosi tämän jälkeen Hammer and Tongs(91) siirtyi ns. jämälevynä tämän tamperelaisen levykaupan etäpisteeseen Lempäälän Ideaparkkiin. Pari vuotta sitten huomasin ilokseni, että Ideaparkin levykauppa on ottanut myyntiinsä ison määrän käytettyjä levyjä, jotka vaikuttivat varsin tutuilta.

Eilen päätin etsiä Goodbye Mr.MacKenzien Hammer and Tongs(91) vinyylialbumin käsiini Ideaparkin levykaupan second hand - laarista. Olin varma, että levy odottaa edelleen siellä minua, koska tuskin näillä leveyksillä on yhtäkään levynkerääjää, joka erityisesti muistaisi bändiä tai haluaisi itselleen Goodbye Mr.MacKenzien levyjä. Pläräsin Ideaparin levylaarit useampaan kertaan läpi ennenkuin Hammer and Tongs(91) oli käsissäni pölyisen suojamuovin kera. Pienen neuvottelun jälkeen levyn hinta putosi mukavasti viiteen euroon. Levykaupasta poistui onnellinen levynkerääjä, jolla nyt oli Goodbye Mr.MacKenzien tuotannon alkupää hallussa.

Death is a pony, that's waiting for me
His name is luigi, he's tied to the black tree
I will decide when the day's gonna be
No bureaucrats are making these decisions for me

Blacker than black iskee lujaa minuunkin. Mietin, että miksi tämä biisi, albumi ja bändi on liki täydellisesti jäänyt unholaan. En löydä siitä mitään hyvää syytä, mutta musiikki on edelleen hyvää, hieno hybridi Nick Caven ja The Blue Aeroplanesin välimaastosta. Niin ja musiikkiknoppina kerrottakoon, että eräskin The Garbagen Shirley Manson aloitteli uraansa tämän bändin taustalaulajana.