Skivmässa, Solna, Stockholm. 27.9.2014

Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla
vieressäni telmii muovimenninkäinen, lataa pvc-laattoja päällekkäin
osoittaa jälkikasvulleen Aerosmithin Live Bootlegin ja Bolanin parhaan
Perintö tai vahinko kulkee isältä pojalle, miksi ei kulkisi?

Yritän olla irti tästä hysteriasta, mutta kovin voimaton kaltaisteni seurassa
grungepaitojen ei-niin terveessä hientuoksussa, hermostuneen keräilyn stressipisteessä
Lataan itselleni kasan, kohta toisenkin, kolmannen sittenkin...en neljättä, en varmasti!
Väistyn voipuneena taustalle, syön kebabin, otan vauhtia taas...

Helposti voisi ajatella, että nämä Skandinavian suurimmaksi mainostetut levymessut olivat levynkerääjäurani ehdoton huipentuma. Tukholman Solnan levymessujen pitopaikkana oli Solna-Hallen, eli suomeksi sanottuna varsin riittoisa urheiluhalli. Sain varsin pian huomata etten ollut ainut paikalle eksynyt, viittä minuuttia ennen aloitusta hallin edessä 200-300 metrin mittainen jono. Tuli pitkästä aikaa tunne, että levynkeräyshän on ihan relevantti jokapojan massaharrastus, tätähän me kaikki tehdään, eikö vaan?

Oli suuri onni, että Ruotsiin suuntautunut perhematka ajoittui sattumalta(?) levymessujen kanssa samaan ajankohtaan. Pitkän aamupäivän varaaminen tähän omaan höpsöön harrastukseen tuntui ihan oikeutetulta. Esitietojen mukaan paikalla oli 140 levymyyjää ja 600 metriä levytiskiä. Voi siis olettaa, että pikkaisen voi hikikin tulla kun plärää ja kyykistelee taukoamatta sen 3-4 tuntia. Hikihän siinä tuli. Banaanivälipalalle jaksoin puoli kahden lounaaseen asti. Sen jälkeen paukut oli loppu, vaikka lompakon perusteella olisi varaa ostaa toisen mokoman verran levyjä.

Mukaan lähti 33 lp-levyä, suurin osa sellaisia joita en omista, mutta noin neljäsosa näistä ns. parempia kaksoiskappaleita. Kokonaisumma pysyi karvan alle sadassa eurossa, eli keskihinnaltaan noin 3 euroa/levy. Aika normaali levymessukäyntieni keskisaldo. Parhaat löydöt olivat The Byrdsin: Notorious Byrd Brothers(68), The Pretty Thingsin: Freeway Madness(72), Ronnie Lane & Slim Change(73), Spencer Davis Groupin: Second Album(66), pari The Blue Aeroplanes maxi-sinkkua ja useita hyväkuntoisia 20 kruunun hintaisia rokin klassikoita, kuten Clashin: Combat Rock(82) ja Pink Floydin: The Wall(79).

Sinänsä levymessut ei tarjonnut mitään ihmeellisen uutta aikaisempiin verrattuna. Tapahtuma oli toki massiivisempi ja tongittavaa olisi kevyesti riittänyt koko viikonlopuksi. Suuresta osallistujamäärästä(n.2000-3000 ihmistä?) huolimatta tiskeiltä teki ihan hyviä löytöjä. Esimerkiksi Kissin ja Iron Maidenin tuotantoa ois saanut helposti muutamalla eurolla/kpl. Kissin: Lick It Up(83) tuli liki joka laarilla vastaan polkuhintaan. En ostanut, vaikka kokoelmastani se vielä puuttui, samoin kuin Iron Maiden: Seventh of a Seventh Son(88), joka halvalla ois myös lähtenyt. Johonkin kohtaan on asetettava keräilijyyden raja, jos aikoo kerätä kaikki rockin tärkeimmät levyt, niin siihen kyllä menee ikä ja terveys, rahatkin tietty, vaikka lätysköjä lähtee näiltä messuilta helkutin halvalla

Toki viimoisilla levymessuilla olen törmännyt siihen tosiasiaan, että oma kokoelmani alkaa olemaan melko valmis, kaikki oleelliset(haluamani) levyt jo löytyvät kokoelmastani, eikä jaksa loputtomiin ostaa näitä rollari-ym.levyjen kaksoiskappaleita muutamalla ekellä. Se mitä eniten tällä hetkellä kaipaan on ihan uuteen musiikkiin tutustuminen, 70-luvun nostalgisessa kellarisoudissa on tullut vietettyä aivan liian pitkiä aikoja. Rokkinenäni tarvitsee nyt jotain ihan uutta ja raikasta soundia.

Näkisin, että tämä levymessubloggaukseni on toisinto monista viime aikaisista jutuistani, jossa valittelen musiikinkuuntelun motivaation tippumista. Näinhän se on, musiikki ei vaikuta enää sillä voimallaan mitä vuosia sitten ja näin ollen levymessurapsa on enemmän välähdys omasta sisimmästäni, kuin kattava messuraportti. Seuraava bloggaus on sitten jotain aivan muuta, koska siitä ei ole itsellänikään mitään hajua. Sen saa synnyttää vain aito inspiraatio.

Van Halenin uusi totuus

Totuus ei pala tulessa, mutta aika murentaa totuuden, rapauttaa sen aidon ytimen, kaikki aito ja elinvoimainen on jo kertaalleen tehty, nykyisyys on pelkkää menneen tekohengitystä.

Van Halen, tuo jenkkihevin kruunattu kuningasbändi mylvähtelee jälleen. Bändi joka aikoinaan määritteli kitaransoiton ja hevimusiikin uudelleen. Melkein alkuperäinen kokoonpano on taas yhdessä, ennen kaikkea Diamond Dave, eli vokalisti David Lee Roth on palannut ruotuun ja näinä päivinä kauppojen hyllylle putkahtaa ihka uusi studioalbumi: A Different Kind Of Truth(12), ensimmäinen neljääntoista vuoteen, edellistä Gary Cherone – painotteista Van Halen albumia ei kai kukaan halua enää muistaa. Nyt on kaikki niin kuin ennenkin, kitara vinkuu tutusti ja Dave karjahtelee kaiken sen mitä vielä itsestään ulos saa.

Miksi Van Halen ja miksi tätä plattaa on odotettu? Olen itse myöhäisherännäinen fani tai ehken nyt sentään fani, ainakin mieluusti bändin tuotantoa kuunteleva tapaus. Alkuaikojen Van Halen platat: Van Halen(78) ja Van Halen II(79) sivuutin olankohautuksella, helppoa ja ohutta hevivingutusta ilman hyviä biisejä tai vahvoja albumikokonaisuuksia. Pelkästään tieto siitä, että bändi oli saanut ensimmäisen hittinsä Kinks – biisillä You Really Got Me esti minua tutustumasta näihin bändin alkupään levyihin. Olin mielikuvieni varassa ja ne mielikuvat eivät olleet bändin kannalta mairittelevia. En tuolloin tiennyt, että Van Halen(78) on yksi hevimusiikin merkkipaaluista.



Todellinen ensikosketukseni bändiin tapahtui vokalisti Sammy Hagarin aikoihin albumeilla 5150(86), OU812(88) ja For Unlawful Carnal Knowledge(91) jotka olivat sellaista jenkkirokin peruspäkkyrää. Muistan pitäneeni ainakin tsipaileista: Dreams, Why Can’t This Be Love ja Right Now, eli tästä aika ilmeisestä hittiosastosta. Pidin bändiä tuolloin viihteellisenä jenkkihevibändinä ja se ui varsin hyvin minun viisitoistavuotiaan kritiikittömään sielunmaisemaan.

90 – luvulla bändille tapahtui jotain, tai noh, sille tuli ikää, vokalistit vaihtuivat liian usein, rahaa oli tienattu jo pikkaisen liikaa, viinakin maistui liian hyvin, erityisesti kitaristi Eddie Van Halenille. Tuolta vuosikymmeneltä muistaa David Lee Rothin hyvin alkaneen soolouran rapautumisen, hyviä levyjä tuli yhä harvemmin. Van Halen ajautui myös musiikilliseen umpikujaan viimeistään tällä em. Extreme-vokalistin Gary Cheronen tulkitsemalla levyllä: Van Halen III(98). Uusi vuosituhat toi mukanaan hittikokoelmia ja huhuja alkuperäisen kokoonpanon paluusta.

Nyt ollaan tässä hetkessä ja kitarat vonkuvat ylärekisterissä. Meno on kiireistä, mutta jotenkin hyvin rullaavaa. Dave ei ole lauluenergialtaan enää entisensä, vaikka ääni on tunnistettava oma itsensä, yksi rokin suurista äänistä, kuitenkin. Voisin väittää uuden levyn biisimateriaalia kahden kuuntelun jälkeen vähintäänkin kelvolliseksi. Arkistojen kätköistä elvytetty She’s The Woman on kelpo Van Halen – standardi, China Town, Blood and Fire, Honeybabysweetiedoll, Stay Frosty, Big River, hyvältä nämä kaikki kuulostavat, jopa tämä yleisesti parjattu paluusinkku Tattookin.




Miten voi olla mahdollista, että intohimo tuntuu säilyneen? Liki kuusikymppiset ukot painavat kaasupoljinta ja meno tuntuu uskottavalta. Onko perusrytmiryhmä todellakin näin hyvä kera Eddie Van Halenin pojan Wolgangin bassossa? Kertokaa te, jotka oikeasti olette seuranneet bändin soitannollista uraa? Ja se alkuperäinen basisti Michael Anthony, oliks se oikeasti jotenkin korvaamaton? Levyiltä en mitään erota, mutta ehkä pitemmän linjan Van Halen – diggareilla on tähän oma sanansa sanottavana?

Loppujen lopuksi otin Van Halenin alkupään tuotannon haltuun, katselin aikani kirppareiden ja levymessujen vinyylilaareja sillä silmällä ja hommasin muutamalla eurolla alkupään levyt itselleni. Myös kaverini pedagogisella opastuksella otin huomioon ja kuunteluun bändin kolmannen platan Women and Children First(80), joka ihastutti ketterällä bluesotteellaan. Itse asiassa Van Halen kokoelmastani puuttuvat enää vain albumit: Diver Down(82), 1984(84), Balance(95) ja Van Halen III(98).

Onko arveluttavaa jatkaa tällaista puhtaasti teini-ikään soveltuvan musiikin kuuntelua, mitä Van Halen sen syvimmässäkin ytimessä edustaa? Vauhti on kovaa, kitara vinkuu, autot menee lujaa, naiset ovat epäuskottavan kauniita(tai silikonisia). Musiikissahan ei ole mitään isoa taiteellista sanomaa, mutta pitääkö toisaalta olla jos puhutaan rokin kuuntelusta? On Elvis, on Bolan, on Zeppelin, on ikuinen Be Bob a Lula, on vain kiihkeä lantiorytmi, levoton ja elinvoimainen, tähän illuusion me kuitenkin hetkittäin haluamme hukkua.

Rokin onttoa historiaa?

Blogikirjoittamiseni yleisin kimmoke on vaikuttua jostain tietystä biisistä, levystä tai artistista, jonka jälkeen on helppo purkaa fiilikset kirjoittamiseen. Näin ollen yleisote tahtoo helposti olla artistia ja hänen hengentuotteitaan ylistävä. Välillä on hyvä myös puuttua erilaisiin musiikillisiin epäkohtiin ja jopa harhaluuloihin, tuoda esiin ei niin mairittelevia musiikillisia pointseja. Pitkän musadiggari-urani yhdeksi suurimmaksi fiaskoksi on osoittautumassa Marc Bolan ja T.Rex! Siis, mitä vittua?

Oikeasti T.Rexin Electric Warrior(71) on rock-klassikko siinä missä muutkin erinomaiset vuodet 1971 älpykät. Mutta herra Bolan bändeineen on julkaissut käsittämättömän määrän silkkaa huttua, luokattoman huonoja biisejä ja kokonaisia albumeja. Tämä huonous tiivistyy Bolanin määkivässä laulutavassa, jos biisissä ei ole mitään potentiaalia, niin tuo laulu ei ainakaan pysty sitä pelastamaan. Vuoden vaihteessa ostin Anttilan musa-alesta jämerän T.Rex vinyylin nimeltään Boogie On. Levy sisältää liveäänitteitä vuosilta 1971-72. Tässä ja nyt voin ilmoittaa, että tuo levy vaihtaa mielellään omistajaa.

Viime vuonna ostin Tampere-talon pienimuotoisista levymessuista T.Rexin The Sliderin(72) seitsemällä eurolla. Sattuu olemaan vielä originaali britti-painos. Samaisella levykojulla pari ulkomaalaista tyyppiä huokailivat: Oh, Slider! Tajusin tehneeni löydön, levy oli myös pakko ostaa, vaikka T.Rex herättää näitä…ööh…tunteita. Levy oli ensi kuulemalta puhdas pettymys, innotonta ja laimeaa meininkiä. Onneksi levyltä löytyy sentään ikiklassikot Metal Guru, Telegram Sam ja Baby Boomerang.



.Tänään löysin kirpparilta T.Rexin ns. ensimmäisen levyn T.Rex(70) vinyylinä kuudella eurolla, sillä ennen T.Rexiähän Bolan julkaisi useita levyjä Tyrannosaurus Rex – nimikkeen alla. Menin siis taas T.Rex halpaan. Levy kuulostaa pääosin kaamealta vaikka se todennäköisesti on originaali brittipainos ja siltä löytyy muutama päteväkin kappale, kuten Beltane Walk ja One Inch Rock.

T.Rex(70) ja The Slider(72) albumit pysyvät vielä toistaiseksi levyhyllyssäni. Pahimman pettymyksen laannuttua ja palattuani tauon The Slideriin, huomaankin yllättäen tykkääväni levystä. Tavallaan harmin paikka, sillä olisin halunnut osoittaa oikeasti jotain pahasti homehtunutta rokin kaanonissa, että suurin osa rokkiväestä olisi ollut sittenkin väärässä!

The Sliderin hyvällä nosteella alan pian diggailemaan näitä varsin kehnohkoja T.Rex-plattoja. Varsin pelottava ja kukkaron päälle käyvä visio. Oli miten oli, tietyt T.Rex ja Bolan-biisit ovat silkkaa murhaa!