Otsikko saattaa olla hivenen halveeraava, sillä tämän tiheän karvoituksen sisältä kampaa helposti nipun laadukkaita biisejä ja albumeja. On synti ja häpeä, että Leon ei ole aiemmin saanut palstatilaa blogissani ja eipä kyllä oikeen missään muuallakaan.
Leon Russell (1942-2016) oli yhdysvaltalainen muusikko/lauluntekijä, joka oli alunperin arvostettu sessiomuusikko muun muassa Jerry Lee Levikselle, Rolling Stonesille ja Glen Campbellille. Ensimmäinen iso hitti Russelin kynästä oli Joe Cockerille tehty Delta Lady. Ensimmäiseltä sooloalbumilta Leon Russell(70) löytyvä A Song for You on The Carpentersin tunnetuksi tekemä.
Russell teki koko 70-luvun svengaavia rock-lättysiä. Ei ihan viiden tähden levyjä, mutta sellaisia mehukkaita kolmen neljän tähden levyjä. Leonin tavaramerkki on pisteliään naukuva laulutyyli, joka yltyy välillä rääkäisyksi. Ensimmäisen albumin lisäksi Leonin parhaimmmistoa ovat albumit: Shelter People (71), Carney (72), bluegrass-levy Hank Wilson's Back (73) ja puhuttelevalla levykannella varustettu: Americana (78). Suomalainen bluesartisti Hannu Lehtola teki kannesta oman mukaelman albumilleen: Siniset Munat (19).
Ilmeinen syy Leon Russellista sauhuamiseen on ulkomailta tilaamani valtava mälli artistin levyjä euron parin polkuhintaan. Russellia originaalissa vinyylimuodossa saa aika halvalla kun pitää silmät auki. Koko tuotanto ei ole vielä hallussa, mutta hyvässä vauhdissa ollaan.
Totuus on tarua ihmeellisempää, sillä olinkin kirjoittanut Russellista jutun hänen poismenonsa yhteydessä vuonna 2016 melkein samalla sisällöllä ja samalla otsikolla :)
Muovi on jatkanut kulkuaan levyhyllyyni, komeroiden kätköihin, ulkovarastoon ja epämääräisiksi kasoiksi pitkin huoneistoni nurkkia. Laitoin itseni kesän loppupuolella osittaiseen nettilevyjenostolakkoon. Hieman turhan hanakasti sormi napautti "Place order" nappia. Tämä lakkoon asettautuminen sai taas kirpparijalkani liikkeelle, sillä mustan muovin kutsua on liki mahdoton välttää. Kirppareilta on tullut raahattua epämääräisiä kasoja ihan laadukkaita musiikkiäänitteitä. Ajattelin tässä esitellä niistä muutaman.
June Tabor: Airs and Graces(76) levystä maksoin sen yhden euron. Varsin mukava löytö kirpputori Silinteristä Tampereelta. Aikansa folk-prinsessa, joka on minulle ollut tähän asti vain aavistuksen omainen nimi korvissani. Junen laulu on häikäisevän kaunista irkkutyylistä folkkia vaikka britti onkin. Levyn biisit ovat enimmäkseen omia ja hyvälaatuisia.
Tom Jones: Reload(99) Tämä on se levy josta löytyy megahitti Sexbomb. Reload on isolla rahalla tehty duettolevy. Yllätyin heti alkuun kuinka kova meininki tällä levyllä on sillä Tompan ja kumppaneiden versiot tunnetuista populaarimusiikin helmistä ovat varsin tyrmäkkäitä, Talking Headsin Burning Down The House sopii yllättävän hyvin Tompan ja Cardigansin Nina Perssonin laulettavaksi. Tom Jones pesee pääsääntöisesti kaikki duettokaverinsa Van Morrisonia lukuunottamatta, jonka murakka ilmaisu nousee samoihin maskuliinisiin lukemiin Tompan laulun kanssa. Mainittakoon, että tällä kertaa on formaattina cd ja hintaa oli kokonaiset 60 senttiä.
Phil Collins: Face Value(81) Kädet ylös kenen mielestä Phil Collinsin musaa tuli aikoinaan vähän liikaa joka tuutista, se soi radioissa, diskoissa, ruotsinlavoilla ym. Aika tuoreessa Phil Collins haastattelussa artisti kokee jonkinmoista syyllisyyttä tästä liiallisesta esilläolostaan 80-luvulla. Onkohan oikeasti syytä? Noh, ehkä sen Another Day In Paradisen soittoa olisi voinut hieman rajoittaa. Face Value on Phil Collinsin eka soololevy ja silkkaa rautaa. Uskokaa minua. Tässä on monipuolinen ja sävykäs levy, jossa on jokunen iso hitti, mutta myös paljon persoonaa ja musiikillista laaja-alaisuutta. Olen viimeisen puolen vuoden aikana hommannut näitä levyjä kolmen kopion verran. Koska halvalla on lähtenyt ja tämä levy edustaa todellista laatua. Mainittakoon myös, että Phil Collinsilta ilmestyy syksyllä omaelämänkerta nimeltään Not Dead Yet. Eli repikää siitä.
Los Lobos: The Neighborhood(90) Edellä mainitulla tamperelaisella kirpputorilla on myyjä joka ei arvota kovin korkealla Los Lobosin tuotantoa. Tämä lähti uudenkarhealla kuosilla eurolla, samoin kuin bändin edellinen levy: By The Light Of The Moon(87). Molemmat ovat vankkoja juurirocklevyjä sinne John Hiatin, John Mellencampin ja ehkä Springsteeninkin suuntaan kallistuvia. The Neighborhood(90) kuulosti pitkään korvissani varsin keskinkertaiselta. Sitten kai kasvoin tai pehmenin hieman, sillä tämä mukavan roots-sävytteinen levy avautui vasta viime vuosina täyteen kukkaansa. Noniin, nyt näitäkin on kaksi, tämä ja aikaisempi irkuista ostettu kanneltaan vähän kulahtanut versio.
The Alarm: Strength(85) ja Change(89) The Alarm on vekkuli bändi, nimittäin yhtyeen levyjä on alelaarit pullollaan ja maksimissaan euron kappalehintaan. Itsekin olen hommannut varsin kivuttomasti bändin ns. kulta-ajan tuotannon, eli levyt: Declaration(84), Strength(87), Eye of the Hurricane(87), Change(89) ja Raw(91). Enkä näistä ole paljoa maksanut. Joo, aina välillä erehdyn ostamaan jonkun bändin levyn kaksoiskappaleen, kun levyt ovat kirppareilla aina niin hyvässä kunnossa. Tähän löytyy ilmeinen ja valitettava syy, sillä luulen,että harva oikeasti kuuntelee ja diggailee näitä levyjä. Minäkin aivan liian vähän, sen myönnän. Levyjä on julkaistu aivan liikaa ottaen huomioon niiden todellinen laatu. Onko The Alarm sitten enimmäkseen paskaa? Noh, onhan se sitä suurimmaksi osaksi. Sellaista väkinäistä Big Countryn ja U2:sen sekoitusta. MUTTA, The Alarmilla on yksi aidosti hyvä levy, se on esikoinen: Declaration(84), jossa on punkahtavaa kiihkoa ja hyviä biisejä, sellaista The Clash goes Springsteen meiningillä. Niin, miksi sitten ostan näitä kehnompia Alarmin levyjä? Joo, ihan mint-kuntoinen vinyyli kera hienon kansitaiteen euron kappalehintaan aiheuttaa aina sen hairahduksen...ja, iso JA..olen kuuntelijana kärsivällinen, jaksan pyöritellä kehnoakin levyä vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Välillä tapahtuu ihmeitäkin, kehno levy osoittautuukin hyväksi, kuten em. Los Lobosin; The Neighborhood(90). Mutta The Alarm, voinko suositella tätä bändiä kellekään, Avautuuko tyylikkäällä kannella siunattu: The Change(89) koskaan? Ehkä tänä iltana? 22.8.2016 Lisäys: Todellakin, The Change albumi on alkanut avautumaan. Ei sittenkään kovin väkinäistä menoa, enemmänkin rootsia ja rentoa, avaraa rokkia. Hyviä biisejä löytyy, kuten Sold Me Down The River, Love Don't Come Easy, Scarlet... Joe Cocker: Cocker(85) ja Unchain My Heart(87). Joe Cockeria ostetaan silloin kun mitään muuta ei kirpparilta löydy. Osittain allekirjoitan tämän puolilevottoman väitteeni. Nämäkin kaksi levyä löytyivät euron kappalehintaan. Yllätyin kuinka hyvin Cockerin ääni kulkee näillä levyillä. Hitit You Can Leave Your Hat On ja Unchain My Heart puhuvat puolestaan, mutta hyvin rullaavat muutkin "coverveisut". Niin, Joe Cocker ei ole paljon itse biisejä tehnyt, paitsi ihan uran alkuvaiheessa. Cocker on jollain tavalla verrattavissa edellä mainittuun Jonesin Tomppaan, molemmat ovat tulkkeja, eivät biisintekijöitä. Aika lailla samaa vuosikertaakin, Tomppa ehkä vuoden pari vanhempi. Hieman on jäänyt harmittamaan kun ei tullut koskaan lähdettyä Joe Cockeria keikalle katsomaan, Suomessakin hän kerkesi vierailemaan useaan otteeseen.
Black: Wonderful Life(87) Tämän jutun viimeinen euron löytöni on jo edesmenneen Blackin, eli Colin Vearncomben popklassikko Wonderful Life(87). Niin, Colin Vearncombe kuoli tämän vuoden tammikuussa traagisesti auto-onnettomuudessa, luulen että se meni aika monelta ohi, koska noihin aikoihin viikatemies vieraili aika tiuhaan rockpiireissä. Artisti nimeltään Black on paljon muutakin kuin inhottava korvamato Wonderful Life, 80-luvun itkettävimpiä hituteita ja ennen kaikkea sen takia, koska itse oli herkässä teini-iässä ja aika ulkopuolella kun kyse oli hitaiden tanssimisesta tyttöjen kanssa. Black teki uransa alkupuolella neljä laadukasta albumia, edellä mainitun Wonderful Lifen lisäksi albumit Comedy(88), Black(91) ja Are We Having Fun Yet(93). Blackin hissuttelevat biisit jäävät helposti taustamusiikiksi, mutta päämäärätietoinen kuuntelu on avannut Blackin tuotannon herkkään kukkaansa. Suosittelen erityisesti kakkosalbumia Comedy(88) joka on mielestäni tämän musiikkityylin omanlainen täydellistymä. Niin, tietenkin jos pidät tällaisesta kasaripopista, jonka lähimmät vertailukohdat löytyvät bändeistä: Prefab Sprout, ABC ja Deacon Blue. Tässä näyte Comedy(88) levyltä, kasarisiirappia parhaimmillaan...tai pahimmillaan:
Usein, valitettavan usein, hienokin poppisalbumi hautautuu kiireisen aikamme alle. Muistamme hämärästi, tuliks se David Bowien comeback-levy vuosi sitten? Eikun siitä on jo yli kaksi vuotta. Paul Simonhan julkaisi juuri albumin? Joo, vuonna 2011. No ainakin Kate Bushilta tuli se hieno joulualbumi viime jouluna. Vai oliks se vuonna 2011?
Penteleen kiirehtivä aikamme, ihan syyttä suotta unohtelet kelpoja helmiä ruuhkaisen elontiemme ojanpientareelle. Olisiko syytä kerätä muoviroskat pois pientareelta ja tajuta mitä liki koskemattomia helmiä hautautuu helposti aina uuden kevään humuksen alle. Aloitetaan Paul Simonista. Tosiaankin albumi So Beautiful, or So What(11) ilmestyi jo viisi vuotta sitten. Varsin ketterä, hieman Graceland(86) tyyppinen albumi lievin afrikkalaisrytmein, yhtäkaikki omillaan seisova timantinkova suoritus pitkän linjan veteraanilta, Dylanin ikänestorilta(vm.1941).
David Bowien paluualbumia The Next Day(13) tervehdittiin isolla kädellä musiikkimediassa ja aika laajalti se todettiin hyväksi albumiksi. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut, niin voitaneen antaa jo lopullinen arvio albumille. Edelleen sanoisin, että levy on aika väkevä. Asettuu luontevasti jonnekin Lodgerin(79) ja Heathenin(02) välimaastoon. Ei mitään välittömästi kolahtavia Bowie-hittejä, mutta useita hienoja aikaa kestäviä biisejä, kuten Love is lost, Where are we now ja upea lopetusbiisi Heat. Niin ja tietenkin yksi hieno Morrissey-cover: You feel so lonely you could die.
Ysärin alun ns. laadukkaista indierockbändeistä The House of Love teki hienon paluun albumilla: She Paints Words in Red(13). The House of Love kilpaili aikoinaan laadukkuusmittarilla varsin tasaväkisesti Stone Rosesin ja Happy Mondaysin kanssa. Esikoisalbumi TheHouse of Love(88) tyrmäkkään Christine - singlen kera on yksi britti-indien mahtisuorituksia. Eipä tässä paluu-albumissakaan mitään moittimista, kypsä ja hieno kuuntelualbumi.
Viime vuonna kuolleen Joe Cockerin viimeisin studioalbumi Fire it Up(12) on myös aika tymäkkä paketti. Laulu toimii edelleen. The Strokesin edellistä Comedown Machine(13) albumia pidettiin yleisesti hienona laadunkohotuksena. Itsestäni albumi on hieman tylsä ja turhanpäiväinen, sen sijaan edellinen albumi: Angles(11) on yllättävän kova, pitäen sisällään The Strokesin uran parhaita biisejä: Machu Pichu ja Under Cover of Darkness. Entäs Julian Casablancasin soolot, onko niistä mihinkään? Jostain syystä pidän tästä uusimmasta taiderokkiin flirttailevasta Julian Casablancas + The Voidz virityksestä ja albumista: Tyranny(14).
Kate Bushin umpiylistettyyn 50 Words from Snow(11) en ole täysin päässyt sisällä. Useita pitkiä biisejä, ehkä ilman minkäänlaista johtoajatusta, toisten mielestä vahvaa ja rohkeaa Kate Bush - tuotantoa. Kaiken lisäksi levyn soundi on aika paska, en tiedä mikä siinä on mennyt vikaan. Mutta joo, kyllähän näissä pitkissä biiseissä on oma hieno tunnelmansa, kuten kappaleessa: Misty.
Henkilökohtaisella musa-asteikolla korkeaa sijaa pitävä Paddy McAloonin johtama Prefab Sprout teki pari vuotta sitten yllättävän ja odotetun paluualbumin: Crimson + Red(13). Ehkäpä aivan tolkuttoman hieno poppislevy, joka ansaitusti noteerattiin myös suomalaisessa musamediassa. Levy on täynnä hienoja poppisbiisejä, kuten tämä jopa majesteettinen Adolesence.
Paul McCartneykin suoltaa ehkä vähän liian tiuhaan lättyjä ollakseen jo niin vanha ja niin Beatle. Itsellänikin meni edellinen New(13) aikalailla ohitse. Lievähkö spotikka-kuuntelu paljastaa myös tämän olevan varsin laatuisan albumin. Päätetään katsaus ihan uuteen albumiin, nimittäin Brian Wilsonin: No Pier Pressure(15) plattaan. Toivon, että tämä albumi saa minulta kosolti kuunteluaikaa. Noh, ainakin postimies on sen tuomassa jossain vaiheessa. Haistan, että levyn lopettava The Last Song on nimensä mukainen, eli mahdollisesti Brianin viimeinen levytyskappale!? Ohessa spotikkalinkit ja maistiaisia edellä mainituilta levyiltä kera parin bonusbiisin.
