Daniel Romano's Outfit - Too Hot To Sleep

Ikisuosikkini, kanadalainen elohopea, Daniel Romano on julkaissut juuri uuden, noin  kahdennenkymmenennen studioalbumin. Romano aloitti uran kantrilaulajana ja loi ihan menestyksekästä uraa jenkeissä, ainakin mitä voin näiden kantribiisien striimausmääristä perustella. Vuonna 2016 julkaistu Romanon  Mosey (16) albumi laajensi musiikillista palettiaan enemmän rokin suuntaan. Tuo levy oli ensikosketukseni artistiin ja samana vuonna näin Romanon onnekkaasti Tampereella klubikeikalla. Ohessa bloggaus tuosta illasta: Subterranean Homesick Hounds: Daniel Romano. Klubi. Tampere. 30.6.2016

Korona-aikana Romano äityi erityisen tuotteliaaksi, saldona oli kymmenen julkaisua, joista suurin osa kokopitkiä studioalbumeja. Koronavuoden 2020 sadon helmi on ehdottomasti: Vision of The Higher Dream (20), jota olen auliisti kehunut tässäkin blogissa aiemmin: Subterranean Homesick Hounds: Daniel Romano's Outfit - Okay Wow

Jotta tämä kirjoitus ei olisi pelkkää viittailua aiempiin bloggauksiini, niin otetaan käsittelyyn Romanon ja Outfit bändinsä uunituore rieska: Too Hot To Sleep (24). Edellisestä La Luna (22) teema-albumista oli kulunut peräti puolitoista vuotta, joka Romanon asteikolla on varsin pitkä julkaisutauko. Toki viime vuonna julkaistiin muutama ns.arkistojen aarre vinyyli, mutta se on taas oma tarinansa.

Too Hot To Sleep (24) poikkeaa aikaisemmista Romanon soololevyistä siinä, että tämä uutukainen on täyttä rokkia alusta loppuun. Vähän punkahtava, sopivan rosoinen, riittävän melodinen ja erittäin tiukalla otteella soitettu levy suorastaan huutaa kuulemaan nämä kappaleet livenä. Sellainen tilaisuus tulee marraskuun alussa Tavastia-klubilla Helsingissä. Bändin keikkakalenterissa näyttää olevan viikko löysää ennen seuraavaa, niin voisi kuvitella, että keikkapäiviä vielä lisätään tuonnempana, ehkä Turku ja Tampere!?

Vähän yli 27 minuuttisesta uutuuslevystä ei löydy heikkoja lenkkejä. Kymmenen biisin kokonaisuus rokkaa oikein kunnolla. You Can Steal My Kiss lyö heti luun kurkkuun, nyt mennään eikä meinata. Kakkosbiisi Where's Paradise on vielä rullaavampi kuin eka ja tuo keskiöön Danielin veljen, Ian Romanon huikean rumputyöskentelyn. Vaikka paketti on tiukka ja punkahtava, se sallii myös löysempää rollausta. State of Nature on juuri sellainen keskitempoinen, karismaattinen kappale, jota tekisi mieli verrata johonkin muuhun artistiin, mutta mieleen ei tule yhtäkään. Biisin loppupuolella kappale kiihdyttää tahtiaan ja muuttaa sen paremmaksi.

All Oh Thee Above on rivakka ja hivenen erikoinen kaahaus. Vaikka biisit ovat pinnaltaan rokkibiisejä ja yhdessä soiton helmiä, niin pinnan alla kuplii monenlaisia vaikutteita, jotka nostavat ne ylös tavanomaisuuden vaarasta. Tämä kappale on juuri sellainen, kiehtova ja mukaansa tempaava, josta ei täysin ota selvää. A-puolen päättää kiivas That's Too Rich, joka kellottuu aikaan 1,23. Vaikka kappale on lyhyt ja nopeatempoinen, niin sen keskellä saadaan upotettua hidastempoisempi osio. Tämä ja seuraava kappale Chatter on jälleen täynnä Ian Romanon kiivasta rummutusta, jota pitäisin varsin keskeisenä levyn yleissoundin tekijänä.

Levyn pilottisinkku Field Of Ruins on tutunkuuloista powerpop-Romanoa, joka potkii edelleen punkisti eteenpäin, levyn yleisilmeestä kiinni pitäen. Kappaleesta on julkaistu myös hauska video, jossa Daniel poseeraa hämmentävässä "kirjastotätilookissa". Daniel Romanon back-kataloogista löytyy iso liuta vaikuttavia ja osittain hämmentäviäkin videoita, artistin taiteellinen näkemys laajenee helposti videoilmaisun ja kuvataiteenkin puolelle. Levyn loppupuolen kappaleista You Saw Me In Sunshine on mukavaa keinuntaa ja levyn nimikappale jatkaa samalla vähän rauhallisemmalla linjalla. Loppuun säästetty Generation End tekee ehkä kaikista suurimman vaikutuksen. Kappale on silkkaa 70-lukuista powerpoppia punkilla twistillä. 

Käsissä tiukka ja varsin kuunneltava levy. Romanon levyt ovat usein aika täyteen ahdetun kuuloisia, vaikka se ei välttämättä ole koko totuus, vaan enempi havainto hyvin voimakkaasta ja pidättelemättömästä soittamisen ja ennen kaikkea laulamisen intensiteetistä. Tällä levyllä, tämä joskus aika hengästyttävä intensiteetti, on hyvässä tasapainossa riittävän vaihtelevan ja rennosti rokkaavan materiaalin kanssa. Levy menee Romanon listalla ehkä jopa Top 5:seen, joka on tämän fanin suusta sanottuna paljon.

Daniel Romano's Outfit - Cobra Poems

Salamaakin nopeampi kanadalaisartisti Daniel Romano julkaisee kokopitkiä folk/rocklevyjä useita vuodessa.  Cobra Poems (21) on kolmas Romano-levy tänä vuonna. Talvella ilmestyi hivenen epätasainen Kissing The Foe (21) ja keväällä livealbumi: Fully Plugged In (21). Viime vuonna Daniel Romanolta ja hänen eri kokoonpanoiltaan ilmestyi yhteensä kymmenen levyä. Että tällainen tapaus. Itseasiassa koronan puraistessa eka kertaa kunnolla talvella 2020, Romano pisti niin sanotusti haisemaan. Levyt seurasivat toisiaan aina pitkälle syksyyn asti. Suurin osa julkaisusta tuli bandcampin kautta, eikä fyysisessä muodossa. Kaksi viime vuoden levyistä puristettiin vinyylilevyiksi: livealbumi Okay Wow(20) ja artistin parhaimmistoon kuuluva: How III Thy World is Ordered (21). 

Kieltämättä laatu on hivenen kärsinyt julkaisujen paljoudessa. Monet näistä bandcamp-levyistä ovat aika epätasaisia kokonaisuuksia, vaikkakin pitävät paljon helmiä sisällään. Etenkin viime syksyn vain bandcampista löytyvä Todd Rundgrenin tuotantoa muistuttava White Flag (20) on vahva kokonaisuus. Voittopuolisesti laatukriteeristö on toiminut, kaikki julkaistut äänitteet ovat ansainneet (ainakin osittain) paikkansa ja parhaimmat niistä Romano on tajunnut julkaista vinyylinä.

Tullaan peruskysymyksen äärelle: vaan ketä kiinnostaa tällainen Dylan-tyylinen folk/rock? Blogissani sauhuan niin usein Romanon levyistä, varmaan useimpien mielestä kyllästymiseenkin asti. Daniel Romano edustaa minulle musanörtin unelma-artistia, kaveria joka on luovassa ja vitaalisessa vaiheessa omaa uraansa, julkaisee sellaisia levyjä jotka myötäilevät isosti omia musiikillisia kiinnostuksen kohteitaan. Mikä on ilahduttavampaa kuin aina uusi neljänkymmenen minuutin rokkilättynen itselle tutusta rock-genrestä.

Cobra Poems (21) on hyvä jatke Romanon uralle. Alkukesästä julkaistu sinkkulohkaisu Nocturne Child oli T.Rex-tyyppinen tarttuva poppis, mutta se ei kerro koko tarinaa levystä. Cobra Poems on ilahduttavan monipuolinen kappalekokonaisuus, tällä kertaa on poissa Romanolle ominainen liiallinen vimmaisuus puskea eetteriin, aika paljon toisiaan muistuttavia biisejä. Nyt on maltettu valita levylle sopivan erilaisia kappaleita, kuten rootsisti kiemurteleva ja loppuaan kohti kasvava Holy Trumpeteer. Toisaalta esimerkiksi Animals Above Our Town on hyvin tunnistettava Daniel Romano powerpoppis, samantyylisiä olen kuullut ainakin puolen tusinan verran. Mutta biisi potkii kyllä hyvin. 

Kappaleissa Motions ja Tears Through a Sunrise vokaalivastuu jaetaan Oufitin Julianna Riolinolle. Naisääni tuo mukavaa vaihtelua Romanon tunnistettavalla ja välillä hivenen rasittavalle nasaalille. Baby if We Stick It Out on taas yksi rouheinen rokki, joka miellyttää korvaani. Outfitin yhteissoitto pelaa kautta linjan mainiosti. Soitinarsenaali on monipuolinen ja musikantit osaavat hommansa. Kappaleista kuulee, että yhdessä on soitettu pitemmän aikaa. 38 minuutin levy loppuu erilaiseen ja vähän erikoiseen kappaleeseen: Camera Varda, joka ei oikein asetu mihinkään musakategoriaan, mutta toisaalta pitää sisällään vaikutteita laajalla spektrillä aina rokista kansanmusiikkiin.

Olen tilannut levystä vinyyliversion ja näin ollen pyrin olla kuuntelematta levyä Spotikasta puhki. Ainakin edelliset Romano-levyt ovat kestäneet hyvin aikaa, etenkin niiden paljouden vuoksi, aina löytyy makoisaa lisäkuunneltavaa. Uutukaisesta teen varovaisen ennustuksen: tämä saattaa olla Romanon ura vahvin albumi. Toivon niin.

https://www.youtube.com/watch?v=Vlkq53sK2co

Daniel Romano's Outfit - Okay Wow

Kanadalainen Daniel Romano loi lupaavaa kantriuraa vielä viitisen vuotta sitten, jolloin hän kolmella muotovaliolla kantrialbumillaan haali itselleen laajan fanijoukon. Sleep Beneath The Willow(11), Come Cry With Me(13) ja If I've Only One Time Askin'(15) ovat kaikki täyttä laatutavaraa.

Suunnanmuutos tapahtui Mosey(16) levyllä, joka järkytti vanhaa fanijoukkoa. Youtuben kommenttikentästä löytyy paljon puhuvia ja närkästyneitä kommentteja näistä "Dylan-outtakeista", miksi vanhat fanit uusia kappaleita nimittivät. Tämä monipuolinen ja kieltämättä Dylan-vaikutteinen Mosey(16) sai minut kiinnostumaan Romanosta. Riemukas poppis Valeri Leon avaa levyn mainiosti, kun biisit I Had To Hide Your Poem In a Song ja Hunger is A Dream You Die In edustavat levyn eeppisempää puolta.

Moseyta seurasi vielä tiukempi ja energisempi rocklevy: Modern Pressure(17). Tästä tahti vaan kiihtyi, sillä jo seuraavan vuoden alussa Romano jakoi Bandcampin kautta peräti kaksi uutta studioalbumia nimeltään Nerveless(18) ja Human Touch(18). Levyt olivat vain hetken jaossa, kunnes ne katosivat eetteristä ja nyt niitä kuulee ainoastaan Youtuben kautta. Vielä saman vuoden syksyksi ilmestyi akustinen: Finally Free(18), joka sisältää useita hienoja kappaleita, kuten Empty Husk ja All The Reaching trims. Viime vuosi menikin keikkaillessa ja ilman julkaisuja, lukuun ottamatta Romanon punkbändin Ancient Shapesin levyä: A Flower That Wouldn't Bloom(19). 

Tämän hengästyttävän julkaisutahdin lisäksi Romano näyttää olevan enimmäkseen kiertueella(useimmiten Skandinaviassa) ja pykää näitä levyjään varsin nopeaan tahtiin. Onko nopeus yhtä kuin huono musiikillinen laatu? Ei välttämättä. Romanon kehityskaari kantriartistista nopeasti muuntautuvaksi indieartistiksi on ollut vaikuttava, vaikka tylsimmillään tämä todellakin kuulostaa vähän "jämä-Dylanilta", runollista tajunnanvirtaa ja nasaalia lauluilmaisua tulee riittävissä määrin.

Hetken ajattelin, että Romanon "julkaisutauko" voisi kestää hivenen pitempään, mutta eipä mennyt aikaakaan kun tuli korona ja artistitkin pakotettiin neljän seinän sisään. Romano katkaisi nopeasti karanteeninsa jakamalla kotisivuillaan taas uuden albumin Visions of The Higher Dream(20) jonka hinnan fanit saivat itse määritellä. Todella mieluista yllätys, etenkin koska kehityskaari on yhä nouseva. Tosin nyt ollaan musiikillisten vaikutteiden puolesta aika paljon Desire(76) levyn aikaisessa Dylanissa, mutta hyvällä ja modernilla tavalla. Rakenteellisesti yllättävä Where May I Take My Rest on hyvä avauskappale. I Cannot Be More Lonely jatkaa laadukkaasti ja musiikillisesti on taas sukellettu uusille vesille. Hälyisä torvisektio tuo biisiin hyvän säväyksen. Todellinen helmi on levyn neljäs kappale Lilac About Thy Crown, joka on silkkaa...Dylania. Niin, tämä biisi olisi voinut olla Street Legalin(78) parhaimmistoa.

Paljon puhaltimia ja hyvää musiikillista makua ilmentävä levy hivelee omia korviani, se on lähellä omia kuuntelutottumuksiani. Onko niin, että tämä tietynlainen tuttuus helpottaa levyyn tutustumista? En yritä väittää, että kovinkaan aktiivisesti etsisin täysin uudenlaista rockilmaisua(voiko sellaista edes olla), vanhat ainekset riittävät, jos keitos on muutenkin tehty riittävällä intohimolla ja kappaleissa on riittävästi tarttumapintaa. Daniel Romano uusi levy on tehty tutuista aineksista, mutta musiikillinen miksaus on riemukas ja osin yllättäväkin. Levyn loppupuolelta löytyvä Nothing Is Still(In Shaken Heart) yllättää oudolla kertosäkeellään, menevä biisi kyykkää ja melkein pysähtyy kertosäkeessä parin epävireisen viulusävelen kera. Tämä levy on vielä noin viikon jaossa Daniel Romanon bandcamp-sivuilla. Kannattaa käydä lataamassa vielä kun kerkee.

Daniel Romanon julkaisukevään täydentää tänään ilmestynyt reipas livelevy: Okay Wow(20), joka on äänitetty enimmäkseen Skandinavian kiertueen aikana. Tällä kiertueella Romano ei käynyt Suomessa, toisin kuin vajaa neljä vuotta sitten, jolloin pääsin todistamaan Romanon yllätyskeikkaa Tampereella Klubilla. Ohessa bloggaukseni tältä keikalta: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html

Uusi livelevy on vasta kuuntelun alla. Se on virallinen julkaisu ja näin ollen löytyy spotikasta sekä myös fyysisinä äänitteinä. Nautiskeltavaa riittää pitkäksi aikaa. On hienoa, että tämä pidäkkeetön livetunnelma saatiin vangittua kuin muistoksi, toisesta pelottomasta maailmasta. Mitä tapahtuu kun musiikki palaa klubeihin ja isommillekin esiintymislavoille. Uskaltaako artistit antaa kaikkensa muiden ihmisten edessä, vai saako koronan uhka ja sitä kautta nämä eristäytymisen madonluvut meidät kaikkinensa aremmiksi. Ehkä pelkoni on aiheeton. Nyt nautin livemusasta turvallisen välimatkan päästä, levyltä ja livestriimeistä.

Daniel Romano - Finally Free

Täysin vapaana ja valtoimenaan Romanon poika esiintyi loppuvuodesta ilmestyneellä levyllään: Finally Free(18). Alkuvuodesta artisti julkaisi bandcampin kautta kaksi albumia: Human Touch(18) ja Nerveless(18), jotka olivat hetken jaossa kunnes ne katosivat kyseisestä suoratoistopalvelusta. AIka tuotteliaasta artistista on kyse.

Finally Free on esteettisesti hieno musiikkitaideteos. Kannessa on vauhdikas pärstäkuva artistista ja takakantta koristaa runo nimeltään: Notes From The Author. Levyn sisältä löytyy hieno värijuliste ja biisien sanat on painettuina julisteen taakse. Collection of Poems In The Language of Love lukee mahtipontisesti biisien sanojen yllä. Ulkoasua on selkeästi mietitty ja vedetty ehkä tarkoituksellakin vähän yli.

Levy alkaa hienovaraisesti kasvavalla Empty Husk kaunokilla johon ilmestyessään ihastuin välittömästi. Levyn seuraava kappale All The Reaching Trims jatkaa samaa laadukasta ja mietteliästä folklinjaa. Taika kestää vielä neljänteen kappaleeseen Celestial Manis asti, joka saattaa mystisessä juhlavuudessaan olla kenties levyn paras kappale. Tämän jälkeen kuulijan korva alkaa puutumaan ja muistikuvat ohitse lipuvista rauhallisista folkralleista ovat vähäiset. Asiaa ei auta Romanon mäkättäväksi äityvä laulusoundi. Ehkä liikaa yritystä, liikaa jotain, liian vähän rauhan tunnetta vaikka kappalemateriaali lähes kauttaaltaan hidastempoista.

Levy kääntyy loistavasta alusta huolimatta pettymyksen puolelle. Romanon viime vuonna ilmestynyt Modern Pressure(17) oli rokkaavampi ja biisillisesti vahvempi levy kuin tämä uutukainen. Daniel Romanon tuotannon tähänastiset helmet ovat puhdas kantrirocklevy: If I've Only One Time Askin' (15) ja ehkä Romanon uran monipuolisin ja kunnianhimoisin tekele: Mosey(16). Tämän levyn vinyyliversion kylkiäisenä tuli myös Romanon punkbändin Ancient Shapesin varsin toimiva cd-levy.

Finally Free on pettymyksestä huolimatta ihan kelvollista musiikkia ja voi olettaa, että Romano ei ole vielä sanonut lopullista sanaa musiikin kentällä. Tuotteliaisuudessaan Romano vertautuu Ryan Adamsiin, toiseen kantrirock-artistiin. Romano erottuu Adamsista monipuolisuudellaan, sivupoluille uskalletaan mennä ja artistikuva on ollut koko ajan venytystilassa. Seuraavaa inkarnaatiota odotellessa. Tässäpä tuo mainitsemani uuden levyn pätevä Empty Husk. Danielin videotaide ja räikeähkö vaatteilla koreilu on oma lukunsa, josta voi olla montaa mieltä.

Blogistani löytyy myös arvio Daniel Romanon keikasta Tampereen Klubilta vuodelta 2016:
http://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html