Kadonneet popklassikot - Electronic

On mukava huomata, että vinyyli voi tuoda lisäarvoa myös elektropohjaiselle musiikille. Satunnaisella kirpparireissullani silmiin osui yllättävä vinyylialbumi, Electronicin samanniminen albumi: Electronic(91). Mukaanhan se tietenkin lähti 10 euron sopuhintaan. Ostin samaisen levyn ceedeenä jo sen ilmestymisvuonna. Levy on mielestäni yksi ehjimpiä tällaisia elektropopin helmiä. Electronic on yhtä kuin New Orderin laulaja Bernard Sumner ja ex-Smiths kitaristi Johnny Marr, eli aikansa superkokoonpano.

Vuonna 1991 kuuntelin levyä tolkuttomasti. Levyn hankintaa vaikutti varmasti jo vuoden 1989 lopulla julkaistu lupaava maistiaisinkku: Getting Away With It ja musiikkilehti Rumbassa 13/91 julkaistu ylistävä levyarvio nimeltään: Täydellinen avioliitto. Tässä arviossa toimittaja Markku Suihkonen antaa levylle täydet pisteet ja toteaa, "että on tavallaan aika surullista, että muusikot ylittävät itsensä jo debyyttialbumilla, sillä jatkon on pakko olla huonompaa". Suihkonen ennusti aivan oikein, jatko oli huonompaa. Seuraavan vuoden Disapppointed irto-sinkku toimi vielä komeasti, mutta kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä albumia: Raise The Pressure(96) ja Twisted Tenderness(99) eivät yltäneet esikoisen loistoon.

Miksi sitten tämä Electronic(91) on niin erinomainen albumi? Ensiksi epäilen, että albumin soundit eivät kestäisi nykyisin päivänvaloa? Ollaan kuitenkin sellaisen ohkaisen kasarisoundin kanssa tekemisissä. Omaa korvaani tämä soundi miellyttää tavattomasti. En tiedä mitä nostalgiaan sukeltamista on ilmassa, kun juuri tällaiset soundit ja oman nuoruuden levyt miellyttävät näinä päivinä tavattomasti. Helppo vastaus tähän on tietenkin se, että näinhän käy vanhetessa, ei jaksa innostua enää uudesta ja ylistää vanhan musiikin hienoutta. Eräskin kansamme virallinen räyhähenki muistaa muistuttaa vilkkaissa facebook-päivityksissään kuinka hyvää musaa tehtiin ennen. Niin, voisinko olla tässä suhteessa jotenkin edistyksellisempi ja voimakkaammin kicksejä nykymusasta saava. Tuskimpa.

Aikoinaan albumia arvostettiin nimenomaan Johnny Marrin älykkäästä konemusaan ujutetusta kitarasoundista. Kieltämättä Marrin kitarasiivut tuovat levyyn uutta ulottuvuutta. Biisit itsessään ovat kestäviä pieniä popklassikoita, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa(jos arvioni objektiivisuuteen uskotte?), levyssä ei ole heikkoja lenkkejä, biisit ja kokonaisuus toimii. Erityisen hienoa levyssä on sen ylväät suvantokohdat, instrumentaali Soviet ja lopun ylväs Some Distant Memory. Etenkin jälkimmäisessä on jotain ainutlaatuista ylväyttä, vieläkin niskakarvat värähtää biisin loppunostatuksessa.

Sittemmin sekä Bernard Sumnerin ura New Orderissa, että Johnny Marrin vierailut laatuartistien oikeana kätenä eivät ole synnyttäneet näin ehjää albumikokonaisuutta, lukuunottamatta The The: Dusk(93) albumia, josa Marrin poika näytti taas kyntensä. Todellakin, vinyylinä tämä levy soi vielä sävykkäämmin. Empä olisi uskonut, että konepohjainen musiikki saa näin paljon lisäarvoa vinyylisoundista.

Kun Rumba osti Soundin ja minä Rumban...vuonna 1988.

Viime aikoina olen puoliksi huolissaan seurannut näitä suomalaisten musalehtien yhtymisiä. Ensiksi muun muassa Rumban omistava Pop Media osti Soundin ja vähän tämän jälkeen Rytmi sulautettin osaksi Soundia. Väitettiin, että Soundi säilyttää olemassa olevan linjansa. Noh, heti tämän jälkeen Soundissa oli juttu Robinista ja Juntusen legendaariset sarjakuvat lakkautettiin. Sinänsä Soundista löytyy vielä hienoja henkilöhaastatteluja, kuten viime numerossa oli iso juttu Remusta ja tulevassa marraskuun numerosta löytyy ennakkotietojen mukaan iso Dave Lindholm - juttu. Oli miten oli, muuttuuko sisältö liikaa, kärsiikö lehden journalistinen taso oleellisesti, kun kyse on tietenkin resurssien pienentämisestä, ei näillä hommilla enää rahoiksi lyödä, pitää olla jotain tarpeeksi myyvää, jotta edes jollain tapaa pinnan yläpuolella. Hyvä, että sentään on vielä suomalaisia musiikkilehtiä. Ei tämä niin itsestäänselvää ole. Eikä pidä unohtaa ilmaisjakelulehteä Sue, joka on porskuttanut jo kymmenisen vuotta ihan hyvällä.

Joka tapauksessa olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti sekä Soundin, että Rumban nettisivuja. Asianmukaista yhdentymistä on tapahtunut, Soundi on saanut Pop Median puoleltä vähän vilkkautta musauutisten päivitykseen ja Rumba on alkanut tonkimaan Soundin tavoin juttuarkistojen helmiä nettisivuilleen. Aika vasta oli metka Peitsamon kirjoitus vuoden 1989 Rumbasta. Näihin aikoihin aloin myös miettiä, että missäs ne aikoinaan ostamani ja tilaamani 80-90-luvun Rumbat oikein ovat? Sieltähän ne ulkovarastosta löytyvät. Tätä epämääräistä ja kosteudelle altista säilytysaikaa oli kestänyt jo melkein 20 vuotta. Olin varma, että tämä aikaa uhmannut pahvilaatikko pitää sisällään hiirten nakertamia ja kosteuden kellastamia Rumbia. Kas kummaa, lehdethän olivat ihan luettavassa kunnossa, yhtään hiiren papanaa ja tai jotain ajan tuomaa lietettä en löytänyt lehtien välistä.

Lähdin tietenkin sillä ajatuksella lukemaan näitä yli 20 vuotta vanhoja lehtiä, että kylläpäs ennen tehtiinkin hyvää rockjournalismia ja toimittajat saivat siitä ihan asiallisen korvauksenkin. En oikeasti tiedä oliko näin? Esimerkiksi vuonna 1988 elettiin vielä pulleita aikoja Suomessa, kasinotalous-kupla ei ollut vielä täysin puhjennut ja 90-luvun musertavaan lamaan oli vielä pari vuotta aikaa. Kieltämättä nämä vanhat lehdet ovat aikamoisia runsauden ja innostuksen sarvia. Tämä sanomalehtimuotoinen Rumba pitää sisällään alusta loppuun touhukasta asiaa musiikista. On kaikenmaailman listoja, oikeita hittilistoja, toimittajien hämäriä best of - listoja, runsaasti ulkomaan starbojen haastatteluja, todella pitkiäkin juttuja, muhkeita levyarvioita, aloittelevien toimittaja- ja kirjailijalupausten huuruhenkisiä levyarvioita. Esimerkiksi juuri Rumban kautta löysin Kari Hotakaisen. Kiinnostuin Hotakaisen tekemistä levyarvioista ja tästä innoittuneena lainasin kirjastosta Hotakaisen ensimmäisen romaanin Buster Keatonin. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen käyntikortti suomalaiseen nykyproosaan. Kiitos Rumban!

Rumban kautta sikisi tajuntaani merkittäviä rockkynäilijöitä, kuten Antti Isokangas, Ilkka Mattila, Axa Sorjanen, Virve Valli, Bluk ja Roo Ketvel. Viimeksi mainittu edusti Rumban luovempaa linjaa, Ketvelin haastattelut ja levyarviot olivat ihan omaa luokkaansa, tavallaan tajunnanvirtamaisia proosateoksia, jossa fokus ei välttämättä ollut kovin tiukkaan itse kohteessa. Tuolloin Ketvelin kirjoitukset lähinnä ärsyttivät, näin jälkeinpäin luettuna ne ovat varsin hulppeita sanataiteen näyttöjä, kuten ote legendaarisesta Shadowplayn haastattelusta:
"Shadowplay, sanon sen jo kärkeen, mutta jo seuraavassa olen varma. Olen partakone. Kaksikkoterä, joka etsii vastauksia kysymykseen Shadowplay? Tarkastella nurin (koko yhtye? Ei! Ei!, sen kieltää ainoa vakaumukseni; poikkajoukkojen vastainen) kaksi kantavaa pilaria. Erikseen. "
Pari vuotta sitten pyörittelin käsissäni Roo Ketvelin runokokoelmaa: Toisin (91), joka oli todella taiteellista kamaa, sanat ja kirjaimet olivat ihan miten päin sattuu. Toisaalta harmitti, kun jätin kirjasen ostamatta.

Voin rehellisesti tunnustaa, että nimenomaan Rumban ja Soundin vauhdikkaat musajutut ovat ehkä eniten vaikuttaneet omaan kirjoitustyyliini. Näiden lennokkaiden levyarvioiden kautta uskaltauduin itsekin rikkomaan ilmaisun rajoja ja kehittelemään ihan uusia ilmauksia (jotka tosin saattavat löytyä niista Rumban legendaarista rock-kritiikeistä). Tämä musiikkilehtien vankasti luettu pääoma on vaikuttunut paljolti siihen, että haluaa itsekin kirjoittaa musasta, edes näin pienimuotoisesti.

Vaikka mielelläni heittäisin kritiikin nykyisen rockjournalismin heikkoon lihaan, niin on tunnustettava, että uusi tabloidi-muotoinen Rumba on tavallaan aika onnistunut. Rumba ei edes yritä tavoitella sitä entisaikojen musajuttujen- ja kritiikkien runsautta (tai nettitarjonnan runsautta). Fokusta kohdennettu voimakkaasti suomalaista nykymusaa kohden, lehdestä löytyy paljon pitkiä ja hyvin kirjoitettuja juttuja. Pitkiä ja pitempiä juttuja löytyi ennenkin, mutta näkisin että jutut ovat nykyisin huolellisemmin kirjoitettuja. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Rumbakin heijastaa osittain tätä konservatiivista ja talousongelmien kanssa kamppailevaa nykyaikaa, ollaan vähän peloissaan ja aloillaan, musajutuissakaan ei revitellä niin paljon kuin tuolloin 80-luvun viimeisinä pulleina vuosina.

Mitä itse eniten toivoo, olisi jonkin rönsyilevän Underground-musalehden syntymistä. Ehkä sellaisia lehtiä löytyykin, eikä niitä huomaa, koska on jämähtänyt noihin 80-luvun viimeisiin vuosiin, jolloin musassa oli paljon henkilökohtaista ja neitseellistä arvoa. Onhan kyse aina nuorisolehdistä, että ehkä pitää antaa sen uus-Soundin kiltisti kolahdella postiluukkuun ja ostaa aina uusin Uncut  lehtipisteestä, tää on sitä turvallista ja nostalgiahakuista setärockenrollia, joissa välillä kierrätetään vanhoja musajuttuja, eli jonkinasteista retrorockjournalismia.

Pienenä summauksena sanottakoon, että näitä kasari-Rumbia on erittäin mukava pöyhiä, kuin lukisi uudestaan omaa nuoruuttaan, mitä silloin oikeasti tapahtui, mitä itseltä jäi huomaamatta? Paljonkin, kuten lukuisat lennokkaat rockkritiikit joita nämä vienosti ulkovarastolle tuoksahtavat lehdet tulvivat. Niin ja se vuosi 1988 ei ollut pelkkää kasinotaloutta ja olkatoppausten kohinaa, vaan piti sisällään myös tällaisia viattomia pophelmiä: