Loppuvuoden uljain veteraaniesitys rokin rintamalla lienee Niilon ja Hullun Hevosen Barn (21). Olen kuullut monta hyvää vertausta kavereiltani levyn musiikista: "kone joka on tuskallisen hitaasti hirttämässä kiinni, musiikki joka huojuu, meinaa sortua, mutta on perustaltaan vahvaa". Komppaan noita sanomisia. Barn on veteraanien intuitiivinen retki, jossa jokainen tietää paikkansa, jotka eivät ole enää niin vetreässä kunnossa, mutta tietävät mitä on luoda musiikillinen yhteys toiseen ihmiseen.
Levyn ehkä suurimman kappaleen Welcome Back videossa vanhat miehet huojuvat ja nostavat käsiään soittimien kielille, juuri sen verran kuin jaksavat, mutta se riittää. Pari vuotta sitten liki kuoleman kielissä käynyt basisti Billy Talbot pysyy hädin tuskin tuolillaan, mutta hoitaa homman komeasti maaliin. Edelliselle Colorado (19) levylle vahvistukseksi otettu Nils Lofgren kutoo Neilin kanssa maukasta kitarapunosta. Lofgrenin muistetaan toki Tonight's The Night (75) levyn aikaisena Crazy Horsen ns. ulkojäsenenä. Nyt ympyrä on sulkeutunut ja Nils on ottanut kai pysyvästi paikkansa bändissä, kun vakikitaristi Frank Poncho Sampedro siityi eläkkeelle parisen vuotta sitten.
Neil on autotunetetulle ajalle kauhistus, jatkuvaa huojuntaa ja keskeneräisyyttä, niin vokaaleissa kuin kitaroissakin. Mutta juuri tuo jopa epävireinen soundi tekee musiikista suurta ja aitoa. Toisaalta nuotissakin pysytään juuri sen verran kun on tarpeen. Itseasiassa tämä keskeneräisyys on tietoista ja tavaramerkinomaista. Neil luottaa enemmän fiilikseen, kuin teknisesti täydelliseen ottoon. Toisaalta levyn päättävä Don't Forget to Love on kaunis ja muodossaan pysyvä balladi. Song of The Seasons kuulosti korviini ensi kuulemalta uskomattoman valjulta ja keskeneräiseltä kappaleelta, mutta nyt se puolustaa paikkaansa levyn avausbiisinä. Kaikki levyn biisit eivät ole kovin mielenpainuvia, esimerkiksi Canerican kuulostaa jotenkin kiusallisen tutulta Neil-biisiltä.
Levy on varsin koherentti kokonaisuus, mutta en sanoisi, että se olisi tämän vuosituhannen paras Neil-levy. Muutaman vuoden takainen The Promisen of Real taustabändin kanssa tehty väkevä Visitor (17) haastaa vahvasti uutukaisen ja on mahdollisesti biisimateriaaliltaan jopa tätä vahvempi. Myös kymmenen vuoden takainen Psychedelic Pill(12) tupla-albumi pesee Barnin. Mutta tämän vuosituhannen Top 3:seen mennään niukin naukin. Tai noh, akustinen Silver & Gold (00) avasi vuosituhannen vahvasti ja myös Prairie Wind (05) on vahva esitys, että kyllähän tätä materiaalin leveyttä riittää.
Pidetään fokus kuitenkin tässä päivässä ja tässä alkavassa vuodessa, joka ei tarjoa mitään riemunsekaisia visioita johtuen tästä maailmanlaajuisesta kulkutautitilanteesta. Neil Young hulluine heppoineen on laittanut live-esiintymiset suosiolla jäihin ja aikoo keikkailla vasta kuin koronatilanne kunnolla helpottaa. Alkavalle vuodella on lupailtu Harvestin (72) 50v. deluxe-painosta, julkaisematonta Toast- nimistä Crazy Horse plattaa vuosituhannen alusta. Ragged Glorysta(90) piti tulla myös laajennettu painos. Myös uuden levyn äänityksetkin on aloitettu, kertoo Neil Uncut-lehden tuoreimmassa numerossa.(Uncut, 2/2022).
Uutta musaa tarjoillaan veteraanin vanhoista viljalaareista ja tuoreimmista siiloista myös tällekin vuodelle. Mielenkiinnon ylläpitämiseen mahdollisesti vaikuttaa se, että artistilla itsellä on palava tarve julkaista koko ajan jotain. Ainakin oma mielenkiinto pysyy vielä yllä, etenkin kun taso on vielä vähintäänkin hyvää.
Kiitoksia musiikista, kiitoksia tästä musiikillisen tarjonnan tolkuttomuudesta. Tänään tipahti postiluukusta uusin Mojo, kivana kylkiäisenä huolella laadittu kokoelmalevy nimeltään: Change The Beat pitäen sisällään New York scenen vaikutusvaltaista rytmimusiikkia. Eikä tässä kaikki, Mojon kotisivuilla on vielä kokoelman jatko-osa kuunneltavana. Arvostanko tällaista elettä, tätä hienoa piirrettä saada musakokoelmia helposti ja kaikkialla? En ole ihan varma. Varma olen, että en kerkeä kuunnella näitäkään kokoelmia kunnolla.
Mojon tilasin viime kesänä käsittämättömään 55 punnan vuosihintaan, joka tarkoittaa sitä, että lehti maksaa puolet vähemmän kuin sen ostaisi irtonumerona. Tämä ei taida onnistua minkään muun ulkomaisen musalehden kanssa, ainakin Uncut maksaa tilauksena rutkasti enemmän kuin irtonumerona.
Olen myös palannut jälleen kerran Soundin kestotilaajaksi. Viime vuonna lopetin Soundin tilauksen pettyneenä lehden sisältöön ja pitkäaikaisen toimittajan Juho Juntusen potkuihin. Paluuni kaksi syytä ovat hulvaton vuosikertatarjous(40 euroa) ja se, että Suomessa ei oikeastaan ole enää muita musiikkilehtivaihtoehtoja. Rumbasta on tullut sinänsä tyylitietoinen ja harvaan ilmestyvä pitkälti valokuvilla pelaava hipster-tabloidi. Rytmiä ei enää ole, ilmaisjakelulehti Sue lopetti myös viime syksynä. Vähiin käy vaihtoehdot, jos aikoo lukea jotain suomimusasta ihan fyysisenä paperiversiona.
Muutenkin sitä miettii ja hämmästelee musakentän muuttumista, mitä nyt työ- ja perhetouhuilta ehtii. Onko sitä millään tavalla enää nenä herkkänä uuden musiikin suhteen? Pitkälti uuden musiikin kuuntelu on vanhojen taipumusteni tukemista. Kuuntelen erityisen mielellään artisteja joilla on vaikka rollari- ja dylanvaikutteita. Helposti saatan puhua omasta äänestä jonkin artistin kohdalla, mutta loppujen lopuksi kyse on vain samojen ideoiden kierrätyksestä, sillä omassa luovassa prosessissa musiikintekijät ovat sulattaneet kuulemansa vaikutteet omaksi musiikiksi. Ei kai tässäkään mitään pahaa, näin se taide elää ja uusiutuu, pyrkii luomaan nahkaansa, jotta syntyisi eräs kirkas päivä uudestaan merkittävänä aktina musiikillisessa kentässä. Paino sanalla: Aktina, jos rokin elävää ja runkkaavaa virtaa tahdot seurata.
Todellinen haaste ja uskallus voisi olla siinä, että alkaisin kuunteleen musiikkia musiikkina ilman genre-rajoja. Tarkoitan tällä sitä, että hyppäisin pois tämän ajokoira-blogin musiikillisesta peruslinjasta, en hakisi tieten tahtoen omaan makuuni sopivaa musiikkia, en möyrisi näissä rokin peruslähteissä, vaan avaisin kuulijana kaikki aistini ja ottaisin ympäristöstä monenlaista musiikkia, jazzia, klassista, iskelmää(tätäkin) ja pelkkää hiljaisuutta. Niin, hiljaisuutta, kuulostaa helposti hieman hipiltä ja ohkaiselta. Luulen, että hiljaisuuden, tietynlaisen asettumisen kautta oma musiikillinen vastaanotin voisi tarkentua ja herkistyä.
Tänään taisin ottaa askeleen kohti kaipaamaani musiikillista suuntaa kun painoin netissä Place order - nappia. Talk Talk bändin johtohahmon Mark Hollisin ainoa ja ainutlaatuinen soolo: Mark Hollis(98) on aloittanut matkansa Brittein saarilta kohti Lempäälän Kuljua. Albumi, jota on määritelty intiimiksi ja hiljaisimmaksi mitä koskaan on tehty. Olisiko tässä suuntaa tulevaan? Niin, toisten ei tarvitse odottaa, kun on tää Spotikka. Itselläni edelleenkään musiikin syvempi diggailu ei onnistu Spotifyn kautta, tarvitsen edelleen kouraan jotain fyysistä, vaikka tuon vaatimattoman kansikuvan ilman mitään sisätekstejä.
Yksi Uncut-musiikkilehden helmistä on Prefab Sproutin nokkamiehen Paddy McAloonin haastattelu parin vuoden takaa(Uncut 10/2009) uuden Let’s Change The World With Music(09) aikoihin. Haastattelu on monin tavoin koskettava, melkein itkettävä, sillä herra McAloonilla on tusinoittain julkaisematonta ja laadukasta albumimateriaalia, jota hän ei pysty korkean itsekritiikin ja erinäisten terveydellisten ongelmien takia levyttämään. McAloon toteaa olevansa loukussa näiden tuhansien levyttämättömien laulujensa kanssa omassa kotistudiossaan Andromeda Heightissä County Durhamissa Englannissa.
Mistä kaikki alkoi? Prefab Sprout oli 80-luvun alkupuolella yksi monista lupaavista alternative rock/pop-bändeistä yhdessä Scritti Polittin, Echo And The Bunnymenin ja Deacon Bluen kanssa, joka onnistui luomaan myös kohtuullisen menestyksekästä uraakin 80-90 luvun vaihteessa. McAloonin lisäksi bändissä vaikuttivat uran alkupuolella velipoika Martin McAloon bassossa, silloinen tyttöystävä Wendy Smith taustalaulussa/koskettimissa sekä rummuissa Neil Conti.
Eka albumi Swoon(84) oli laadukkaasta biisimateriaalista huolimatta, sekä soitannollista, että tuotannollista hapuilua. Nerokkaasti nimetyllä kakkosalbumilla Steve McQueen(85) Sprout alkoi saavuttaa laajempaa suosiota. Ennen levyn julkaisua bändi antoi yhden haastattelun yllättäen supisuomalaiselle Soundi-lehdelle(Soundi 8/1985), kiitos Soundin silloisen ”Brittein kirjeenvaihtajan” Dougie Gordonin, jonka tyyppistä panosta nyky-Soundin kehnohko ulkomaanhaastattelu-osasto tarvitsisi. Tuossa haastattelussa Paddy McAloon kertoo herkullisen avoimesti omasta lauluntekijä-identiteetistä maukkailla vertailuilla muun muassa Dylaniin. Nykyään klassikoksi tituleerattava Steve McQueen toi bändille ensimmäisen hitin, nyt kuunneltuna hiukan kasarisoundeista kärsivän When Love Breaks Downin. Noihin aikoihin McAloonille puettiin jo popsäveltäjäneron viittaa päälle ja ihan aiheesta.
Hurja luomisvoima tuotti samana vuonna myös toisen laadukkaan albumin: Protest Songs, joka levy-yhtiön nihkeilyn vuoksi julkaistiin vasta vuonna 1989. Seuraava ns. virallinen albumi From Langley Park To Memphis(88) toi ensimmäistä kertaa esiin bändin täydellisen ja joidenkin mukaan ylisiirappisen soundin(kiitos myös tuottajalle Thomas Dolbylle). Levy on loppuun asti hiottu, tavallaan täydellinen kasari pop-levy, sillä erikoisuudella, että se on lyriikoiden puolesta varsin syvällinen. Levyn hitikkäin ja kenties muistettavin biisi Cars And Girls uskaltautui lievästi vittuilemaan itse Bruce Springsteenille: ”but look as us now, quit driving, some things hurt much more than cars and girls”
Prefab Sproutin ura huipentui ja osittain kipsaantui mestariteokseen Jordan: The Comeback(90) josta olen jo aiemmin blogissani kirjoittanut. Huikea 19 biisin kokonaisuus tavoitteli syviä, jopa arkitodellisuuden ylittäviä musiikillisia elämyksiä. Levy on myös oma suosikkini vaikkakin kieltämättä se on hivenen ylipitkä. Biisit Jesse James Bolero, We Let The Stars Go, One Of The Broken ja Doo-Wop In Harlem saavat edelleen ihoni kananlihalle. Levy on kuin katkeransuloinen sieluntila, koukuttava ja erittäin lohduttava. Tässä levyssä, kuten muidenkin Sprout-albumien kuuntelussa, ajan antaminen levylle on valttia, näennäisen viihteellisen ja ylisiirappisen kuoren alta paljastuu ajan myötä uskomattomia syvyyksiä. Jordanin jälkeen, 90-luvun alkupuoliskolla bändi hajosi tai laitettiin naftaliiniin, valtava itsekritiikki ja kyllästyminen musiikkiteollisuuteen esti Paddy McAloonia julkaisemasta uusia albumeita, vaikka sitä julkaisematonta materiaalia oli jo tuolloin valtavasti.
Uuden vuosituhannen vaihteessa bändi taas aktivoitui ja julkaisi kaksi erittäin hyvää albumia Andromeda Heights(97) ja Gunman And Other Stories(01) joista varsinkin jälkimmäinen meni aivan liian nopeasti alelaarien kautta unholaan. Kyseessä Sproutin ns. ”Outlaw-albumi”, maanläheisempi ja sävykkäämpi kuin moni muu bändin tuotos. Noin 80% albumin materiaalista oli aiemmin sävelletty muille artisteille, kuten Blue Roses ja oheinen Cowboy Dreams Jimmy Nailille. Näihin aikoihin bändiin kuului käytännössä vain McAloonin veljekset kaksistaan.
Vuosituhannen vaihde toi myös Paddy McAloonille erilaisia terveydellisiä ongelmia silmien ja kuulon kanssa, joista dokumenttina hämyisä sooloalbumi I Trawl The Megaherz(03). McAloon sairastaa huimauksena ja kuulon heikkenemisenä oireilevaa Menieren tautia, joka estää nykyisin kaikenlaiset live-esiintymiset. Sairasteluista huolimatta musiikin säveltämisen intohimo ei ole kaikonnut, Uncut-haastattelussa hän toteaa: ”voin kirjoittaa albumin kuudessa viikossa ja olen tehnyt sitä jo 30 vuotta”
Viimeisimpien netistä löytyvien haastattelujen ja erinäisten huhujen perusteella Paddy McAloon on pitkään paininut kunnianhimoisen albumiprojektin nimeltään Zero Attention Span kanssa, tämän ohella häneltä olisi jo lokakuussa tulossa toinen uusi albumi nimeltään Trapdoor Melancholy. Nämä ovat toki vielä huhuja ja tuoreimmissa haastatteluissa McAloon on jopa pahoillaan siitä, että kertoo faneilleen näitä julkaisemattomien albumien nimiä, joita hän ei välttämättä tule koskaan julkaisemaan. Mikä on sitten totuus, saammeko vielä tämän vuoden puolelle aina laatustandardit täyttävää uutta Prefab Sprout – materiaalia?
Joka tapauksessa Prefab Sproutin musiikki ja Paddy McAloonin tarina on täynnä koskettavuutta, kuinka vaikea on täydellisen musiikillisen vision päästä levylle asti ja kun julkaisematonta materiaalia kertyy vuoren korkuinen kasa, niin katoaako musiikista sen ajankohtaisuus, onko sitä tarpeellista enää julkaista? Prefab Sproutin tarina on yhtä kuin mahdollisuuksien tarina, meillä kaikilla omat esteemme tehdä juuri sitä juttua mitä me haluaisimme, olla julkaisematta niitä mielipiteitä tai tuotoksia jotka ovat meille erityisen tärkeitä. Mutta aina on toivoa, ”elämän studioaikaa” jäljellä, ehkä jo tänä syksynä jokin suuri unelmamme näkee päivänvalon, kunhan vain uskallamme nauhoittaa unelmamme talteen ja tehdä niistä todellista ja näkyvää.
