Roy Harper - Man & Myth

Pitkään Roy Harper esiintyi minulle vain innokkaiden Soundi-setien ylistämänä kulttihahmona. Noteerasin Roy Harperin ilmeisen hyvyyden myös Led Zeppelinin kolmosalbumilta: III(70) jolta löytyi kappale Hats off the Roy Harper. Tuolloin en vielä tiennyt, että Harper oli Zepukka-miesten kavereita ja toiminut lämppärinä Zeppelinin 70-luvun kiertueilla. Harperista tuli paljon lehtijuttuja vastaan ja aina kerrottiin kuinka erinomainen ja merkittävä artisti on kyseessä. Näin ollen olin vuosikausia hyvin vastustuskykyinen Harperin musiikille, varsinkin kun sitä ei soitettu radiossa lainkaan.

Ehkä noin viisi vuotta sitten löysin Harperin, sain englantilaisen musiikkilehden välissä kylkiäisenä kokoelma-ceedeen, jonka oli itse Robert Plant koonnut. Tältä levyltä tietenkin löytyi palanen Harperiakin, suorastaan veret seisauttava kappale: Same Old Rock, keskeinen veisu ehkä Harperin arvostetuimmalta albumilta: Stormcock(71). Ihastuin biisin majesteetilliseen voimaan välittömästi. Noihin aikoihin oli myös onni minulle suotuisa ja löysin paikallisesta levykaupasta kyseisen Stormcockin(71) originaalina brittipainoksena. Voi hyvä tavaton, että jylhä musiikki jymähteli tuolta antiikkiselta muovilta tajuntaani. Olin päässyt Harper-faniudessa hyvään alkuun ja sain aavistuksen siitä mitä ne Soundi-lehden vaahtoavat sedät oikein tarkoittivat.

Nopeasti huomasin, että Harperin levyjä oli melkoisen vaikea löytää. Meni parisen vuotta, ennen kuin ostin seuraavan Harper-albumin: HQ(75). Kyseessä on Harperin ehkä menestynein albumi, jolta löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa: When An Old Cricketeer Leaves The Crease, myös mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Olin pelkästään tuon kappaleen lumossa vuoden tai pari, jos pikkaisen liioitellaan. Seuraavat Harper-platat löytyivät sinnikkään etsimisen tuloksena: Lifemask(73), Valentine(74) ja Unknown Soldier(80). Kaiken kaikkiaan Harperin levyjä tulee suomalaisissa levykaupoissa tosi harvoin vastaan, näin ollen useat noista levyistä olen tilannyt nettipalvelu Discogsin kautta.

Harperin musiikkia kuvailemaan tarvitaan minua lahjakkaampia vieraskielisen rock-lyriikan ymmärtäjiä, sillä iso osa Harperin musasta perustuu painaviin teksteihin, suvereeniin ja edistykselliseen rock-lyriikkaan. Pelkästään muusikoiden keskuudessa Harperia on pidetty ylittämättömänä sanaseppona. Dylan vertauksia on nykyisin kenties tietoisesti vähän vältelty, vaikka toisaalta alkupään albumeissa Dylanin vaikutus on ollut ilmeinen, kuten klassikkoalbumissa: Folkjokeopus(69).

Viime vuosina Harperin musiikki on kohdannut uuden renesanssin, kiitos nuorten musiikintekijöiden, kuten Jonathan Wilson, Fleet Foxes ja Joanna Newsom jotka kilvan ylistävät Harperia ja pitävät hänen tuotantoaan hyvän musiikin korkeimpana kriteerinä. Itseasiassa juuri Joanna Newsom houkutteli Harperin uudestaan kiertueella muutama vuosi sitten. Tätä ennenhän Harper oli jo omasta mielestään virallisesti eläköitynyt, edellisestä albumista: Green Man(00) oli jo paljon aikaa. Uusien konserttien ja uusien nuorten kollegoiden innoittamana Harper ryhtyi taas levyn tekoon ja tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt elämänmakuinen: Man & Myth(13).

Olen pyörittänyt levyä autosterkoissa ja kotisoittimessa reilun kuukauden. Aluksi levy oli lievä pettymys, jotenkin hahmoton ja biisit eivät oikein nousseet esiin. Mutta ajan myötä levyn erinomaisuus on paljastunut minulle. Voisi sanoa, että tässä on sellainen elämänmakuinen ja suorasanainen platta käsillä, josta moni Harperin ikätoveri voi vain haaveilla. Levy on yhtäaikaa hauras ja vimmainen, tekstit kertovat koruttomasti vanhenemisesta ja sinne toiselle puolen joutumisesta, mutta yhtälailla laulu kulkee vielä voimakkaana ja vähän äkäisenäkin. Biisit paljastuvat kuuntelukertojen myötä hienoiksi ja monipuolisiksi teoksiksi. Parhaita kappaleita levyllä ovat suoran emotionaalinen: January Man, Pete Townshendin kitaroima Cloud Cuckooland ja pitkät lopetusbiisit Heaven is Here ja The Exile.

Tänä syksynä mielestäni on julkaistu niukanlaisesti hyvää musiikkia tai sitten oma rimani hyvän musan suhteen on noussut turhan korkeaksi. Tässä Roy Harperin levyssä on jotain erityistä tarttumapintaa, kuinka hyvin se sopiikaan alati pimeneviin syysiltoihin. Levyssä on sellaista elinvoimaa, jota nuoremmatkin artistit voivat kadehtia. Epäilen, että Roy Harperin sukupolven (1940-luku) artistit eivät saa aikaiseksi enää kovin montaa todella merkittävää albumia. Ehkä Neil Youngilta voi tulla vielä jotain musertavan hyvää, mutta tuskin enää Bob Dylanilta. Näitä maverickeja, kuten Jonathan Wilson Harperia määrittelee, on vajaa kourallinen jäljellä, todellisia oman tiensä kulkijoita, rohkeita ja taiteelleen omistautuneita artisteja. 

Jonathan Wilson - Fanfare

Nykyisin artistit selkeästi satsaavat vinyylipainoksiin, tässäkin Jonathan Wilsonin uusimmassa Fanfare(13) albumissa on hienot avattavat kannet ja ceedee-levy mukana. Kansi on mukaelma Michelangelon Sikstuksen kappelin freskosta, jossa Jumalan ja Aatamin sormenpäät pyrkivät koskettamaan toisiaan. Avattavat kannet ovat saaneet naturalistisen vaikutteensa Hendrixin Electric Ladylandista(68), tietänet mitä tarkoitan? Vinyyli on väriltään taivaansininen, linjassa ylvään kannen kanssa. Kaiken kaikkiaan viimeisen päälle huoliteltu pieni tuote, jossa 20 euron hinta tuntuu varsin kohtuulliselta.

Tämä Wilsonin Jonathan on tällä hetkellä jonkinasteinen kuuma nimi, legendaarista Layrel Canyonin musiikkistudiota hyväksikäyttävä, myös muusikoiden jälkeläinen ja kaikki 70-luvun hyvät musiikilliset vaikutteet itseensä imenyt artisti. Jatketaan vielä Jonathanin cv-listaa, edellinen läpimurtolevy Gentle Spirit(11) noteerattiin laajasti rock-mediasta ja oli tuon vuoden levy-parhaimmistoa. Tämän lisäksi muun muassa Uncut - musiikkilehti valitsi Jonathanin vuoden 2011 artistiksi. On myös huomioitava, että näillä kahdella läpeensä laadukkaalla platalla laulavat stemmoja sellaiset rokin legendat kuin Jackson Browne ja David Crosby. Mies on muutenkin tällainen muusikkojen kaveri, esmes legenda Roy Harper kuuluu hänen ystäväpiiriin, jonka uusin levy Man&Myth (13) on osittain nauhoitettu Wilsonin studiossa.

Kaikki on paperilla melkein liiankin täydellistä, voiko tällaiset vaikutteet ja osaamisen itseensä imenut levy epäonnistua? Musiikkilehti Soundi heitti ensimmäisen kiven(Soundi 10/2013) ja noteerasi Wilsonin aika mitäänsanomattomaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi, että miehessä ei ole juurikaan omaa ääntä? Onko näin?

Ensi kuuntelukertaa varjostaa Soundi-lehden lattea kritiikki, kieltämättä musiikki soljuu melkein jälkiä jättämättä ohitseni. Toisella kuuntelukerralla kiinnitän huomiota hienoihin yksityiskohtiin ja musiikillisiin vaikutteihin. Aloitusbiisi Fanfarehan on silkkaa Pink Floydia ja ihan hyvässä merkitykssä. Jo aiemmin kuulemani perinteisemmät rockrallit Moses Pain ja Love to Love kuulostavat koko ajan paremmilta. Keskivaihe levyssä menee taas aikalailla ohitse, mutta toka vika biisi New Mexico täräyttää mukavasti, biisissä on selkeästi sitä jotain. Kolmannella kuuntelukerralla kappale Cecil Taylor nasahtaa tajuntaan, joka kertoo samannimisestä freejazz-pianistista jonka olen aikoinani nähnyt livenä Raahen Rantajatseilla.

Levyssä riittää pureksittavaa, koko 80 minuutin mitassa. Uncutista luin, että Wilson oli hinkannut levyä 9kk:tta studiossa, ainakin hikeä ja sydänverta(?) on luovutettu. Aikoinani tilasin netistä silloin kovasti diggaamani Avett Brothersin vinyylin, vaikka kakku oli korea ja vinyylikokonaisuus kansineen vankkaa laatutyötä, niin loppujen lopuksi myin tuon levyn kirpputorilla kahdeksalla eurolla. Toivon kovasti, että Wilsonin kanssa ei käy samalla tavalla.