Little Feat - Let it Roll

Jari Uusikartanon levyarvio Little Featin paluualbumista: Let it Roll (88) Soundissa 10/1988 räjäytti nuoren seitsemäntoistavuotiaan tajuntani. Uusikartano tarjosi helmiä sioille ja oppipojille. Minä olin yksi niistä oppipojista (tai sioista) ja kiinnostuin tuon arvion myötä valtavasti Little Featista. Etenkin kun Uusikartano vyörytti kokonaisen aukeamallisen verran definitiivista Feat-historiikkia kera asiallisin lähdeviittein. Tässäpä toimittaja, joka oli tehnyt valtavan taustatyön ja reväytti tämän musiikillisen mehukkaan bändin olemuksen minunkin vielä neitseellisten rokkisilmien hämmästeltäväksi. Katsokaa, opiskelkaa ja hämmästelkää. Kuka enää kirjoittaa näin pitkiä levyarvioita painettuihin lehtiin...tai edes nettiin. Ja jaksaako ihmiset lukea näin pitkiä historiikkeja? Ehkä New Yorkerista löytyy vielä jotain vastaavaa, näin punnittua ja huolella tutkittua. Ja tässä tuosta arviosta ensimmäinen sivu. Sen toisen sivun saat etsiä itse.

Onko järkeä kirjoittaa mitään tästä jo 33 vuoden takaisesta Little Featin comeback-albumista? Tahtoisin, että on. Otetaan näkökulmaksi se, että miten levy on kestänyt aikaa? Ostin kai levyn aika tuoreeltaan. Uuden jäsenen, Lowell Georgen korvanneen, Graig Fullerin puhtoisempi ja siloisempi ääni ei alkuun miellyttänyt. Hyvät biisit muuttuivat pliisuiksi tuon äänen myötä. Tältä minusta tuntui 30 vuotta sitten. Entäs tänään? Yllättäen pidän Fullerin harmonisesta äänestä...ja kaikki nuo silloin tutuksi tulleet kappaleet kuulostavat edelleen varsin hyviltä.

Albert Järvinen coveroi nimikappaleen vielä samana vuonna ilmestyneelle sooloalbumilleen: Braindamage or Still Alive(88). Yhtälailla kun coveroi Ride On (74) esikoiselleen Little Featin Teenage Nervous Breakdownin. Musaheebot olivat nenä valppaana myös uuden Featin edessä. 

Vuosi tästä eteenpäin Feat konsertoi Suomessa ja kertoi haastattelussa uudesta, tulevasta levystä, jonka nimeksi olisi tulossa: Representing the Mambo. Kyseinen levy ilmestyi seuraavana vuonna ja se oli pitkään uuden Little Feat inkarnaation suosikkialbumi. Polveileva nimikappale, kulkeva Texas Twister, ovela Ingenue ja levyn päättävä popahtava Silver Screen löysivät tiensä monille Best of - kokoelmakaseteilleni. Tänään kuunneltuna Representing The Mambo (90) kuulostaa hivenen väkinäiseltä ja turhan kasarilta. Ei niin hyvältä, mitä muistelin.

Seuraavana vuonna ilmestyi uudelle levy-yhtiölle ihan hyvä Shake Me Up(91). "Ihan hyvä" ei kuulosta hyvältä. Ilmestyessään pidin sitä kahden tai kolmen tähden levynä. Ei oikein lähtenyt...tai en jaksanut siihen kunnolla perehtyä. Tänään levy kuulostaa paremmalta kuin edeltäjänsä. Energia ja mukava soittamisen riemu on läsnä. Aloituskappale Spider's Blues kiemurtelee jännästi, Shake Me Up ravistelee kuin Let it Roll kolme aikaisemmin. Things Happen, Love and Lied to, Clownin'...levyltä löytyy paljon mieleenpainuvia kappaleita, joita aika on kohdellut hyvin.

Little Feat on jatkanut toimintaansa aina näihin päiviin asti, tosin vuosi vuodelta enemmän hiipuen, venyttäen levyjen julkaisuvälejä. Viimeisin Little Feat - albumi Rooster Rag on vuodelta 2012. Myös viikatemies on korjannut rumpali Richie Haywardin vuonna 2010 ja kitaristi Paul Barreren vuonna 2019. Tänä syksynä on tosin  ilmestynyt ihan uusi kappale When All Boat Rise. Bändistä on enää rippeet jäljellä, en tiedä olisiko uusi levykin vielä tulollaan?

Palataan vielä Let it Roll -albumiin. Aloituskappale Hate to lose your lovin' svengaa mainiosti. One Clear Moment jatkaa pätevästi, menevä Cajun Girl lyö vauhtia pesään ja Hangin' on to the Good Times on ehta hituri. Loppulevy menee vähän kasarinsävyttämässä svengissä, mutta irtonaisessa sellaisessa. Aika on kohdellut hyvin tätä 33 vuoden takaista comebackia. Suosittelen tutustumaan vinyylimuodossa, jos kohdalle tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=9IyRNKleyyg

Little Feat

Kuvittele jotain svengaavaa amerikkalaista rytmiä, jotain mustaa, jotain kantrahtavaa, jotain Doobie Brothersia ja jotain vielä svengaavampaa. Kuvittele pieni, parrakas ja vähän pullea mies laulamassa ja soittamassa herkällä otteella kitaraansa, ime itseesi hänen keskittynyttä karismaa, jokaisen pienen musiikillisen nyanssin hallintaa. Kuvittele taustalle täydellinen rytmiryhmä, karismaattinen musta mies rumpuihin, sekä lahjakkaita rivijäseniä joilta löytyy materiaalia useamman laadukkaan soololevyn verran. Kirsikaksi kakun päälle kuvittele 70-luvun rokkikissat Emmylou Harris ja Bonnie Raitt kehräämään taustalauluihin. Kyllä vain, aion nyt toteuttaa tämän mielikuvan, halusit tai et! Tässä:



Niin, uskon että Emmylou ja Bonnie olivat valmiita maksamaan, että pääsisivät mukaan tuohon kyytiin?

Viime kesänä kiertäessäni Turkulaisia levykauppoja, käsiini tarttui kolme originaalia Little Feat - vinyyliä: Time Loves a Hero(77), Down on the Farm(79) ja tupla-albumi Hoy Hoy(81). Nyt taustalla soi noista viimeisin, Little Featin uran ensimmäisen periodin testamentti. Kaikki päätyi aikanaan, tai tarkalleen sanottuna vuonna 1979 tuon parrakkaan laulajan Lowell Georgen kuollessa sydänkohtaukseen.

Lyhyesti sanottuna Little Feat edustaa aika merkittävää palaa 70 - luvun laadukkaasta jenkkirokista. Bändin keskeiset levyt Sailin Shoes(72) ja kyseinen Dixie Chicken(73) löytyvät harvoin jos koskaan mistään rokin parhaat levyt äänestyksistä. Syytä olisi! Tämä kappale löytyy Sailin Shoesilta, ehkäpä bändin tunnetuin veisu: