Vinyylinnuohousta Tukholman muinaisluolista

En sano, että puntari värähti edellisiltana sadan tuolle puolen. Ollapa herra 47, ollapa pitkänlinjan levyseppo, tuo jokaisen kiven ja kannon kääntänyt muovinkerääjä, raskas, pitkä ja pitkän kierroksen tehnyt. Oli taas taistoon ryhdyttävä ja pilata tai täydentää Ruotsin lomamatkaa malttamattomilla musahaaveilla. Kuinka paljon sinulla on levyjä? Ehkä 4000 lp-levyä, 2000 cd:tä, mahdollisesti 1000 seiskatuumaista ja satoja kaksoiskappaleita myyntiin ja kavereille.

Mutta se ei riitä vieläkään. Ei, Ei ja vielä yksi vaisu ei. Tukholman St Eriksgatanin levykaupat saivat paikkansa auringossa. Record Hunter ja Skivbörsen, tuo Ruotsin vanhimmaksi levykaupaksi tituleeraava muinainen muovijättiläinen ohensivat lompakkoani säädyllisin ottein. Vain 660 kruunua ja 21 lättyä, 20 sinkkua ja yksi cd. Varsin kohtuullista.

Record Hunterilla olen käynyt elämäni aikani ehkä kaksi kertaa, edellinen visiitti oli noin 10 vuoden takaa. Hunterin pojat ovat myös Suomen levymessujen vakimyyjäkaartia, mukavia ja hyvällä tavalla hintatietoisia kauppiaita. Saapuessani kyseiseen levykauppaan kahta tuntia ennen sen sulkemisaikaa sukelsin heti päämäärätietoisesti alakerran aleosastolla. Niin sanottu 10 kruunun osasto tarjosi määrältään suuren, mutta laadultaan heikohkon valikoiman lp-levyjä. 20 minuutin tehotonkimisella napsaisin itselleni albumit: Santana: Borboletta(74), Jason & The Scorchers: Lost & Found(85), Hurriganes: Hot Wheels(75) ilman kansia, No Nukes hyväntekeväisyyslevyn. Sen sijaan 50 kruunulla 10 sinkkukasassa oli paljon hyvää ja liki soittamatonta muovimateriaalia. 20 sinkun kasaani mahtui muun muassa Cheap Trickia, George Harrisonia, George Michaelia, Primitivesia, Pretendersiä ja Roy Orbisonia.

On huvittavaa, valitettavaa ja ehkä säälittävää kuinka sitä nostaa esille juuri niitä artisteja jotka kolahtivat nuoruudessa, ajatelkaas nyt, The Primitives, The Pretenders ja Big Country. Kilahtaako kello? Se on vähän sama kuin itsepintaisesti ostaisin vain Reijo Taipaleen ja Francis Goyan levyjä, niiden kaksoiskappaleita ja eri painoksia. Tässä kohtaa levyjenkerääjän uraa ns. uuden vanhan albumin löytäminen on yhä vaikeampaa siksi sitä napsii sinkkuja, kaksoiskappaleita, erikoisversioita ja kuvittelee, että varmastihan tää Graham Parkerin: The Mona Lisa’s Sister(88) on edelleen relevantti ja kova kiekko, mutta mille kohderyhmälle? Kavereilleko? Vähemmässä määrin. Nuorille? Hei, jotain rajaa. Itselleni? Kyllä, neljänneksi tai viidenneksi versioksi.

Skivbörsen olikin sitten varsinainen grahamparker- ja stevegibbonskiekkojen hautuumaa. Lähestulkoon koko Graham Parkerin tuotanto makaisi syvällä levykaupan aleosastolla 10-20 kruunun haarukassa. Steve Gibbons Bandin: Down In The Bunker, Rollin, Street Parade ja Live ovat edelleen alelaarien perusriesat. Mistä löytyisi ihmisiä joille voisi jakaa ilmaiseksi näitä Steve Gibbons Bandin mukiinmeneviä pubrock-levyjä? Nouseeko löysähkö ja vähän rollaripohjainen pubirock uuteen kukoistukseen? Ei se kyllä nouse.

Onneksi nuhjuinen ja pölyinen kellariluola piti sisällään ihan kelpo aarteita. Ny Inkommet – laarista tärähti silmien eteen Neil Youngin Tonight’s the Night(75) originaalina jenkkipainoksena 80 kruunulla. Kannessa oli hieman kulumaa, levy oli likainen, muttei naarmuinen. Eikä siinä kaikki David Bowien: Space Oddity(69) ja Ike&Tina Turnerin: River Deep Mountain High(69) lähtivät molemmat 20 kruunun kappalehintaan. Uuh, vähän alkoi jo hengästyttämään. Rollareiden Throught the Past Darkly(68) kokoelma maksoi octacon-kannella sen 20 ekee. Perskeles! Alakerran parkergibbons aleluolasta kuokin esiin muun muassa The Nitsiä, James Tayloria, Richard Thompsonia, Beach Boysia(aina), The Animalsia ja muita setäisiä perusrocklevyjä. Kaikki nämä hintahaarukassa 10-40 kruunua. Pisteenä Iin päälle levykaupan myyjä pyöristi mojovan viittäsataa kruunua hipovan kasan neljään sataan. Aargh, miltei laskin alleni.

Levykaupasta lähti Tunnelbanaa kohden hikinen jannu käsissään usean kilon levypunnukset. Now i have to training my muscles heitin vielä levymyyjälle kömpelöllä englannilla. Jotenkin hupaisaa oli marssia ICA-markettiin, ostaa vesipullo ja Kick-patukka, sulatella intensiivistä kaksituntistani levyjentonkimisen ytimisessä. Kyllä, olin löytänyt noina pyhinä tunteita yhteyden finniposkieni tietämättömyyteen, hikoaviin kämmenpohjiin ja hahmottomien populaariunelmian hamuamiseen. Olin yhä siellä, 80-luvulla, alussa mutta lopussa, etsimässä vitaalista suuntaviittaa, musiikillista ruisketta suoniini. Ja vielä, olla samalla piikkipaikalla, samojen aineiden kanssa touhuamassa. Ja kyllä, vielä kerran kicksinsä täysimittaisena saava. Kiitän.

Vähän tosin harmitti kun se Julian Copen: Trampolene(87) maxisinkku jäi laariin.

Unohdettu Fonzie!

Joskus käy niin, että menneisyydestä nousee esiin jotain ainutlaatuista ja koskematonta. Tulee mieletön elämys, kun löytää jotain varjoihin jäänyttä, melkein pilaantuneeksi luultua, mutta joka elinvoimallaan ja vaikuttavuudella lyö jalat alta, WHOAH!

Steve Gibbons Bandin biisi Tupelo Missisippi Flash levyltä Rollin' On(76) aiheutti tämän reaktion. Mieletön biisi jossa raaka musiikillinen elinvoima käy suoraan iholle, artisti Gibbons mylvii rokin sanomaansa pidäkkeettömässä tilassa, sanat lipsuu ohi levypussin printtien, vapaa musiikillinen tila luo hurjan irtonaisen tunteen, kun musiikki ja sen esittäjä ovat täydellisesti yhtä. Puhdasta rokkia, rokkenrollia, rockabillya, ehkä hillbillyäkin, maailman parasta Dr.Feelgoodia, ripaus Roadrunnerin aikaista Hurriganesia, yksinkertaisesti tanakkaa ja erittäin vaikuttavaa rokettirollia, UUH!

Mr.Cool, TheLast Outlaw Man, Steve Gibbons on syntynyt samana vuonna kuin Dylan, 1941. Loi uraa jo 60-luvulla bändissä nimeltä Uglies, joka teki muutaman sinkun, muttei koskaan noussut maineeseen. Pienenä kurioseettina mainittakoon, että Uglies vieraili suomessakin vuonna 1966, mutta ajoitus oli väärä, suomipotin korjasti toinen brittibändi: Renegades. Yritystä riitti ilman menestystä Uglies jälkeen, jota seurasi muutaman singlelevyn mittainen Balls 70-luvun alussa. RRR!

70-luvun alussa alkoi muotoutumaan Steve Gibbons Band, joka pääsi levytyspuuhiin 1976, The Who:n Pete Townshendin ostettua bändin ulos huonosta levytyssopimuksesta. Tästä alkoi bändin ja Steven noin viiden vuoden kulta-aika: Any Road Up(76), Rollin’ On(76), Caught in the Act(77), Down in the Bunker(78), Street parade(79) ja Saints and Sinners(81). Puolenkymmentä levyä väkevää ja kursailematonta rokkia. Hyviä biisejä, hyvää tunnelmaa, paikoin aivan erinomaista soitantaa ja yksi Top 10 hitti: Chuck Berryn: Tulane, jonka irtonaisen ja hauskasti aikaa ilmentävän videon löydät edellisestä blogijutusta.

80-luvulla hahmo ja bändi alkoi hiipumaan, pari levyä vielä ilmestyi, mutta Steve Gibbons bändeineen alkoi olemaan auttamattomasti jo menneen talven lumia. Musiikkilehti Soundissa 1/1984 on mainio ja valaiseva juttu Steve Gibbonsin urasta ja silloisesta keikasta Tampereen Yo-talolla. Ylisanoja ei säästetä, tämä 50-luvun rasvatukan näköinen hahmo osaa ammattinsa, rokki soi ja lantio liikkuu sekä keikan jälkeen vikitellään toimittajan tyttöystävääkin.

Yllättäen herra Gibbons on aktiivinen vielä tänäkin päivänä liki 70-vuoden iässä, keikkaa pukkaa tasaisesti ja uusi levykin Chasing Tales(08) on ilmestynyt reilu vuosi sitten. Huomasin myös, että herra on keikkaillut Suomessakin viime vuosina, ainakin vuonna 2005. Viime vuoden YouTube-linkin mukaan herralla ääni kulkee vielä varsin mukavasti, suorastaan nuorekkaasti jos vertaa hänen ikätoveriinsa Mr.D:hen.

Suosittelen tätä MySpace-linkin tsekkausta jos haluaa kuulla jotain hyvin autenttista ja multaista rokkia, muinaista ja unohdettua karheutta jossa on yllättävän iso musiikillinen sydän: http://www.myspace.com/stevegibbons

SE ELÄÄ! - Stockholm 26.2.2010

Kyllä vain, musiikkikauppoja ei ole vielä täysin kuopattu, sen osoitti kierrokseni Tukholman keskustan levykaupoissa. Niin moni hyvä ja asiantunteva levykauppa on joutunut lopettamaan toimintansa viime vuosina, joista viimeisimpänä Platta Tampereelta. On lähes jo varmuudella osoitettu, että musiikkiäänitteiden myynti päästää loppukorahduksiaan.

Tukholma palautti osittain uskon levykauppojen tulevaisuuteen, perjantaipäivän aikana kahlasin läpi vajaat kymmenen hyvinkin asiallista levykauppaa. Aloitin kierrokseni jo kymmeneltä aamupäivällä, joka tietenkin tarkoitti sitä, että jouduin tunnin pari odottelemaan levykauppojen aukeamista, mikä taas on aika yleinen ja maasta riippumaton piirre. Kenties levykauppiaat ovat omanlaisia yöeläjiä ja puolirokkareita, jotka yksinkertaisesti eivät pääse sängystä ylös aikaisemmin? Todennäköisempi selitys on taloudellinen puoli, saadakseen edes jonkinlaisen kannattavuuden toiminnalleen levykauppoja pidetään auki keskipäivän kuumilla shoppailutunneilla, jolloin asiakkaita on enemmän liikkeellä.

Vuoden alussa asetuin kesään asti kestävään levyjen ostolakkoon, joka sallii yksi tai kaksi poikkemaa. Tässä tuli niistä ensimmäinen. Kahden kuukauden levyttömyys oli aiheutti sen, että ns. roinavinyyli kiinnosti vähemmän ja tällä reissulla olin päättänyt keskittyä ainoastaan levyihin, jotka oikeasti kiinnostivat minua. Toivelistaani olin laittanut muun muassa vanhaa soulia, The Pretty Thingsiä ja muutamia 70-luvun helmiä. Mikä sitten olikaan lopputulos?

Ensimmäisen löydön tein netissäkin ansiokkaasti mainostetusta Record Hunterista. Kahdessa kerroksessa olleen musiikkiliikeen kellarikerros oli täynnä 20 kruunun perussälää ja yläkerrassa laatuyksilöt. Mukaan tarttui Stevie Wonderin mestariteos Songs In The Key Of Life(76). Huokealla saadun tupla-albumin(80kr) sisällä oli vielä tallella 4biisin bonus-eepeekin, se jos mikään lämmitti. Alakerran alelaariin jätin muun muassa Eaglesin originaalin Hotel Californian, Godley & Creme-vinyylin ja aika harvinaisen No Nukes – tupla-albumin, jossa esiintyy ydinvoimaa vastaan paljon nimekkäitä artisteja Springsteenistä Doobie Brothersiin. Niin, miksi jätinkään nämä 20 kruunun levyt laariin lojumaan? Auts!

Päätökseni ostaa ainoastaan laatulevyjä piti sisällään tämän ikävän seikan, että nämä takavasemmalta eteeni tulleet yllärivinyylit saivat jäädä levylaareihin lojumaan. Toisaalta usean laadukkaan levykauppavierailun jälkivaikutus on ollut nälän tunne. Niin ja voiko tätä levynälkää koskaan täysin tyydyttää? Ja jos voi tyydyttää, se lienee merkki siitä että syytä keskittyä muihin harrastuksiin kuin levyjenkeräilyyn.

Tukholman retkeni huippukohta oli ehdottomasti Nostalgiapalatset (http://www.nostalgipalatset.com/), ehdottamasti runsain levyaitta mihin matkallani törmäsin. Tarkalla sihdillä valitsin mukaani etsimäni Pretty Thingsin: Silk Torpedon(74) ja niin ikään haussa olleen Steve Gibbons Bandin: Rolling On(76) vinyylin. Ajanpuutteen vuoksi kerkesin vain vienosti nuuhkaisemaan paikan valtavaa vinyylimerta. Hipaisin originaalia Marvin Gaye tupla-albumia Here, My Dear(78), jonka haastava yli 200 kruunun hinta lannisti ostohaluni. Kaupassa oli valtavasti myös 20 kruunun kohtuulaadukasta tavaraa, jonka kutsuun en vastannut.

Muita mainittavia levykauppoja olivat Cosmos Factory ja yksi Odengatanilla sijaitseva asiantunteva kauppa, jonka nimen olen jo unohtanut. Seuraavana päivänä tein vielä lyhyen visiitin Södermalmin Skivhögenin, jonka ylipedantti ulkoasu tappoi levyjenostohaluni. Levyt olivat tarkassa aakkos- ja genrejärjestyksessä, sijaa ei ollut yhdellekään alelaarille. Levykauppiaskin vaikutti fanaattiselta vanhan liiton äijältä joka vannoo Jimi Hendrixin nimeen ja oikoo asiakkaiden vääriä musiikillisia mielipiteitä. Mielestäni hyvän levykaupan pitää tarjota tilan tunnetta, mahdollisuutta tehdä yllättäviä löytöjä, sellaista asiantuntijuutta myyjän puolelta joka ottaa vastaan asiakkaiden mielipiteitä, eli yksinkertaisesti sanottuna hyvää asiakaspalvelutaitoa.

Mutta kuka on mainitsemani Steve Gibbons? Tässäpä esimerkki siitä kuinka setämies joraa. Nauttikaa!