Tämä musiikin paljous, siitä iso kiitos ja vielä isompi ähky.

Kiitoksia musiikista, kiitoksia tästä musiikillisen tarjonnan tolkuttomuudesta. Tänään tipahti postiluukusta uusin Mojo, kivana kylkiäisenä huolella laadittu kokoelmalevy nimeltään: Change The Beat pitäen sisällään New York scenen vaikutusvaltaista rytmimusiikkia. Eikä tässä kaikki, Mojon kotisivuilla on vielä kokoelman jatko-osa kuunneltavana. Arvostanko tällaista elettä, tätä hienoa piirrettä saada musakokoelmia helposti ja kaikkialla? En ole ihan varma. Varma olen, että en kerkeä kuunnella näitäkään kokoelmia kunnolla.

Mojon tilasin viime kesänä käsittämättömään 55 punnan vuosihintaan, joka tarkoittaa sitä, että lehti maksaa puolet vähemmän kuin sen ostaisi irtonumerona. Tämä ei taida onnistua minkään muun ulkomaisen musalehden kanssa, ainakin Uncut maksaa tilauksena rutkasti enemmän kuin irtonumerona.

Olen myös palannut jälleen kerran Soundin kestotilaajaksi. Viime vuonna lopetin Soundin tilauksen pettyneenä lehden sisältöön ja pitkäaikaisen toimittajan Juho Juntusen potkuihin. Paluuni kaksi syytä ovat hulvaton vuosikertatarjous(40 euroa) ja se, että Suomessa ei oikeastaan ole enää muita musiikkilehtivaihtoehtoja. Rumbasta on tullut sinänsä tyylitietoinen ja harvaan ilmestyvä pitkälti valokuvilla pelaava hipster-tabloidi. Rytmiä ei enää ole, ilmaisjakelulehti Sue lopetti myös viime syksynä. Vähiin käy vaihtoehdot, jos aikoo lukea jotain suomimusasta ihan fyysisenä paperiversiona.

Muutenkin sitä miettii ja hämmästelee musakentän muuttumista, mitä nyt työ- ja perhetouhuilta ehtii. Onko sitä millään tavalla enää nenä herkkänä uuden musiikin suhteen? Pitkälti uuden musiikin kuuntelu on vanhojen taipumusteni tukemista. Kuuntelen erityisen mielellään artisteja joilla on vaikka rollari- ja dylanvaikutteita. Helposti saatan puhua omasta äänestä jonkin artistin kohdalla, mutta loppujen lopuksi kyse on vain samojen ideoiden kierrätyksestä, sillä omassa luovassa prosessissa musiikintekijät ovat sulattaneet kuulemansa vaikutteet omaksi musiikiksi. Ei kai tässäkään mitään pahaa, näin se taide elää ja uusiutuu, pyrkii luomaan nahkaansa, jotta syntyisi eräs kirkas päivä uudestaan merkittävänä aktina musiikillisessa kentässä. Paino sanalla: Aktina, jos rokin elävää ja runkkaavaa virtaa tahdot seurata.

Todellinen haaste ja uskallus voisi olla siinä, että alkaisin kuunteleen musiikkia musiikkina ilman genre-rajoja. Tarkoitan tällä sitä, että hyppäisin pois tämän ajokoira-blogin musiikillisesta peruslinjasta, en hakisi tieten tahtoen omaan makuuni sopivaa musiikkia, en möyrisi näissä rokin peruslähteissä, vaan avaisin kuulijana kaikki aistini ja ottaisin ympäristöstä monenlaista musiikkia, jazzia, klassista, iskelmää(tätäkin) ja pelkkää hiljaisuutta. Niin, hiljaisuutta, kuulostaa helposti hieman hipiltä ja ohkaiselta. Luulen, että hiljaisuuden, tietynlaisen asettumisen kautta oma musiikillinen vastaanotin voisi tarkentua ja herkistyä.

Tänään taisin ottaa askeleen kohti kaipaamaani musiikillista suuntaa kun painoin netissä Place order - nappia. Talk Talk bändin johtohahmon Mark Hollisin ainoa ja ainutlaatuinen soolo: Mark Hollis(98) on aloittanut matkansa Brittein saarilta kohti Lempäälän Kuljua. Albumi, jota on määritelty intiimiksi ja hiljaisimmaksi mitä koskaan on tehty. Olisiko tässä suuntaa tulevaan? Niin, toisten ei tarvitse odottaa, kun on tää Spotikka. Itselläni edelleenkään musiikin syvempi diggailu ei onnistu Spotifyn kautta, tarvitsen edelleen kouraan jotain fyysistä, vaikka tuon vaatimattoman kansikuvan ilman mitään sisätekstejä.

Tuntematon albumi

Kadotettua 70-lukua: Manfred Mann's Earth Band

Ensimmäinen mielleyhtymä artistista Manfred Mann on brittilistan ykköshitti vuodelta 1964: Do Wah Diddy Diddy. Tämä Etelä-Afrikassa syntynyt kosketinsoittaja teki näppärän popmuusikon uran 60-luvun puolenvälin tienoilla ja sen jälkeen. Toinen tämän artistin nimeä kantavan bändin suurista hiteistä oli Pretty Flamingo. Historiaviitteiden mukaan Mann ei pitänyt juurikaan popparin urasta vaan kiinnostus oli enemmän Jazzista ja Bluesista.

60 – luvun loppuessa Manfred Mannin raunioista oli syntymässä jotain paljon kiintoisampaa, nimittäin Manfred Mann’s Earth Band, joka irtaantui täysin 60-luvun popbändin imagosta. Syntynyt oli jonkinasteinen kevytprogebändi jazz- ja bluesvaikuttein ryyditettynä.

Itse en tunne kovin hyvin bändin alkupään levyjä muuta kuin Wikipedia-viittausten kautta. Oma kosketukseni tähän soitannollisesti varsin ketterään bändiin tuli levyjen Messin’(73) ja Nightingales & Bombers(75) myötä, jotka hommasin cd-versioina 90-luvun alussa. Juuri nyt autossa on ollut tehosoitossa em. Messin’ ja täytyy sanoa, että edelleen Toimii!

Nightingales on edeltäjäänsä vielä piirun verran kehitellympi albumi, jonka kruunaa kaksi hienoa cover-biisiä: Bruce Springsteenin Spirits In The Night ja Joan Armatradingin Visionary Mountains. Albumia kuunnellessa tulee mieleen niinkin yllättävä levy kuin Wigwamin Nuclear Nightclub(75). Kuka kopioi ja ketä?



Manfred Mann’s Earth Band suolsi 70-luvulla albumeita tiiviiseen tahtiin. Parhaina vuosina lättyjä tuli kaksi ja tämä tiivis julkaisurytmi jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Tuntemani alkupään Earth Band – levyt olivat aika Jazz/Blues-voittoisia, mutta 70-luvun edetessä musiikkiin alkoi tulla enemmän ilmaa ja sävyjä, joidenkin mielestä pop-vaikutteita? Ehkäpä näin, mutta bändi löysi oman musiikillisen identiteetin. Edellä mainittujen lisäksi albumit Good Earth(74), The Roaring Silence(76), Watch(78) pitivät hyvää musiikillista tasoa yllä. The Roaring Silenceltä löytyy toinen Bruce-cover, varsin hulppea Blinded By The Light.

Ilokseni olen huomannut, että Manred Mann’s Earth Bandin 70-luvun lättyjä löytyy melkoisen hyvin kirppareilta ja musakauppiaiden laareista ja usein alihintaan. Tampere-talon levytorilla pari viikkoa sitten nenän edestäni vietiin bändin albumi Angel Station(79), myös kaverini tempaisi nenäni edestä bändin platan: Good Earth(74) perinteisellä kirpparikierroksellamme. Hieman tuli balsamia haavoihini löytäessäni bändin originaalin vinskyn Solar Firen(73) samaiselta kirppikseltä pikkurahalla.

Queen: ostettu, vihattu, ylistetty!

En ole varmasti ainoa eilisesti Yle Teeman Queen – dokkarista vaikuttunut, sen verran hienosti ja seikkaperäisesti käytiin läpi tätä ainutlaatuisen brittibändin uraa läpi. Dokumentin parasta antia olivat kronologinen levy kerrallaan etenemistapa, ennen julkaisemattomat livepätkät ja Queenin viimeisen videon These are days of our lives:n sessiot, joissa Mercury näyttää jo todella sairaalta.

Kyllä, 80-luvulla kuuluin juuri niihin Queen-vihaajiin, mielestäni Queen oli enimmäkseen teatraalista paskaa, vaikkakin möi jo tuolloin miljoonia. En uskonut ostavan yleisön makuun, enkä oikein bändiinkään, viimeistään Mercuryn kuolema vuonna 1991 ja sitä seurannut Freddie-hypetys meni ihan överiksi ja sai minut inhoamaan bändiä liki kaksi vuosikymmentä. Vasta noin vuosi sitten annoin bändille uuden tilaisuuden. Levymessuilta löytämäni News of the World(77) avasi ovet uudestaan. We Will Rock You, We are the Champions sekä erityisen rokkaava muu materiaali tuolla levyllä laittoi palaset taas kohdalleen. Kevättalvella kävin katsomassa Tampereella Queen-musiikaalia, joka näytti bändien biisien erinomaisuuden.

Juuri tuolloin 80-luvulla Queenin albumeja sai pilkkahintaan levykaupoissa. Muistan kuinka levyt Jazz(78) ja Hot Space(82) pyörivät vuosikausia tamperelaisen musaliikkeen Epeksen alekoreissa. Muistan pitäneeni levyjä erityisen huonoina, suorastaan vitseinä(Hot Space kai sitä onkin?). Tänä päivänä metsästän Jazzia, hyväkuntoisesta vinyylistä saa helposti pulittaa yli kymmenen euroa, ehkäpä seuraavilla levymessuilla? Jazzilta löytyy muun muassa sellaisia keskeisiä Queen-kipaleita kutet: Fat Bottomed Girls, Bicycle Race ja Don’t Stop Me Now. Vahvaa 70-luvun tuotantoa.

On ihan totta, että musiikkilehdistö piti Queenia auttamattoman vanhanaikaisena ja kaikin puolin hyljeksittävänä bändinä aina vuoden 1985 Live Aidiin asti, jossa Queen varasti Shown. Oikeastaan Queenin levyille kriitikot heltyivät vasta kahdella viimeisellä Queen albumilla: Miracle(89) ja Innuendo(91). Miracle oli vahva ”paluulevy” vähän höttöisempien(mutta hitikkäiden) kasarilevyjen jälkeen, Innuendo(91) oli vahva taiteellinen suoritus, nimibiisi ja I’m Going Slightly Mad ovat kestäviä Queen-klassikoita. Vielä tuli yksi Queen-levy, eli Made in Haeven(95) josta löytyy Freddien vihonviimeiset kiekaisut, muun muassa koskettava Mother Love, jonka viimeistä säkeistöä Freddie ei koskaan kerennyt laulamaan, koska hän oli jo niin sairas.



Eilinen dokkari ansiokkaasti korosti myös basisti John Deaconin hittinenää, kappaleet Another One Bites the Dust ja Under Pressure ovat Deaconin kynästä, tai oikeastaan bassosta lähtöisin. Nykyisin Deacon on vetäytynyt kokonaan musabisneksestä, kun taas kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat lämmitelleet Queen-hittejä muun muassa Freen Paul Rodgersin kanssa. Cosmos Rocks(08) on tuon yhteistyön tulos, kuka on kuullut levyn ja pitänyt siitä?

Tässä vielä palanen 70-lukua, kuka tekisi tänä päivänä tällaisen videon :)?