Little Feat - Let it Roll

Jari Uusikartanon levyarvio Little Featin paluualbumista: Let it Roll (88) Soundissa 10/1988 räjäytti nuoren seitsemäntoistavuotiaan tajuntani. Uusikartano tarjosi helmiä sioille ja oppipojille. Minä olin yksi niistä oppipojista (tai sioista) ja kiinnostuin tuon arvion myötä valtavasti Little Featista. Etenkin kun Uusikartano vyörytti kokonaisen aukeamallisen verran definitiivista Feat-historiikkia kera asiallisin lähdeviittein. Tässäpä toimittaja, joka oli tehnyt valtavan taustatyön ja reväytti tämän musiikillisen mehukkaan bändin olemuksen minunkin vielä neitseellisten rokkisilmien hämmästeltäväksi. Katsokaa, opiskelkaa ja hämmästelkää. Kuka enää kirjoittaa näin pitkiä levyarvioita painettuihin lehtiin...tai edes nettiin. Ja jaksaako ihmiset lukea näin pitkiä historiikkeja? Ehkä New Yorkerista löytyy vielä jotain vastaavaa, näin punnittua ja huolella tutkittua. Ja tässä tuosta arviosta ensimmäinen sivu. Sen toisen sivun saat etsiä itse.

Onko järkeä kirjoittaa mitään tästä jo 33 vuoden takaisesta Little Featin comeback-albumista? Tahtoisin, että on. Otetaan näkökulmaksi se, että miten levy on kestänyt aikaa? Ostin kai levyn aika tuoreeltaan. Uuden jäsenen, Lowell Georgen korvanneen, Graig Fullerin puhtoisempi ja siloisempi ääni ei alkuun miellyttänyt. Hyvät biisit muuttuivat pliisuiksi tuon äänen myötä. Tältä minusta tuntui 30 vuotta sitten. Entäs tänään? Yllättäen pidän Fullerin harmonisesta äänestä...ja kaikki nuo silloin tutuksi tulleet kappaleet kuulostavat edelleen varsin hyviltä.

Albert Järvinen coveroi nimikappaleen vielä samana vuonna ilmestyneelle sooloalbumilleen: Braindamage or Still Alive(88). Yhtälailla kun coveroi Ride On (74) esikoiselleen Little Featin Teenage Nervous Breakdownin. Musaheebot olivat nenä valppaana myös uuden Featin edessä. 

Vuosi tästä eteenpäin Feat konsertoi Suomessa ja kertoi haastattelussa uudesta, tulevasta levystä, jonka nimeksi olisi tulossa: Representing the Mambo. Kyseinen levy ilmestyi seuraavana vuonna ja se oli pitkään uuden Little Feat inkarnaation suosikkialbumi. Polveileva nimikappale, kulkeva Texas Twister, ovela Ingenue ja levyn päättävä popahtava Silver Screen löysivät tiensä monille Best of - kokoelmakaseteilleni. Tänään kuunneltuna Representing The Mambo (90) kuulostaa hivenen väkinäiseltä ja turhan kasarilta. Ei niin hyvältä, mitä muistelin.

Seuraavana vuonna ilmestyi uudelle levy-yhtiölle ihan hyvä Shake Me Up(91). "Ihan hyvä" ei kuulosta hyvältä. Ilmestyessään pidin sitä kahden tai kolmen tähden levynä. Ei oikein lähtenyt...tai en jaksanut siihen kunnolla perehtyä. Tänään levy kuulostaa paremmalta kuin edeltäjänsä. Energia ja mukava soittamisen riemu on läsnä. Aloituskappale Spider's Blues kiemurtelee jännästi, Shake Me Up ravistelee kuin Let it Roll kolme aikaisemmin. Things Happen, Love and Lied to, Clownin'...levyltä löytyy paljon mieleenpainuvia kappaleita, joita aika on kohdellut hyvin.

Little Feat on jatkanut toimintaansa aina näihin päiviin asti, tosin vuosi vuodelta enemmän hiipuen, venyttäen levyjen julkaisuvälejä. Viimeisin Little Feat - albumi Rooster Rag on vuodelta 2012. Myös viikatemies on korjannut rumpali Richie Haywardin vuonna 2010 ja kitaristi Paul Barreren vuonna 2019. Tänä syksynä on tosin  ilmestynyt ihan uusi kappale When All Boat Rise. Bändistä on enää rippeet jäljellä, en tiedä olisiko uusi levykin vielä tulollaan?

Palataan vielä Let it Roll -albumiin. Aloituskappale Hate to lose your lovin' svengaa mainiosti. One Clear Moment jatkaa pätevästi, menevä Cajun Girl lyö vauhtia pesään ja Hangin' on to the Good Times on ehta hituri. Loppulevy menee vähän kasarinsävyttämässä svengissä, mutta irtonaisessa sellaisessa. Aika on kohdellut hyvin tätä 33 vuoden takaista comebackia. Suosittelen tutustumaan vinyylimuodossa, jos kohdalle tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=9IyRNKleyyg

Robert Palmer - Maybe It's Live

Ehkä tämä on hukattu helmi? Ainakin tässä on käsillä erikoinen levy, sillä se on todellakin melkein live, a-puoli on sitä kokonaan ja b-puolella on neljä studioraitaa, kuten pikkuhitti Some Guys Have All The Luck.

Palmerin kukkein tuotanto ja menestys osui vinyylien kulta-aikaan 70-luvun puolesta välistä, aina 90-luvun alkuun. Kaikki alkoi mahtilevyllä Sneakin' Sally Through The Alley (74), jossa oli mukana kitaraa soittamassa itse Lowell George Little Featista. Palmerin neljäntoista studioalbumin putki päättyi rouhean bluesahtavaan Drive (03) albumiin, ainoaan mitä on vaikea löytää sekä fyysisenä äänitteenä, että suoratoistopalveluista. Robert Palmer kuoli vuonna 2003 sydänkohtaukseen, 54-vuotiaana. Aivan liian aikaisin.

Ennen soolouraa Palmer vaikutti Vinegar Joe yhyeessä, joka teki 3 studioalbumia 70-luvun alussa ja loi mainetta vauhdikkaana livebändinä. Toinen Vinegarista suurempaan suosioon ponnistanut artisti oli Elkie Brooks. Omistan yhden Vinegar Joe albumin, bändin viimeisen Six Star General (73). 

Maybe It's Live (82) alkaa todella riehakkaalla versiolla biisistä Sneakin Sally Through The Alley. Jatkuu vakuuttavasti kappaleilla What's is Take ja Best Of Both Worlds. Livepuoli toimii kaiken puolin moitteettomasti. Kakkospuolen neljä studioraitaa ovat ihan ok Robert Palmer-tasoa, eivät mitään järisyttäviä klassikoita. Maybe It's Live (82) on kuunneltava, osin railakas ja varsin laadukas paketti, mutta ei ihan Palmerin parhaimmistoa.

Jos haluat päästä oitis käsiin Palmerin parhaimpiin levyihin, niin suosittelen em. debyyttiä Sneakin' Sally Through The Alley (74) ja täysipainoista Clues (80) albumia, josta löytyy muun muassa hitti Johnny and Mary. Myös kasarin lopulla ilmestynyt Heavy Nova (88) on vahva levy, jonka hitti She Makes My Day on myös monille tuttu.

Palmer loi elämänsä aikana monipuolisen musiikillisen uran. Vaikuttava ja muuntuva laulaja, joka oli parhaimmillaan rhytm'n blues - tyyppisissä numeroissa, mutta venytti skaalaansa esimerkiksi swingin suuntaan erinomaisella Ridin' High (92) levyllä. Teki saman ja omaperäisimmin, mitä Robbie Williams Swing-levyillään vuosikymmeniä myöhemmin. 

Palmer teki itse suuren osan biiseistään, mutta ei ujostellut coveroida muittenkaan biisejä. Tulkinnat menivät useimmiten nappiin. 80-luvun puolessa välissä Palmer hoiti vokalistin tonttia lyhyaikaisessa Power Station kokoonpanossa, jonka samanniminen debyytti on silkkaa timanttia.

Ja mikä parasta, Robert Palmerin levyjä on helppo löytää vinyylinä ja ne eivät maksa paljoa. Vähäisellä euromäärällä saat parhaat Palmer levyt käsiisi. Suoratoiston ystäville tästä Spotarilinkki:

https://open.spotify.com/playlist/37i9dQZF1DZ06evO2XRIW7?si=6If4RbfBSTWoRWUlnMZeSw

Levymessut - Turun T-talo. 16.3.2014

Eilinen kirpparinuouhous oli onneksi täyttänyt levypötsini sen verran kukkuralleen, että pystyin vastaanottamaan näiden levymessujen tuoman pettymyksen tunteen. Ok, lähdetään purkamaan pala kerrallaan tätä pakettia. Ensinnäkin nyt oltiin levymessujen "toisessa päivässä", eilen lauantaina vinyylikaravaani oli käynyt Helsingissä Tavastialla ja näin ollen paras kerma oli jo kaavittu päältä. Sen verran face-ilmoittelua seuranneena huomasin, että esim. mainio ruotsalainen Delicious Goldfish Records oli matkalla tällä kertaa euron ceedee-laareineen, mutta ei vastaavan hintaisten vinyylilaarien kera, kuten aiemmilla levymessuilla on ollut tapana.

Turun T-talon tila messupaikkana oli Kårenia ehkä hieman hämärämpi, tilaa lienee kutakuinkin samanverran, ihan ookoo paikka levymessuille. Valaistuksessa oli hieman toivomista, joissain levynurkkauksissa jouduin vähän siristelemään, jotta näin mikä printti on kyseessä? Noh, saattoi johtua ikänäöstäkin. Paikalle tulin jo puoli tuntia ennen avaamista ja tietenkin siinä toivossa, että saan napsittua parhaat palat päältä. Ok. Pääsinkin ensimmäisten joukossa sisään, mutta aika pian huomasin, että kattaus oli tänään niukempi, ei juurikaan näitä houkuttelevia alelaareja.

Jotain sentään tuli löydettyä. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löysin The Pretty Thingsin Uk-originaalin esikoisalbumin: The Pretty Things(65) neljällä eurolla. Kansi aika surkeassa kunnossa, mutta itse levy soi aika virkeästi. Tämän jälkeen lampsin yhden suomalaisen myyjän laareille, josta mukaan tarttui Dave Edmundsin: Twangin(81) kahdella ja puolella ekellä. Ihan hyvä löytö. Kohtapuolin olinkin jo mainitsemani Delicious Goldfish Recordsin kojulla, josta ne euron vinskyt siis puuttuivat. Ihan mukavina löytöinä mukaan lähti kuitenkin aussirock-bändien The Saintsin: All Fools Day(85) ja Triffidsin harvinaisempi kokoelma: Love in Bright Landscapes(86).

Aloin jo luovuttamaan, että eiköhän tää ole jo tässä, säästetään rahat ja lähdetään meneen. Sentään yhdellä ruotsalaisen myyjän kojulla pääsin hetkellisesti kiinni levyntonkimisen flow-tilasta. Kolmen euron laarista lähti mukaan 4 kohtuullista herkkua: Little Featin: Sailin Shoes(72), Temptationsin: 1990(73), David Bowien: Diamond Dogs(74) avattavilla kansilla ja vielä myyjä mainostama kaikkien aikojen paras Glam-rock albumi, Cockney Rebelin: The Human Menagerie(73). Lopullisena niittinä messuille ostin yhdeltä suomimyyjältä Iggy Popin: Lust for Lifen(77) ja maksoin siitä peräti yhdeksän euroa, joka on kuitenkin aika kohtuullinen hinta.

Myönnetään, että odotukseni messujen hintatasoa kohtaan olivat aika kohtuuttomat, odotin sellaista muutaman euron muovimyrskyä, että paikka tulvii toinen toistaan hienompia euron löytöjä, koska edelliset levymessut Kårenilla olivat tällaiset. Nämä messut menivät asteikolla sinne huonompaan äärilaitaan, ei paljon mainittavaa jälkipolville, paitsi tämä bloggaus.
Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka oikeasti ostavat niitä kalliimpia levyjä, toinen toistaan houkuttelevimpia keräilykappaleita. Itselle viisi euroa on se kipuraja, joka ylitetään harvemmin. Itseasiassa maksimi jonka yhdestä levystä voin maksaa on 20 euroa ja sitä en ole tehnyt kovin montaa kertaa. Kallein ostamani levy lienee Samae Koskisen: Hyvä Päivä(13) vinyyli, josta maksoin uutena 23 euroa.

Messut saivat minut jälleenkerran pohtimaan tätä levynkeräyksen järjellisyyttä, että onko järkee vai ei? Luettuani tämän toisen bloggaajan oivallisen kirjoituksen aiheesta uskoni taas hetkellisesti palasi: http://rajatapauksia.wordpress.com/2011/01/23/anonyymit-addiktit-viides-istunto/

Ja perään totaalista turmiollisuutta jota pitäisi tuomita isolla kädellä, jos sitä omassa ympäristössään näkisi, mutta aina saa hyväksynnän tässä rokin sarjakuvamaailmassa:

Little Feat

Kuvittele jotain svengaavaa amerikkalaista rytmiä, jotain mustaa, jotain kantrahtavaa, jotain Doobie Brothersia ja jotain vielä svengaavampaa. Kuvittele pieni, parrakas ja vähän pullea mies laulamassa ja soittamassa herkällä otteella kitaraansa, ime itseesi hänen keskittynyttä karismaa, jokaisen pienen musiikillisen nyanssin hallintaa. Kuvittele taustalle täydellinen rytmiryhmä, karismaattinen musta mies rumpuihin, sekä lahjakkaita rivijäseniä joilta löytyy materiaalia useamman laadukkaan soololevyn verran. Kirsikaksi kakun päälle kuvittele 70-luvun rokkikissat Emmylou Harris ja Bonnie Raitt kehräämään taustalauluihin. Kyllä vain, aion nyt toteuttaa tämän mielikuvan, halusit tai et! Tässä:



Niin, uskon että Emmylou ja Bonnie olivat valmiita maksamaan, että pääsisivät mukaan tuohon kyytiin?

Viime kesänä kiertäessäni Turkulaisia levykauppoja, käsiini tarttui kolme originaalia Little Feat - vinyyliä: Time Loves a Hero(77), Down on the Farm(79) ja tupla-albumi Hoy Hoy(81). Nyt taustalla soi noista viimeisin, Little Featin uran ensimmäisen periodin testamentti. Kaikki päätyi aikanaan, tai tarkalleen sanottuna vuonna 1979 tuon parrakkaan laulajan Lowell Georgen kuollessa sydänkohtaukseen.

Lyhyesti sanottuna Little Feat edustaa aika merkittävää palaa 70 - luvun laadukkaasta jenkkirokista. Bändin keskeiset levyt Sailin Shoes(72) ja kyseinen Dixie Chicken(73) löytyvät harvoin jos koskaan mistään rokin parhaat levyt äänestyksistä. Syytä olisi! Tämä kappale löytyy Sailin Shoesilta, ehkäpä bändin tunnetuin veisu: