J.Karjalainen. Laukon Kartano. Vesilahti. 4.7.2025.

J.Karjalaisen näin viimeksi livenä alkuvuodesta 2019,  Sä Kuljetat Mua (18) albumin julkkarikeikalla Tampereen Pakkahuoneella, josta bloggasin tällä tavalla: https://homesickhounds.blogspot.com/2019/03/jkarjalainen-pakkahuone-tampere-2822019.html

Tuota Sä Kuljetat Mua (18) albumia pidän yhtenä Karjalaisen myöhäistuotannon parhaana. Pelkästään kappaleet Sä kuljetat mua, Sirkka Lautamies, Tummansininen seuralainen ja Tule kesäyö kertovat paljon levyn tasosta. Noiden ilmeisten iskusävelmien lisäksi löytyy muitakin laadukkaita albumiraitoja kuten Gunpowder cha cha ja arvoituksellinen Luulei. Koronan lopussa puristettu, poikansa Väinön tuottama Soulavaris (22) on myös pätevää kamaa, mutta ehkei ihan edeltäjänsä tasoa. Toki levyllä on vahvat kappaleensa, kuten Aurinko nousee ilman sua, Oulu, Wisconsin ja levyn päättävä ilmava Tuulella ratsastajat. Sen sijaan biisit Punainen keinutuoli ja Eddie-Boyd polaroid olisi voinut huoletta jättää levyltä pois. Jälkimmäisessä kappaleessa on hieno tarina, jossa nuori J.Karjalainen kohtaa Suomeen pesiytyneen bluesmuusikon Eddie Boydin, mutta mielestäni biisi ei tuo lisäarvoa tälle hienolle tarinalla, jonka Jii kertoi tänäkin iltana Laukon Kartonon runsaslukuiselle yleisölle. Punaisen keinutuolin mukamas yleisöä laulattavaa rompotirompoti-loilotusta en voi sietää. Sori Jukka, mulle biisi ei putoa, mutta aika monelle muulle yleisön joukossa tuo varsin kulkevasti vedetty kappale upposi. Ehkä ne tiesi.

Viileässä ja tuulisessa Vesilahden illassa tavattiin hyvässä iskussa oleva Karjalainen. Tarinoita ja kaikenlaista intoilua kuultiin paljon biisien välissä. Karjalaisen tuotannosta löytyy paljon vähän vasurilla ja suurella pokalla tehtyjä kappaleita. Vilpitön ja jopa naivi ote synnyttää myös helmiä, kun rima on tarpeeksi alhaalla ja usko omaan tekemiseen tapissa, niin tällainen tekemisen nappaa kuulijankin mukaansa. Arpassa on jotain samaa kuin J.Karjalaisessa, molemmat katsovat musiikkiaan lapsen silmin, uteliaasti ja uskaliaasti, tulee huteja ja helmiä.

Laukon kartanon keikka alkoi kolmella uuden levyn biisillä. Oma mittarini ei juurikaan värähtänyt, vaikka etenkin albumin toinen sinkku Sineadin laulu oli tehnyt levyllä kuultuna suuren vaikutuksen. Keikan alkupuolta minun mielestäni vaivasi lievä miksausongelma, sillä Pekka Gröhnin urut oli miksattu liian pintaan ja ne ottivat tarpeettomasti tilaa varsinkin näissä kolmessa ensimmäisessä biisissä. Yksi syy voi olla, että pienimuotoinen ja lähes kokonaan akustinen uutuuslevy Suomalaista muotoiluu (25) ei ehkä taitu suoraan bändi-ilmaisuun. Tuore albumi on vielä itselläni kuuntelun osalta ns.työn alla. Edellä mainittu Sineadin laulu ja levyn eka sinkku Mary Ann ovat tulevia J.Karjalaisklassikoita. Muusta levystä en ole niin varma. Esimerkiksi kappaleet Uskomaton Jimmy Landola ja Takapenkillä vanhan Cadin ovat välispiikkien perusteella artistille tärkeitä kappaleita, mutta kovin isoiksi biiseiksi ne eivät ole korvissani kasvaneet, ainakaan vielä.

Uuden levyn kappaleiden lisäksi Jukka bändeineen esitti varsin vaikuttavan ja ei niin arvattavan katsauksen omasta tuotannostaan. Klassikkokappaleiden ohella kuultiin aimo kasa vähemmin kuultuja, liki unohdettuja biisejä, kuten Villeiltä Lupiineilta (94) löytyvä harmiton koirasta kertova Tuolla se menee, Sinulle Sofia (15) albumin Kaksi lusikkaa ja Karjaisen eka sinkku Mustat lasit, sekä sen b-puoli Enkeli, jotka molemmat löytävät myös esikoisalbumilta: J.Karjalainen ja Mustat Lasit (81). Liki 45-vuoden mittaiseen levytysura pitää sisällään n.25 studioalbumia, eli oli vara valita mitä biisejä soitettiin. Toki monta levyä jäi sivuuttumatta, vaikka yli kahden tunnin keikkaan mahtui paljon tavaraa.

Kahteen osaan jaettu keikka parani loppua kohden. Ensimmäisellä puoliskolla kuullut lievät miksausongelmat hälvenivät keikan edetessä. Toinen puolisko keikasta oli varsin vakuuttavaa Karjalais-tykitystä, vaikka hittikimaraa ja varmoja valintoja hämmensivät mukaan ripatut oudommat vedot. Pitkään Karjalaisen uraa seuranneelle kuulijalle keikka oli varsinainen runsaudensarvi. 

Niitä Mustat Lasit aikaisia hittejä säästeltiin ihan viimeiseen asti- Lopulta kärsivällisyys palkittiin ja loppuun kuultiin komeat versiot kappaleista Sekaisin, Doris ja Viimeinen laulu. Mielestäni keikan  loppupuolella kuultu, Sinulle Sofia (15) albumin tarinallinen helmi Stindebinde veti kovimmat pisteet: Viimeinen kuva Stindestä, siluetti auringossa, Stindebinde Bindemayer, mitä tapahtui? lauloi karjalainen Vesilahden laskeva aurinko paistoi juuri sopivasti artistin silmiin. Enemmän kuin täydellistä.

Seuraavia pyöreitä vuosia jo uhkaavasti lähestyvä Karjalainen oli kaikkinensa hyvässä lyönnissä. Lauluenergiaa riitti ja ote oli mukavan irtonainen. Joitain hetkellisiä blackoutteja tuli pariin otteeseen, jokin lyriikan pätkä unohtui, mutta ammattilainen taimasi itsensä helposti karavaanin selkään mukaan. Karjalaisen uskolliset soittoniekat em. urkuri Pekka Gröhn, aina tyylikäs kitarisi Mikko Lankinen, basisti Tom Nyman ja rumpali Janne Haavisto hoitivat tonttinsa varmasti, vuosikymmenien ammattitaidolla. Hän biisin spiikissä Karjalainen kertoi, että paikalla on itseasiassa samat muusikot kuin levytysversiossa ja aikalailla samat kitaratkin. Kyse on Menneistä miehistä, laulunteon ja musiikin käsityöläisistä. Yhtälailla uuden levyn nimikappale pyrkii tiivistämään Karjalaisen luovan työn perusagendan: Hallittuu, palkittuu, juhlittuu, Suomalaista muotoiluu, sitäpä se Karjalaisen ura aikalailla on.

Kuva.1. Tommi Natri.

Arppa. Laukon Kartano. 6.7.2024

Arppa on tällä hetkellä jonkinlainen musiikillinen ilmiö, se yhdistää vanhemmat ja nuoret sukupolvet. Parikymppiset fanit kerääntyvät eturiviin ja laulavat biisien mukana. Keski-ikäiset musapoliisit nyökyttelevät hyväksyvästi kauempana, vasen jalka rytmikkäästi napsaten. Jos perjantaina Eppu Normaali Laukon kartanossa edusti Suomirokin menneisyyttä, niin Arppa on tämä hetki ja tulevaisuus.

Arpan rento ja jännällä tavalla puhelaulettu materiaali luo siltaa myös rap-musiikin suuntaan, ainakin jonkin verran. Kaikkinensa Arppa bändeineen sulattaa yhteen monenlaisia musiikillisia vaikutteita, on helkkyvää banjoa ja kesäillassa laulettua baddingmaista herkistelyä, välillä mennään lujaa freejazzin suuntaan ja kielisoittimet menevät ihan omia latujaan, mutta pitävät homman kasassa. Bändin keskinäinen kemia vaikuttaa ainutlaatuiselta, lavalla on kuin neljä koko ajan nauruun purskahtavaa pikkupoikaa, jotka uskaltavat leikkiä soittimillaan ja samanaikaisesti pysyvät musiikillisesti samansuuntaisina. Pienet mokat ja rajojen ylitykset pitävät yleisönkin herkästi varpaillaan, tekemisen ilo tarttuu ja ollaan yleisöä myöten kaikki samassa musiikillisessa messussa. Yhteisöllisyys on se juttu. 

Arpan oma laulustaili voi olla monelle se kynnyskysymys. Ainakin se oli alkuun itselleni. Mietin monesti, että laulaako tämä nuori mies tahallaan päin persettä, paitsi, että eihän se laula lainkaan huonosti. Kyse on tyylistä, väräjävästä ja vähän mumisevasta laulusoundista, joka saa ajoittain luulemaan, että laulu ei mene nuotilleen oikein, vaikka se sittenkin taitaa mennä. Arpan uniikki ilmaisu välillä puhkeaa kukkaan, kuten tuoreimman Valeria (23) - albumin herkimmissä numeroissa: Luulin että ja Kartta väärinpäin sekä tälläkin keikalla kuullussa uudessa kappaleessa Kerran Turussa.

Oli ilahduttava kuulla tällä viikolla Levykauppa Äxän lempilevyni-sarjassa Arppa nostaa yhdeksi  musiikilliseksi esikuvakseen on Bill Withersin, tuon soulmusiikin juurevan kirvesmiehen, jonka musiikissa on kieltämättä samaa orgaanisuutta ja tilan tunnetta kuin Arpan veisuissa.

Laukon kartanon keikka oli ehkä parasta kuulemaani Arppaa tähän mennessä. Edellisen kerran näin Arpan bändeineen Lempäälän Myllyrannan ilmaistapahtumassa kesäkuun alussa. Ei sekään ollut huono keikka, mutta tämän iltainen esitys oli vielä parempi. Viime keväinen G Livelabin konsertti oli myös rautaa, mutta toissa kesänä koettu Uusi Tampere - festivaalin ensikosketus Arppaan oli itselleni vielä tunnusteleva:  - Mitä tämä yleisö oikein mesoaa? Eihän näistä biiseistä saa mitään otetta! ajattelin vielä tuolloin.

Pitkä keikkaputki on hionut bändistä todella svengaavan ja vähän jopa holtittoman. Etenkin kitaristi Ville-Veikko Airaniemen irtonaiset soolot saivat hymyn karehtimaan huulilla, miten hän osasikin tilutella ja irrotella noin paljon putoamatta pois biisistä. Kaksiosaisen keikan aikana kuultiin suuri osa Arpan tuotannosta, runsaasti biisejä kaikilta kolmelta julkaistulta albumilta, sekä ainakin kaksi uutta biisiä. Oliko se BMV:n ostosta kertova biisi julkaisematon? Jäin miettimään. 

Eka levyn Laavalamppuja (20) kappaleihin olen tutustunut vasta keikoilla, sillä levyorientoituneena miehenä, minun pitää omistaa albumi, jotta pystyn siihen kunnolla keskittymään. Ja tuo levyhän on loppuunmyyty jo ajat sitten. Juhani, Laavalamppuja Helsingin hulina ovat löytäneet jo paikkansa minussa. Juhani on selkeä keikkasuosikki, joka taisi jäädä tällä kertaa kuulematta. Sen sijaan eka levyn lopetuskappale, herkkä Kesä sai arvoisensa esityksen.

Arpan kollektiivinen musiikkimessu jätti mukavan näläntunteen sisimpääni. Odotan kieli pitkällä syksyllä julkaistavaa neljättä albumia, jonka pilottisinkuista ensimmäinen, myös Laukon keikalla kuultu: Kavereita Hilma, on muodostunut kevään ja kesän aikana yhdeksi Arppa-klassikoksi, jos klassikko-sanaa voi käyttää näin nuoren kokoonpanon osalta. Myös toinen uuden levyn biisi em. Kerran Turussa on kasvanut kuuntelussa ja on lyriikaltaan varsin syvällisen hyvä tapaus:

On olemassa päiviä, joina oot mun lähellä
Ja päiviä, jotka sietäis haihtua pois jo mielestä
Ja näkeehän sen katseesta, ettei sielläkään oo helppoa
Ku noin vaan koitat kävellä läpi pienen pienestä neulansilmästä

Eppu Normaali. Laukon kartano. 5.7.2024.

Kaksitoista vuotta sitten Soundin haastattelussa Pantse Syrjä kertoi, että on alkanut kiemurtelemaan asian kanssa, kun häneltä kysyttiin uudesta levystä. Pari vuotta sitten Martti Syrjä samaisen lehden haastattelussa totesi, että Eppu Normaalilta tuskin tulee enää uutta levyä. Ehkä me fanitkin ollaan jo asia hyväksytty, jos levyä tule, niin sillä selvä.

Minulle asia on kai viimein ok, en enää kaipaa uutta levyä. (vaikka olen sitä niin ***vetin pitkään odottanut) On vaikea uskoa, että Eppu Normaali voisi palata vielä vuosien 1978-1993 tasolle. 2000-luvun levyt Sadan vuoden päästäkin (04) ja Syvään päähän (07) olivat kyllä soitannollisesti päteviä tekeleiltä, mutta harvemmin niihin tulee itse palattua, vaikka ns.hittien takaa löytyy kovia albumiraitoja, kuten Juha Torvisen säveltämä sujuva Vahingossa vain, reipas ja vanhasta Who:sta muistuttava Kuumemittari ja mietteliäs Minkäs teit. Periaatteessa Syvään päähän (07) albumi oli askel oikeaan suuntaan, vanha veikeys ja irtonaisuus oli palannut soitantoon ja Martin lyriikkaankin. 

Edellisen kerran näin Eput livenä Tampere Soi – festareilla Hakametsän parkkipaikalla. Tuon keikan piti olla itselleni viimeinen. Sen verran suuri pettymys se oli, etenkin Pantsen päin persettä menneen kitaroinnin takia. Nyt Vesilahden viihtyisässä Laukon Kartanon miljöössä tilanne oli toinen. Oliko kahden vuoden keikkatauko tehnyt tehtävänsä, sillä nyt meille esiintyi varsin virkeä Eppu Normaali. Tällä kertaa soitto toimi hyvin. Pantsen kitara löysi oikeat nuotit ja välillä meinasi yltyä revittelyynkin. Myös Juhan näppäilyt miellyttivät tuttuudessaan korviani. Eikä hän soittanut automaatista käsin, tosin, vaan ihan aidosti livenä.

Eppu Normaalin musiikki herättää itsessäni voimakkaita tunteita. Bändit biisit ja albumit ovat kuin tienviittoja menneisyyteen, eri vuosikymmeniin ja etenkin tuntemiini ihmisiin. Melkein jokaisesta ystävyyssuhteestani löytyy Eppu Normaali-yhteys, kuinka sinä ja tuona vuonna oltiin Eppujen keikalla, kuinka hoilattiin Tahroja Paperilla matkalla Limingan nuorisoseuran talolle vuonna 1990. Eppu-keikkoihin liittyvät muistot ovat yhtä aikaa musertavia ja hoitavia, kuinka toivoisin parhaan ystäväni olevan tänään ja täällä laulamassa kanssani Eppujen ikuisia veisuja. Mutta se ei ole mahdollista, miksi se ei ole mahdollista? Olen ehkä ikääni nähden turhan sentimentaalinen, kuinka tosissaan otan bändin musiikin ja kuinka paljon se minulle merkitsee, yhä edelleen.

Keikka jakautui kahteen noin tunnin mittaiseen settiin. Ilta potkaistiin käyntiin Rupisia riimejä (84) levyn alati riemukkaalla kappaleella: Taivaassa perseet tervataan. Huomasin, että kappale ei nostattanut mitään yhteislaulumyrskyä, eli saattoi olettaa, että kappale on suurimmalle osalle yleisöä hivenen tuntematon. Itselleni se oli ehkä juuri se paras aloitusbiisi, mitä Eppu-keikalta voi vaan toivoa.

Ensimmäiselle puoliajalla bändi ripotteli mukaan miellyttäviä harvinaisuuksia, kuten Aku ja Köyhät Pojat (83) levyn Onnellinen hetki elämässä. Tämä aikanaan television koukuttavaa voimaa kritisoiva kappale sopi mainiosi tähän päivään, jossa keskustelu älylaitteiden käytön rajoittamisesta käy kuumana:

Puhelimen johdon seinästä irti tempaisen
Sen, televisioni johdon juuresta katkaisen
Rikon radioni, ja kelloni vedän
Vessanpöntöstä alas, tämän erän

Ehkä Eppujen pitkän uran suosikkilevyltä: Valkoiselta kuplalta (86) tuli ilahduttavan monta stygeä. En saa mielestä sinua oli raikas poiminta, samoin kuin Kun jatsia kuunneltiin. Tuossa kappaleessa kuuli ja tajusi kuinka hienoa Eppujen soitto voi parhaimmillaan olla. Todella hienosti rakennettu kappale, joka suorastaan imaisi takaisin 80-luvulle. Kaikki oli niin kuin ennenkin, ehkä vähän paremminkin.

Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin harvinaisuuksien ohella varmoja Eppu-hittejä kuten Akun Tehdas, Vuonna 85 ja setin päättävä Historian suurmiehiltä (90) löytyvä; Kun olet poissa. Tässä kohtaa olin siirtynyt jo kauemmas lavalta kaljaa jonottamaan ja kuulin, että Martin laulu tuli napsun tai parin myöhässä. Sama laahaavuutta löytyi myös Imperiumin Vastaiskulta (88) löytyvältä, ehkä parhaimmalta Eppu-veisulta: Näin kulutan aikaa. Enimmäkseen Martin vokalisointi oli hyvällä tolalla ja rokimmissa numeroissa mentiin eikä meinattu. Basisti Sami Ruusukallion tarkka stemmalaulanta piti myös vokaaliosaston hyvin läjässä.

Toinen puolisko keikasta oli varmempaa hittiputkea. Kitara taivas ja tähdet, Afrikka sarvikuonojen maa, Puhtoinen lähiöni, Murheellisten laulujen maa…vai tuliko se jo eka puoliskolla? Pantsen vetämä, vähän väkinäinen, Baarikärpänen, ei ollut tällä kertaa väkinäinen. Pantsen laulu pelasi ja tämä hassun hauska ryyppylaulu tuntui taas pienen hetken relevantilta.

Mitään suuria yllätyksiä settilistasta ei enää löytynyt. Encorena soitettu Sotilaallinen tyhjiö. Tässäkin yllättävän ajankohtaisessa kappaleessa Martti  yllytti yleisön tuhmaan yhteislauluun:

Kas näin tulee huolehdittua,
että asiat menee päin vittua
Näin tulee huolehdittua,
että asiat menee päin vittua

Viimeisenä kappaleena soi Valkoisen kuplan eeppinen Kaikki häipyy on vain nyt, tuo Martti Syrjän lyyrinen taidonnäyte, joka hiveli katkeransuloisesti melankolista sisintäni kävellessäni ulos Laukon kartanon porteista kesäisessä illassa.

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet
Palasiksi muistojeni läjään hajonneet
Palapelin kokosin paksuin rukkasin
Ihmetellen minne kaikki palat hukkasin

Voi olla, että tämän jälkeen bändi soitti vielä biisin jos toisenkin, mutta itse olin jo saanut sen minkä olin tullut Eppu Normaalin keikalta hakemaan, hoitavan nostalgiamatkan nuoruuteni. Kyllä näitä veisuja jaksaa edelleen kuunnella. Keikan jälkeen Eppu-levyt ovat olleet taas tehosoitossa.

Tässä vielä yksi näistä Valkoisen kuplan helmistä ensiesityksessä Hittimittarissa vain 38 vuotta sitten.

Samuli Putro - Laukon Kartano. Vesilahti. 11.8.2023.

Kun Putro esitti Laukontorin illassa soolonumeron ilman mitään instrumenttia, pelkän laulun varassa, tuli mieleen pikantimpi ja lyyrisesti terävämpi versio Ismo Alangosta. Jos Alanko on Suomirokin shamaani, niin Putro on enemmänkin teräväsanainen hovinarri, pieni, vilkas ja pisteliäs. 

Putron painokkaiden lyriikkojen syvyys ja rohkeus on huikeaa tasoa. Elämä on juhla, Olet puolisoni nyt, Milloin jätkät tulee ym. ym. Artisti ei jätä sanomatta sitä mitä on mielessä. Mielestäni Putro on yksi tämän ajan vahvimpia suomirock-lyyrikoita. Ikäverrokki haastaja tällä saralla on Jarkko Martikainen, toinen ketterä viisikymppinen, jonka tuotanto tihkuu yhtälailla merkittäviä ja merkillisiä biisejä.

Vesilahden illassa Putron lavapreesens oli eloisa ja energinen. Erittäin hauskat ja artistille tutun itseironiset välispiikit upposivat yleisöön. Oman itsensä ja miehen iäntuoman karisman pilkkaaminen olivat keikan humoristisia huippukohtia. Välispiikit olivat itsessään kuin lyriikkaa, painokasta ja hyvin rytmitettyä. Stand up-keikat voisivat olla myös mahdollisuus.  Ja kun suurimman naurun keskellä Putro aloittaa Elämä on juhla kappaleen, niin siinä on viattomalla katsojapojalla murtumispiste lähellä, kuinka tässä biisissä onkin ihan kaikki, ja miten se oli päässyt unohtumaan.

Putron Laukon kartanon konsertti oli yksi iso juhla, johon eniten vaikutti artistin oma vahva ja peloton lavapreesens, kuinka varmasti ja hienolla tavalla hän kuljetti keikkaa eteenpäin, kuin tarkalla käsikirjoituksella, joka salli pieniä ja hassuja röpsöttäviä reunakohtia, kun biisi ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin artisti toivoi.

Ensimmäiset 45 minuuttia Putro veti soolona, jonka huippukohtia oli aikoinaan parjatun Älä sammu aurinko (11) levyn nimikappale ja hervottoman hauskasti pelkän laulun ja  tamburiinin varassa esitetty ihka eka soolobiisi: Täysikasvuinen. Putro teki kappaleen alun perin Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia leffaan Zen Cafen ollessa vielä kasassa. Itse kappale on hervotonta aikuistumisen ja keski-ikäisyyden pilkkaa, jonka tuomia mahdollisia tunnereaktioita Putro pahoitteli jo etukäteen.

Vaikka Putron ulkoinen habitus on nykyisin luokkaa: hampuusi, niin sojottavien karvojen ja ylikokoisten esiintymishousujen alta paljastui hyväkuntoinen, hyvin treenattu viiskymppinen mies, joka veti helponnäköisesti koko kaksituntisen rokkishown, ilman mitään väsymisen merkkejä. Laulu kesti hyvin ja siinä oli vapautunutta energiaa. Bändin yhteissoitto kuulosti paikoin todella hyvältä, paljon paremmalta kuin levyllä.

Laukon kartanon keikalla uitiin biisillisesti ns. syvässä päädyssä, Putron laulujen elämän kirjot vaihtelivat laajalla skaalalla, aina vonkaamisesta uskollisuuteen, syntymän hetkestä kuolemaan jälkeiseen jälkihehkuun. Toisen sähköisemmän setin huippukohtia olivat, jo aiemmin blogissa ylistämäni Taitekohdassa (14) levyn kappaleet Kuka tahansa kelpaa ja Milloin jätkät tulee. Tässä linkki tuohon aiempaan juttuuni: http://homesickhounds.blogspot.com/2023/05/takaisin-putroon.html

Olen nähnyt Samuli Putron viimeksi keikalla yli kymmenen vuotta sitten. Tämän päivän versio Putrosta on huomattavasti parempi, eloisampi ja rennompi. Putron lyriikka mahdollistaa yleisen angstailun, jollaista aikoinaan löysin Putron live-esiintymisistä. Nyt meille esiintyi hauska ja eloisa ukkeli, joka sai syvän sisältönsä svengaamaan ja osumaan liki ilolla maaliinsa. Kyllä, Putron konsertti oli täynnä iloa ja tekemisen meininkiä. Tämä oli minulle positiivinen yllätys. Koleahkosta säästä huolimatta keikka täytti minut elämällä ja energialla, vaikka viimeinen biisi Tavalliset hautajaiset onkin surkuhupaisa marssi omista hautajaisista, se toi kuitenkin lohdullisen ja hyvän olon. Samuli Putro kosketti meitä tässä elokuisessa illassa koko elämän kirjollaan, johon hänen painava tuotantonsa antaa hyvät lähtökohdat. Tänä iltana onnistui kaikki.

Jonna Tervomaa - Laukon kartano. Vesilahti. 17.7.2021.

 

Tämän kesän viimeisin hellepäivä tarjosi Jonna Tervomaan konsertin luonnonkauniin Laukon kartanon maisemissa. Laukon kartano Vesilahdella mainittiin historiallisissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran jo 1400-luvulla. Kartano oli mahtisuku Kurkien asuttamana vuosisatoja ja 1800-luvun lopulla Elias Lönrotin kansalliseepoksen Kalevalan yksi kirjaamispaikoista. Ylväs paikka, josta ei puutu historiaa. Kesäkonserttien lisäksi kartanosta löytyy lukusia taidenäyttelyitä ja opastuksia kartanon historiallisiin rakennuksiin.

Olin itse ensimmäistä kertaa käymässä Laukon kartanossa, mutta en toki ensimmäistä kertaa Jonnan konsertissa. Edellinen näkemäni Jonna-keikka oli viimeisimmän Ääni(17) levyn julkkarit, joista löytyy bloggaus tästä: https://homesickhounds.blogspot.com/2017/09/jonnan-uusi-aani-olympia-kortteli.html

Jonnan edellisestä suomenkielisestä levystä on aikaa. Viime vuonna ilmestyi englanninkielinen Fortune Beast (20) albumi Jonna T nimen alla, joka oli tietääkseni englanninkielinen versio Ääni (17) levystä. Facebook-sivun mukaan Jonnan edellisestä keikastakin on vuosi aikaa. Tähän nähden voi kuvitella, että artistilla oli jonkin verran tunnetta pelissä. Kyllä, sitä oli.

Keikka alkoi edellisen levyn vahvoilla ja syvillä veisuilla: Oo mun kaa ja Disco Melancholia. Tässä kohtaa purkautui keikkatauon patoumat, suurin tunne vyöryi voimalla ulos. Esitykset olivat huojuvia, hivenen haparoivia, mutta äärimmäisen väkeviä. Kolmas kappale Päästä yli vapautti jo tunnelmaa. Näistä kaikista koronavuoden rajoituksista ja esteistä on hyvä päästä yli. Olemmeko jo päässeet? Saammeko päästä? Laukon kartanon ulkoilmakonsertin väljät ominaisuudet mahdollisti maskittomuuden ja rennon olemisen. Vaikka päivittäiset koronaluvut ovat olleet taas nousussa, niin Pyhäjärven rannalla vietetty helteinen ilta vei meidät takaisin vanhaan hyvään aikaan. Oliko kaikki niin kuin ennenkin?

Jonnaa säestivät luottokitaristi Jussi Jaakonaho ja rumpali/kosketinsoittaja Niko Votkin. Trio-kokoonapono myötä monista kappaleista kuultiin erilainen kuin levyversio. Tämä oli enimmäkseen hyvä asia, sillä keikan edetessä kokoonpano toimi yhdessä kuin ajatus. Jussi Jaakonahon kitaratyöskentely oli nautittavaa ja välillä kepistä sinkosi tulta, kuten Jonnan suurimmassa hitissä: Yhtä en saa, joka oli kitaroiltaan aikalailla levyversion kuuloinen. Votkinin monipuolinen lyömäsoitintyöskentely ja molempien miesten ajoittainen taustalaulu teki keikasta timanttisen. 

Kyllä vaan, arvometallin kanssa oltiin tänä ehtoona tekemisessä. Tervomaa itse on artisti isolla A:lla, erittäinen karismaattinen ja vahvasti omien laulujensa tulkki. Tunneilmaisu tällä keikalla oli yli 110 prosenttista, luihin ja ytimiin menevää tulkintaa. Etenkin toisen setin alun kolme kappaletta saivat nieleksimään. Miltei aavemaisesti etenevä Mitä jos...on Jonnan tuotannon vaikuttavimpia kappaleita(vaikka Soundin Pertti Ojala toisin väittää levyarviossaan :https://www.soundi.fi/levyarviot/arvio-jonna-tervomaa-on-nyt-jonna-t-ja-laulaa-vaihteeksi-englanniksi-milta-lopputulos-kuulostaa/. Hän on väärässä.), aivan kuin sitä seurannut Eläköön (13) levyn Vastaranta. Tässä kappaleessa toimi ihan kaikki. Trion soitto hitsautui täydellisesti tukemaan Jonnan vahvaa ilmaisua. Tämä oli keikan kohokohta, ultimaattisen hieno veto. Tikapuut piti vielä hetken syvissä vesissä, tämän jälkeen lyötiin popimpaa vaihdetta silmään. Aika kultainen, Yhtä en saa ja setin loppuun itkettävän voimallinen coverbiisi Rakkauden Haudalla, joka löytyy alunperin Sakari Kuosmasen esikoisalbumilta: Sakari Kuosmanen (85). Täytyy sanoa, että Jonnan versio on tehnyt vasta tästä kappaleesta Todella Suuren. Ei Sakarikaan huonosti vedä, mutta tuntuu kuin biisi olisi Jonnalle tehty.

Keikalla Jonna esitti yhden uuden, levyttämättömän kappaleen nimeltä: Helle, joka kuulosti erittäin hyvältä. Tosin Jonna toppuutteli biisin julkaisun suhteen, ehkä joskus tulevaisuudessa?Annetaan artistille matskun kypsyttelyyn aikaa, sillä hyvää kannattaa aina odottaa. Encoreina kuultiin vielä Minä toivon ja Likainen mies. Keikka oli parhaimpia näkemiäni jonnakeikkoja. Intensiteetti oli valtava ja yleisö sai enemmän mitä tilasi. Minä ainakin sain. Mietin ennen keikkaa, että kuinka Jonnan tuotanto resonoi tässä post-covid ajassa? Hyvin se resonoi. Jonnan lauluissa soi alati väkevänä pienen ja pudonneen ihmisen ääni, voisin jopa sanoa, että syrjäytymisen ääni. Jo kypsässä artisti-iässään Tervomaa on edelleen yksi vahvimpia pop-rock-kentän tulkkeja Suomessa. Kiitos tästä keikasta Jonna, se ravitsi, elävöitti, antoi luvan katsoa tulevaan: sillä lopulta aina, kyllä kaikki järjestyy.

https://www.youtube.com/watch?v=TFVE6ojN4A0