Eric Clapton: There's One In Every Crowd

Jotenkin tämä levy katsoi minuun Nuuskamuikkusella kannellaan tarpeeksi pitkään ja alkoi satunnaishuolellisten soittokertojen vaikutuksesta laskemaan suojaustani.

Lähtökohtaisesti Eric Claptonin soolotuotantohan on varsin löysää tavaraa, isolla rahalla tuotettuja cover-biisejä kera muutaman pakollisen originaalin. Clapton ei ole mikään suuri lauluntekijä, vaan kitaristi ja parhaimmillaan ihan hieno tulkki toisten tekemille biiseille. Näin Clapton on monesti myös itse itseään määritellyt. Cocaine, I Shot The Sheriff, ym. paljon hyviä covervetoja löytyy miehen kataloogista.

Edellisen kappaleen mustavalkoisesta kritiikistä huolimatta pidän aika paljon Claptonin soololevyistä, vaikka monikaan, tuskin yksikään, ei ole niistä mestariteos. Ok, toisen sooloalbumin 461 Ocean Boulevard(74) ylle voitaneen pukea klassikon viitta, samoin Slowhand(77) on varsin laadukas tekele. Clapukan uralta löytyy yllättävän paljon soololättysiä, nopean laskuni mukaan yhteensä 22 sooloalbumia ja niiden päälle levyt yhdessä Creamin, Blind Faithin, Derek & The Dominosien ja John Mayall Bluesbreakersin kanssa. Tuottelias ja aktiivinen kaveri kaiken kaikkiaan.

Yksi Claptonin sooloalbumi on hiertänyt mieltäni ja kutitellut korviani parin viime vuoden ajan. Kyseessä on Ericin kolmas sooloalbumi: There's One In Every Crowd(75). Levy kasattiin kokoon nopeasti menestysalbumi 461 Ocean Boulevardin(74) jälkeen ja ilmestyessään se ei saanut järin hyvää kritiikkiä ja myikin kehnosti. Levyä pidetään vähän outolintuna Claptonin tuotannossa. Sillisalaattimaiselta levyltä löytyy niin Gospel-, reggae- kuin bluesvaikutteita. Ensimmäisen oman vinyyliversion tästä levystä ostin nelisen vuotta sitten parilla ekellä kirppikseltä ja toisen version nyt joulun alla discogsilta eurolla.

Herran vuonna 2016 olen pyöritellyt albumia levysoittimessa ja palannut siihen aina uudestaan. Helppo iltalevy, mukavaa tunnelmaa, sillisalaattimaisuudestaan huolimatta lämpöä ja yllättävän hyviä kappaleita. Suosittelen tutustumista. Tämä on niitä levyjä jotka tulee vastaan 1-2 euron laareissa kirppareilla ja levymessuilla.

Levyn päättävä Opposites on yksi kadonnut Clapton-klassikko, myös herran itsensä säveltämä.

Vuoden 2015 vinyylilöydöt!

Yksinkertaisuudessaan näin, kuten otsikko ilmoittaa, mitkä ovat vuoden 2015 kuumottavimmat muovilöytöni? Helpoiten saan levyistä kiinni kun katson Discogs-profiilini kautta vuoden 2015 tilaushistoriaa. Hmm, näyttää että olen tehnyt Discogsin kautta vuoden aikana 23 erillistä tilausta ja levyjä on tipahtanut postiluukustani kymmeniä, yli sata, enemmänkin?. Uuh, tämä on hieman tuskallista jälkitarkastelua, kun näkee oman muovimieltymyksen pitäneen pintansa tämänkin vuoden ajan, muttei kuitenkaan ehkä samalla temmolla kuin vuosi pari aiemmin. Viime vuonna kävin vain kaksilla levymessuilla, toukokuussa Ideaparkissa ja joulukuussa Kårenilla. Vai kävinkö useammilla...?

Vuonna 2015 ostin myös paljon sinkkuja ja maxisinkkuja. Jossain määrin suuntaus on mennyt tähän suuntaan, koska minulle tärkeiden artistien tuotanto studioalbumin osalta alkaa olemaan jo hallussa. Sinkuilta löytyy usein mukavia levyltä löytymättömiä b-puolia, joita ei aina löydä mistään muualta. Vielä tänä vuonna pitkäsoitto piti pintansa ja ohessa tusina keskeisiä levylöytöjäni kera Spotify-soittolistan.

David Bowie: Stage(78)
Bowien keskeistä tuplalivealbumia jouduin metsästämään yllättävän pitkään, kunnes ostin sen joulun alla Discogsin yhden vakimyyjän kautta sopuisaan viiden euron hintaan. Monet levyn kappaleista ovat alkuperäistä parempia, kuten Station to Station, Breaking Glass ja Beauty and The Beast. Levy on paljon kuunneltavampi kokonaisuus kuin edellinen livealbumi: David Live(74).

Todd Rundgren: Runt(70)
Pitkän linjan jenkkiartistin ensimmäinen sooloalbumi, jonka viimein sain hommattua itselleni, itseasiassa kaksin kappalein. Mielessäni olin pitänyt tätä albumia Toddin uran luonnosmaisena avauksena, joka pitää sisällään vain sen yhden hyvän biisin, eli We gotta get you a woman. Onneksi ennustukseni oli kovin väärä, sillä levyhän on vallan hyvä kokonaisuus, täynnä muitakin muistettavia biisejä.

The Bible: Eureka(88)
Levynkerääjän vuosi 2015 esittäytyi minulle pitkälti jonkin artistin tuotannon pakollisina täydennyksinä. Onneksi vuoden aikana tuli joitain uusia vanhoja tuttavuuksia, kuten tämä Nick Hornbyn 31 Biisiä - kirjassa noteerattu ja lähes täysin unohdettu brittibändi: The Bible. Eureka tuli erään levytilaukseni ns. kylkiäisenä, että otetaan nyt tuo parin euron mintti levy mukaan tuosta samalla vaivalla. Ihan kiva pikkulevyhän tämä onkin, jotenkin tässä yhdistyy kevyt jenkkirock ja Prefab Sprout, eli kaunista, helkkyvää ja viatonta soundia. Vetoaa minuun.

22 Pistepirkko: Drops & Kicks(05)
Sarjassamme tilauksia, jossa kotimaisen artistin levy pitää hankkia ulkomailta asti. Niin, Pirkkojen vinyyliversio tästä levystä myytiin aika nopeasti suomessa loppuun. Levyhän poikkeaa huomattavasti cd-versiosta, sillä kyseessä on vinyylitupla-albumi ja siltä löytyy kokonaiset 22 biisiä, eli 7 biisiä enemmän kuin cd-versiolla. Levystä maksoin "peräti" 13 euroa + postikulut ja siitäkin huolimatta meni alle kahdenkympin. Hyväkuntoinen, hyvänkuuloinen albumi bändiltä joka jäi viime vuonna määrittelemättömän pituisella tauolle. Miss you Pirkot!

Roy Harper: Flat Baroque and Berserk(70)
Eräs pitkään himoitsemani levy, jonka alkuperäisestä gatefoldista Harvest-printistä saa maksaa helposti 20-40 euroa. Tämä levy lähti discogsilta heikommalla kuntoluokituksella G+/VG kymmenellä punnalla. Voi riemua, varsinkin kun levy olikin oivassa kunnossa. Hemmetin hyvä levy myös, Harperin parhaita ellei jopa paras. I Hate The White Man on pysäyttävä biisi. Myös levyn aloituskappale Don't  You Grieve on yksi Harper-klassikoita. Levyn kansi kutkuttelee myös omia alitajuisia 70-luvun geenejäni.

Chic: Risque(79)
Suomen kesän parhaasta livekeikasta http://homesickhounds.blogspot.fi/2015/08/flow-festival-1482015.html vastannut Nile Rodgers ja Chic kunnostautui myös vinyylirintamallani. Vuosi takaperin hankin Chicin upean Ces't Chic(78) ja nyt läpeensä laadukkaan Risquen(79). Levyn tyrmäkin hitti on Good Times. Chic toimii myös mainiosti lasten kutsujen tanssimusiikkina, käy komiasti jalan alle ikään katsomatta. Nolokseni on tunnustettava, että luulin Nile Rodgersin persoonallista kitarointia pitkään basson soitoksi kunnes kaverini korjasi erheeni. Chiciltähän pitäisi uusi albumikin ilmestyä hetkellä millä hyvänsä.

Daryl Hall & John Oates: War Babies(74)
Hall & Oates viihdesoulduon ns. outolintu rockalbumi jonka on tuottanut Todd Rundgren. Levystä maksoin peräti 1,50€. Tämä alkuperäinen mint-kuntoinen albumi soi viime vuoden aikana todella usein levysoittimessani. Kiehtova ja kuuntelu kuuntelulta kasvavalevy. Hyvää soittoa ja energiaa, varsin laadukkaita veisuja myös mukana. Tietenkin levy muistuttaa aika paljon Todd Rundgrenin tuon ajan levyjä, eli tuottajavelhon sormenjälki on ollut hyvin vahva.

Spirit: Twelve Dreams of Dr. Sardonicus(70)
Twelve Dreams of Dr. Sardonicus on Los Angelesissa perustetun Spirit-yhtyeen neljäs studioalbumi.
Albumi on yksi West Coast -rockin hienoimmista saavutuksista ja klassikoksi luokiteltava.  Se sai hyvät arvostelut mutta albumin tasoon nähden myyntimenestys ei ollut kehuttava. Aiemmin omistin yhden Spiritin myöhempien aikojen albumin joka ei juurikaan puhutellut. Tämä levy se sijaan toimii, puhdas rokkiklassikko.

Hurriganes: 10/80(80)
Tämä levy on helppo löytää Suomesta, mutta näihin päiviin asti olen vältellyt levyn ostamista, kiitos isoveljeni Hurriganes-pakkosyötön lapsuudessani. Viimein kun levy tuli vastaan kahdella eurolla Tamperelaisessa laatuantikvariaatissa, niin levy lähti mukaani. Yllätys oli valtava, kun tajusin kuinka hyvä tämä levy loppujen lopuksi olikaan. Biisit olivat lähestulkoon kokonaisuudessaan bändin itsensä säveltämiä ja hemmetin hyviä yksinkertaisia rokkibiisejä joissa on täynnä tunnetta ja energiaa. Levyhän taitaa olla viimeinen studioalbumi jossa oli mukana legendaarinen Albert Järvinen. Isoveljeni J, olit sittenkin oikeassa, Hurriganes taitaa rokkenrollin ehkä parhaiten.

Leon Russell: Carney(72)
Leon Russell taisi komeilla viime vuodenkin ns. parhaat levylöydöt listalla. Russell on tunnettu enemmänn hyvänä taustaheebona, esim. Joe Cockerin tai Elton Johnin rinnalla. Oma tuotanto jäänyt hieman katveeseen. Carney(72) yksi monista Russellin 70-luvun alkupuolen laadukkaista albumeista. Lähes soittamasta levystä maksoin kokonaiset yhdeksän euroa.

Dave Lindholm: Sirkus(73)
Tämä levy lähti vitosella tamperelaisesta levyliikkeestä. Entinen kirjastolevy, joka ilmenee kansista ja vähentää näin ollen levyn arvoa. Kyseessä on silloisen Isokynä Lindholmin ensimmäinen täysipainoinen albumikokonaisuus. Levyltä löytyy muun muassa kappaleet: Puhtaat Laivat, Kaikki Menee Seinään ja Illan Prinsessa.

Jim Pembroke: Party Upstairs(81)
En ole ihan varma, että ostinko tämän levyn jo vuoden 2014 puolella? Joka tapauksessa kyseessä on "The Löytö" levymessuilta(outoa, en muista miltä messuilta?), mint-kuntoisen platan hintakin vain 10 euroa. Party Upstairs on Pembroken viimeisen sooloalbumi ennen toissavuonna ilmestynyttä, ehkä Pembroken uran joutsenlauluksi jäävää If The Rain Comesia(14). Party Upstairs soi pelkistetysti ja pinnalla menetyksen tuntoja, John Lennonin ja Wigwam-rumpali Ronnie Österbergin poismenot ovat selkeästi vaikuttaneet levyn tematiikkaan ja kenties syntyprosessiinkin.

Näiden tusinan latuskan ohella hyllyyni kosolti muita oivallisia alle viiden euron lätyskäisiä kuten:
Paul Rodgers: Cut Loose
The Firm: The Firm
Al Stewart: Orange
Cream: Live Cream
Jimi Hendrix: Rainbow Bridge - ost
Jethro Tull: Bursting Out- live
Graham Nash: Wild Tales
ym. ym. ym.

Loppuun vielä soittolista näistä älpee-herkuista:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/0HRbt0dfz1tVhHLT7tlmpD

The Pogues: If I Should Fall From Grace With God

Vuosi tärähti käyntiin hienolla kirpparilöydöllä: The Poguesin If I Should Fall From Grace With God(88) albumi löytyi eurolla Raahen SPR:n kirppikseltä. Kerrassaan hieno klassikkoplatta, joita toki löytyy parisen kappaletta kaapin pohjalta jo entuudestaan. Levy on tunnettu ennen kaikkea ehkä yhdestä verevimmistä joululauluista: Fairytale of New York. Upea balladi, jossa Shane MacGowanin laulua täydentää jo edesmennyt Kirsty MacColl.

If I Should...(88) rankattiin jo ilmestyessään varsin korkealle. Kaksi edellistä albumia: Red Roses for Me(84) ja Rum, Sodomy & The Lash(85) loivat hyvän perustan tälle ns. keltti-punkkibändille, jonka ilmaisu rikastui ja saavutti todellisen mittansa vasta If I Shouldilla. Tämän jälkeen Pogues julkaisi vielä Shanen kanssa kaksi albumia: Peace and Love(89) ja Hell's Ditch(90) ennen kuin muu bändi erotti MacGowan hurjaksi yltyneen alkoholinkäytön takia. Nämäkin albumit ovat laadultaan korkeaa tasoa, vaikka MacGowanin läsnäolo ei ollut enää ihan kympissä.

Ihme kyllä, olen nähnyt Shane MacGowanin ja silloisen The Popes yhtyeen kanssa ilosaarirockissa vuonna 1997. Muistikuvani tästä esiintymisestä ovat kohtuullisen laimeita, muistan ainoastaan Shanen ensimmäiseltä sooloalbumilta: The Snake(94) löytyvän Aisling-biisin jollain tapaa koskettaneen minua. Käsittääkseni MacGowan ei ole julkaissut toisen sooloalbumin The Crock fo Goldin(97) jälkeen ollenkaan uutta materiaalia. Ilmeisesti syy tähän löytyy puhtaasti MacGowanin viime vuosikymmenien elämäntavoista.

Ikijuopon ja erittäin korkealle rankatun The Poguesin laulaja-lauluntekijän vuodenvaihde oli siinäkin mielessä ainutlaatuinen, koska MacGowan sai ihan uudet legot entisten tilalle. Tästä operaatiosta tehtiin oikein dokumenttikin. Taustaksi kerrottakoon, että Shane MacGowanin hampaat ovat olleet vuosikaudet aivan törkeän huonossa kunnossa em. aktiivisen päihteidenkäytön seurauksena. Uuden hammasrivistönsä ansiosta MacGowan pääsi vuosikausien tauon jälkeen puraisemaan esimerkiksi omenaa.

Palataan vielä tähän vuoden 1988 klassikkoalbumiin. Fairytale of New Yorkin lisäksi levyltä löytyy monta muuta hienoa kappaletta, kuten levyn avaava nimikappale If I Should Fall From Grace With God, Thousands Are Sailing, Metropolis ja riemukas Fiesta.

Levymessut - Kåren. Turku. 5.12.2015

Koko syksyn olin sinnitellyt ilman levymessuvierailuja, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, edelliset messuni olivat Ideaparkissa viime keväänä. Levynkeräysnälkää oli kasvatettu koko syksyn ajan, kolikkoja, pullonpalautusrahoja ym. hiluja oli kerätty yhteiseen kasaan näitä messuja varten. Sitä samaa rahankeruumenetelmää, jota olen käyttänyt jo ihan pikkupojasta asti. Niin, pikkupoikahan tässä edelleen ollaan, ainakin se kaksi tuntia levynpläräyksen huumassa mihin Kårenin messut tälläkin kertaa minut vaivutti.

Saavun paikalle puolisen tuntia aloittamisajankohdan(klo:11.00) jälkeen. Sateinen Turku tarjosi todellisen parkkipaikkahaasteen, sillä vapaata pysäköintiruutua ei meinannut löytyä sitten millään. Viimein ruudun löydyttyä, goretex-kenkäparini ohjasivat minut melkein juoksuaskelin Kårenin sympaattiseen messumiljööseen. Kiviset portaat ylös ja kaksi euroa nuoren pääsylipputypykän kouraan, jonka intohimona oli tuskin levynkeräys.

Pelin henki oli tuttu. Paikalla oli noin 5-7 ruotsalaista myyjää, joista suurin osa oli entuudestaan tuttuja sekä enimmäkseen tuttuja kotimaisia myyjiä maustettuna muutamalla uudella. Heti portaiden yläpäässä sujahdin tutun ruotsimyyjän laarille. Tarjousloota kympillä viisi aloitti pelin muun muassa seuraavilla kovilla platoilla: Deep Purple: Fireball(72), Manfred Mann's Earth Band: Solar Fire(73), PIL: Paris Au Printemps(80) ja Argent: All Together Now(72). Ei hullumpi avaus. Sukeltaessani syvemmälle Kårenin toisen kerroksen saliin löysin itseni toisen tutun svedumyyjän kojulta, kaveri jolta yleensä löytyi muutama laarillinen 3-4 euron laatulevyä. Nyt löytyi pari isoa laaria viiden euron lättyjä. Olin ehkä minuutin kaksi myöhässä, sillä edellä oleva kaveri napsi useita keskeisiä lättysiä silmieni edessä, kuten Ramonesin: Leave Homen(77). Lohduttaudun löytämällä sentään mm. seuraavia kovia viiden euron levyjä: Marvin Gaye: Let's Get it On(73), Dr John's Gumbo(72), Stevie Wonder: Down To Earth(66) sekä Joy Divisionin: Unknown Pleasuresin(79) melkoisella ringwearilla ja parilla sisäpussitöhryllä, mutta itse levy näyttäisi olevan soivassa kunnossa.

Kårenilla viettämäni puolitoistatuntisen kohokohdiksi osoittautuvat Flamin' Grooviesin mintti tuplakokoelma: Teenage Head ja Neil Youngin pitkään metsästämäni  studioalbumi: On The Beach(74), tosin ei ihan alkuperäisenä prässinä. Molemmista maksoin rapiat kymmenen euroa tsipale, eli nyt mentiin omilla messuhinta kipurajoilla.


Kokonaisuudessaan Kårenin messut olivat ihan hyvää keskitasoa, ei siis mitään järisyttäviä levylöytöjä. Muutamia levyjä jäi laareihin, kuten Roy Harperin: Folkjokeopus(69) uusintaprässinä. Alennuslaareja oli aiempiin vuosiin verrattuna vähemmän. Yhtä levykauppiasta jututtaessani on kuulemma tosiasia, että käytetty vinyyli liikkuu nyt hitaammin, jopa ruotsalaiset levymyyjät valittavat asiasta. Viitisen vuotta takaperin Kårenin messuilta löytyi paljon hyvää muovia hintahaarukassa 1-2 euroa. Levyhyllyni on ollut pitkään ns. omien mieltymysten näköinen valmis paketti. Toisaalta valmis kokoelma kertoo pysähtyneisyydestä, nähdäkseni levynkeräyksessä jatkuva uuden etsiminen ja liike ovat tärkeintä. Jos nämä elementit hidastuvat tai täysin lakkaavat, niin olisiko sitten syytä siirtyä kohti muita harrastuksia?


Karenilta lähdettyäni poikkesin vielä Hassisen kirppikseltä josta löysin Pixiesin originaalin mint-kuntoisen: Trompe Le Monden(91) kybällä. Ihanaa. Myös yksi pieni disgogs-viritys lähti tulille illemmalla. Keräilijä minussa on edelleen hengissä ja nokka suuntaa jo kohti vuotta 2016 ja niitä ihan uusiakin albumijulkaisuja.

David Bowie tänään!

Vajaa kolme vuotta sitten sankarimme Taavetti julkaisi 66v. syntymäpäivänään yllättäen sydäntä riipaisevan paluuvideon: Where Are We Now? Videolla David lauloi merkityksellisesti ja vähän alle viivaten kuluneen kymmenen vuoden mysteeriä, minne se David Bowie oikein katosi? Oliko hän kokonaan lopettanut musiikin tekemisen vai oliko hän peräti kuolemaisillaan? Kuten Flaming Lips ilmaisi laulussaan: Is David Bowie Dying? Kappale sinänsä on melkoisen huono. Mutta Davidin paluubiisi kyllä kosketti:



Ennen taukoaan Bowie julkaisi albumin Reality(03) ja teki taas yhden maailmankiertueen. Yli sadan konsertin A Reality Tourille mahtui nimittäin monia koettelemuksia: Bowie sai tikkarin silmään Oslossa, hermovamman olkapäähän Prahassa ja joutui perumaan Saksan Scheesselin jälkeen viisitoista viimeistä esiintymistään pikaista leikkausta vaatineen verisuonen tukkeuman takia. Bowie kerkesi vielä esiintymään 2004 Seinäjoen Provinssirockissa. Erästäkin harmittaa aika tolkuttomasti, että tämäkin mahdollisuus tuli missattua. Nykyäänhän on lähes varma tieto, että David Bowie ei aio enää lähteä kiertueelle.

Tuo vuonna 2013 julkaistu paluualbumi The Next Day(13) otettiin miltei hurraa huudoin vastaan. Musiikkilehdistö suhtautui pääosin positiivisesti tuohon albumiin. Näin kahden ja puolenvuoden jälkeen olen tullut myös arvioon: vahva nelonen! Ei ihan viiden tähden levy, mutta yllättävän hyvä ja monipuolinen platta on kyseessä. Alkuun levy ei ottanut auetakseen, biisit kuulostivat ihan hyviltä, mutta Bowie-asteikolla ei riittävän hyviltä. Vasta tämän vuoden puolella kuuntelukerrat ovat avanneet albumin koko kukkaansa.

Nimikappale The Next Day on vahva pelinavaus: Here am I, Not quite dying. Kakkonen Dirty Boys on rouhea ja funky biisi. Toimii. Levyn toinen video: The Stars(Are Out Tonight) kuulosti pitkään aika heppoiselta raidalta. Yllätys, yllätys, tämäkin kappale on asettunut oikeaan järjestykseen kuuntelunautinnossani Seuraava Love is Lost on albumin mixatuin kappale, josta liikkuu monenlaisia versioita netissä ja Bowien ns. jatkojulkaisulla. Albumin parhaimmistoa. Muita vahvoja biisejä ovat: Valentine's Day, I'd Rather Be High, Dancing Out in Space tietenkin paluubiisi Where Are We Now sekä levyn päättävä vaikuttava Heat. Myös Morrissey-cover You Feel So Lonely You Could Die toimii. Eli suurin osa levyn 14 biiseistä ovat vahva taavetti-laatua. Jollain tapaa vertaan tätä albumia Bowien yhteen melkein unohdettuun plattaan, eli Lodgeriin(79). Jota olen myös kuunnellut vuosikausia ennen kuin se suostui avautumaan koko kukkaansa.

Tarinahan ei loppunut tähän. Loppuvuodesta 2013 julkaisi täydentävän laitoksen albumista: The Next Day Extra(13) pitäen sisällään kyseisen albumin, bonuslevyn ennen julkaisemattomin biisein, DVD:n albumin neljästä videosta ja tyylikkäät sisälärpäkkeet. Tänään kopsahti postiluukusta tuo extra-boxi, jonka loppujen lopuksi tilasin Amazonilta alle viidellä punnalla. Bonusbiisitkään eivät mitään huonoja ole, Atomica, I'll Take You There ja God Bless The Girl olisivat ihan hyvin voineet olla varsinaisella albumilla.


Viime vuoden syksyllä David Bowie kiusasi meitä nettisivuillaan ilmoituksella: New Music Soon! Kokoelmalevy Nothing Has Changed(14) piti sisällään hienon jatsahtavan biisin: Sue(Or in a Season of Crime) ja kappaleen sinkun b-poski ennen julkaisemattoman: 'Tis a Pity She Was a Whore"

Juhlavat taavettiajat eivät suinkaan lopu tähän, sillä tänään julkaistaan Bowien seuraavan albumin: Blackstar(16) pitkä nimikappale. Tuo varsinainen 7 biisiä sisältävä albumi julkaistaan Bowien 69v. syntymäpäivänä 8.1.2016. Albumia on kuvailtu oudoimmaksi Bowien uralla. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan. Eikä siinä kaikki, Bowie on myös säveltänyt uusia biisejä näinä päivinä ensi iltansa saavaan musikaaliin: Lazarus. Niin, Bowien kymmenen vuoden tauko taisi ladata akut aika tehokkaasti. Tässä uusi, vähintäänkin eeppinen David Bowie biisi ja sen alla ns. "Uuden ajan Bowie soittolistani"



https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1CHH106q6ZYfb2v8Of4hLD

Dave oli ajoissa - Dave Lindholm. Semafori. Tampere. 14.11.2015

Juuri uuden levynsä Ajaton on Ajoissa(15) julkaissut suomirokin legenda Dave Lindholm oli aloittanut keikkansa jo ennen sovittua kymmentä. Minut keikkaan johdatteli Sissi(87) albumin kaunis Petin Pienen Linnun. Daven soolokeikka oli rakennettu varman päälle, Jatsikansa Tulee, Puhelinlasku on Mun, Annan Kitaran Laulaa Vaan ja Pieni ja Hento Ote olivat varmoja valintoja.

Edellisen kerran näin Daven, hassua kyllä päivälleen kuusi vuotta sitten, josta löytyy muistona tämä blogikirjoitus: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/11/dave-han-elaa-fall-live-series-vol1.html
Tässä kohtaa ei voi kun hämmästellä ajan kulumista, mihin mustaan aukkoon se oikein katoaa, aina on marraskuu ja aina Dave tekee uuden levyn ja on yllättävän lähellä keikalla. Sivusilmällä kun olen seurannut keikkakalentereita, niin siellä on myös herra Lindholmin nimi vilahdellut säännöllisesti.

Tuon vuoden 2009 jälkeen Dave on tehnyt seitsemän levyä, joista parhaimmistoa ovat Otto Donnerin kanssa tehty More Than 123(10) ja suomenkieliset Ken elää, Ken näkee, Ken B(13) ja uusi Ajaton on Ajoissa(15). Varsinkin tuo More Than 123(10) on aikamoinen helmi, jota ei enää juurikaan musiikkikaupoista löydy. Oman version joudun tilaamaan häpeäkseni Amazonilta asti.

Daven keikkalista mukaili yllättävän paljon tuota kuuden vuoden takaista, nyt kun sen tajuan, niin tunnen lievää pettymystä. Eilisellä keikalla pettymyksen tunne oli sen sijaan kaukana. Oli biisilista sitten ilmeinen tai ei, mutta Dave itse oli erityisen skarpilla päällä. Kitara soi (tottakai) komeasti ja laulu oli hyvin terävää ja selkeää. Biiseissä oli jopa pieniä yllätysjippoja, Jatsikansa Tulee biisissä hieman irroteltiin kitaralla, jonkin biisin keskivaiheella Dave tokaisi: - Tähän kohtaa tulee Aku Ankka!  Ja jatkoi tyynesti kappaleen soittoa. Keikan huippukohta oli mielestäni Fandjangon75) Sataa & 22, joka kuulosti ihan siltä kuin nuori Dave 70-luvulta olisi sen meille esittänyt.

Vuosien varrella Daven ääni on mataloitunut, sen huomasi etenkin hitaissa vedoissa. Muuten ääni kulki varsin ketterästi ja ukko itsekin tuntui olevan hyvin kartalla siitä mitä tapahtuu. Miksipä ei olisi? Aina välillä kuulen tutuilta ja vähän tuntemattomilta sellaisia epämääräisiä kertomuksia, kuinka Dave on humalassa vähän joka keikalla. Hassua kyllä, itse olen nähnyt Daven 20 vuoden aikana reilut kymmenen kertaa ja yhtään ns. humalakeikkaa en muista nähneeni.

Reilun tunnin mittaisen keikan jälkeen Dave hipsi aika nopsaan ulos sateiseen iltaan, kellohan oli tuolloin vasta vähän yli yksitoista. Kaverini sai metsästettyä nimmarit muutamaan merkittävään Dave-albumiin. Itselläkin on Daven nimmari jossain pöytälaatikossa vuosien takaa. Niin, harvalta suomiartistilta tulisi mieleen kysyä nimmaria. Davessa on jotain sellaista piittaamattomuutta, täydellistä oman polun noudattamista ja karismaa, että häneen ei voi suhtautua pelkkänä tavallisena kaduntallaajana.

Bowie rokin kuntosalilla - Tin Machine

Kimaltelevalla tuotannolla pilatun Never Let Me Downin(87) jälkeen sankarimme Taavetti pisti pystyyn ihka oikean rokkibändin ja yritti häivyttää itsensä osaksi tätä retkuetta, kuten Juho Juntusella oli tapana sanoa. Retkue, bändi, tämä tyylikkäiden miesten kvartetti piti sisällään David Bowien ohella veljekset Tony ja Hunt Sales, sekä herran nimeltä Reeves Gabriel. Kyseessähän ei ollut mitään eilisen teeren poikia, vaan kelpo uran tehneitä sessiomuusikoita. Tosin kovaksikin kitaristiksi väitetty Reeves Gabriel sai lähtöstartin uralleen nimenomaan Tin Machinen kautta. Basisti Tony Sales ja hänen veljensä rumpali Hunt Sales olivat aiemmin olleet mukana useilla Todd Rundgrenin ja Iggy Popin levyillä.

Muistan kuinka joku vuoden 1989 kolmesta televisiokanavasta näytti lyhytfilmin omaisen insertin Tin Machinesta, jossa bändi esitti 4-5 biisiä autenttisen kuuloiselta esikoisalbumiltaan: Tin Machine(89). Tuon aikaiset levyarviot bändin esikoisesta olivat ristiriitaiset. Alati lähteenä näihin raapustuksiini käyttämäni Soundin numerossa 6/1989 Tin Machinen levystä kirjoitettiin näin: "Peltikone on oiva nimi ohuen metalliselle yleissoundille ja melodioiden ontohkoille kaiuille. Ravakampi perustahti on piiskannut Bowien homehtuneeseen sävelkynään ainakin intoa, mutta ainakin puolet materiaalista on edelleen huomattavan väkinäistä." Vuosien aikana Tin Machinen ykkösen onkin väitetty olevan yksi Grunge-musiikkityylin suunnannäyttäjistä.

Oman Tin Machinen sain Fazerin musiikkikerhon tilaajalahjana kahden muun albumin kanssa: Gunnareiden: Liesin(88) ja Queenin: Miraclen(89). Tuohon aikaan kuuntelin yhtä levyä helposti 20-30 kertaa, johtuen vielä vähäisestä äänitemäärästä ja nuoruudesta, silloin oli aikaa jumittaa peräkammarissa, lukea tuntikausia musiikkilehtiä ja kuunnella levyjä. Eli ihan samaa mitä teen edelleen, mutta sellaisissa 5-15 minuutin pyrähdyksissä perhearjen keskellä. Levyyn olen palannut vuosien aikana tasaisesti...ja aika tasalaatuinen plattahan se on, paljon parempi mitä tuo vanha Soundin arvio kertoo. Levyllä on useita vahvoja David Bowie-helmiä, kuten Heaven's in Here, Amazing, Under the God, Prisoner of Love ja viehättävän lyhyt Bus Stop.

Tin Machine teki toisenkin albumin, ytimekkäästi nimetyn: Tin Machine II(91). Tässä kohtaa Bowie joutui jo kovasti puolustelemaan tekojaan musiikkilehdistössä, että meinaako bändi tehdä vielä kolmannenkin levyn? Kyllä meinaa, oli Bowien vastaus, jopa vielä comeback-soolon Black Tie, White Noisen(93) jälkeenkin. Tin Machinen kolmonen oli tulollaan, mutta eihän sitä koskaan sitten tullut, ellei lasketa nyt jo melko harvinaiseksi luokiteltavaa livelevyä: Oy Vey, Baby(92). Tuo livelevy ei ole koskaan tullut eteeni ja Discogs näyttää vinyyliversion hinnaksi halvimmillaan 40 euroa. Kasetin tosin saisi kolmella eurolla, pitäisiköhän tilata?

Palataan vielä levyyn Tin Machine II(91). Aikoinaan ostin levyn puoleen hintaan Raahen Sokoksen alelaarista, eli maksoi jotain 29 markkaa. Sittemmin levy jäi hyllyyni ja todella vähälle kuuntelulle. Noihin aikoihin olin siirtymässä, nyt jo surullisenkuuluisaan cd-aikaan(tästä tulee vielä oma juttunsa, on äärettömän surullista kun cd-levyt eivät ole enää minkään arvoisia), eli vinskyjen luukuttaminen oli tuolloin vähenevä luonnontoiminto. Vasta tänä syksynä olen kuunnellut Tin Machinen kakkosta autossa työmatkoilla, kun kerta sen cd:nkin sitten hommasin peräti 50 sentillä. Kakkonen saattaa olla jopa ykköstä parempi levy, jollain tavalla itsevarmempi ja tiiviimpi. Paljon mainioita kappaleita löytyy tältäkin levyltä, kuten Baby Universal, You Belong in Rock'n Roll, You Can't Talk, Shopping for Girls ja albumin päättävä puhdas Bowie-helmi: Goodbye Mr.Ed. Tällä levyltä nousee esille myös kaksi Hunt Salesin tekemää ja laulamaa biisiä: Stateside ja Sorry, jotka molemmat seisovat hyvin omilla ansioillaan, eivätkä paljon kalpene Bowien ja Reeves Gabrielin kynäilemille biiseille.

Tin Machine oli Bowielle tarpeellinen kasvojenkohotusoperaatio, energia ja into palasi tekemiseen ja tätä lyhyttä periodia seurasi Bowien uran ehkä taiteellisesti vahvin kausi, eli levyt: Black Tie, White Noise(93), Buddha of Suburbia(93), Outside(95) ja Earthling(97). Viimeisin info tahi oivallukseni Tin Machinesta on se, että bändi kerkesi keikkailemaan aika paljon ja vasta livenä soundi löysi todellisen ulottuvuutensa. Muutenkin kaikki David Bowien tekemiset on hyvin taltioitu videoille ja erilaisille konserttitallenneille, että näiden maisteluun saisi aikaa kulumaan viikonlopun jos toisenkin, ja pelkästään juutuubin välityksellä. Spotifystä löytyy Tin Machinen ykkönen, kakkosen joudut etsimään muualta.