Eric Clapton: There's One In Every Crowd

Jotenkin tämä levy katsoi minuun Nuuskamuikkusella kannellaan tarpeeksi pitkään ja alkoi satunnaishuolellisten soittokertojen vaikutuksesta laskemaan suojaustani.

Lähtökohtaisesti Eric Claptonin soolotuotantohan on varsin löysää tavaraa, isolla rahalla tuotettuja cover-biisejä kera muutaman pakollisen originaalin. Clapton ei ole mikään suuri lauluntekijä, vaan kitaristi ja parhaimmillaan ihan hieno tulkki toisten tekemille biiseille. Näin Clapton on monesti myös itse itseään määritellyt. Cocaine, I Shot The Sheriff, ym. paljon hyviä covervetoja löytyy miehen kataloogista.

Edellisen kappaleen mustavalkoisesta kritiikistä huolimatta pidän aika paljon Claptonin soololevyistä, vaikka monikaan, tuskin yksikään, ei ole niistä mestariteos. Ok, toisen sooloalbumin 461 Ocean Boulevard(74) ylle voitaneen pukea klassikon viitta, samoin Slowhand(77) on varsin laadukas tekele. Clapukan uralta löytyy yllättävän paljon soololättysiä, nopean laskuni mukaan yhteensä 22 sooloalbumia ja niiden päälle levyt yhdessä Creamin, Blind Faithin, Derek & The Dominosien ja John Mayall Bluesbreakersin kanssa. Tuottelias ja aktiivinen kaveri kaiken kaikkiaan.

Yksi Claptonin sooloalbumi on hiertänyt mieltäni ja kutitellut korviani parin viime vuoden ajan. Kyseessä on Ericin kolmas sooloalbumi: There's One In Every Crowd(75). Levy kasattiin kokoon nopeasti menestysalbumi 461 Ocean Boulevardin(74) jälkeen ja ilmestyessään se ei saanut järin hyvää kritiikkiä ja myikin kehnosti. Levyä pidetään vähän outolintuna Claptonin tuotannossa. Sillisalaattimaiselta levyltä löytyy niin Gospel-, reggae- kuin bluesvaikutteita. Ensimmäisen oman vinyyliversion tästä levystä ostin nelisen vuotta sitten parilla ekellä kirppikseltä ja toisen version nyt joulun alla discogsilta eurolla.

Herran vuonna 2016 olen pyöritellyt albumia levysoittimessa ja palannut siihen aina uudestaan. Helppo iltalevy, mukavaa tunnelmaa, sillisalaattimaisuudestaan huolimatta lämpöä ja yllättävän hyviä kappaleita. Suosittelen tutustumista. Tämä on niitä levyjä jotka tulee vastaan 1-2 euron laareissa kirppareilla ja levymessuilla.

Levyn päättävä Opposites on yksi kadonnut Clapton-klassikko, myös herran itsensä säveltämä.

Levynkerääjän välisoitto.

The Beatles: Revolver(66), 3 euroa. John  Lennon: Mind Games(73) 4 euroa, Cream: Goodbye(69) 3 euroa. Kolme kovaa, kolme alkuperäistä, kohtuuttoman huokeaa, pilkkahinnoilla. Levynkerääjän tunnotonta arkea, versio sieltä, toinen täältä, originaali kepeän Kanada-prässin tilalle. Alkaa olemaan tilanne, että kokoelma on melkein valmis ja levynkeräys kohdistuu enimmäkseen parempiin ja alkuperäisiin kaksoiskappaleihin. Niitäkin löytyy ja rahaa palaa...

Kaiken pohjalla on musiikki, vaikuttava ja tunteenomainen, jollain tapaa uusi ja elähdyttävä. Kun kuuntelen John Lennonin vähän lapsenomaista ruikutusta Yoko Onon perään levyltä, niin en ole ihan varma pystynkö eläytymään tähän musaan. Toisaalta kun kuuntelen Beatlesien uhkaavaa Tomorrow Never Knowsia, niin pystyn sen allekirjoittamaan isoksi taiteeksi.

Muovi on tyhjää autiomaata, hapertuvien pahvikansien sisälle pakattuja puberteettisia purkauksia.
En tule valmiimmaksi, tulen eksyneemmäksi
Mutta musiikki voi osoittaa suuntaa, eksyttää tehtyyn hurmokseen
elää hetken toisessa todellisuudessa, ikuisessa nuoruudessa...
vaan se onkin klisee, sehän on typerryttävin klisee
Nuorisomusiikki olkoon keski-ikäisten retroilua
pieniä kainaloraikasteita tunkkaiseen arkeen

Mutta se Lennon, olisiko hän vihaisessa puberteettisuudessaan ja puhtaassa utopiassaan kuitenkin suurempi kuin aisaparinsa?

The Pretty Things - Parachute

Paras on usein sitä, mitä ei voi täysin järjellä selittää. Se jossa tunnelataus on suurin ja ehdottomin. Ei pelkästään näin, parhaassa voi olla jotain kylmää ja vaarallista, sellaista mikä ei hahmotu riittävällä tavalla. Liitetään nämä ajatukset musiikkiin, rockin albumeihin, klassikoihin ja unohdettuihin sellaisiin. Arvostat ehkä Dark Side Of Moonin korkealla, samoin The Song of Key Lifen, puhumattakaan Sticky Fingersistä tai vaikkapa Who’s Nextistä. Nämä ovat kestäviä, selkeitä, aidosti elinvoimaisia ja hyviä rokkialbumeita, eikä tässä ole tietenkään kaikki, klassikkokamaa kyllä riittää, Hendrixit, Creamit, Zepukat ym.

On olemassa myös albumeita, jotka eivät ole sillä tavalla muotovalioita klassikoita. Kyse on musiikista joka ei oikein hahmotu niin kuin pitäisi, ainekset ovat olemassa, mutta tähtäin on vähän sumea. Enkä nyt puhu suurella energialla(ja rahalla) tehdyistä artistien epäonnistuneista kakkos- tai kolmoslevyistä tyyliin: Be Here Now tai Second Coming. Kelataan aikaa vielä taaksepäin, sinne aina yhtä digattavaan 70-lukuun ja sen ensimmäiseen vuoteen. Bändi The Pretty Things edustaa juuri tällaista keskeneräisyyden taidetta, joka ei ole varsinaisesti keskeneräisyyttä, vaan se kuuluu bändin villiin ja romuluiseen musiikilliseen imagoon.

The Pretty Things(perustettu 1964- ) on Rolling Stonesin aikalaisia, itse asiassa kitaristi Dick Taylor soitti hetken rollareiden esivaiheessa. The Pretty Things, tai tuttavallisimmen Pretties teki 60-luvulla liudan päteviä rokkiveisuja ja muutaman elinvoimaisen albumin: The Pretty Things(65), Get The Picture(65), The Emotions(67). Bändi muistetaan ennen kaikkea rokin ensimmäisestä teema-albumista S.F. Sorrow(68), joka innoitti The Who:n Pete Towsendin tekemään oman rockoopperansa, eli Tommyn(69).

Yhtye julkaisi vuonna 1970 tiilenoransseilla kansilla varustetun jylhän rockalbumin: Parachute(70), johon olen tässäkin blogissani useaan otteeseen viitannut. Levy on ollut suurin keräilykohteeni, kunnes löysin albumin originaalin brittipainoksen Tampereelta parisen viikkoa sitten. Tuo löytö sai levynkerääjäminäni hetkeksi täydelliseen lamaantumistilaan. Tässä se nyt on, se albumi jota olen vuosikaudet, ellen jopa vuosikymmenen jahdannut. Noh, aika pian sitten ne muut puuttuvat albumit nostivat ylös houkuttelevaa päätänsä, mutta palataan niihin tulevaisuuden levylöytöjen yhteydessä.

Parachute valittiin aikoinaan maineikkaan Rolling Stone lehden vuoden albumiksi, jolla on tosin maine myös huonoimmin myyneenä vuoden albumina. Levy jäi aika pian unholaan, suurempi ostava yleisö ei koskaan sitä löytänyt. Tuossa se levy nyt soi, hieman rahisevana ja aina yhtä arvoituksellisena. Nimenomaan tämä levy edustaa alussa määrittelemääni keskeneräisyyden taidetta olematta varsinaisesti keskeneräinen.

Bändistähän olisi paljonkin kerrottavaa, harmi ettei Ylen Teemalla maanantaina alkanut British Invasion musadokkarisarja tule käsittelemään tätä bändiä. Myöhemmin lisää aiheesta...