Yritän olla heittäytymättä liian apokalyptiseksi, että nyt vedellään rokkenrollin vihoviimeistä vitaalista vuotta 2016 ja tämän jälkeen kaikki on pelkkää laskevaa käyrää, pikkuhiljaa taiteellisen ja lihallisen päämääränsä saavuttaneita artisteja, levy-yhtiöiden liukenemista osaksi monikansallisia yhtiöitä, jotka sivutuotteena tuottavat hieman streaming-sivustoja. Niin, eikö se juuri tänä päivänä ole juuri näin? Ja rokkihan on kuollut ajat sitten, nykyaika pelkkää vinyylisetien muovihifistelyä ja pikkunäppärien retroartistien vaarattomia tekeleitä. On vaikea suunnata katse esim. rapin suuntaan ja nähdä siellä rokin tulevaisuus. Rock ja Rap, miten ne toimii keskenään? Molemmat ovat nyt tai ennen olleet nuorison tuntojen äänitorvia. Miksi arvostan rollareiden 60-luvun tuotannon niin korkealle, onko Satisfaction sieluni syvin manifesti, filosofinen ellei jopa kosminen totuus maailmankaikkeudesta. Miksi teeskennellä, että korkea kirjallisuus antaa suurimman elämyksen ja suunnan, kun rokki nostaa monoani yläviistoon ja pitää minut hengissä.
Niin, hengissä. Voiko rokin vitaalinen ja elähdyttävä voima liueta jonnekin rokin viemäriin kun areenan suuret nimet pikkuhiljaa väistyvät verhojen taakse? Onko tuoreempien artistien veri vähäisempää, ja onko rokin ydinnektari on pumpattu liki tyhjiin kuin äitimaan öljyvarannot? Kaikki on enää teeskentelyä, että nuoruus on yhä täällä, nuori ja vanha mäntä pumppaavat Iron Maidenin kiivaimman veisun ylimmässä kohdassa tasatahtiin. Meille myydään illuusioita Hämeenlinnan suurimmalle joutomaalle ja me olemme siitä valmiita siitä maksamaan.
Luen parasta aikaa yhtä monista Mick Jagger elämänkertaa ilman, että Jagger on ollut kirjan tekemiseen millään osallinen. Marc Spitzin kirjoittama Jagger(11) kuvaa hienosti 60-luvun popkulttuurin murrosta, kuinka pienestä paheista rokkarit tuolloin tuomittiin, kuinka vanhemmat ihmiset olivat aidosti huolissaan rokin turmelevasta vaikutuksesta ja rollarit olivat tuon paheellisuuden ensimmäinen ruumiillistuma. No, nyt voidaan huokaista helpotuksesta, rythm'n blues-pohjainen rokki toimii enää keski-ikäisten ja eläkeläisten nostalgialääkkeenä. Mitään paheellisuutta tässä ei enää ole. Niin, ylevästi voitaneen myös ehdottaa, että rokki on tullut osaksi kestävämpää kulttuurihistoriaa. Rokkilevyt ovat taideteoksia yhtälailla kuin klassiset sinfoniat, kirjat ja maalaukset. Näin varmaan osittain on tapahtunut, mutta klassikko-rokkialbumin vertaaminen kirjaklassikkoon on edelleen arveluttavaa.
Palataan tähän päivään ja musiikkilehtiin. Uusin Mojo tipahti postiluukusta, lehti on silkkaa Lemmy ja David Bowie muisteloa ja kaikkea mahdollista retroilua. Rehellisesti sanottuna lehti ei vie eteenpäin, pitää paikallaan, vaivuttaa tähän apaattiseen nostalgiaan. Kaunis kansi, kaunista muistelmaa, kaunis David Bowie juliste, hyvin kuorrutetut jäähyväiset. Tarvitsenko tätä?
Mutta tämä retroilua tarjoaa arjen polttonestettä vieläkin. Rolling Stones on kiertueella, uusi levy on tekeillä, rock elää sittenkin vielä tämän vuoden. Kesäfestarit lupaa niin aiemmin parjattua Iron Maidenia kuin New Orderia, Neil Youngia, Curea ja mahdollisesti vielä Springsteeniä ja useita muita isoja nimiä. Myönnän, että tämä setärockulottuvuus houkuttelee. Keski-ikäinen minä jo varailee kiivaasti konserttilippuja.
