Syksyn levysatoa - 2015

Syksy haisee jo näissä lupaavan lämpimissä elokuun päivien illoissa, on siis elonkorjuun aika, Harvest Moon möllöttää taivaalla ja kaikki lantaheikit ja latoirmat pitäkää varanne, koska rokin geriatrinen osasto tekee ison aktivointieleen ja latoo eteenne jumalaaremaisen ison määrän uusia(sataan kertaan aiemmin tehtyjä) lättysiä, näitä soivia mustia kiekkosia tahi musiikillisia diginäppylöitä ajamme hauraassa streamingsateessa, ooh la laa & Bon Zovi ## Giorgios!!!

Puhun siis veteraanirokkareiden tulevista tuotoksista, jostain kumman syystä tämä vanha kaarti kiinnostaa minua yhä eniten. Aloitetaan ajat sitten parasta ennen päivämäärän saavuttaneesta kuivalihasta, erilaisissa kemikaaleissa marinoitunut rokin ykkösdesperado, jopa liiallisen uskottava laboratoriosetä Keith "Keef" Richards tekee ylvään(kö?) paluun ihkauudelle sooloalbumilla: Crosseyed Heart(15). Esimakuna soiva Trouble luo näkymän rokin sarkofagiin, kuinka kuivaliha edelleen liikkuu ja kuinka rokin energia tuikahtaa ilkeästi noista luurankosormuksilla koristelluista sormista.

Näkisin, että rokilla on elinaikaa tasan sen verran kuinka kauan Rolling Stones jaksaa porskuttaa. On melkein tieto, että Rollarit menee syksyllä studioon ja tekee uuden studioalbumin sekä porhaltaa vielä yhdelle maailmankiertueelle. 2-3 vuotta enää rokilla armonvuosia, näinkö on? Muutkin tervaskannot laittavat kortensa ketoon tulevana syksynä. Umpiarvostetun ja liki kaikelle kritiikille immuunin Pink Floydin tyylitietoinen kitaristi David Gilmour ilahduttaa myös uudella albumillaan Rattle That Lock(15) jota maestro kehuu parhaakseen mitä on tehnyt.

Varsin pärähdyttävää on kuulla myös New Orderin julkaisevan uuden albumin: Music Complete(15). Onko se valmis? Maistiainen Restless on sitä tuttua ja turvallista Order-soundia, ei petä, eikä yllätä, mutta maistuu. Huomiolle pantavaa on tietenkin alkuperäisbasistin Peter Hookin puuttuminen levyltä, mutta kas kummaa, bassolinjathan ovat entisellään.

Pian Flow-festivaaleilla esiintyvä Beck on myös julkaisemassa uuden tanssittavamman albumin viimevuotisen folkimman Morning Phase(14) albumin jatkeeksi. Maistiainen Dreams on jo julkaistu, mutta uuden levyn muut detaljit ovat vielä paljastamatta. Sitten Flow:ssa sunnuntaina 16.8 kuullaan..tai te kuulette, koska itse valitsin Flow-päiväkseni perjantain 14.8. Syy ja seuraus oli The War On Drugs. Aasinsiltana ponnahdetaan tästä ex-drugsilaisen Kurt Vilen tulevaan lättyseen B'lieve i'm going down...(15) joka ilmestyy syyskuussa.

Mitä muuta ilmestyy alkusyksystä. Ainakin Mercury Rev julkaisee uuden albumin, Beach Houselta tulee uutta kamaa. Bon Jovi, Duran Duran, Iron Maiden, Julia Holter, Slayer, Chris Cornell, Rod Stewart ja Dead Weather julkaisevat myös uudet albumit. Loppuun vielä maininta rollareiden aikalaisesta The Pretty Thingsistä ja heidän ihkauudesta platasta: Sweet Pretty Things (are in bed now, of course…) (15). Olen enemmän kuin kiisseleissäni tästä levystä, todellista muinaisvääntöä, juurekasta ja aitoa(tuhanteen kertaan veivattua) rokin nytkettä. The Pretty Thingsissähän vaikuttaa edelleen Rollareiden alkuvaiheessa mukana ollut basisti Dick Taylor, joka sittemmin korvattiin Bill Wymanilla. Tämä olkoon ylväs lopetus tälle pienelle levottomalle blogipäivitykselle ja johdanto soittolistaani syssyn levyistä, se on tässä, olkaapa hyvät:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/3CqCrErWyHHurlKquifI7j

Levymessut - Turun T-talo. 16.3.2014

Eilinen kirpparinuouhous oli onneksi täyttänyt levypötsini sen verran kukkuralleen, että pystyin vastaanottamaan näiden levymessujen tuoman pettymyksen tunteen. Ok, lähdetään purkamaan pala kerrallaan tätä pakettia. Ensinnäkin nyt oltiin levymessujen "toisessa päivässä", eilen lauantaina vinyylikaravaani oli käynyt Helsingissä Tavastialla ja näin ollen paras kerma oli jo kaavittu päältä. Sen verran face-ilmoittelua seuranneena huomasin, että esim. mainio ruotsalainen Delicious Goldfish Records oli matkalla tällä kertaa euron ceedee-laareineen, mutta ei vastaavan hintaisten vinyylilaarien kera, kuten aiemmilla levymessuilla on ollut tapana.

Turun T-talon tila messupaikkana oli Kårenia ehkä hieman hämärämpi, tilaa lienee kutakuinkin samanverran, ihan ookoo paikka levymessuille. Valaistuksessa oli hieman toivomista, joissain levynurkkauksissa jouduin vähän siristelemään, jotta näin mikä printti on kyseessä? Noh, saattoi johtua ikänäöstäkin. Paikalle tulin jo puoli tuntia ennen avaamista ja tietenkin siinä toivossa, että saan napsittua parhaat palat päältä. Ok. Pääsinkin ensimmäisten joukossa sisään, mutta aika pian huomasin, että kattaus oli tänään niukempi, ei juurikaan näitä houkuttelevia alelaareja.

Jotain sentään tuli löydettyä. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löysin The Pretty Thingsin Uk-originaalin esikoisalbumin: The Pretty Things(65) neljällä eurolla. Kansi aika surkeassa kunnossa, mutta itse levy soi aika virkeästi. Tämän jälkeen lampsin yhden suomalaisen myyjän laareille, josta mukaan tarttui Dave Edmundsin: Twangin(81) kahdella ja puolella ekellä. Ihan hyvä löytö. Kohtapuolin olinkin jo mainitsemani Delicious Goldfish Recordsin kojulla, josta ne euron vinskyt siis puuttuivat. Ihan mukavina löytöinä mukaan lähti kuitenkin aussirock-bändien The Saintsin: All Fools Day(85) ja Triffidsin harvinaisempi kokoelma: Love in Bright Landscapes(86).

Aloin jo luovuttamaan, että eiköhän tää ole jo tässä, säästetään rahat ja lähdetään meneen. Sentään yhdellä ruotsalaisen myyjän kojulla pääsin hetkellisesti kiinni levyntonkimisen flow-tilasta. Kolmen euron laarista lähti mukaan 4 kohtuullista herkkua: Little Featin: Sailin Shoes(72), Temptationsin: 1990(73), David Bowien: Diamond Dogs(74) avattavilla kansilla ja vielä myyjä mainostama kaikkien aikojen paras Glam-rock albumi, Cockney Rebelin: The Human Menagerie(73). Lopullisena niittinä messuille ostin yhdeltä suomimyyjältä Iggy Popin: Lust for Lifen(77) ja maksoin siitä peräti yhdeksän euroa, joka on kuitenkin aika kohtuullinen hinta.

Myönnetään, että odotukseni messujen hintatasoa kohtaan olivat aika kohtuuttomat, odotin sellaista muutaman euron muovimyrskyä, että paikka tulvii toinen toistaan hienompia euron löytöjä, koska edelliset levymessut Kårenilla olivat tällaiset. Nämä messut menivät asteikolla sinne huonompaan äärilaitaan, ei paljon mainittavaa jälkipolville, paitsi tämä bloggaus.
Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka oikeasti ostavat niitä kalliimpia levyjä, toinen toistaan houkuttelevimpia keräilykappaleita. Itselle viisi euroa on se kipuraja, joka ylitetään harvemmin. Itseasiassa maksimi jonka yhdestä levystä voin maksaa on 20 euroa ja sitä en ole tehnyt kovin montaa kertaa. Kallein ostamani levy lienee Samae Koskisen: Hyvä Päivä(13) vinyyli, josta maksoin uutena 23 euroa.

Messut saivat minut jälleenkerran pohtimaan tätä levynkeräyksen järjellisyyttä, että onko järkee vai ei? Luettuani tämän toisen bloggaajan oivallisen kirjoituksen aiheesta uskoni taas hetkellisesti palasi: http://rajatapauksia.wordpress.com/2011/01/23/anonyymit-addiktit-viides-istunto/

Ja perään totaalista turmiollisuutta jota pitäisi tuomita isolla kädellä, jos sitä omassa ympäristössään näkisi, mutta aina saa hyväksynnän tässä rokin sarjakuvamaailmassa:

The Pretty Things - Parachute

Paras on usein sitä, mitä ei voi täysin järjellä selittää. Se jossa tunnelataus on suurin ja ehdottomin. Ei pelkästään näin, parhaassa voi olla jotain kylmää ja vaarallista, sellaista mikä ei hahmotu riittävällä tavalla. Liitetään nämä ajatukset musiikkiin, rockin albumeihin, klassikoihin ja unohdettuihin sellaisiin. Arvostat ehkä Dark Side Of Moonin korkealla, samoin The Song of Key Lifen, puhumattakaan Sticky Fingersistä tai vaikkapa Who’s Nextistä. Nämä ovat kestäviä, selkeitä, aidosti elinvoimaisia ja hyviä rokkialbumeita, eikä tässä ole tietenkään kaikki, klassikkokamaa kyllä riittää, Hendrixit, Creamit, Zepukat ym.

On olemassa myös albumeita, jotka eivät ole sillä tavalla muotovalioita klassikoita. Kyse on musiikista joka ei oikein hahmotu niin kuin pitäisi, ainekset ovat olemassa, mutta tähtäin on vähän sumea. Enkä nyt puhu suurella energialla(ja rahalla) tehdyistä artistien epäonnistuneista kakkos- tai kolmoslevyistä tyyliin: Be Here Now tai Second Coming. Kelataan aikaa vielä taaksepäin, sinne aina yhtä digattavaan 70-lukuun ja sen ensimmäiseen vuoteen. Bändi The Pretty Things edustaa juuri tällaista keskeneräisyyden taidetta, joka ei ole varsinaisesti keskeneräisyyttä, vaan se kuuluu bändin villiin ja romuluiseen musiikilliseen imagoon.

The Pretty Things(perustettu 1964- ) on Rolling Stonesin aikalaisia, itse asiassa kitaristi Dick Taylor soitti hetken rollareiden esivaiheessa. The Pretty Things, tai tuttavallisimmen Pretties teki 60-luvulla liudan päteviä rokkiveisuja ja muutaman elinvoimaisen albumin: The Pretty Things(65), Get The Picture(65), The Emotions(67). Bändi muistetaan ennen kaikkea rokin ensimmäisestä teema-albumista S.F. Sorrow(68), joka innoitti The Who:n Pete Towsendin tekemään oman rockoopperansa, eli Tommyn(69).

Yhtye julkaisi vuonna 1970 tiilenoransseilla kansilla varustetun jylhän rockalbumin: Parachute(70), johon olen tässäkin blogissani useaan otteeseen viitannut. Levy on ollut suurin keräilykohteeni, kunnes löysin albumin originaalin brittipainoksen Tampereelta parisen viikkoa sitten. Tuo löytö sai levynkerääjäminäni hetkeksi täydelliseen lamaantumistilaan. Tässä se nyt on, se albumi jota olen vuosikaudet, ellen jopa vuosikymmenen jahdannut. Noh, aika pian sitten ne muut puuttuvat albumit nostivat ylös houkuttelevaa päätänsä, mutta palataan niihin tulevaisuuden levylöytöjen yhteydessä.

Parachute valittiin aikoinaan maineikkaan Rolling Stone lehden vuoden albumiksi, jolla on tosin maine myös huonoimmin myyneenä vuoden albumina. Levy jäi aika pian unholaan, suurempi ostava yleisö ei koskaan sitä löytänyt. Tuossa se levy nyt soi, hieman rahisevana ja aina yhtä arvoituksellisena. Nimenomaan tämä levy edustaa alussa määrittelemääni keskeneräisyyden taidetta olematta varsinaisesti keskeneräinen.

Bändistähän olisi paljonkin kerrottavaa, harmi ettei Ylen Teemalla maanantaina alkanut British Invasion musadokkarisarja tule käsittelemään tätä bändiä. Myöhemmin lisää aiheesta...