Kesäistä levypuutetta - Lempäälästä Tallinnaan ja takaisin

Se oli laari joka oli kuin tehty minulle. Kertokaa kuka muu keräisi kasarirock-bändien The Silencers ja Smithereens pikkukiekkoja? Ei ilmoittautuneita? The Silencersin hitiksi kelpaavan Bulletproof Heartin(91) takapuoli Sleep Song on syy ja seuraus, miksi näitä pikkuisia kerään, miksi jaksan tonkia, nähdä vaiva laittaa sinkulainen levylautaselle ja vielä puoltakin kääntää. Eipä löydy Sleep Songia mistään muualta, biisi joka vältti cd-ajan deluxe versiot ja spotifyn...ja jopa Youtuben.

Sinne minä taas sukellan, omaan 80-lukuuni, ensimmäisten musiikillisten ihastusteni vuosiin, niihin artisteihin ja bändeihin jotka liikuttivat peruuttamattomalla tavalla nuorta minääni. Nyt tänään ja tässä, puhtaan taantumuksen äärellä. Pääni ei jaksa löytää uutta musiikkia, sitä on niin paljon kaikkialla ja liian helposti saatavilla. Vähän valehtelenkin, kyllähän uuttakin musaa kuuntelen, mutta se musiikkielämyksen turvaisa kohtu on 80-luvulla, en halua sieltä koskaan täysin siirtyä tähän aikaan. Sinä The Silencers ja kaikki muut, jättäkää minut rauhaan, älkää jättäkö minua rauhaan!

Takaisin laarien ääreen, niin missä minä olen? Taidan olla kesälomalla...ja muistan epämääräisen lupauksen, että tällä lomalla jyrkkä ei levykaupoille ja muille levynkeräämisen toimenpiteille. Takana on viikon mittainen Viron reissu, jossa Tallinnan levykaupat häilyivät taustalla. Kävin jopa kahden levykaupan ovelle, mutta epäonnekseni molemmat kaupat olivat kiinni(Ohessa kuva). Harvinaista, ensimmäinen ulkomaan reissuni yli kymmeneen vuoteen etten käynyt yhdessäkään levykaupassa. Ei tällä kertaa siis Tallinnan levykauppojen blogipäivitystä vaan sitten kun lähden sinne asiasta tehden tonkimaan. Nimittäin oleelliset kaupat ovat jo tiedossa.

Seuraavaksi palaamme the Silencersiin ja kasariuneni ääreen. Tottakai piti käydä purkamaan levynostonälkäni Suomeen palatessasi Turun oivaan levymestaan, eli Hassisen kirpputorin Lp-kirppikselle. Wutum! Sielläpä sitä sitten selailtiin selkä kumarassa oivallista kolmen euron hyllyriviä. Perskutas, sieltähän lähti mukaan muun muassa Leonard Cohenia, Miljoonasadetta ja Twight Twilleytä. Alapediltä löytyi sitten 15 kappaletta 50 sentin sinkkua, em. The Silencersia ja Rollareita, Bad Companya sekä Rickie Lee Jonesia. Ei huonoja. rollareiden Tumblig Dicekin soi timanttisesti.

Van Morrison, Van Morrison, Van Morrison, totta vieköön, Isoa Vania originaalikuosissa kolmeen kertaan. Löysin: Astral Weeksin(68), His Band and Street Choirin (70) ja maagisen livetuplan: It's Too Late Stop Now(74), edelleen se on liian myöhäistä, sillä Van the Man jyrää päälleni huikealla musiikillaan. Morrison on ajasta irti oleva artisti, se ei ole samalla tavalla poptähti kuin vaikka David Bowie tai Iggy Pop. Van on muusikko, musiikintekijä, musiikillinen shamaani, jonka ääni valuu paksuna, vahvana ja haltioituneena ympäristöön. Vanin on laulullaan vaikea pilata mitään biisiä, mutta tästä huolimatta Vanin tuotanto kestää muidenkin artistien versiot, sillä biisit itsestään ovat timanttisia. Sen osoittaa esimerkiksi tuoreehko Duets: Re-Working The Catalogue(15) levy, jolla esimerkiksi Michael Buble saa Real real gonen svengaamaan.

Kadonneet Popklassikot - The Silencers

Sarjassamme erittäin mones kadotettu pop-klassikko. Mietin, että voisin alkaa kirjoittaa erillistä sarjaa 80/90-luvun vaihteen kadonneista pop-albumeista. Näitä kadonneita lättysiä on yksinkertaisesti Paljon. Itse asiassa olen jo toteuttanut tätä päivänvaloon nostamista jossain määrin tässä blogissa, kuten Prefab Spoutin ja Deacon Bluen osalta.

Yksi suuresti kadonneista bändeistä on Skottilainen The Silencers. Vuonna 1986 perustettu ”ylämaafolkpopbändi”, jonka siemenet on kylvetty jo 80-luvun alkuun, jolloin laulaja-lauluntekijä Jimmie O’Neill vaikutti Punk/New Wave-bändissä nimeltä Fingerprinz ja teki biisejä muun muassa Paul Youngille, joista yksi Oh Women löytyy Youngin esikoishittialbumilta No Parlez(83).

The Silencersin eka albumi Letter From St.Paul(87) oli vielä kevyttä tunnustelua pitäen sisällään hitin Painted Moon, joka oli jonkinasteinen kannanotto Falklandin sotaan. Biisi edustaa hyvin myöhemmillä levyillä tutuksi tullutta muhkeaa Silencers-soundia, jotain voimakkaan melodista aikaan paljon ennen Coldplay:ta.



Kakkosalbumin A Blues For Buddhan(88) kohdalla voidaan puhua jo jonkin sortin klassikosta. Biisit ovat pitempiä ja mietteliäämpiä kuin esikoisen ehkä hieman kasarisoundeista kärsineet veisut. Levy on täynnä vahvoja pop/rock-biisejä, kuten Tshernobyl-kannanotto Scottish Rain, menevä The Real McCoy ja pysäyttävä nimibiisi. Poppareiden poliittiset kannanotot ovat harvoin mitään kaiken kattavia manifesteja aiheesta, em. Scottish Rain biisissä luodaan aiheen tunnelma varsin niukan lyriikan turvin, mitään manifestia ei tarvita, pelkkä nimettömän uhkan luominen riittää:
“We dive into a dark doorway, hiding from the clouds of grey”

Rock ja maailmanparannus on useimmiten herkkä ja tuhoon tuomittu yhdistelmä, joka nakertaa valitettavan artistin musiikillista uskottavuutta, esim. Bob Geldof ja Sting. Mutta toisaalta nykymusiikissa kannanotot ovat varsin suoria ja toivottavia esim. rap-musiikin saralla. Niin, onko pop/rock, se perinteinen Beatles/Stones-formaatti tuomittu kuolemaan, se on pelkkää nostalgiaa, menneen kierrätystä samassa vanhassa formaatissa, voiko sillä vaikuttaa mihinkään muuhun kuin perseen liikuttamiseen, onko siinä enää mitään omaa ja aitoa? Ehkä ne samat rokin perusainekset uudelleen keitettyinä, uusien rytmiperseiden holtittomina oivalluksina, uusien keuhkojen läpi huudettuina?

Vuonna 1991 ilmestyi mielestäni bändin uran vahvin tekele Dance To The Holy Man(91), joka on myös ensimmäinen hommaamani The Silencers-albumi, jonka ostin Oulun Musiikki-Kullaksesta vuonna 1992. Levy on osoittautunut vuosien varrella hyvin rakkaaksi ja kuuntelua kestäväksi. Levy alkaa vahvalla ja sähköisellä Robinson Crusoe in New York biisillä, jatkuu ehkä bändin yhdellä suurimmalla hitillä Bulletproof Heart, herkistyy aivan upeassa The Art of Self Deception josta jatkuu sydämellisellä I Want You:lla jne. Levy on silkkaa Skottikaramellia, pakahduttavaa ja nostattavaa. Miksi tällaisia levyjä ei enää tehdä? Mistä löytyisi näin puhdas musiikillinen kaivo? Onko tässä ajassa enää mitään unelmoivaa ylevyyttä, minne ovat kadonneet kaikki vastaavat puhtaasti poppaavat omintakeiset pop-bändit, kuten The Saw Doctors, The Men They Couldn’t Hang, Oyster Band? Onko kyse vain siitä, että nämä kasari/ysäri-bändit olivat lähempänä omaa nuoruuttani kuin tämän ajan Fleet Foxesit, Nationalit ja Vampire Weekendit?



The Silencersin huippukausi kesti vielä kahden albumin verran: Seconds of Pleasure(93) ja So Be It(95). Joista edelliseltä löytyy Radio Mafiassakin taajaan soinut I Can Feel It, kun taas jälkimmäistä levyä en ole nähnyt muualla kuin Tampereen kaupungin kirjaston musiikkiosastolla. Sen sijaan A Blues For Buddha(88) tulee useasti vastaan vinyylinä muutaman euron hintaan. Pitäkää silmät ja korvat auki!

Melkein merkittävä

80-luku ja vielä 90-luvun vaihde tarjosi paljon laadukkaita ja harmittomia poppisbändejä brittein saarten suunnalta, kuten Prefab Sprout, Aztec Camera, Icickle Works, The Silencers ja Deacon Blue muutamia mainitakseni. Useat näistä bändeistä painuvat voimakkaasti unholaan lähestyessämme uutta vuosituhatta. Tuo oli aikaa jolloin levyn julkaisu oli kannattavaa, ihmiset oikeasti ostivat paljon levyjä, hittilistoilla vierailu mitä oudoimpia ja vähäverisimpiä ilmestyksiä(vrt.em. pop-bändit). Ajassa oli paljon viattomuutta, tulevaisuuden uskoa ja helposti saatua elämänlaatua, trendikästä(eli nyt kornia) pukeutumista, paljon vaiteliaita ja hyvän näköisiä rokkareiden heiloja ja taustalaulajia.

Tänä aikana muistamme parhaiten ehkä The Smithsin, Morriseyn soolotuotannon, The Curen ja kaikki muut tummemmat musiikilliset vedet. Aika moni muistaa Simple Mindsin, aikansa megayhtyeen ja tietenkin U2:n, mutta muistaako kukaan bändiä nimeltä: Deacon Blue? Onko nimi lainkaan tuttu? Toinen merkittävä Skottibändi The Silencersin ohella, hyväntuulisen ja viattoman popin eräänlainen tiivistymä.

Kävi niin mukavasti, että lauantai-iltapäivän kevyt kirppari-kiertely tuotti saaliikseni Deacon Bluen kakkoslevyn: When The World knows Your Name(89). Voin vaikka vannoa, että edellinen levyn omistaja ei ole juurikaan tätä lättyä pyöritellyt, on sen verran koskemattoman oloinen platta.

Niin, tuolloin maailma alkoi havahtumaan, että mitäs ne skottipojat oikein soittelee? Solisti Ricky Ross, yhtä aikaa tuon ajan topattutakkinen söpöläinen, että itkusilmäinen romantikko, omaa varsin särmikkään äänen. Bändistä löytyy totta kai myös hunajainen naisääni sulostuttamaan musiikin antia. Rokin perinnelaatikkoa on muutenkin tongittu, harput soivat komeasti ja hitaimmissa biiseissä on kevyt bluesahtava ote. Nimi Deacon Blue on napattu 70-luvun jenkkibändin Steely Danin Aja(77) levyn biisistä: Deacon Blues. Kyllä vain, tietty harkittu särmä ja sliipattu ote on paljon velkaa Steely Danille.

Tämä on musiikkia jota on helppo kuunnella ja jos on aikaa voi vaikka tutustua avattaviin vinyylin kansiin, lukea ilmeisen hyvällä flow:lla syntyneitä sanoituksia, vaipua kahden vuosikymmenen taakse, kun kaikki oli jotenkin helpompaa ja ehkä naivimpaa. Aikaan jolloin ei ollut internettiä, ei tiedon ja viihdykkeen paljoutta, aikaan jolloin syntyi paljon itseensä uskovia yltiöpäisen romanttisia rokkibändiä, aikaan jolloin kaikki oli puhtaampaa, hohtavan valkoiset farkutkin pestiin joka viikonloppu perjantain diskoilua varten.

Tässä pieni näyte harmittomasta soundista, levyn suurin ”hitti” Real Gone Kid. Voiko poppi olla enää tahrattomampaa?