The Latebirds ja The Soundtrack of our lives - Tampere, Klubi 11.12.2010

Lämppäri The Latebirds aloitti tarkalleen klo:22.00. Odotuksia oli ja ei ollut, itse olin nähnyt aiemmin liki täydellisen Latebirds-keikan Tampereen Telakalla vuonna 2005, toisin kuin rokkikollegani A-Hound, jolla oli "myöhäislinnuista" valjumpia kokemuksia. Heti ensi biisien aikana tuli selväksi, että bändi osaa soittaa, soundit olivat kohdallaan ja Jussi Jaakonahon(myös Jonna Tervomaan kitaristi) maalaileva kitaratyöskentely oli nostettu makealla tavalla pintaan.

Biisit olivat pääasiallisesti hyvinkin laadukkaita, varsinkin ”ilmastomuutosbiisi” Summer becomes fall toimi erinomaisesti. Yhtyeen laulaja/lauluntekijä Marcus Nordenstrengin osaa kyllä tehdä päteviä, osittain pastissinomaisia rockbiisejä, mutta bändi tarvitsisi rokin ilosanoman levittämiselleen hiukan värikkäämpää laulupuolta, ehkä aidon rokkikukon solistiksi? Mistä löytyisi tällainen?



Illan pääakti, ruotsalainen The Soundtrack of our lives tulla tupsahti melko lailla aikataulun mukaisesti lavalle, hetkessä oli täysi pöhinä päällä, nallekarhumainen ja varsin ”laaja” solisti Ebbot Lundberg mutisi jotain epämääräistä mikrofoniin ja bändi aloitti työskentelynsä. Varsin pian tuli selväksi, että bändi on erittäin rock, soitto maistuu joka rintamalla, George Harrisonin näköinen kitaristi ja muuten vain kapeapeppuinen urkuri rokkasivat kuin vimman vallassa. Yhtälailla muukin rytmiryhmä tuki tätä mainiota rokkityöskentelyä. Valitettavasti illan heikoin lenkki oli solisti Ebbot, hän oli juuri sen verran liikaa humalassa tai muuten heikossa fyysisessä iskussa, että keikan alkupuoli oli hänen osaltaan melkoista läpilaulantaa.



Bändi omaa tukun loistavia rockbiisejä, kuten Big Time, Thrill Me ja Sister Surround. Kaikki nuo soitettiin ja bändin sarjakuvamainen henkilögalleria kierrätti mainiosti kaikki osaamansa rokkikliseet, kitaran heilautukset, rokkipotkut, keinumiset. Välillä kävi mielessä, että onko bändillä mitään omaa juttua? Toki hienoja biisejä löytyy ja hyvä toteutus niihin. Mutta bändi ei ole sillä tavalla ainutlaatuinen kuin Rolling Stones tai vaikka 22 Pistepirkko. Myös ajatus ruotsalaisten bändien hengettömyydestä nosti taas päätään, melodiat ja hyvä rollaaminen toimii, mutta missä on syvä ulottuvuus, tumma ja sakea pohjavesi, sieltä mistä nousee jotain omaa ja selittämätöntä pintaan.

Keikka ei ollut missään nimessä huonoimmasta päästä, ainoastaan bändin kärki, solisti Ebbot Lundberg petti, voima ei virrannut hänestä yleisöön, vaikkakin loppua kohden homma petraantui. Vähän valitettava juttu, bändin solistin pitäisi kuitenkin olla se joka jaksaa loppuun asti. Näin tällä kertaa, ehkäpä tulevilla kesäkeikoilla(?) nähdään solistikärjen osalta vähän ärhäkkäämpi TSOOL?

Levymessuilla! - Turku, Kåren 4.12.2010

Historia toistaa itseään, jälleen itsenäisyyspäivän tienoo, Turku ja levymessut Kårenissa. Vuosi sitten levymessujen jälkeen asettauduin kesään asti kestävään levyjenostolakkoon. Nooh, lakko piti melkein kutinsa, mitä nyt sallin itselleni pari ostopoikkeamaa ja päivän Tukholman levykaupoissa.

Tässä sitä ollaan taas, raskaiden vinyylikassien kanssa. Messujen saldo oli 29 vinyylilevyä yhteishintaan 74 euroa, joka nopeasti päässä laskien tarkoittaa noin 2,50 euroa/vinyyli. Ei siis pöllömpi hinta. Vaan onko laatu kohdallaan, millaista muovia tulikaan kotiin raahattua? Katsotaan!

Noustessani Kårenin rappuset ylös tupsahdin suoraan yhden ruotsalaisen levymyyjän pöytien luo. Havainnoin heti alevinyylilaatikon, josta lähti 4 levyä 10 euron yhteishintaan. Mukaan tarttui Randy Newmanin: Born Again(79), Neville Brothersien: Yellow Moon(89), Suzanne Vegan: Days of Open Hand(90) ja 80-luvun kadotettu(?) pop-klassikko Michael Pennin(on muuten Sean Pennin veli) March(89). Kirsikaksi kakun päälle löysin vielä 3 euron laarista kohtuullisenkuntoisen Patti Smith Groupin: Radio Ethiopian(76).

Loistavan alun jälkeen työnnyin sisään varsinaiseen levysaliin. Myyjiä oli yltympäriinsä salia, havaintoni mukaan hieman enemmän kuin viime vuonna. Seuraavana kohteenani oli varsin surumielisen näköisen ruotsalaismyyjän euron ja kahden euron laarit. Liekö surumielisyys johtunut siitä, että noin halvoilla hinnoilla ei paljon tältä reissulta rahaa kerry, tuskin edes paluulippua Ruotsiin? Jokatapauksessa miehellä oli vielä erikoistarjous 4 levyä kahdella eurolla. Runsaasta vinyylimäärästä napsin itselleni levyt: The Pretenders: II(81), Blue Öyster Cult: Some Enchantet Evening(78), Joe Jackson: I’m the Man(79) ja sooloilemaan lähteneen Supertramp-miehen Roger Hodgsonin: In the Eye of the Storm(84). Tässä vaiheessa mietin, että mitähän tästä vielä seuraa kun alku oli näin lupaava, kassissa oli jo yhdeksän vinyyliä, mutta rahaa oli kulunut vain 15 euroa.

Olin tietoisesti tullut levymessujen kahdelle viimeiselle tunnille, jolloin porukkaa on vähemmän ja kaikista pahimmat levyfriikit olivat käyneet jo keskinäiset tappelunsa. Viime tunteina hinnatkin yleensä putoavat ja tinkiminen on helpompaa. Tosin ihan mikä tahansa hinta ei mennyt läpi, Kinksin: Soap Opera(75) vinyyliä en saanut pudotettua 8 eurosta viiteen. Tuolloin taskun pohjalla ei ollut enää kuin se vitonen. Sitä ennen levyjenpläräys-flowssa olin jo haalinut ne 20 muuta vinyyliä maittavista alelaareista: Muutamia herkkuja mainitakseni: originaali mutta naarmuinen Beatlesien: Rubber Soul(65), Neil Youngin: Time Fades Away(75), molemmat noin neljällä eurolla sekä Elton Johnin ylväin klassikko, tupla-albumi Goodbye Yellow Brick Road(73), Lou Reedin: Sally Can’t Dance(74) Ja Marvin Gayen: Midnight Love(82) kolmella eurolla kappale.

Tyydytys oli täydellinen. Levymessut olivat parhaimmat tähänastisista. Levykauppiaiden karavaani jatkaa kulkuaan Helsinkiin ja Lahteen vastaaville levymessuille, mutta kermat kuorittiin päältä jo Turussa. Kuvaavaa oli se, että laareihin jäi vielä paljon poimimattomia helmiä muutaman euron hintaan, kuten Bee Geesiin 70-luvun alun hyväkuntoisia vinyylejä, Van Morrisonin vinyyli 70-luvun alusta ja yllättävän paljon originaalia 70-luvun Zappaa ja Bowieta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, mikä voisi 70-lukuisempaa kuin Elton John kera ajanmukaisen karvapäägallerian:

Kevyt progeillallinen - Tampere, Klubi 24.11.2010

Eilen Tampereen klubin valtasivat suomalainen Kiki Pau ja Ruotsin progesuuruus(?) Dungen. Kiki Pauta olin kuunnellut ennen tätä yhden albumin verran: White Mountain(10), josta löytyy erillinen juttukin blogin tämän vuoden huhtikuun numerosta.

Odotukset olivat keskitasolla, pieni kutina oli Kiki Paun suhteen, että bändissä on mahdollisesti enemmänkin livepotentiaalia. Kutina osoittautui enemmän kuin aiheelliseksi, Kiki Pau oli livenä suorastaan erinomainen. Vajaan tunnin setti sisälsi vain kolme biisiä, kolme jylhää eeposta, joista keskimmäinen oli paras. Soitto oli tarkkaa ja tasapainoista, mikään soitin ei noussut toisten yli, vaikkakin rummut paukkuivat aina anarkisesti. Kitaratyöskentelyä ym. soitinkuvioita oli maltettu tehdä loppuun asti, sooloilu ei jäänyt kitaratilutteluksi, vaan kuviot oli mietittyjä, eteenpäin meneviä, kasvavia, eli progressiivisia.

Aivan mainion Kiki Pau:n keikan jälkeen lavalle astui 4 hymyilevää Ruotsalaista. Dungenin keikka paukahti käyntiin mukavalla energialla, biisit vyöryivät heti kaikkensa antaen yleisön kuuleviin korviin. Rokkipoliisi kaverini A-Houndin kanssa puheeksi tuli bändin selkeä ylisoittaminen, tärkeämpää oli painaa kaasua, kuin että olisi malttanut viedä nämäkin hyvin progemaiset biisit loppuun asti. Asteittain soitanta oli junnaavaa ja ikävystyttävää. Parhaiten Dungen onnistui lyhyissä ja aika rokeissa vedoissa, joissa laulajakin uskaltautui laittaan koko ääniarsenaalinsa kehiin. Musiikilla oli sisältöä ja melodiat olivat hyviä, mutta koko taideteosta ei maltettu maalata loppuun asti.

Tällä kertaa maaottelu kääntyi Suomen eduksi. Kiki Paun lyhyt ja erinomainen keikka kasvatti nälkää nähdä bändi pidemmälläkin livekeikalla, ehkäpä tulevan vuoden aikana. A-Houndin heittämä teoria Ruotsalaisbändien yleisestä hengettömyydestä jäi askarruttamaan mieltä. Onko todellakin niin, että Ruotsin kamaralla luodaan paljon hyviä melodioita, sinänsä laadukkaita ja tarttuvia rokkibiisejä/plattoja, mutta syvyyssuunnassa ne eivät pärjää Suomelle, tietynlainen suomalaista korvaa miellyttävä vakavuus puuttuu. Liekö näin?

Tässä kuitenkin levyllä mainiosti toimivaa Dungenia ja uuden levyn Skit i Allt(10)nimibiisi:

Tänä iltana!

Tänä iltana Tampereella Valoa-Festival, Yo-Talolla esiintyy Turun syntsapop-bändi TV-Resistori, Tampereen oma liekki Liekki, saksalainen Barbara Panther ja Magenda Skycode. Kalevan kellot mittaa aikaa, kaupunginosassa ja Liekin uusimman levyn viimeisessä biisissä. Haikea, vaikeaa, vaiko pelkästään oikeaa? Mitä höpisen? Sitä että mennäkö vai ei?

Päätökset syntyvät usein leikkaavassa hetkessä, uuvahduksen ja raapaisupinnan välillä. Miten tänään, leimahtaako tikku vai painaako ilta nenän kohti töllöä ja lauantainviihdekimaraa. Entäs tämä illan livesetti, olisiko järkeä muutenkin kohtuullisen pitkän päivän jälkeen puskea itsensä rokkiareenoille?

Mitäs tähän sanoo Jori? Eli Magenda Skycoden pääjehu, myös PMMP:n biisien säveltäjä. Esikoisalbumi IIIII (06)oli jo ilmestyessään klassikko, kakkonen Relief (10) on omassa kuuntelussani vielä yhden biisin varassa, tämän eeppisen tsipaleen:

Torttua ja Sorsaa!

Näin jouluisen tortunpaiston ja taikinalevyjen käsittelyn lomassa lautaselle tipahtaa ehtaa sorsaa , Rikiä sellaista. Torttulevyjä on hyvä sulattaa 15 minuuttia huoneenlämmössä, sen sijaan levyllisen Riki Sorsaa voi laittaa heti uuniin, eli levylautasella pyörimään.

Jos olet onnekas, niin käsissäsi on Rikin englanninkielinen rokkilevy Desert of Love (82). Varsinainen kasarihelmi, eikä niinkään kasari, paremminkin hyvin tuotettu ja soitettu platta. Viimeistään tässä vaiheessa heitä kaikki Riki ennakkoluulosi huis helvettiin ja kuuntele mitä setä kertoo. Rikin tuotantohan ei suinkaan ole pelkkää muuttohaukkaa ja nananaanaata, historian hämärästä löytyy muitakin harvinaisen laadukkaita englanninkielisiä rokkilevyjä, kuten Rikin ensimmäinen levytys The Zoo Hits Back(75) ja Changing Tunes(81)

Muistan lukeneeni, että kyseinen Desert of Love on yksi Suomen parhaiten soundaavista vinyylilevyistä, taika perustuu muistaakseni ruotsalaiseen, hyvälaatuiseen levyn tuotantovaiheeseen, vinyylin kaiverruksiin ym. Helvetin hyvältähän tämä kuulostaa heti ykkösbiisistä lähtien. Soitto on komeaa ja jokaisen soittimen erottaa tällainen vähemmänkin musiikillinen korva.

Entäs sisältö sitten, silkkaa torttuako? Ei suinkaan. Tässä välissä on hyvä muistuttaa tehdä tarpeelliset viillot torttulevyihin, laittaa keskelle mukava luumuhillosilmä ja solmia tortun reunat kiinni. Täytyy muistaa painaa tarpeeksi kovaa reunoja, ettei ala paistaessa repsottaa. Sorsa voi sen sijaan jatkaa laulamistaan levylautasella koko tortunpaiston ajan, sillä levyltä on erotettavissa yllättävän monta hyvää biisiä.

Nimibiisi Desert of Love aloittaa levyn jytäkästi, jo tässä huomaa levyn soundin hienouden. Ykkössiivulta löytyy tämän ärhäkän aloituksen lisäksi muotovaliot Jim Pembroke – balladit Wishful Thinker ja Misty Island, sekä erityisen ärhäkkä Pembroken rantabiisi Beach Party. Kyllä Vaan, Wigwam-jehu Jim Pembroke on rustannut suurimman osan levyn biiseistä, joka on useimmiten laadun tae, kuten nytkin. Tuossa kasarin alussahan Pembroke väänsi erittäin tuotteliaasti biisejä monelle suomalaiselle artistille, kuten Kojolle, Pedro’s Heavy Gentlemanille ja Maaritille.

Tortut on hyvä viimeistään nyt lykätä uuniin, muistithan laittaa uunin 225 asteeseen, paistoaika on 10-15 minuuttia. Riki on myös hyvä kääntää ja katsoa mitä herkkuja toinen puolisko tarjoaa. Kakkosiivun aloitus Glory Road on kuin Springsteenin Glory Days, paitsi että Riki teki biisin kaks vuotta ennen. Nou nou, ei mitään plagiointia, ehkä vaan jutun kirjoittajan liioittelua. Toinen puolisko on muuten ensimmäistä hieman tasapaksumpia, ehkäpä siihen on syynä valjuhko Esa Kaartamon biisi Hope for the Best.

Niin, älä unohda torttuja uuniin. Patakinnas käteen ja pelti pois uunista, nyt viimeistään näet että repsottaako torttujen reunat? Täällä torttusetti pysyi kasassa. Nyt vaan vähän jäähdyttelyä ja Glögiä tulelle. Rikikin jäähdyttelee loppusuoralla, viimeisessä mietteliään mukavassa biisissä She Drops You Yesterday. Sanoisin, että maistuva albumi, nimenomaan vinyyliominaisuuden ja Jim Pembroken biisien ansiosta. Toki Rikikin kiekuu komeasti ja nyt ensimmäinen puraisu tuoreen tortun reunasta.

Harmi kun ei löytynyt näitä Rikin englanninkielisiä biisejä YouTubesta, mutta tätäkään ei ole syytä unohtaa:)

Sunnuntaimusaa!

Jotain toiveikasta, taivaalle piirtyvää valoa, marraskuun alkua, Genesiksen Follow you follow me kuljettaa sunnuntaipäivän toiveikkaimpaan hetkeen, kaksikymmentä yli kolmeen, kun Pizza-buffan einekset sulavat onnellisena vatsalaukussa, kun tuleva talvi laskee vaivihkaa lämpötilaansa, heittää kevyen lumivaipan mustaksi kyllästyneen maan päälle.

En olisi uskonut tätä Genesiksestä, että se joskus minua hetkauttaisi, että oikeasti diggaisin heidän levyjään. Sen verran toiveikas kuitenkin olin, että syksyiseltä Irlannin reissulta poimin mukaani Genesiksen 70-luvun murrosvaiheen levyt: Wind & Wuthering(76) ja …and then there were… three(78). Ensimmäiset levyt ilman bändin varsinaista laulajaa Peter Gabrielia, niin tuon laulupestinhän korvasi tämän jälkeen Phil Collins.

Tätä iltapäivää vie eteenpäin edellä mainittu …and then there were three…(78). Alkuun ajattelin, että tässäpäs vasta mitäänsanomaton ja laimea pop/progealbumi. Muutamien hajanaisten kuuntelukertojen seurauksena levy alkoi näyttään voimansa, biisit olivat kautta linjan varsin laadukkaita ja osittain hyvin koukuttavia. Niin, todennäköisesti bändi oli tuolloin vielä melko hyvässä vedossa, 80-luvun megasuosion vuodet vielä odottivat ja Phil Collinsillakin oli vielä uskottavuutta jäljellä.

Onhan tää aika soft-poppia, mutta jotenkin hyvin toiveikas biisi, kelpo sunnuntaitsipale:

Tämän syksyn Ryan Adams

Marginaalien kantrirock-starba Ryan Adams pitää edelleen sapattivuotta. Reilun vuoden aikana Raikku on julkaissut pari vuodatuksenomaista kirjaa sekä hyllytettyjä albumejaan joista viimeisimpiä: Blackhole ja Cardinals III/IV lupaillaan joulumarkkinoille.

Oiva korvike vuotuiseen Ryan Adams puutteeseen on tarjolla nuoren Louisianalaisen laulaja/lauluntekijä Dylan LeBlancin muodossa. Nimeään myöten musiikillisen oikeaoppisesti stailattu mies. Hänen esikoisalbuminsa Paupers Field(10) on tunnelmaltaan kuin Adamsin Love is Hell:n(04) toiveikkaampi versio, varsin kypsänoloinen lättynen vuonna 1990 syntyneeltä nuorelta mieheltä.

Muutaman kuuntelukerran jälkeen alkaa erottumaan hyvän tunnelman lisäksi myös hyviä, ellei jopa erinomaisia biisejäkin, kuten Emma Hartley, Low ja Tuesday Night Rain, joka on silkkaa alkuaikojen Jackson Brownea. Olisikohan kyseessä jopa vuoden paras esikoislevy, tulevat kuuntelukerrat sen paljastavat. Ohessa pieni maistiainen tämän lupaavan hujopin musiikillisesta ilmaisusta

Tuli musiikki!

Nuotio palaa, käsi kärvistelee, liikahtaa varjojen väleissä. Rytmikone tai ihan tavallinen kitara, ei nailonkielinen Landola, 50-lukuinen metallikyhäelmä. Vongerrus, valitus, lauluksi määriteltävä, sivullisen ihmisen sielunraportti, onko kukaan kuuntelemassa?
Liekit palavat ahnaasti, tarttuvat turvallisen hiilloskeskiön ulkoreunoihin, tuoreisiin ja vettyneihin harmaaleppiin tai myyttisiin rock’n roll – puihin. Väärin! Vielä ei ollut rock syntynyt, oli vain mies ja kitara, ilmaisun halu ja aivan pienen ihmisen tarina. Tuli meni vielä tuttuja reittejä, pysyi nuotiokehässä, yksinäisen korvessa, aina siihen asti kunnes tuli räjähdys!



Valtatie, kumi nuolee kuumaa asvalttia, sen rosoista ja hiekkaista kiviainesta. V8 jylisee tai harmaan Fergusonin luotettava moottori, tärkeintä on huomata ympäröivä autius, tila rollata eteenpäin omalle henkiselle budjetilleen sopivan koneen voimin. Koskaan ei tule täysi yö, on aina ajettava aamuun asti, viimeiselle pysäkille jyrkänteelle tai aamuun heränneelle patiolle, kosteiden nurmikoiden ja värikkäiden varpuslintujen lehtoon. Moottori vaimenee, kuin huokailisi viimeisiään, muttei koskaan sammu, kampiakseli työntää mäntää pesään, tekee sitä silloinkin kun luulet nukkuvasi.



Arki myrskyää korvissasi, tarjoaa melusaastetta 360 asteen laajuudessa. Olet miljoonien laulujen sateessa, ne iskeytyvät erilaisissa muodoissa vasten korviasi ja arjessa vaikeroivaa sieluasi. Laulut iskeytyvät läpi suojauksen, rullaavat auki kyynisimmänkin liskonnahkan. Kuori voi kertoa että mikään ei tunnu miltään, mutta sisälläsi elät toista tarinaa, sitä mihin musiikilla on avain, vain sinulle tarkoitetulla musiikilla. Olkoon kaunis myllerrys, oikea hetki ja sydämen porttien ruosteinen nitkahdus, laulu tulee sisään!



Palaat aina takaisin alkulähteelle, tarinankerronnan taikakehään. Elämänmatkaa on kertynyt mittariisi, kuulet rähisevän nuotiopolskan eri korvin, et ehkä naavaisin, mutta terävin korvakarvoin. Mies ja kitara, vino tulokulma, outoon kohtaan iskeytyvä multainen veisu, hetkessä saavutat täyden ymmärryksen jota et voi sanallistaa. Olet mukana laulujen ketjussa, elämän episodeissa ja sävelissä. Vaikka illan myötä on syytä loitota kohti kotipolkua, soi korvissasi outo ja ylimaallinen slide, sointu joka kertoo enemmän kuin itse elämä.

Jethro Tull

Vuosi 1971 tarjosi lukuisia laadukkaita rock-albumeja, kuten Led Zeppelin: 4, Rolling Stonesien Sticky Fingers, The Who:n Who’s Next ja Marvin Gayen What’s Goin On, vain muutamia mainitakseni. Samaisena vuonna ilmestyi myös Jethro Tullin ehkä komein suoritus Aqualang(71), päästä varpaisiin väkevä ja elinvoimainen albumi, täynnä vahvoja ja persoonallisia biisejä helvetin hyvin soitettuna.

Jethro Tull nimihän juontaa vanhan maatalousoppaan kirjoittajan mukaan joka on muistaakseni kirjoitettu jo 1700-luvulla. Bändissä itsessäänkin on kieltämättä jotain muinaista, miltei keskiaikaista otetta. Tull yhdistää rokkikeitokseensa taidokkaasti kansanmusiikillisia sävyjä jotka selkeimmin nostaa pintaan nokkahahmon laulaja/lauluntekijä Ian Anderssonin huilutyöskentely. Jethro Tullin musiikki on hyvin omalaatuista, monipolvista ja parhaimmillaan hyvin koukuttavaa. Yhtyettä on välillä pyritty laittamaan hevirock-genreen, sillä musiikin sävy on välillä kovinkin raskas. Varsinkin Aqualangia on pidetty yhtyeen parhaana ”hevilevynä”

Yhtye suolsi koko 70-luvun albumeja vuosi/albumi tahdilla ulos. Benefit(70), Aqualang(71), Thick as Brick(72), Passion Play(73), War Child(74), Minstrel in the Gallery(75), Too Old to Rock’n roll, Too Young to Die(76), Songs From the Wood(77), Heavy Horses(78) ja Stormwatch(79).


Liki kaikki noista albumeista ovat hyviä ja arvostelumenestyksiä, varsinkin Thick as a Brick ja Heavy Horses ovat erityisen vahvoja albumeja, eikä muistakaan kovin tylyä tuomiota pysty sanomaan. Harva bändi nykypäivänä julkaisee joka vuosi laadukkaan ja väkevän albumin sekä pystyy pitämään tuota värisuoraa yllä kokonaisen vuosikymmenen. Tullin ura jatkui vielä tuon jälkeenkin, yhä edelleen bändi on elossa ja kohtuullisessa vedossa, noin vuosi sitten näin Tullin Tampereen Pakkahuoneella keikalla. Meno oli yhä hyvinkin toimivaa.

Aqualanq-vinyylin löysin viime vuotisen Amerikan matkani seurauksena, liki täydellisestä levykaupasta Treehouse Recordista Minneapoliksesta. (http://homesickhounds.blogspot.com/2009/05/minneapolis-usa-1652009.html). Hintaakin oli kokonaiset neljä dollaria. Kannet olivat avattavat ja vinyyli vaikuttaa epäilyttävästi alkuperäispainokselta, sarjassamme The Löytö!

Liekki palaa!

Minä tunnen ihollani tätä surumielistä syksyn usvaa, ehkä sinäkin Janne? Matkaa tänne on kestänyt jo kauan. Viisi vuotta sitten julkaisitte elämää suuremman järkäleen Rajan Piirsin Taa(05). Sen piti olla tupla-albumi, mutta siitä tulikin ”vain” 15 biisin vahva kokonaisuus, ylväs ja korkeuksia tavoitteleva mega-albumi. Muistan Soundi-lehden kannen tuolta ajalta ja kansitekstin: - Kaikki on mahdollista!

Kaikki oli mahdollista, aika paljon te saittekin, kriitikkojen ja fanien varauksettoman huomion, paikan Suomibändien aateliskerhossa. Vuodet seurasivat toisiaan ja levyt Kalliot Leikkaa(07) ja Hyönteinen(08). Kitarat murisivat, musiikki sai raskaampia sävyjä, biisit olivat edelleen paikka paikoin erinomaisia. Kriitikot käänsivät selkänsä viimeistään kokeilevan Hyönteisen ilmestyessä, jotain muutakin tapahtui, jonkinlainen hetkellinen uuvahdus. Vaivuittekin reiluksi vuodeksi talviunille, kunnes noin vuosi sitten teitte onnistuneen paluukeikan Tampereen Yo-talolla ja ilmassa leijui lupaus uudesta levystä.

Elämme syksyä 2010 ja uusi levynne Paimen(10) on juuri ilmestynyt. Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen mieleni valtasi pettymys. Levy kuulosti vaisulta, pidätellyltä ja biisit aika kehnonlaisilta. Ajattelin, että aikanne on ehkä ohi, että kasva enää isoksi Liekiksi. Keikkannekin lähestyi, ehkä jätän sen tällä kertaa väliin?

En jättänyt, kuuntelin levyänne ratkaisevan neljännen kerran, jokin avautui, jokin melankolisen syksyinen yleistunnelma, biisit tulivat lähemmäksi, jäivät soimaan päähän kertoen potentiaalinsa. Viinitarhaa, Kuningatar, Luudanvarsi, Kalevan Kellot ja nimibiisi Paimen, kaikki erinomaisia lauluja. Tekstit olivat edelleen tuttua ja arvoituksellista dataa, viitteitä sinne sun tänne, jotain omituista punaistakin lankaa, kun vaan jaksaa kuunnella, alati vahvistuvaa syystunnelmaa, ehkä puhdasta surua? Oliko teillä vaikeita aikoja?

On perjantai 15.10 ja te olette siinä, edessäni Yo-talon lavalla. Olen kulkenut pitkän päivämatkan päästäkseni tähän, te vielä pidemmän. Minua hieman väsyttää, te avaatte keikan herkästi viritetyin soittimin. En voi erehtyä, bändikemianne on ainutlaatuinen ja tunnistettava. Keikka on reilun tunnin mittainen, biisivalinnat osuvia, sopivasti uutta ja vanhaa materiaalia. Laulu tahtoo jäädä pystyyn, ei nouse siivilleen kuin muutamissa kappaleissa. Tämä taitaa olla kiertueenne toinen keikka, ehkä täytyy vain hyväksyä koneen lievä yskintä. Illan kohokohta on em. Kuningatar. Siinä on kaikki kohdallaan, biisin monipuolinen rakenne paljastuu kaikessa hienoudessaan, bändikemia toimii kuin ajatus ja sinä Janne laulat tarinaasi suoraan minulle. Minä kiitän ja lupaan seurata tarinanne vaiheita jatkossakin.

Tampere tarjoaa!

Välillä sitä hämmästyy kuinka monipuolista livemusiikkia kotikaupunki tarjoaa. Satuin tuossa aukaisemaan paikallislehden Tamperelaisen ja huomaamaan, että ensi perjantaina 15.10 on melkoisen kelvollinen nippu bändejä ja artisteja Mansessa keikalla. Oikein pahaa tekee tällaisen tarjonnan keskellä, nyt annetaan ihmiselle vähän liian isolla kauhalla rock-herkkuja.

Klubin valtaisi Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jolta on näköjään ilmestynyt uusi(liekö kelvollinen) albumi nimeltään Kaipuun Vuosirenkaita(10). Viimeksi taisin Elwoodit nähdä Oulaisissa jo edesmenneessä rokkibaarissa Barbaarissa vuonna 1993 tai sitten Joensuun Kellarissa vuonna 1998. Kas perskelettä, Tervomaan Jonnakin näyttää palanneen äitiyslomalta, Kustaa Kolmosen akustisessa illassa olisi Jonnan ilmaiskeikka klo:21.00 alkaen, aika mainio tarjous.



Mitäs vielä? Tampereen ehkä parhaassa ”kulttuuriravintolassa” Telakalla esiintyy Nakkilan popylpeys Penniless, joka tunnettiin vielä 90-luvun alussa nimeltä Penniless People of Bulgaria. Suurin herkku on kuitenkin Yo-talolla, jossa esiintyy uusi nouseva bändi Minä ja Ville Ahonen sekä Tampereen oma Liekki, jiihaa! Liekiltähän on ilmestynyt vastikään uusi, kuuntelemista vaativa albumi Paimen(10). Neljännen kuuntelukerran jälkeen omat peukut alkaa kohota hitaasti ylöspäin. Valintani perjantain livekeikasta on selvä.

Syksyä kohden Tampereelle tupsahtaa monenlaista mielenkiintoista ulkomaan elävääkin. Viikon päästä Tampereella järjestetään Lost in Music – kaupunkifestivaali, jonne on tulossa muun muassa nosteessa oleva englantilainen Biffy Clyro. Marraskuussa Tampereen klubilla esiintyy 90-luvun yksi terhakkaimmista powerrock-yhtyeistä The Godfathers, jonka muistettavin levy/hitti on Birth, School, Work, Death(88).

Ennen joulua tarjolla on vielä todellinen herkkupala, nimittäin Ruotsin rock-ylpeys: The Soundtrack of Our Lives esiintyy Tampereen Klubilla 11.12. Jos bändi ei kilauta kelloja, niin ota tästä pieni maistiainen!

Trout Records, Dublin

Kalastus on ilomme, toisinaan perhokalastus, ehkä virvelöinti, jopa onkiminen. Pois nämä kaikki minusta, sillä minä poika kalastelen enimmäkseen levyjä, nuhjuisia vinyylejä pienistä levykomeroista, noin lukion käyneiden mutta levykauppaan jämähtäneiden myyjien kaupoista. Tämä on erilaista kalastusta, oikeastaan ihan mukavaa, joltain kantilta katsottuna vähän säälittävääkin? Rahaa kuluu mukavasti, ei kai liikaa, tuollainen peruslervainen 70-luvun rokkiplatta hoituu kotiin 5-10 eurolla, joskus halvemmallakin, harvoin kalliimmalla.

Joskus kalaretket yltävät rajojen ulkopuolelle, vieraisiin maihin ja kaupunkeihin. Sitä varten on tämä blogi, että näistä löydöistä voin jotain kirjoittaa. Virkeä syysmatka vihreälle saarelle antoi taas otollisen mahdollisuuden tutkia paikallisia levykauppoja. Dublin sai useita tehokkaita tunteja käyttöönsä ja mitä jäikään käteen?

Etukäteen netistä katsomani Bordeline Records ja Spindizzy Records toivat lievän vesiperän, vinyylejä oli vähäisesti ja enimmäkseen ylihinnoiteltuja sellaisia. Sen sijaan keskustan pienehköstä kauppakeskuksesta St. George’s Arcadelta (South Great George’s Street) löytyi juuri omiin tavoitteisiini sopiva levykauppa/koju: Trout Records. Tarjolla oli mukavia vinyylilaareja täynnä erilaista ja enimmäkseen halpaa vinyylipaskaa, tällä sen kertaa sen positiivisessa merkityksessä.

Neljän euron laarista tarttui mukaan useita hulppeita löytöjä, kuten Jethro Tullin: War Child(74), Doobie Brothersien: Captain and Me(73), Rossington Collins Bandin: This is the Way(81), Elton Johnin: Empty Sky(69) ja liki koskematon Bee Geesien: Saturday Night Fever(77) soundtrack. Eikä tässä kaikki, samaisesta ”Taimen-levykaupasta” löysin myös pitkään etsimäni The Who – miehen Pete Townshendin soololevyn: Who Came First(72).

Dublinissa viettämäni aikana kävin kaupassa neljä kertaa ja levyjä ostin sieltä…aikalailla liikaa. Jäin myös juttusille mukavan myyjän kanssa ja annoin positiivista palautetta kaupastaan sekä tämän blogivinkin. Painotin että teksti on suomeksi, mutta se ei tuntunut myyjän innokkuutta häiritsevän.

Irlanti tarjosi myös muitakin levylöytöjä, keskustan kuumimmalta ostosalueelta Temple Barista löysin levykaupan nimeltään Comet Records ja sieltä yhden matkani levytavoitteeni, eli alkuperäisen Led Zeppelin albumin Presence(76) joka puuttuu vielä Zepukka-kokoelmistani. Voi sitä vinyylin soiton riemua, kun pudotin nälkäisen neulan kyntämään tämän herkullisen rokkiplatan uria, Achilles Last Stand, Nobody’s Fault But Mine, Tea for One, mjamm, mainioita ja jykeviä biisejä. Näihin tunnelmiin tällä kertaa.

Minä ja Albert!

Tämä on juttu jonka kirjoittamista olen välttänyt ja ehkä vähän pelännytkin? Minä ja Hurriganes, löytyykö meiltä mitään yhteistä? Tiedän, että usealle tämän blogin lukijalle olen nyt ytimessä, oikeasti merkittävän musiikillisen asian ääressä. Onhan kyse sentään 70-luvun suosituimmasta Suomalaisesta rokkibändistä, joka on niittänyt menestystä naapurimaassamme Ruotsissa ja voittanut hulvattomalla Get On hitillään jonkin Euroopan alueen biisikilpailunkin.

Niihin aikoihin kun rokkimusa alkoi maistumaan, sain myöskin voimakasta opastusta oikeasta musasta isoveljieni kautta. Keskiössä oli 50-luvun rock, Elvis, Chuck Berry, Eddie Cochran, Gene Vincent, Buddy Holly ym. ja tietenkin Hurriganes. 80-luvun taitteessa Suomessa eli voimakas rockabilly-buumi, joka nosti esiin myös uusia merkittäviä rockabilly-akteja kuten: Matchbox, Crazy Cavan, Stray Cats ja tietty kotimainen Teddy & The Tigers. Sen muistan että iso-veljiini tämä buumi upposi kuin veitsi voihin ja toki ittekin pikkupoikana noteraasin raa’an rockin ja rockabillyn rytmisen voiman. Ensimmäinen suosikkikipaleeni, Tapio Rautavaaran Isoisän Olkihatun ohella, oli Elviksen gospel-henkinen Shout it out, joka löytyi joltakin isoveljeni Elvis-kasetilta.

Suhteeni Hurriganesiin oli alusta alkaen vähän kaksijakoinen, toki noteerasin bändin ensimmäisten albumien Rock and roll all night long(73)ja menestyslätyn Roadrunnerin(74) voiman, mutta musiikillisesti olen pitänyt bändiä aika vaatimattomana. Hurriganesin biisejä tuli taajaan televisiosta, luulen että harvassa ovat ne suomalaiset jotka eivät ole nähneet Cissen ja Albertin limboasentoa Say Mama – videolla!? Bändissä oli selkeästi energiaa ja jotain yksiulotteisen puoleensavetävää. Kolmen miehen rytmiryhmä toimi mainiosti varsinkin Cisse, Albert, Remu symbioosissa. Kyse oli tunteenomaisesta rock-ilmaisusta kera Albertin taidokkaan kitaroinnin, fiilisasteikolla Hurriganes oli 70-luvun kärkibändejä, ehkä kansainvälisestikin?



70- luvun loppu ja 80 – luku kokonaisuudessaan oli bändille musiikillisesti kehnompaa aikaa, ainoastaan levy 10/80(80) lukeutuu bändin huippuihin. 80-luvulla bändi vaan jotenkin hiipui, alkoi Remun sooloura, sekä Albertin sooloura jatkui muutama vuosi myöhemmin. Omiin muistoihin lukeutuu myös Hurriganesien 16 Golden Greats kokoelmakasetti ja Corollan takapenkki karvanoppineen. Muistot ovat tosin aika viattomia ja arkoja verrattuna 60-luvulla syntyneiden ja juhlimisenergialtaan suorempien veljesteni toimintaan.

Jokunen vuosi sitten löysin eurolla Albertin comeback-soololevyn Braindamage – or still Alive(88). Levyyn liittyy paljon muistoja, juuri tuona vuonna isoveljeni osti kyseisen levyn, luukutti ja kehui sitä jatkuvasti. Taisin pitää tuolloin levystä jonkin verran, mutta veljeni ei innokkuudessaan antanut tilaa minulle löytää levyn hienoutta kokonaan. Niinpä ajattelin, että tänään saattaa olla aika kypsä palata tähän Albertin melkein viimeiseen hengentuotteeseen ennen kuolemaansa.

Levy alkaa vauhdikkaasti hämmentävän hienolla cover-biisivalinnalla, nimittäin Little Featin comeback- albumin nimibiisillä Let it Roll(88). Alppu ja kumppanit olivat varsin nopeita kun saivat biisin käsittelyyn omalle levylleen samaisena vuonna. Levyltä löytyy yllättävää rouheutta, hyviä vierailevia tähtiä, kuten Albertin esikuva, toinen Albert, eli blueslegenda Albert King. Solisteina levyllä toimivat Albertin lisäksi Hannu Leiden, Jim Pembroke ja valitettavasti: Tommi Läntinen. Ei vaiskaan, kyllä Tommikin rokin laulamisen osaa, suomiviihdeosasto on ihan oma lukunsa.

Yllättynyt olen siitä, kuinka monen biisin krediitteihin Alppu on merkitty, olen jotenkin pitänyt aina Järvistä enemmän kitaristina kuin säveltäjänä. Levyn tunnelmallinen linja on varsin rouhea ja uskottava, ottaen huomioon että vielä noihin aikoihin useat rokkiplatat oli pilattu kasarisoundeilla. Tämä levy jytää ja paukkuu mukavan luonnonmukaisesti. Näkisin, että levyllä enemmän sisältöä kuin monella Eric Claptonin soololevyllä. Levy vertautuu monien muiden bluesartistien tuotantoon esimerkkeinä: B. B.King, jossain määrin Ry Cooder ja levy antaa myös pientä esimakua Albert Järvinen & Backsliders yhteistyöstä. Backsliders olisi voinut olla Albertin bändi, jossa kemiaa ja ennen kaikkea elinvuosia olisi riittänyt.

Tänään, vuosien, vuosikymmenien jälkeen kuuntelen Albert Järvistä kuin hyvää rokkilevyä konsanaan. Kitara kertoo paljon, ammattimies näyttää miten homma hoidetaan, mutta pelkkä soittotaito ei riitä, täytyy olla muutakin, aitoa tunnetta, bändikemiaa ja hyviä biisejä, niitäkin löytyy tältä levyltä. Kyseessä on pienimuotoinen suomalaisen rokin(hukattu) klassikko.

Niin, tänä syksynähän ilmestyy Albert Järvisen ”kohuttu” elämänkerta, olkaamme kuulolla!
Kyllähän tällainen kitarointi kieltämättä mykistää:

Melkein merkittävä

80-luku ja vielä 90-luvun vaihde tarjosi paljon laadukkaita ja harmittomia poppisbändejä brittein saarten suunnalta, kuten Prefab Sprout, Aztec Camera, Icickle Works, The Silencers ja Deacon Blue muutamia mainitakseni. Useat näistä bändeistä painuvat voimakkaasti unholaan lähestyessämme uutta vuosituhatta. Tuo oli aikaa jolloin levyn julkaisu oli kannattavaa, ihmiset oikeasti ostivat paljon levyjä, hittilistoilla vierailu mitä oudoimpia ja vähäverisimpiä ilmestyksiä(vrt.em. pop-bändit). Ajassa oli paljon viattomuutta, tulevaisuuden uskoa ja helposti saatua elämänlaatua, trendikästä(eli nyt kornia) pukeutumista, paljon vaiteliaita ja hyvän näköisiä rokkareiden heiloja ja taustalaulajia.

Tänä aikana muistamme parhaiten ehkä The Smithsin, Morriseyn soolotuotannon, The Curen ja kaikki muut tummemmat musiikilliset vedet. Aika moni muistaa Simple Mindsin, aikansa megayhtyeen ja tietenkin U2:n, mutta muistaako kukaan bändiä nimeltä: Deacon Blue? Onko nimi lainkaan tuttu? Toinen merkittävä Skottibändi The Silencersin ohella, hyväntuulisen ja viattoman popin eräänlainen tiivistymä.

Kävi niin mukavasti, että lauantai-iltapäivän kevyt kirppari-kiertely tuotti saaliikseni Deacon Bluen kakkoslevyn: When The World knows Your Name(89). Voin vaikka vannoa, että edellinen levyn omistaja ei ole juurikaan tätä lättyä pyöritellyt, on sen verran koskemattoman oloinen platta.

Niin, tuolloin maailma alkoi havahtumaan, että mitäs ne skottipojat oikein soittelee? Solisti Ricky Ross, yhtä aikaa tuon ajan topattutakkinen söpöläinen, että itkusilmäinen romantikko, omaa varsin särmikkään äänen. Bändistä löytyy totta kai myös hunajainen naisääni sulostuttamaan musiikin antia. Rokin perinnelaatikkoa on muutenkin tongittu, harput soivat komeasti ja hitaimmissa biiseissä on kevyt bluesahtava ote. Nimi Deacon Blue on napattu 70-luvun jenkkibändin Steely Danin Aja(77) levyn biisistä: Deacon Blues. Kyllä vain, tietty harkittu särmä ja sliipattu ote on paljon velkaa Steely Danille.

Tämä on musiikkia jota on helppo kuunnella ja jos on aikaa voi vaikka tutustua avattaviin vinyylin kansiin, lukea ilmeisen hyvällä flow:lla syntyneitä sanoituksia, vaipua kahden vuosikymmenen taakse, kun kaikki oli jotenkin helpompaa ja ehkä naivimpaa. Aikaan jolloin ei ollut internettiä, ei tiedon ja viihdykkeen paljoutta, aikaan jolloin syntyi paljon itseensä uskovia yltiöpäisen romanttisia rokkibändiä, aikaan jolloin kaikki oli puhtaampaa, hohtavan valkoiset farkutkin pestiin joka viikonloppu perjantain diskoilua varten.

Tässä pieni näyte harmittomasta soundista, levyn suurin ”hitti” Real Gone Kid. Voiko poppi olla enää tahrattomampaa?

Self-torture!

Muistan 70/80-luvun vaihteen jolloin isoveli soitteli mopomökissään mopon korjailun ohessa erilaisia kokoelmakasetteja. Mieleeni jäi tuosta ajasta isoveljeni hyräily: - "Tää taitaa olla niitä hasardihommia vaan..." Meni vuosia, vuosikymmeniä jopa ennen kuin yhdistin biisin Mikko Alataloon.

Vähän aikaa sitten löysin kirpparilta kolmella eurolla Mikon älppärin Hasardi(76). Löytämisen tunne ei välttämättä ollut riemullinen, ehkä enemmän hämmentynyt ja vähän häpeilevä, kehtaako viedä kotiin Mikko Alataloa, eihän sitä kukaan vakavissaan kuuntele? Samalla rikon myös blogini nippa nappa aisoissa pysyneen musiikillisen linjan. Mutta ajattelin tehdä sukelluksen, musiikillisen itsekidutuksen, aion kuunnella levyn alusta loppuun, tietenkin kerta sen ostinkin!

Millainen levy on kyseessä? Kansi on suorastaan hauska, neljä tyyppiä poseeraa peliautomaatin luona esittäen jonkinlaisia erilaisia sosiaaliluokkia, olettaisin? Värit ja tunnelma ovat Niin 70-lukua kuin olla ja voi. Levyn sanat on painettu sisäpussiin, olisiko ollut tarpeellista? Niin, Mikkohan levytti Love-recordsille 70-luvulla Juicen, Hectorin, Daven ym. ohella, oikein uskottavat Love-leimat näyttää olevan.

Nimibiisin ensimmäinen rivi menee näin: ”Me leikimme ylijäämäihmisten osapäiväfiksaajaa kabareessa, joka täynnä oli ihmistenkuoria”. Hämmentävää. Lyriikat - tai miksi näitä nyt kutsuisi - ovat Mikkomaisen hämmentäviä, rohkeita ja joskus jopa osuvia. Biisissä ”Että jotain tuntisis” Mikko kuorii nahkaansa auki: ”Mä löin sua turpiin, et lyönyt takaisin, sun kauhus tahdoin nähdä että jotain tuntisin” Melodian taju tuntuu olevan kohdallaan, niin ja lyriikat menee 50/50 Mikon ja Harrin Rinteen kanssa. Rinnehän on käsittääkseni ihan tunnustettu kynämies!

Jätin tietoisesti nettilähteet väliin ennen levyn kuuntelua, että voisin kohdata levyn puhtaalta pöydältä. B-puolisko alkaa Mikon euroviisusuoraa ennakoivalla ja musiikkielämää herjaavalla rallilla ”Heikki, Mä haluun sut”. Heh ja heh, täähän on suorastaan hauskaa matskua. Puoliskon edetessä lievä oksennuksen tunne nousee kurkkuun: ”Tuhkimo”, ”Sinä olet sade”, ”Meri jota seilaan”, voiko nämä olla hyviä biisejä? Niin, avoimuudella ja valmiilla Mikko-sympatialla pääsee pitkälle, jopa kuunteluelämykseen. Em. Sinä olet sade biisissä soi tex mex haitarit ja melodia on ihan hyvä, lyriikasta en tiedä: ”Sinä olet sade, joka leikkii hiuksissani kuin villi lapsi” Niin, tuota…

Mikko Alatalon musiikillinen kritiikki on suorastaan itsestään selvää, toisin väittäjät ovat pelkästään amatöörikuuntelijoita, joille riittää vähäinen laatu. Onko todellakin näin? Muutamia vuosia sitten ”hurahdin” noin kahden viikon ajaksi Mikko Alatalon tuotantoon. Kyllä vaan, näin kävi. Yksi suurimpia musiikillisia häpeän aiheita, niin miksi? Ehkä Mikon musiikin puhtaan naivi ote on vaan aivan liikaa vastaanotettavaksi, jos on tottunut vaatimaan musiikilta kestävyyttä...tai vaikeutta, miten sen sitten määritteleekään? Mikko on vaan päästänyt innostuksissaan itsensä aivan liian helpolla. Onko näin todella: ”Sä haastoit minut kuoppiin, vaikka tuskin juosta jaksan…” Mitä tähän nyt sanoisi?

En pysty sanomaan lopullista arviota levystä, onko se hyvä vai huono? Joka tapauksessa se on toinen omistamani Mikko Alatalo- levyni. Niin, mikä onkaan se toinen?

Niin, mutta tää biisihän on puhdas klassikko ja ah mikä falsetti:)

Syyslevykatsaus!

Ruff!

Täällä taas, tulevan syksyn satoa nuuhkien, vainuten herkut ja hutut, rivakat rokit ja lässyt balladit. Kesä meni, kuuma oli, tuoksut vei ja viekoitteli. Tänä kesänä olen löytänyt hajujen maailman koko laajuudessaan, nenäni on nuohonnut maankamaraa aktiivisesti viimeiset pari kuukautta, ainoastaan jäntevät nykäisyt talutushihnasta ovat estäneet täydellisen itseni toteuttamisen, mutta se aika vielä tulee, jolloin tämä poika ottaa kaikki hajut haltuun ja se on varma!

Tämän ylivirittyneen vainuni ansioista olen haistanut aika makoisan nipun syksyn herkkuäänitteitä. Osa näistä on jo julkitulleita, kun taas osa vielä empii julkaisuaan. Pitemmittä puheitta asiaan:

Arcade Fire: The Suburbs- Kuka tätä nyt kritisoisi? Heitti kuulemma tyrmistyttävän hienon keikan Helsingissä Senaatintorilla kesäkuussa. Kolmas levy, tämän on pakko olla huono? Tuon huojuvan isäntäni kommenteista ja omalla taustakuuntelulle olen yllättänyt, nimittäin, tämä on yhtä makoisaa kuin Neu-koiranmakkara, hyvin uppoaa aamuin ja illoin.

Eels: Tomorrow Morning- Vähän niukemmalla kuuntelulla ollut. Uunituore lättynen herra E:ltä, kolmas jo reilun vuoden sisällä, albumitrilogian päätös, kuulemma positiivisin näistä kolmesta! Wuff!

Grinderman 2- Nick Caven rokkaavan sivuprojektin kakkosalbumi. Sinkkubiisi Heathen Child on ollut jo kuuntelussa, kattokaapas tuosta sensuroimaton video, uuiih! Vakavaa asiaa, siis aivotonta ja rouheaa rokkia. Jostain luin että levyllä olisi Rollarivaikutteitakin, siitäpä isäntäni vasta riemastuukin! http://katosblog.com/?p=3265

Manic Street Preachers: Postcard from a young man- Tässä on sellainen bändi jonka haluaisin nähdä livenä. Bändin laatu on päässyt vähän unholaan, yhtään huonoa levyä ei ole vielä tullut, enkä usko että tämä uusikaan paska olisi? Mitenhän minä siellä keikalla pärjäisin, kun olen niin matala?

Sufjan Stevens: All Delighted People(ep) ja The Age of Adz- Noniin, tämä herra päätti julkaista ekaksi 8 biisin ep-levyn, melkein tunnin mittaisen sellaisen ja hyvin uskonnollissävytteisen sekä myöhemmin syksyllä tulee tämä varsinaisen soololevy: The Age of Adz. Sujfanhan on omassa kirkkaassa sarjassaan aika tekijämies, tuon ep-levyn saan 5 viidellä dollarilla Sufjanin kotisivuilta, aika kirkkaan häröä kamaa kerta kaikkiaan. Uih!

John Mellencamp: No Better Than This- Tämä tiedoksi ennen kaikkea setämiehille, Mellencampin John is back! Niin, kaikkihan te olette riemuissanne. Minäkin pitkällä kuonollani haistan tässä multaa, ehkäpä jotain herkullisesti mädänneitä perunoita siellä mullan alla. Kyllä tällaisessa maatiaiskantrimeiningissä on mukava fiilistellä, vuhuu!

Liekki: Paimen- Ihan näillä näppäimillä tämä Liekinkin uutukainen tupsahtaa kauppojen hyllylle, sinkkubiisi Luudanvarsi lakaisi varsin mainiosti tämänkin kämpän koirankarvaista lattiaa, en tunnusta! Uuhuhuu!

Jos nostan kuononi vieläkin korkeammalle, niin haistan yläilmavirroista ainakin melkein muotonsa löytäneet uudet Fleet Foxes ja Radiohead – äänitteet, jännityksessä pitää ehtivätkö tämän vuoden puolelle? Fii-huu, nyt alan soittelemaan nokkahuilua, eli odottamaan ja ikävöimään muita talon asukkeja.

Little Feat

Kuvittele jotain svengaavaa amerikkalaista rytmiä, jotain mustaa, jotain kantrahtavaa, jotain Doobie Brothersia ja jotain vielä svengaavampaa. Kuvittele pieni, parrakas ja vähän pullea mies laulamassa ja soittamassa herkällä otteella kitaraansa, ime itseesi hänen keskittynyttä karismaa, jokaisen pienen musiikillisen nyanssin hallintaa. Kuvittele taustalle täydellinen rytmiryhmä, karismaattinen musta mies rumpuihin, sekä lahjakkaita rivijäseniä joilta löytyy materiaalia useamman laadukkaan soololevyn verran. Kirsikaksi kakun päälle kuvittele 70-luvun rokkikissat Emmylou Harris ja Bonnie Raitt kehräämään taustalauluihin. Kyllä vain, aion nyt toteuttaa tämän mielikuvan, halusit tai et! Tässä:



Niin, uskon että Emmylou ja Bonnie olivat valmiita maksamaan, että pääsisivät mukaan tuohon kyytiin?

Viime kesänä kiertäessäni Turkulaisia levykauppoja, käsiini tarttui kolme originaalia Little Feat - vinyyliä: Time Loves a Hero(77), Down on the Farm(79) ja tupla-albumi Hoy Hoy(81). Nyt taustalla soi noista viimeisin, Little Featin uran ensimmäisen periodin testamentti. Kaikki päätyi aikanaan, tai tarkalleen sanottuna vuonna 1979 tuon parrakkaan laulajan Lowell Georgen kuollessa sydänkohtaukseen.

Lyhyesti sanottuna Little Feat edustaa aika merkittävää palaa 70 - luvun laadukkaasta jenkkirokista. Bändin keskeiset levyt Sailin Shoes(72) ja kyseinen Dixie Chicken(73) löytyvät harvoin jos koskaan mistään rokin parhaat levyt äänestyksistä. Syytä olisi! Tämä kappale löytyy Sailin Shoesilta, ehkäpä bändin tunnetuin veisu:

U2 - Olympiastadion 10.8.2010

Uukakkosen lämppäriksi oli valittu intohimoisesti rokkaava Razorlight, itselleni kohtuullisen tuntematon tapaus. Bändistä löytyy ruotsalaista verta, ex-Libertines jäsen ja yksi veres rokin paha poika solisti Johnny Borrell. Solistin esittely oli lyhyt ja sopivan rock: - My name is Johnny, i come from England! Sitten alkoi rivakka rockjyystö. Razorlight bändin koostumus piti sisällään, noin 60% Clash-soundia, 30% Iggy Pop-liikehdintää ja 10% lisäenergiaa. Kyseinen Johnny oli paidattomuudessaan kuin nuorempi ja kauniimpi versio Iggsteristä. Ulkonäön puolesta solistin iän veikkasin 18 kieppeille, netistä tarkistaessani ikää oli sentään 30 vuotta. Kyllä rokki nuorentaa, silmätkin olivat utuiset kuin nuorella vasikalla ja kropassa rasvaa ei grammaakaan

Itse U2:sta ja sen keikkaa olen odottanut noin 25 vuotta, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ensimmäinen kontaktini U2:n tapahtui valveutuneen musiikkidiggarikaverini kautta, joka omisti hämmentävästi U2:n alkupään tuotannon Unforgettable Fireen(84) asti, puuttuen ainoastaan October(81). Tuolloin itselleni vielä täysin tuntematon U2 alkoi uimaan hitaasti mutta varmasti liiveihini.

Ensimmäinen oma U2 levyni oli The Joshua Tree(87) jonka ostin Raahen Kirjasta ja Kasetista 59 markalla. Tästä eteenpäin jokainen U2 levy on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Lyhyesti määriteltynä U2 on yhtä kuin klassikot War(83), Joshua Tree(87), Achtung Baby(91) ja ne kehnommat levyt. Toki edelleen ja varmaan ainiaan Achtung Baby loistaa bändin kirkkaana helmenä. Matkalla Helsinkiin kuuntelin kahta U2:n melko huonoiksi luokiteltua levyä: Zooropa(93) ja Pop(97). Keskeinen huomioni Zooropasta oli levyn paska soundi, kuin se olisi miksattu kuulumattomiin. Biisillisesti levy on yllättävän jykevä, en muistanutkaan kuinka hyvä biisi Lemon on edelleen. Myös Popin tuotanto on epäonnistunut, tunkkainen ja täyteen ahdettu, muutenhan se sisältää U2:n uran parhaita(unohdettuja?) biisejä: If god will send his angels, Staring at the sun, Please ja Wake up dead man.

Uusinta U2-levyä No line on the Horizon(09) on surutta ja aiheestakin kritisoitu. Näkisin, että Horizonilla toistuu sama ilmiö kuin em, ysärialbumeilla, tuotanto ontuu, studiossa on vietetty selkeästi liikaa aikaa ja biisien musiikilliset särmät on hiottu miltei kokonaan pois. Yllättäen itse keikalla uuden levyn biisit toimivat varsin väkevästi, jopa superpaska paluusinkku ”Get on your boots”. Tästä voi tehdä nopean tulkinnan, että jos U2 olisi tehnyt uuden levyn vähän rosoisemmalla ja maanläheisemmällä otteella, niin puhuttaisi parhaasta levystä sitten Achtung Babyn!

Keikan lavarakennelma oli tehty jännään hämähäkin muotoon, lavalta pääsi juoksentelemaan joka puolella ja kaksi liikkuvaa kaarisiltaa kiersi bändin ympärillä, joita pitkin rokkarit pääsivät juoksemaan lähemmäs yleisöään. Hämähäkin yläpäätä verhosi mukavan kokoinen ja joka suuntaan näkyvä screeni, josta bändin poikien lisäksi näkyi monenlaisia poliittisia tietoiskuja, biisien tueksi tehtyjä videopätkiä ym. hassutuksia ja jopa astronautin terveiset. Sceenillä näkyvä materiaali pysyi maltillisissa rajoissa ja tuki hyvin itse keikkaa. Sanoisin, että tekniikka toi lisäarvoa musiikille, tehden sen hyvällä tapaa maailmaa syleileväksi.

U2:n ja Bonon poliittisuus oli suoraa ja avointa. Keikan aikana lähetimme rakkauden energiaa muun muassa Burman maan paossa olevalle presidentille. Bono puhui kauniisti Suomesta, kuinka paljon irlantilaiset pitävät meistä, koska olemme ainoa pohjoismaista joka ei ole tullut meren kautta nuijimaan meitä ja varastamaan naisiamme. Vuodatus sisälsi onnekseen myös itseironiaa, sillä loppuun Bono totesi: Saanhan näin suudella perseitänne? Kaikki bändin jäsenet vaikuttivat yllättävän maanläheisiltä ja jotenkin nöyriltä hahmoilta. Bono tietty veti oman Show:nsa potenssiin yksitoista, kaikki oli suurta ja vereslihalla tehtyä. Täytyy sanoa, että tämän viisikymppisen ja lievästi plösön irlantilaismiehen karismassa ei ollut minkäänlaista heikkoa kohtaa. Kun uskoo omaan asiaansa ja vielä vähän sen yli, niin katsojakaan ei voi muuta kuin antautua tämän musiikillisen sanoman edessä.

Biisivalinnat keikalla olivat minun makuuni. Alkuun tuli uusi, levyttämätön kitarainstrumentaali, sen jälkeen kajahti Beautiful day, jonka perään New year’s day. Eniten biisejä tuli Achtung Babylta, loistavasti toiminut Mysterious ways, vähän vaisu versio One:sta sekä kaksi harvemmin kuultua helmeä: Until the end of the world ja Ultra violet. Bändi soitti keikan aikana kaksi muutakin levyttämäntä kappaletta, hyvän kuuloisen balladin North Star ja vielä muotoaan hakevan Glastonburyn. Perushittikavalkadi tuki mukavasti näitä harvinaisempia valintoja: I still have found, With or without you, Sunday bloody Sunday ja mitäs kaikkea niitä nyt olikaan?



Passengers(95) levyn Miss Sarajevolla Bono yllätti äänialallaan, kiekaukset olivat melkein studioversiolla laulaneen Pavarotin luokkaa. Monella muullakin biisillä Bonon ääni toimi mainiosti. Kenttäkatsomopaikalla koko soundi kuulosti varsin hyvältä, kun taas päätykatsomoihin samaa vaikutusta ei kuulemma tullut. Keikan aikana mietin, että saako kitaristi The Edge tosiaankin kaikki nuo rouheat kitaraäänet omasta kitarastaan vai käytetäänkö keikan tukena taitavasti taustanauhoja? Ainakin Sunday Bloody Sundayn aikana Bonon kaikuääni tuli selkeästi nauhalta. One:ssa Bono otti myös kitaran käteen ja se lienee yksi syy miksi versio oli vähän epäonnistunut.

Keikka ylitti kirkkaasti omat odotukseni, etukäteen pelkäämääni mammuttitautia ei näkynyt bändin otteista, vaan neljä irlantilaista jätkää hoitivat hommansa hyvä pieteetillä kuin ammattilaiset konsanaan. Kouluarvosanaksi annan yhdeksikön. Keikan kokonaiskesto oli pikkaisen reilussa kahdessa tunnissa. Kyllä kannatti lähteä kattomaan!

Trouble Man

Viime päivinä on herkeämättä soinut levylautasella Marvin Gaye:n Trouble Man – soundtrack, kadotettu levy vuodelta 1972. Marvinin voimakas ja unohdettu sivuraide, raukean jatsahtava ja jotenkin katkeransuloinen musiikillinen näkemys, niin, mikä Marvinissa ja hänen musassaan ei olisi katkeran suloista? Sen verran traaginen on hänen elämänkaarensa, varsinkin hänen vaikea isäsuhteensa joka päättyi kuolettavaan luotiin huhtikuun ensimmäisenä 1984.

Olen yrittänyt miettiä ja paikantaa tämän levyn kiehtovuuden ydintä, mitä on oikeasti tämä musiikki joka pakottaa tulla soitetuksi näissä elokuisissa ja vähän hikisissä iltapäivissä. Metamorfoosi, halu muuntua toiseksi, luoda nahkansa ja saada kosketus syvemmästä liikkeestä. Alitajunnan tuottama loppukesän usvapilvi, sakea ja hauras, samalla jotenkin upottava, täynnä sinertävää yläpilveä.

En tiedä elokuvan Trouble Man:n juonta, en sen mahdollista menestymistarinaa tai menestymättömyyttä, sillä ei ole mitään merkitystä. Kannen harmaa musta esitys kera Marvinin sielukkaiden kasvojen on täysin yhtä musiikin kanssa. Jossain syvällä mielikuvistani löytyy kuuma ja pölyinen Detroit, Harlem, Chigaco etc, tummia miehiä ja naisia, valtavasti bensaa louskuttava jenkkirauta, villisti sykkivä kesäilta, puhdas ja vastuuton levottomuus, urbanisoituun ympäristöön astuneen ihmisen kiihkeä lantiotanssi, viiltävä ja todellinen soul, todellinen hetken hedonistinen tragedia, on vain tämä mustan miehen pitkä valitus, eräänlainen ongelma; Trouble Man!

Levy on enimmäkseen instrumentaali, jatsahtava ja taitavasti sovitettu. Laulubiisejä on laskutavasta riippuen 2-4. Molempien levynpuoliskojen lopussa kliimaksin omainen Marvinin ulvahdus, A-puoliskolla se on nimibiisi ”Trouble Man”, todellinen hukattu helmi. Tätä biisin ydintä, sen parhautta on vaikea sanallistaa. Torvet sen aloittavat, vähän tunnustellen, keinuen ja hakien svengiä, osittain tahallaan metsään ajaen, improvisoiden. Laulu tulee hitaasti, ensin taustalla vaikertaen, tarjoten esimakua tulevasta: Bang! Biisi alkaa, millainen ääni, mikä on tuo taajuus, miten pehmeän svengaavasti se laskeutuu tilaan, täyttäen sen kokonaan. Voin tuntea kuinka tämä sielun raspi tekee edestakaista liikettä, kiihdyttää, unelmoi, kärsii, itkee, kiristyy korkeammalle, tahtoo kadota pilviin ja vain väsynyt ruumis värisee tiedottomana, kivustaan vapautuneena.

Loppumaton kesä, lämpöennätykset, yhä jatkuvat helteet ja tämä 38 vuotta vanha musiikki on kuin tehty tähän aikaan.

Lost in the rock-zone!

Täytyy pöllyyttää kasari-ysäri-Soundeja, lukea vuosiäänestysten tuloksia. Vuonna 1988 Eput palasi voittajaksi, otti haltuun vuoden bändi/levy- ja biisisarjat, Sielun veljet hengitti muutaman pisteen takana, Ihminen hävisi Baarikärpäselle.
Etsin artikkelia The Kinksistä, muistaakseni vuoden 1989 Soundissa oli haastattelu? En löydä, ehkä se oli Rumbassa? Tsekkaan netistä Popsike:stä(http://www.popsike.com/index.html) Kinksin tuplavinyylin Preservation act.2(74) hinnan, ihan hyvät kaupat tein Hong Kongissa. Samalla istumalta tarkastan myös Rollareiden melkein alkuperäisen London vinyylin hinnan, myöskin Hong Kong-reissun löytöjä. Tästä etenen myös tarkastamaan muita vinyylien hintoja, The Faces:n Long Player(71) näyttää olevan arvossaan, helposti sadan punnan arvoinen, ostin sen Honkkarista 15 eurolla.

Noin tunnin koneella istumisen jälkeen lähden valmistamaan keveähkö wokki-tyyppistä kesäruokaa, aineksina runsaasti tuoretta sipulia, kesäkurpitsaa, tomaattia, fetajuustoa ja aurinkokuivattua tomaattia. Ruuan valmistuttua avaan Soundin vuosikerran 1990 ruokapöydälle, olikohan se Kinks-haastattelu tämän vuoden puolella? Vuoden 1990 kolmannessa numerossa on Hearthillin-haastattelu, kasari-ysärivaihteen ehkä tyylikkäimmän suomirock-bändin innostunut tilitys. Koko rock-kenttä on avoinna, heebojen ikä on pikkaisen rapiat 20 vuotta, cd on voittamassa vinyylin, nettilatauksiin ja yleensä tietokoneiden aktiivikäyttöön on vielä pitkä matka. Hearthillille povataan samaisen lehden levyarvostelussa pitkää ikää, kahden vuoden päästä bändi hajosi.

Sunnuntaipäivä on kulumassa helposti puolen päivän tuolle puolen, musiikkilehdet, levyhylly ja tietokone pitävät näppeissään, onneksi koira tuossa vingahtelee, ei kun ylös, ulos ja lenkille.
Mutta ei silti, kyllä musadiggailu erityisen hyvää ajanvietettä…niin mikäs se Hearthill oikeen olikaan? Tässä aika tyylikäs video vuodelta 1990:

Los Jacopablos, osa.1

Vuosi 1993 oli Suomirokissa vanhan loppumista ja uuden alkamista. Eppu Normaali väänsi hikipäissään tahmean Studio Etanan(93), Kolmas Nainen oli ensimmäisen inkarnaation loppupäässä tehden viimeistä albumiaan Onnen Oikotiellä(94). Toki tuolloin elettiin myös taloudellisen laman aikaan, karaoke- ja toplesbaarien kultaista aikaa. Olutta sai kuppiloista ennätyksellisen halpaan hintaan, esimerkiksi Oulaisten Sun-hotellin ravintolassa iso kolmonen maksoi halvimmillaan muistaakseni 6 markkaa.

Tuossa alhon notkossa, Esko Aho ja Iiro Viinas-vihassa musiikilliselta puolelta sikisi uusien, tulevien menestysbändien sikiöitä, kuten Don Huonot, Kingston Wall ja Sub Urban Tribe. Harvassa olivat ne artistit joiden perimässä oli vielä aitoa lehmän lantaa, Kolmas Nainenkin suosion myötä urbanisoitui ja teki hyvästejään juurilleen muun muassa Tiheän Sisään(92) albumin loistavassa ”Paskanhajua” biisissä.

Vuonna 1993 radiomafian soittolistoilla alkoi soida viehättävän ontuva ”Eppu Normaali-pastissi” Boheemielämää. Kyseessä oli Los Jacopablos, Kaipiaisista Kouvolan läheltä. Nimi Los Jacopablos juontaa vanhasta Spede-vitsistä(kuka kertoo mistä vitsistä?). Yhteys Eppu Normaaliin on kyseenalainen, hieman syvemmän tutustumisen jälkeen musiikissa erottautui varsin persoonallinen särmä. Kyse oli puhtaasti maaseutumusiikista, peräkammarin poikien hiljaisista elonhuudoista, surkuhupaisista ja onnettomista tarinoista.

Bändin toinen albumi Onnentutkalla(93) piti sisällään em. Boheemielämää ”hitin” lisäksi varsin sympaattisen ja koherentin kokoelman näitä viehättäviä maaseuturock-biisejä. Albumin kohokohtia ovat selkeä Kolmas Nainen viittaus Kesäkuu, hienon tekstin omaava nimibiisi Onnentutkalla ja sekä melodisen karhea päätösbiisi ”Tule Hämärä”. Näihin aikoihin Jakopaavojen levyä löytyi varsin hyvin muun muassa Anttiloista ja muista isommista marketeista. Uran jatkuessa varsin niukalla julkaisutahdilla, levyjä ei juurikaan löytänyt muualta kuin suoraan bändin kotisivuilta. http://www.losjacopablos.com/

Hukattu Lankunkantaja!

Monet puutavaraliikkeet, kuten Puukeskus ja Honkanen palkkaavat riskejä ja terveselkäisiä nuoria miehiä varastohommiin, lankku- ja lautakasoja siirtelemään. Tällaisella työntekijällä on hyvä olla pikkaisen ns. ruumiillisen työn taustaa, on eduksi jos työntekijältä löytyy tiettyjä fyysisiä ulottuvuuksia, kuten notkea alaselkä, pitkät ja jäntevät käsivarret sekä lapiomaiset kämmenet.

Kaikki nämä edellä mainitut ominaisuudet näyttävät löytyvän Suomirokin shamaanilta Ismo Alangolta. Olin keskiviikkoiltana katsomassa Ismo Alangon ja Teho-osaston varsin erinomaista keikkaa Tampereen pakkahuoneella, erinomaisen musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi Ismon jäntevähköön lankunkantajan kroppaan. Käsissä oli jäntevyyttä ja ulottuvuutta, kämmenet eivät todellakaan olleet mitkään taiteilijan kädet, kämmenpöytä oli lapiomaisen leveä ja sormet olivat muhkuraiset kuin ylivuotiset porkkanat.

Olen nähnyt Ismon livenä elämäni aikana noin kymmenen kertaa, ehkä enemmän ehkä vähemmän, enkä muista kuin yhden vaisun keikan, se tapahtui Seinäjoen vauhtiajoissa pari kesää sitten jolloin Ismo tyytyi tokaisemaan: -Ette taida pitää uusista biiseistäni?
Yleensä Ismo antaa itsensä 110 prosenttisesti, herran heittäytymiskykyä ei voi muuta kuin ihailla…sekä tietty heittäytyä mukana tähän yhteiseen musiikilliseen hurmokseen. Useasti Ismon yhteydessä mainitaankin termi Suomirokin shamaani. Kieltämättä Ismossa on tällaista yhteiseen hurmokseen johdattavan ylipapin vikaa. Lavapreesens on puhtaan sekopäistä, parhaimmillaan silmät harittaa ja jalat koikkelehtivät parhaaseen Keef Richards tyyliin, eli tällaiseen holtittomaan narkkarikävelyyn, jossa jalat näyttävät elävän ihan omaa elämäänsä, ottaen holtittomia jopa lievästi tanssimaisia askelia, mutta ilman mitään logiikkaa tai järjestystä. ”Narkkikävelyn” muita eläviä esimerkkejä ovat Andy McCoy ja ulkomaisista rokkistarboista Oasiksen Liam Gallagher ja Verven Riku tuhkaluukku(Ashcroft), joiden kävelytyylissä on vielä oiva lantiolisä, pelvis on puskettu etulinjaan ja hoikat jalat heittelehtivät eteenpäin, ilme on yrmeä tai muuten vain pihalla. Okei, liikutaan tietty yleistysten tasolla, varsinkin Ismo Alangon päihdehistoria on tiettävästi tunnettua lievempi, ilmeisesti vain edesmenneen bändinsä Sielun Veljien aikoina paloi muutakin kuin tupakkaa!

Yritetäämpä päästä taas itse musaan käsiksi, mutta ennen sitä iso kunnioitus Ismon kroppaa kohtaan. Harvalla viiskymppisellä se on noin timmin poikamaisessa kunnossa. Musiikkipuoli oli tänä ehtoona myös kunnossa. Uudelta levyltä tuli ehkä liian monta näytettä, useimmat niistä kuulostivat biisillisesti aika vaatimattomilta. Tosin nimibiisi ”Onnellisuus” ja keikan aloittanut ”Antaudutaan” toimivat komeasti. Muuten biisivalintoja tuli tasaisesti uran varrelta, paljon ilmiselviä mutta hyvin soitettuja hittejä kuten: Rakkaus on ruma sana, Ekstaasiin, Peltirumpu, Rakkaudesta(Ismon uran yliarvostetuin biisi) ja Tällä tiellä vain muutamia mainitakseni.

Bändi teho-osasto oli viriilisti ja villisti Ismon sekoilussa mukana, erityismaininta tuplarytmiryhmälle vakioaisapari Teho Majamäelle sekä tähän kokoonpanoon napatulle Zarkus Poussalle. Rytmi oli hyvin hallussa. Loppupuolta kohden meno villiintyi entisestään, kun ns. pakolliset ”soolohitit” oli soitettu alta pois väänsi Ismo bändeineen varsin punkahtavan ja friikin vaihteen päälle. Varsinkin Siekkareiden vanha ”Siniristilippumme” ilahdutti. Koko komeus päättyi siihen mistä kaikki alun perin alkoi, eli ”Rappiolla” veisuun. Paitsi yleisön vielä vongattua, Ismo kävi vielä luikauttamassa uudelta levyltä varsin tyypillisen kuuloisen Alanko-balladin ”Hengitän”

Tämä Onnellisuus(10) levyn nimibiisi on oikeasti aika hyvä:

Kiss my...

Katsotaan K:n kohdalta: Kinks, Knack, Kolmas Nainen…mutta missä on Kiss? Totta se on, levyhyllystäni ei löydy yhtäkään Kissin levyä. Niin, liekö tuo suuri menetys, vai olisiko sittenkin? Mietitäämpä…

Vuonna 1984 sain koulukaveriltani Kiss:n Animalizen(84) kasetille äänitettynä, taisi olla Maxelin 60 minsan kassu. Levyn isoin hitti oli tietenkin Heaven’s on fire, muistan jotain muitakin biisien nimiä, kuten henkevästi nimetyn Burn Bitch Burn. Kasetti oli tietty kovaa valuuttaa tuon aikaisten Waspin, Scorpionsin ja Iron Maidenin levyjen rinnalla. Kiss oli ehkä kuitenkin se heikoin lenkki, musiikillisesti ainakin. Ookoo, onhan Kissin ura varsin kunnioitettava verrattuna Maideniin ja Waspiin, mutta kuitenkin…jokin mätti, se musiikki….

Tietenkin 80-luvulla aika monen yläasteikäisen tytön farkkutakin hihaan oli kuulakärkikynällä raapustettu nämä legendaariset neljä kirjainta: KISS. Niin, ehkäpä pidin Kissiä enemmän tyttöjen bändinä, laskin sen samaan kastiin Hanoi Rocksin ja muun pitkätukkarokin kanssa. Vasta vanhempana tajusin, että tämä Hanoi Rocks, Smack, New York Dolls ym. sifonkihuiviosasto oli musiikillisestikin ihan toimivaa kamaa.

Vähän aikaa sitten otin kuunteluun nettiteitse Kiss:n Dynastyn(79), levyn joka pitää sisällään bändin ehkä suurimman hitin I Was Made For Lovin’ You. Yllätyin positiivisesti. Levy on varsin mukavaa kuunneltavaa ja siitä löytyy muutakin hyvää kuin tuo em. megahitti. Bändi coveroi mainiosti Rollareiden biisiä 2000 Man, yhtälailla levyltä löytyy mukavasti kulkevia omia biisejä, kuten Sure Know Something ja Magic Touch. Niin, onko kyseessä sittenkään pöllömpi bändi?

Täytyy tunnustaa, että olen tutustunut myös Kiss:n uusimpaan levyyn Sonic Boom(09), joka on myös ihan kelpo platta, ei mikään rokin klassikko, mutta sellainen naatittavan puoleinen musapläjäys. Levyn ässäbiisi Modern Day Deliah on ihan klassikkoainesta ja näyttää olevan nykyisten Kiss-keikkojen avausbiisi. Ja tästä päästäänkin monen aasinsillan kautta itse asiaan, nimittäin…

Kiss esiintyy Tampereen Sauna Open Airissa ensi torstaina 10.6.2010. Toiset sanovat, että Kiss on ennen kaikkea paska livebändi, hyvä oheis-show mutta kehnoa soittoa, toiset taas kumoavat tämän väitteen ja vannovat että kyllä se soittokin toimii. Sen verran kiinnostusta löytyi(edelleen) bändiä kohtaan, että tsekkasin bändin biisilistan joka täysin identtinen joka keikalla, mitä vittua siis? Noh, eipä AC/DC:kään mikään riskinottaja tässä suhteessa ollut ja nyt olisi se tuhannen taalan(tai 60 euron) paikka nähdä bändi. Mitähän tässä sitten tekisikään…