En muistanutkaan, että Katrina and the Waves voitti euroviisut vuonna 1997 kappaleella Love Shine a Light. Ihmettelin vaan, että kuinka tämä Walk On Water (97) levyn avauskappale kuulostaa jotenkin tutulta. Niin, taisin olla vähän nukuksissa tuona kyseisenä vuonna.
Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että bändin viimeiseksi jäänyt studioalbumi Walk On Water(97) on hyvä ja soulahtava kamaa. Asian tekee vielä miellyttämmäksi seikka, että löysin levyn viidelläkymmenellä sentillä kirpparilta.
Bändi ponnahti kaiken kansan tietoisuuteen Walking on Sunshine hitillä kasarin puolessa välissä. Kyseinen biisi löytyy jo bändin ihan ensimmäiseltä levyltä: Katrina and the Waves(83), mutta siitä tuli hitti vasta vuonna 1985.
Koko elinkaarensa ajan bändin jäsenet pysyivät samana, keskeisinä näistä laulaja Katrina Leskanich ja pääasiallinen biisintekijä kitaristi Kimberly Rev, joka elänee nykyisin hyvin biisirojalteillaan näiden kahden megahitin ansiosta.
Seuraava levy Waves (86) piti sisällään hitin muun muassa Suntreet ja sitä seurannut Break of Hearts (89) matkasi kiireesti alelaareihin, sellaiseksi ikuisuusriesaksi, että en ole vieläkään levyä hommannut. Mutta huomenna ostan. Lupaan sen. Pet The Tiger (91) levystä muistan vetävän nimikappaleen, mutta muusta levystä on niukkoja mielikuvia. Siksi yllätyin, että Katrina and The Wavesin levytysura on jatkunut tasaisena ja laadukkaana koko uran ajan. Edge of The Land (93) ja Turnaround (95) levyistä kuulin vasta nyt, kun hivenen googlasin.
Näkisin, että Katrina and The Waves on voinut hyvinkin toimia esikuvana monille myöhempien aikojen poppisbändeille, kutan Florence and The Machinelle. Katrina Leskanichin sielukasta popääntä on mukava kuunnella tänäkin päiväni, juuri nyt edellä mainitun Walk On Waterin (97) nimikappale potkii stereoissani kivasti. Taidampa suunnistaa taas sinne alelaareille, kun sopiva hetki koittaa.
Ehkä ei ole oleellista kertoa, että kuinka monta vinyylilevyä tuli tällä kertaa ostettua ja kuinka käsivarteni venyivät ja selkäni uupui kanniskellessa levykasseja. Joka tapauksessa tulos oli hyvin riittoisa, muovi poikineen tuli taas täyttämään jo ennestään raskasta vinyylihyllyä(lattiasta kattoon), niin että hyllyn jalat viimeistään nyt painautuvat valtavalla massallaan parketin pinnan läpi.
Mutta joo, tällä kertaa levymessut oli järjestetty Lempäälän Ideaparkkiin, itse asiassa toista kertaa, vuoden takaisiin levymessuihin en päässyt. Myyjiä oli Suomen ja Ruotsin lisäksi myös Saksasta. Tulin hyvissä ajoin paikalle, kello kahden pintaan, jolloin messut olivat juuri alkaneet. Aikaisemmilla levymessuvierailulla taktiikkani oli tulla viimeisille tunneille, jolloin pahimmat levyfriikit ovat jo poistuneet paikalta ja on tilaa tonkia. Tänään tein toisin, olin etulinjassa pöyhimässä euron laareja.
.Ajoissa paikalle tuleminen tuotti murhaavaa tulosta, vaikkakin muutamat jantterit napsivat pelottavan hyvän näköistä muovia kainalooni ennen minua, tässä kohtaa ei arvannut katsoa, että millaista muovia? Ensimmäiseltä kojulta lähti mukaa viisi euron plattaa, muun muassa Donovanin tuplakokoelma(ei siis Jason Donovanin). Tältä kojulta sain vinkin toiselle Ruotsalaisen myyjän kojulle, jossa oli kuulemma erityisesti halpaa muovia tarjolla
Sitten taivas repesi, komeat rivit euron vinskyjä makasivat ryhdikkäinä edessäni. Herkullisena kärkenä näkyi Steve Miller Bandin: Fly Like an Eagle(76), jota seurasivat kiihkeän pläräämisen myötä muun muassa Paul Simonin originaali avattavilla kansilla: There Goes Rhymin’ Simon(73), kauan etsimäni Pocon: Rose of Cimarron(76), Princen syntisimmin funkkaava: Controversy(82) ja Elton Johnin myöskin originaali herkulliset kannet omaava: Honky Chateau(72) sekä puolen kymmentä muuta herkkua. Kahden euron laari jäi alkuhuumassa vähäisemmälle huomiolle, näin jälkeenpäin voin vain kuvitella millaisia kaloja olisin sieltä rannalle vetänyt?
Matka jatkui kojusta toiseen, enimmäkseen vierailin ruotsalaisten myyjien kojuilla, muutaman suomalaisen, en juurikaan saksalaisten. Syy oli yksinkertainen: ruotsalaisilla oli enemmän ja halvempaa muovia tarjolla. Eräs ruotsalainen myyjä kertoi, että muovia on valtavasti, levymessuille tuotu levymäärä on vain pieni osa koko materiasta, ei siis ihme että Paul Simonin ja Steve Millerin kaltaisten artistien keskeisiä levyjä voi napsia mukaan euron laareista.
Kuvaavaa on, että messujen kallein ostokseni oli Queenin: Sheer Heart Attack(74) neljällä eurolla ja toiseksi kallein Blondien: Parellel Lines(78) kolmella eurolla. Kaikki muut olivat joko euron tai kahden euron vinskyjä. Palasin vielä takaisin tuohon ruotsalaisen myyjän euron lätty – paratiisiin. Myyjä heitti vielä täkyn, että jos otan 15 levyä, niin maksan vain 10:stä. Nielaisin syötin koukkuja myöten. Toisellakin kiekalla mukaan tarttui kovia plattoja, kuten Cat Stevensin: Numbers(75), Blood Sweat & Tearsin: IV(71), Supertrampin: Even The Quietest Moments(77) ja The Who – basistin John Entwistlen harvemmin näkemäni sooloalbumi: Too Late For Hero(81). Myyjä tyrkkäsi mukaani minulle tuntemattoman bändin Icehouse kiekon: Primiteve Man(82). Varsin mielenkiintoista aussi/syntsapoppia, kuin sekoitus Eurythmicsia ja Gerry Raffetya(laulajan ääni).
Tämän uber-kojun jälkeen napsin vielä hienoja kahden euron vinskyjä sieltä täältä, muun muassa John Lennonin: Plastic Ono Bandin(71), The Smithereensin: Blow Up:n(91), Television kitaristi Tom Verlainen soolon Words From The Front(83). Koko toimintoon meni noin kaksi tuntia. Sen jälkeen takki oli aika tyhjä ja halpalaarit pääosin tongittu. Ihme kyllä, lompakkoon jäi vielä 10 euroa, budjettini alittui vaikka muuten ennätykset paukkuivat.
Jokaisen levymessu- tai levykauppakierroksen jälkeen jää mieltä kismittämään muutama sellainen levy, jota ei tullut ostettua. Tällä kertaa ne olivat: Stephen Stillsin ja Neil Youngin: Long May You Run(75) ja Paul McCartney & Wingsin liki koskematon livetripla: Wings Over America(77), molemmat viiden eken kappalehintaan. Eli nälkää jäi vielä, tämänkin ahmaisun jälkeen. Itseäni kiusaten, pieni näyte tuolta em. Stills & Young – platalta, erinomainen nimibiisi ja Niilon nykykunto.
Näin jouluisen tortunpaiston ja taikinalevyjen käsittelyn lomassa lautaselle tipahtaa ehtaa sorsaa , Rikiä sellaista. Torttulevyjä on hyvä sulattaa 15 minuuttia huoneenlämmössä, sen sijaan levyllisen Riki Sorsaa voi laittaa heti uuniin, eli levylautasella pyörimään.
Jos olet onnekas, niin käsissäsi on Rikin englanninkielinen rokkilevy Desert of Love (82). Varsinainen kasarihelmi, eikä niinkään kasari, paremminkin hyvin tuotettu ja soitettu platta. Viimeistään tässä vaiheessa heitä kaikki Riki ennakkoluulosi huis helvettiin ja kuuntele mitä setä kertoo. Rikin tuotantohan ei suinkaan ole pelkkää muuttohaukkaa ja nananaanaata, historian hämärästä löytyy muitakin harvinaisen laadukkaita englanninkielisiä rokkilevyjä, kuten Rikin ensimmäinen levytys The Zoo Hits Back(75) ja Changing Tunes(81)
Muistan lukeneeni, että kyseinen Desert of Love on yksi Suomen parhaiten soundaavista vinyylilevyistä, taika perustuu muistaakseni ruotsalaiseen, hyvälaatuiseen levyn tuotantovaiheeseen, vinyylin kaiverruksiin ym. Helvetin hyvältähän tämä kuulostaa heti ykkösbiisistä lähtien. Soitto on komeaa ja jokaisen soittimen erottaa tällainen vähemmänkin musiikillinen korva.
Entäs sisältö sitten, silkkaa torttuako? Ei suinkaan. Tässä välissä on hyvä muistuttaa tehdä tarpeelliset viillot torttulevyihin, laittaa keskelle mukava luumuhillosilmä ja solmia tortun reunat kiinni. Täytyy muistaa painaa tarpeeksi kovaa reunoja, ettei ala paistaessa repsottaa. Sorsa voi sen sijaan jatkaa laulamistaan levylautasella koko tortunpaiston ajan, sillä levyltä on erotettavissa yllättävän monta hyvää biisiä.
Nimibiisi Desert of Love aloittaa levyn jytäkästi, jo tässä huomaa levyn soundin hienouden. Ykkössiivulta löytyy tämän ärhäkän aloituksen lisäksi muotovaliot Jim Pembroke – balladit Wishful Thinker ja Misty Island, sekä erityisen ärhäkkä Pembroken rantabiisi Beach Party. Kyllä Vaan, Wigwam-jehu Jim Pembroke on rustannut suurimman osan levyn biiseistä, joka on useimmiten laadun tae, kuten nytkin. Tuossa kasarin alussahan Pembroke väänsi erittäin tuotteliaasti biisejä monelle suomalaiselle artistille, kuten Kojolle, Pedro’s Heavy Gentlemanille ja Maaritille.
Tortut on hyvä viimeistään nyt lykätä uuniin, muistithan laittaa uunin 225 asteeseen, paistoaika on 10-15 minuuttia. Riki on myös hyvä kääntää ja katsoa mitä herkkuja toinen puolisko tarjoaa. Kakkosiivun aloitus Glory Road on kuin Springsteenin Glory Days, paitsi että Riki teki biisin kaks vuotta ennen. Nou nou, ei mitään plagiointia, ehkä vaan jutun kirjoittajan liioittelua. Toinen puolisko on muuten ensimmäistä hieman tasapaksumpia, ehkäpä siihen on syynä valjuhko Esa Kaartamon biisi Hope for the Best.
Niin, älä unohda torttuja uuniin. Patakinnas käteen ja pelti pois uunista, nyt viimeistään näet että repsottaako torttujen reunat? Täällä torttusetti pysyi kasassa. Nyt vaan vähän jäähdyttelyä ja Glögiä tulelle. Rikikin jäähdyttelee loppusuoralla, viimeisessä mietteliään mukavassa biisissä She Drops You Yesterday. Sanoisin, että maistuva albumi, nimenomaan vinyyliominaisuuden ja Jim Pembroken biisien ansiosta. Toki Rikikin kiekuu komeasti ja nyt ensimmäinen puraisu tuoreen tortun reunasta.
Harmi kun ei löytynyt näitä Rikin englanninkielisiä biisejä YouTubesta, mutta tätäkään ei ole syytä unohtaa:)
