Hearthill - TTT-Klubi. Tampere. 29.4.2023.

Millainen on tyypillinen Hearthillin kuuntelija? No, oletettavasti hän on 80-luvun lopulla nuoruutensa elänyt ja tänä päivänä mittarissa on noin viisikymppiä, ehkä vähän alle tai yli. Tältä se näyttikin kun katsoi liki täyteen myyneen TTT-Klubin yleisön ikäjakaumaa. Itse toki napsahdan tähän määritelmään mainiosti.

Hearthill oli nuoruudessani tavallaan oma salaisuuteni. Aika niukalti tuolloin jaoin bändin musiikin hienoutta kenenkään kanssa. Bändin tiivis ja nousujohteinen levytysura vuosina 1988-92 tuli otettua hyvin haltuun. Ensimmäisen Hearthill (88) levyn hurmoksellinen rockenergia, Cut Upin (89) koherentti syystunnelma, Graveyard Party Bluesin (90) rokkaava rockabilly-vaihde, sielukkaan Soul Tattoon (91) kuningasbiisit, kuten Gas Station, Lucky ja Kid Universe. Ja kaikki huipentui koherenttiin ja tuossa ajassa moderniin pop/rock-levyyn Lost In The Limbo Zone (92), joka on mielestäni bändin nousujohteisen uran huipentuma. The Other Side, Happy, Who Are You To Judge Me, Religious Mood, Shine On Moon ym ym. Hyvien biisien lista tuolla levyllä on pitkä. Jälkihöyryissä tippui eetteriin vielä varsin makoisa Lost Tunefish (95), joka tunnetaan enemmän Jussi Sydänmäen soolotyönä, vaikkakin muu bändi on usealla raidalla mukana.

Nyt ollaan 2020-luvulla ja Hearthill julkaisee toukokuussa ihka uuden studioalbumin nimeltään The Love Circus (23). Mahdoton pääsi tapahtumaan, sillä ennustin kolmen vuoden takaisen Tampereen Klubin keikan jälkeen, että bändi tuskin tulee koskaan julkaisemaan uutta materiaalia. 

Levyn ensimmäinen sinkku Will I Ever See My Love Again? on nostanut odotuksia tulevaa albumia kohtaan. Haikean kauniissa balladissa on kaikki Hearthillin tunnusmerkit, Ufo Mustosen haikea jousi, Samuli Laihon tyylitajuinen kitarointi ja Jussi Sydänmäen suorastaan pakahduttava tulkinta, jossa tunnistettava fraseeraus saavuttaa vanhan hyvän lauluilmaisun tilan ja jopa ylittää sen. 

TTT-Klubin keikka oli jaettu kahteen noin 45 minuutin settiin. Ensimmäinen setti piti sisällään useita kappaleita tulevalta levyltä. Setti oli energialtaan vähän tunnusteleva, mutta kauttaaltaan varmaotteinen. Voi olla, että rokkivaihetta vähän säästeltiin ja tietty seesteisempi meininki oli tietoinen ratkaisu. Toki itse elin tämän setin täysillä mukana alusta loppuun. Vasta jälkikäteen jutellessani kavereiden kanssa, kuulin että ei ollut ihan lähtenyt. Saattoi ehkä vähän komppi laahata, mutta voittopuolisesti oltiin mainion tekemisen äärellä. 

Toinen setti oli huomattavasti energisempi. Jussi Sydänmäen laulu- ja liikeilmaisu vapautui täysin. Kuten edellisessäkin keikka-arviossakin mainitsin https://homesickhounds.blogspot.com/2020/01/hearthill-klubi-tampere-1212020.html, niin Sydänmäen lavaliikehdinnässä on paljon mickjaggermaista meininkiä, tosin kiivaammalla ja vähän kulmikkaammalla tyylillä. Jalat ponnahtivat helposti ilmaan ja välillä meinattiin nousta käsillä seisontaankin kesken biisin. 

Koko bändi keitti toisen setin todella kuumaksi. Vanhat ja uudet biisit seurasivat toisiaan, enempi oltiin tietty kiinni vanhoissa klassikoissa. Love Rain On Me viritti yleisöä, eka levylta ripattu He's Alright toimi vallan mainiosti, puhuttamattakaan aikoinaan vain singlenä julkaistusta Rock-a-Billy Guy tsipaleesta, joka oli yksi keikan kohokohdista. Tällainen kiivaampi, rockabillymeininki sopii bändille hyvin livetilanteessa. Väkivahvan TTT-Klubin keikan encoreiksi valikoituvat juuri julkaistu, hyväntuulinen "vappusinkku" Blue Fool ja Lost In The Limbo Zonelta löytyvä kiivas Seeking, Finding, Losing, joka nousee livekättelyssä siivilleen. Aivan pidättelemätön veto ja mainio päätös keikalle. 

Keikan jälkipöhinöissä pääsi vaihtamaan pari sanaa tekijöiden kanssa. Varomattomasti heitin toiveen ilmaan useammastakin uudesta Hearthill - albumista tulevaisuudessa. Mutta odotetaan, että The Love Circus saapuu levykauppoihin. Tämäkin on aivan päräyttävä uutinen tälle jo kypsään ikään ehtineelle fanipojalle. Oli myös kiva kuulla satunnaisia katkelmia ihmisten puheista ja Hearthill-suosikkibiiseistä. Esimerkiksi Lost Tunefishin (95) mainio Huge Metal Cube Blues oli soinut jonkun rouvan päivän soundtrackissa. Tässä ehkä ainoa livevideo tuosta kappaleesta:

Hearthill - Klubi. Tampere. 12.1.2020.

Näin edellisen kerran Hearthillin livenä Raahessa Nätteri-nimisessä ravintolassa vuonna 1992. Lost in The Limbo Zone(92) levyn julkkarikiertueella. Raahen niukahko yleisömäärä ja paikkakunnalle ominainen jäyhä ilmapiiri esti bändiä pääsemään kunnon keikkahurmokseen. Keikka taisi sijoittua keskelle viikkoa. Viikonloppuna menoa ja meininkiä olisi ollut varmasti enemmän. Niimpä tämä keikka jäi rutiininomaiseksi suoritukseksi, jossa esiteltiin uutta levyä kera muutaman vanhan tsipaleen. Pari rohkeaa rokkipoikaa taisi tanssahdella ujosti keikan aikana. Itse jomotin paikoillani ja seurasin vakahenkisenä suosikkibändini keikkaa.

Vuonna 1987 Suomen rokkitaivaalle ponnistanut Hearthill tuli tunnetuksi erityisesti kovasta lavapreesensistä, mielipuolisen hienoista ja hikisistä keikoista. Bändi oli Soundin ja Rumban vakiokansimateriaalia, Hearthillin levyt saivat aina hyviä ellei erinomaisia arvioita. Kun hype oli kuumimmillaan, niin puhuttiin ihan pokkana maailmanvalloituksesta. Usko omaan tekemiseen oli kova ja taskusta löytyi aina uusia timanttisia biisejä joilla rimaa nostettiin levy levyltä pykälän tai pari.

Esikoisalbumi Hearthill(88) on riehakas ja biisimateriaaliltaan vahva aloitus, johon tämä kakskymppisten kontulalaisnuorten live-energia oli tallennettu onnistuneesti. Riehakkaat Shake it Up ja Someday Somehow, sekä tunteeltaan paksu teiniballadi Love Rain On Me vetelivät kuulijoita oikeista naruista. Seesteinen Cut Up(89) oli valtava kehitysaskel eteenpäin. Miltei temaattinen lähiölevy on tunnelmaltaan ehjä ja biisimateriaaliltaan vahva. Todellinen kadonnut klassikko. Graveyard Party Bluesia(90) pidetään yleisesti bändin parhaana levynä. Tässä levyssä bändi svengaa rikkaasti ja estottomasti. Soul Tattoo(91) on myös väkevä ja hivenen unohdettu levy, jolta löytyy bändin yksi parhaista kappaleista: Gas Station. Bändin ura paketoitiin vahvaan ja huolellisesti rakennettuun Lost In The Limbo Zone(92) levyyn, jonka jälkeen ilmestyi vielä tämä Jussi Sydänmäen soolotyönä tunnettu: Lost Tune Fish(95). Ehdottoman tutustumisen arvoinen levy tämäkin.

Liki 28-vuoden odotus palkittiin ja Hearthill palasi livetouhuihin, tällä kertaa Lost Tapes 92(19) - levyn ns. julkkarikiertueelle. Tuo viime syksynä Svart Recordsin kautta vinyylinä julkaistu platta piti sisällään ennen julkaisematonta live- ja studiomateriaalia vuodelta 1992. Levyllä on puolenkymmentä täysin ennen kuulematonta Hearthill-veisua, kuten verevästi potkivat Big Bad Wolf ja Zombie.

Klubin paluukeikan aloitti Cut Up-albumin hieno Burning Man, jota seurasi saman levyn Rainy Days
ja Soul Tattoon Gas Station. Pian kuultiin esikoisalbumin riehakas He's Allright, jossa Ufo Mustosen viulutyöskentely pääsi hienosti esille. Keikan alkupuoli oli hienoa ja riehakasta meininkiä. Bändi soitti tiukasti. Heikki Tikan rumpukomppi piti homman hyvin kasassa, Ufon viulu toi lauluihin tarvittavaa lisäarvoa ja persoonaa. Samuli Laiho soitti vimmaisena kuusikielistään. Jukkis Kiviniemen basso muhkeutti kokonaisuutta.

Kirsikkana kakun päällä oli laulaja Jussi Sydänmäen pidäkkeetön lavashow. Lavaliikehdintä toi mieleen kiihdyttäviä aineita nauttineen Mick Jaggerin. Jalat nousivat usein puolimetriä ilmaan ja levottomat tanssijalat merkitsivät lavan jokaisen neliösenttimetrin. Laulu seurasi hyvin mukana, vaikka hieman odotin bändin uran alkuvaihetta leimannutta häpeämättömästi fraseeraavaa laulutyyliä. Toki sitäkin löytyi, mutta ehkei siinä mittakaavassa mitä saattoi odottaa. Tästä kärsi eniten Love Rain On Me, joka vedettiin yllättävän vähäeleisesti, kun se perustaltaan on aika melodramaattinen kappale. Jäin etenkin kaipaamaan kertsin voimallista loppuhoilotusta: Rain on me. 

Reilun tunnin keikka oli valitettavan nopeasti ohi. Tähän hikiseen tunteroiseen mahtui parisenkymmentä biisiä. Juurevaa, räväkkää, rockabillymausteista. Vaikka tuotanto oli  kolmenkymmenen vuoden takaista, niin parasta ennen päivämäärässä tuntui olevan loputtomat lukemat. Live-energia teki biisit tässä hetkessä nautittaviksi ja relevanteiksi. En usko, että Hearthill enää tulee levyttämään uutta materiaalia, koska bändin jatkumo jo koettiin vuosina 2004-2008 Soul Tattoon levyillä, joka oli melkein kuin Hearthill. Mutta en pistäisi pahakseni, jos nämä suomirokin veteraanit(jos näin voin sanoa) kehittelisivät lähitulevaisuudessa uuttakin matskua.

Youtubesta löytyy melkein kaikki keikan biisit videona. Tässä yksi niistä, Lost in The Limbo Zonen(92) parhaimmistoa.

Samuli Laiho, O'Connells, Tampere. 3.10.2014

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhe, en ole siis kertomassa 2000-luvun suurimmasta suomirockin kyynikosta Samuli Putrosta, vaan vielä pitemmän tien kulkeneesta Samuli Laihosta. Tällä nimellä tässä ajassa jäänee helposti unholaan, kun näitä julkisuuden Samuleita on muitakin.

Laihon Samuli aloitti musiikillisen uransa jo 1980-luvun loppupuolella Hearthill-bändin kitaristina. Hearthill julkaisi vuosina 1988-1992 viisi väkivahvaa albumia. Ensimmäisen soololevynsä Laiho julkaisi vuonna 1994. Tuolta Samuli Laiho(94) nimeä kantaneelta levyltä parhaiten jäi yleisön mieliin pieni radiohitti Maria. Esikoisalbumin jälkeen kului vuosia teatterimusiikin parissa, Ismo Alanko Säätiön kitaristina ja osana mainiota Soul Tattoo bändiä vuosina 2004-2008.

Laihon toinen sooloalbumi Aamut(14) sai päivänvalon viime kesänä. Kaikin puolin mallikelpoinen ja hyvillä biiseillä ladattu Aamut(14) lienee pudonnut tähän tyypilliseen uuden suomimusan mustaan aukkoon, levy saadaan nippa nappa julkaistua, mutta myynti jää minimiin. Olen itse kuunnellut jonkin aikaa Laihon uusinta Spotifyn kautta ja enkä pidä sitä lainkaan huonona albumina. Aamut häviää esikoisalbumin rajoja rikkovalle nuoruuden energialle, mutta tuo aimo annoksen  elämänkokemusta mukanaan. Kappaleet Muinainen Laulu, Pellavapää, Rämä Tyttö, Aamut ym. ovat yksinkertaisesti vain hyviä, perinteisiä suomirockbiisejä. Jos vertailukohdaksi otetaan kaima Putro, niin huomattavasti helpommin viihdyn Laihon musiikillisissa maisemissa, jotka ovat mielestäni uskottavampia ja aikuisempia kuin Putron vastaavat.

Pääsin eilen todistaman Samuli Laihon Tampereen keikkaa irkkubaari O'Connelssiin. Pääsymaksuton keikka tarjosi varsin verratonta musiikillista kyytiä. Uuden levyn sävykkäitä biisejä täydensivät muutamat otot Laihon eka soololta, yksi uusi biisi ja mainio J.Karjalainen-cover Hölmö Nuori Sydän. Aivan uusi biisi Takarivin Goottityttö edusti keikan popimpaa puolta, kun taas viimeisenä encorena kuultu uudelta levyltä löytymätön Vaahteranlehti oli syksyisessä koskettavuudessaan varsin tanakkaa ja silmäkulmia kostuttavaa tavaraa.

Keikka oli tiivis ja kaikin puolin onnistunut. Laihon mutkaton lavatyöskentely kitaran ja mikin varressa oli miellyttävää seurattavaa. Pystyi helposti toteamaan, että Laiho on tehnyt näitä musiikillisia hommia jo pitkän tovin, sen verran ammattitaitoista oli meininki. Bändistä löytyi Laihon lisäksi vielä basisti, rumpali ja Hearthillista tuttu viulisti Ufo Mustonen. Keikan jälkeen pääsin vaihtamaan muutaman sanan itse artistin kanssa. Sympaattinen Laiho kertoi, että seuraavana olisi vuorossa popimpi sooloalbumi. Biisejä on jo tehty, mutta levyä saanee vielä odottaa vuoden ellei kaksi!?

Loppuun levyiltä löytymätön biisi, ehkä vuodelta 1995 tai 1996. Käsittääkseni tämän biisin piti enteillä Laihon kakkosalbumia vuonna 1996, joka ei koskaan ilmestynyt.

Lost in the rock-zone!

Täytyy pöllyyttää kasari-ysäri-Soundeja, lukea vuosiäänestysten tuloksia. Vuonna 1988 Eput palasi voittajaksi, otti haltuun vuoden bändi/levy- ja biisisarjat, Sielun veljet hengitti muutaman pisteen takana, Ihminen hävisi Baarikärpäselle.
Etsin artikkelia The Kinksistä, muistaakseni vuoden 1989 Soundissa oli haastattelu? En löydä, ehkä se oli Rumbassa? Tsekkaan netistä Popsike:stä(http://www.popsike.com/index.html) Kinksin tuplavinyylin Preservation act.2(74) hinnan, ihan hyvät kaupat tein Hong Kongissa. Samalla istumalta tarkastan myös Rollareiden melkein alkuperäisen London vinyylin hinnan, myöskin Hong Kong-reissun löytöjä. Tästä etenen myös tarkastamaan muita vinyylien hintoja, The Faces:n Long Player(71) näyttää olevan arvossaan, helposti sadan punnan arvoinen, ostin sen Honkkarista 15 eurolla.

Noin tunnin koneella istumisen jälkeen lähden valmistamaan keveähkö wokki-tyyppistä kesäruokaa, aineksina runsaasti tuoretta sipulia, kesäkurpitsaa, tomaattia, fetajuustoa ja aurinkokuivattua tomaattia. Ruuan valmistuttua avaan Soundin vuosikerran 1990 ruokapöydälle, olikohan se Kinks-haastattelu tämän vuoden puolella? Vuoden 1990 kolmannessa numerossa on Hearthillin-haastattelu, kasari-ysärivaihteen ehkä tyylikkäimmän suomirock-bändin innostunut tilitys. Koko rock-kenttä on avoinna, heebojen ikä on pikkaisen rapiat 20 vuotta, cd on voittamassa vinyylin, nettilatauksiin ja yleensä tietokoneiden aktiivikäyttöön on vielä pitkä matka. Hearthillille povataan samaisen lehden levyarvostelussa pitkää ikää, kahden vuoden päästä bändi hajosi.

Sunnuntaipäivä on kulumassa helposti puolen päivän tuolle puolen, musiikkilehdet, levyhylly ja tietokone pitävät näppeissään, onneksi koira tuossa vingahtelee, ei kun ylös, ulos ja lenkille.
Mutta ei silti, kyllä musadiggailu erityisen hyvää ajanvietettä…niin mikäs se Hearthill oikeen olikaan? Tässä aika tyylikäs video vuodelta 1990: