Raapaisu Ateenan levykauppoihin

Muistan olleeni ennenkin tässä tilanteessa, jossa kävelen pitkin kaupungin kuumia katuja etsien levykauppaa, olen jo aika pahasti väsyksissä, vesipullo on kohta juotu ja aurinkorasvaa ei tullut mukaan. Tällä kertaa olen Ateenassa Kreikassa ja kohteenani ennen matkaa hätäisesti googlaamaani: Vinyl City Records- niminen levykauppa, joka netin kuvien ja esittelyn perusteella vaikutti sopivan rouhealta paikalta, eli mustaa muovia on lattianrajasta kattoon asti.

Kauppaa ei vaan tahdo löytyä millään, mietin jo monen otteeseen urakkani järjettömyyttä, mitä minä jo vanha mies itseäni kiusaan, jos pysähtyisin johonkin paikalliseen kahvilaan ja ottaisin rennosti. Mutta ei se käy, on löydettävä perille, kerta leikkiin on lähdetty. Kysyn neuvoa kadun varressa olevasta kosmetiikka-liikkeestä. Heikolla englannilla varustettu nuori nainen puistelee hymyilleen päätään; ei ole mitään levykauppaa!

Bang! Levykauppa onkin toisella puolen katua. Kovin vähän nainen tiesi asiasta. Ensisilmäys näyttää lupaavalta: mustaa muovia on aika helevetisti. Alan tonkimaan väsyneenä ja jalkojani samalla kevyesti venytellen vinyylilaareja. Heti isken näppini kahden euron laariin, joiden edustus täyttää noin puolet liikkeen levytilasta. Valikoima on lievähkö pettymys, aika oletettua kamaa, halpaa jenkki-lättyä: Judy Collinsia, Harry Chapinia ym. ym. Itseasiassa täydennän Harry Chapin valikoimaani oivalla Heads and Tales(71) plätyllä, kylkeen tulee seuraksi The Facesin: Long Player(71). Tämä on löytö kahdella eurolla. Myös Jim Crocen: I Got a Name(73) ja Wizzardin: Eddy and The Falcons(74) ovat kivoja löytöjä. Kauppareissuni kruunaan New Orderin: Techniquella(89) josta maksan kokonaiset kahdeksan euroa. Kun kysyn myyjältä lisää New Orderin levyjä? Vastaus kuuluu: "I Don't Know a Band". Selvä.

Toinen Ateenalainen levykauppa jossa kerkeän käymään reissun aikana on läheltä Monastirakin Metroasemaa löytyvä Zaharias Records. Alku on lupaava, kaupan edessä on laareittain euron kamaa. Päällimmäisinä näkyy olevan muun muassa CCR:n : Pendulum ja Alice Cooperin: Killer. Mutta, itse levyt ovat luokattoman huonossa kunnossa. Jätän väliin. Sen sijaan euron kasasta napsaisen mukaan kaksi ihan ookoo kunnossa olevaa vanhaa Canned Heat - albumia. Tosin näidenkin levyjen sisään on kulkeutunut melkoinen kerros mustaa pölyä, mutta levyt ja kannet saan soivaan kuntoon Suomeen palattuani.

Kun pääsen liikkeen sisäpuolelle, niin silloin vasta levytaivas avautuu, noh ainakin melkein. Kaupassa hyvin kattava valikoima vähän kaikkea rokin saralta. Hintalaatukaan ei ole kovin paha, aina parista eurosta kahteen kymppiin. Mikään ei ole ylihinnoiteltua, mutta joukosta löytyy aika paljon ns. nuhjuista kamaa, eli kannet ovat huonossa kunnossa ja levyjä ei ole puhdistettu. Huomaan, että levymyyjät runttaavat aika ronskilla otteella levyjä sisäpusseihinsa, tietynlainen hellä kosketus puuttuu. Näin ollen hinta-laatusuhdekin heittelee, vaikka tyrmääviä löytöjä on tarjolla.

Osattomaksi en missään nimessä jää kaupan tarjonnasta. Löysin pitkään etsimäni John Entwistlen sooloalbumin: Whistle Rhymesin(72) seiskalla. The Who:n Live at Leedsin (70) löysin kuudella eurolla ja Little Featin ilmeisen originaalin albumin: Little Feat(71) kympillä.  New Orderiakin lähti kahden kohtuuhintaisen maxisinkun verran: Touched By Hand Of God ja Fine Time. Molemmat brittipainoksina. Zaharius recordsin kruunasi toisen päivän ostokset kaupan jazz/soul-osastolla, kaksi myöskin pitkään jahtaamaani Bill Withersin albumia: Making Music(75) ja 'Bout Love(78). Toinen femmalla ja toinen kympillä.

Kaiken kaikkiaan Ateenan reissuilta tuli napsaistua mukaan rapiat 15 levyä. Olin kohtuullisen maltillisella tuulella, sillä kaiken piti mahtua käsimatkatavaroihin ja hyvinhän ne mahtuivat. Tosin Zararias Recordsin myyjä kerkesi jo epäilemään minua trokariksi. Hauska ja erehdyttävästi Sammy Hagaria muistuttava äijä, joka oli käynyt Suomessakin 30 vuotta sitten jossain festareilla muttei muistanut missä. Pienenä huomiona sanottakoon, että levykaupassa oli ainakin puolenkymmentä ns. pikku apulaista, jotka kirjasivat pieneen muistivihkoon kaikki asiakasostokset. Juuri näiden kynähommien takia, levyjen ostotapahtuma meinasi kestää naurettavan pitkään. Alla pieni soittolista Ateenan löydöistä:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/49e75k5jNt5HsgvFXew7AY

Van Halenin uusi totuus

Totuus ei pala tulessa, mutta aika murentaa totuuden, rapauttaa sen aidon ytimen, kaikki aito ja elinvoimainen on jo kertaalleen tehty, nykyisyys on pelkkää menneen tekohengitystä.

Van Halen, tuo jenkkihevin kruunattu kuningasbändi mylvähtelee jälleen. Bändi joka aikoinaan määritteli kitaransoiton ja hevimusiikin uudelleen. Melkein alkuperäinen kokoonpano on taas yhdessä, ennen kaikkea Diamond Dave, eli vokalisti David Lee Roth on palannut ruotuun ja näinä päivinä kauppojen hyllylle putkahtaa ihka uusi studioalbumi: A Different Kind Of Truth(12), ensimmäinen neljääntoista vuoteen, edellistä Gary Cherone – painotteista Van Halen albumia ei kai kukaan halua enää muistaa. Nyt on kaikki niin kuin ennenkin, kitara vinkuu tutusti ja Dave karjahtelee kaiken sen mitä vielä itsestään ulos saa.

Miksi Van Halen ja miksi tätä plattaa on odotettu? Olen itse myöhäisherännäinen fani tai ehken nyt sentään fani, ainakin mieluusti bändin tuotantoa kuunteleva tapaus. Alkuaikojen Van Halen platat: Van Halen(78) ja Van Halen II(79) sivuutin olankohautuksella, helppoa ja ohutta hevivingutusta ilman hyviä biisejä tai vahvoja albumikokonaisuuksia. Pelkästään tieto siitä, että bändi oli saanut ensimmäisen hittinsä Kinks – biisillä You Really Got Me esti minua tutustumasta näihin bändin alkupään levyihin. Olin mielikuvieni varassa ja ne mielikuvat eivät olleet bändin kannalta mairittelevia. En tuolloin tiennyt, että Van Halen(78) on yksi hevimusiikin merkkipaaluista.



Todellinen ensikosketukseni bändiin tapahtui vokalisti Sammy Hagarin aikoihin albumeilla 5150(86), OU812(88) ja For Unlawful Carnal Knowledge(91) jotka olivat sellaista jenkkirokin peruspäkkyrää. Muistan pitäneeni ainakin tsipaileista: Dreams, Why Can’t This Be Love ja Right Now, eli tästä aika ilmeisestä hittiosastosta. Pidin bändiä tuolloin viihteellisenä jenkkihevibändinä ja se ui varsin hyvin minun viisitoistavuotiaan kritiikittömään sielunmaisemaan.

90 – luvulla bändille tapahtui jotain, tai noh, sille tuli ikää, vokalistit vaihtuivat liian usein, rahaa oli tienattu jo pikkaisen liikaa, viinakin maistui liian hyvin, erityisesti kitaristi Eddie Van Halenille. Tuolta vuosikymmeneltä muistaa David Lee Rothin hyvin alkaneen soolouran rapautumisen, hyviä levyjä tuli yhä harvemmin. Van Halen ajautui myös musiikilliseen umpikujaan viimeistään tällä em. Extreme-vokalistin Gary Cheronen tulkitsemalla levyllä: Van Halen III(98). Uusi vuosituhat toi mukanaan hittikokoelmia ja huhuja alkuperäisen kokoonpanon paluusta.

Nyt ollaan tässä hetkessä ja kitarat vonkuvat ylärekisterissä. Meno on kiireistä, mutta jotenkin hyvin rullaavaa. Dave ei ole lauluenergialtaan enää entisensä, vaikka ääni on tunnistettava oma itsensä, yksi rokin suurista äänistä, kuitenkin. Voisin väittää uuden levyn biisimateriaalia kahden kuuntelun jälkeen vähintäänkin kelvolliseksi. Arkistojen kätköistä elvytetty She’s The Woman on kelpo Van Halen – standardi, China Town, Blood and Fire, Honeybabysweetiedoll, Stay Frosty, Big River, hyvältä nämä kaikki kuulostavat, jopa tämä yleisesti parjattu paluusinkku Tattookin.




Miten voi olla mahdollista, että intohimo tuntuu säilyneen? Liki kuusikymppiset ukot painavat kaasupoljinta ja meno tuntuu uskottavalta. Onko perusrytmiryhmä todellakin näin hyvä kera Eddie Van Halenin pojan Wolgangin bassossa? Kertokaa te, jotka oikeasti olette seuranneet bändin soitannollista uraa? Ja se alkuperäinen basisti Michael Anthony, oliks se oikeasti jotenkin korvaamaton? Levyiltä en mitään erota, mutta ehkä pitemmän linjan Van Halen – diggareilla on tähän oma sanansa sanottavana?

Loppujen lopuksi otin Van Halenin alkupään tuotannon haltuun, katselin aikani kirppareiden ja levymessujen vinyylilaareja sillä silmällä ja hommasin muutamalla eurolla alkupään levyt itselleni. Myös kaverini pedagogisella opastuksella otin huomioon ja kuunteluun bändin kolmannen platan Women and Children First(80), joka ihastutti ketterällä bluesotteellaan. Itse asiassa Van Halen kokoelmastani puuttuvat enää vain albumit: Diver Down(82), 1984(84), Balance(95) ja Van Halen III(98).

Onko arveluttavaa jatkaa tällaista puhtaasti teini-ikään soveltuvan musiikin kuuntelua, mitä Van Halen sen syvimmässäkin ytimessä edustaa? Vauhti on kovaa, kitara vinkuu, autot menee lujaa, naiset ovat epäuskottavan kauniita(tai silikonisia). Musiikissahan ei ole mitään isoa taiteellista sanomaa, mutta pitääkö toisaalta olla jos puhutaan rokin kuuntelusta? On Elvis, on Bolan, on Zeppelin, on ikuinen Be Bob a Lula, on vain kiihkeä lantiorytmi, levoton ja elinvoimainen, tähän illuusion me kuitenkin hetkittäin haluamme hukkua.