Long Live Rock!

Rollaan, mä vielä rock oon

likalahje seventies, leukaparta mikä lie

kaikki nurina ja tää musaperimä

vuosikymmenten kuluttamat kitkaiset kupeet

palteiden alle punertuvat

Rokki on raikkaita pärskeitä

notkeaa lantiota, jokaisen omaa elvistä

kun setä tässä vaan marinoituu

musan ensitärkyistä tekee legendaa

Ensimmäiset c-kasetit ja tuntsan laiskat kiihdytykset

vasta nyt antavat hetkeen ymmärrystä

herpaantumatonta otetta kaasukahvasta, ihan aiheesta

vaikka toinen puoli on hämäystä

popkulttuurin langennutta balladia

voimasointuja ja ikuista kertsiä

ei enää nuhjua ja häpeää

koska on rock virallista setälääkettä

 

Olen matkalla edelleen

seuraavaan pallejani täräyttävään livekeikkaan

tai siihen löytämättömään levykauppaan

siellä missä finnit aina kukkii

ja kuulen tunturin tirinän tarkemmin

löydän vitosvaihteen ja yhteyden

uudestaan eletyn tunnelman

en sano, enkä myönnä

sen ikuisen nuoruuden

valitettavasti

Kun Rumba osti Soundin ja minä Rumban...vuonna 1988.

Viime aikoina olen puoliksi huolissaan seurannut näitä suomalaisten musalehtien yhtymisiä. Ensiksi muun muassa Rumban omistava Pop Media osti Soundin ja vähän tämän jälkeen Rytmi sulautettin osaksi Soundia. Väitettiin, että Soundi säilyttää olemassa olevan linjansa. Noh, heti tämän jälkeen Soundissa oli juttu Robinista ja Juntusen legendaariset sarjakuvat lakkautettiin. Sinänsä Soundista löytyy vielä hienoja henkilöhaastatteluja, kuten viime numerossa oli iso juttu Remusta ja tulevassa marraskuun numerosta löytyy ennakkotietojen mukaan iso Dave Lindholm - juttu. Oli miten oli, muuttuuko sisältö liikaa, kärsiikö lehden journalistinen taso oleellisesti, kun kyse on tietenkin resurssien pienentämisestä, ei näillä hommilla enää rahoiksi lyödä, pitää olla jotain tarpeeksi myyvää, jotta edes jollain tapaa pinnan yläpuolella. Hyvä, että sentään on vielä suomalaisia musiikkilehtiä. Ei tämä niin itsestäänselvää ole. Eikä pidä unohtaa ilmaisjakelulehteä Sue, joka on porskuttanut jo kymmenisen vuotta ihan hyvällä.

Joka tapauksessa olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti sekä Soundin, että Rumban nettisivuja. Asianmukaista yhdentymistä on tapahtunut, Soundi on saanut Pop Median puoleltä vähän vilkkautta musauutisten päivitykseen ja Rumba on alkanut tonkimaan Soundin tavoin juttuarkistojen helmiä nettisivuilleen. Aika vasta oli metka Peitsamon kirjoitus vuoden 1989 Rumbasta. Näihin aikoihin aloin myös miettiä, että missäs ne aikoinaan ostamani ja tilaamani 80-90-luvun Rumbat oikein ovat? Sieltähän ne ulkovarastosta löytyvät. Tätä epämääräistä ja kosteudelle altista säilytysaikaa oli kestänyt jo melkein 20 vuotta. Olin varma, että tämä aikaa uhmannut pahvilaatikko pitää sisällään hiirten nakertamia ja kosteuden kellastamia Rumbia. Kas kummaa, lehdethän olivat ihan luettavassa kunnossa, yhtään hiiren papanaa ja tai jotain ajan tuomaa lietettä en löytänyt lehtien välistä.

Lähdin tietenkin sillä ajatuksella lukemaan näitä yli 20 vuotta vanhoja lehtiä, että kylläpäs ennen tehtiinkin hyvää rockjournalismia ja toimittajat saivat siitä ihan asiallisen korvauksenkin. En oikeasti tiedä oliko näin? Esimerkiksi vuonna 1988 elettiin vielä pulleita aikoja Suomessa, kasinotalous-kupla ei ollut vielä täysin puhjennut ja 90-luvun musertavaan lamaan oli vielä pari vuotta aikaa. Kieltämättä nämä vanhat lehdet ovat aikamoisia runsauden ja innostuksen sarvia. Tämä sanomalehtimuotoinen Rumba pitää sisällään alusta loppuun touhukasta asiaa musiikista. On kaikenmaailman listoja, oikeita hittilistoja, toimittajien hämäriä best of - listoja, runsaasti ulkomaan starbojen haastatteluja, todella pitkiäkin juttuja, muhkeita levyarvioita, aloittelevien toimittaja- ja kirjailijalupausten huuruhenkisiä levyarvioita. Esimerkiksi juuri Rumban kautta löysin Kari Hotakaisen. Kiinnostuin Hotakaisen tekemistä levyarvioista ja tästä innoittuneena lainasin kirjastosta Hotakaisen ensimmäisen romaanin Buster Keatonin. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen käyntikortti suomalaiseen nykyproosaan. Kiitos Rumban!

Rumban kautta sikisi tajuntaani merkittäviä rockkynäilijöitä, kuten Antti Isokangas, Ilkka Mattila, Axa Sorjanen, Virve Valli, Bluk ja Roo Ketvel. Viimeksi mainittu edusti Rumban luovempaa linjaa, Ketvelin haastattelut ja levyarviot olivat ihan omaa luokkaansa, tavallaan tajunnanvirtamaisia proosateoksia, jossa fokus ei välttämättä ollut kovin tiukkaan itse kohteessa. Tuolloin Ketvelin kirjoitukset lähinnä ärsyttivät, näin jälkeinpäin luettuna ne ovat varsin hulppeita sanataiteen näyttöjä, kuten ote legendaarisesta Shadowplayn haastattelusta:
"Shadowplay, sanon sen jo kärkeen, mutta jo seuraavassa olen varma. Olen partakone. Kaksikkoterä, joka etsii vastauksia kysymykseen Shadowplay? Tarkastella nurin (koko yhtye? Ei! Ei!, sen kieltää ainoa vakaumukseni; poikkajoukkojen vastainen) kaksi kantavaa pilaria. Erikseen. "
Pari vuotta sitten pyörittelin käsissäni Roo Ketvelin runokokoelmaa: Toisin (91), joka oli todella taiteellista kamaa, sanat ja kirjaimet olivat ihan miten päin sattuu. Toisaalta harmitti, kun jätin kirjasen ostamatta.

Voin rehellisesti tunnustaa, että nimenomaan Rumban ja Soundin vauhdikkaat musajutut ovat ehkä eniten vaikuttaneet omaan kirjoitustyyliini. Näiden lennokkaiden levyarvioiden kautta uskaltauduin itsekin rikkomaan ilmaisun rajoja ja kehittelemään ihan uusia ilmauksia (jotka tosin saattavat löytyä niista Rumban legendaarista rock-kritiikeistä). Tämä musiikkilehtien vankasti luettu pääoma on vaikuttunut paljolti siihen, että haluaa itsekin kirjoittaa musasta, edes näin pienimuotoisesti.

Vaikka mielelläni heittäisin kritiikin nykyisen rockjournalismin heikkoon lihaan, niin on tunnustettava, että uusi tabloidi-muotoinen Rumba on tavallaan aika onnistunut. Rumba ei edes yritä tavoitella sitä entisaikojen musajuttujen- ja kritiikkien runsautta (tai nettitarjonnan runsautta). Fokusta kohdennettu voimakkaasti suomalaista nykymusaa kohden, lehdestä löytyy paljon pitkiä ja hyvin kirjoitettuja juttuja. Pitkiä ja pitempiä juttuja löytyi ennenkin, mutta näkisin että jutut ovat nykyisin huolellisemmin kirjoitettuja. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Rumbakin heijastaa osittain tätä konservatiivista ja talousongelmien kanssa kamppailevaa nykyaikaa, ollaan vähän peloissaan ja aloillaan, musajutuissakaan ei revitellä niin paljon kuin tuolloin 80-luvun viimeisinä pulleina vuosina.

Mitä itse eniten toivoo, olisi jonkin rönsyilevän Underground-musalehden syntymistä. Ehkä sellaisia lehtiä löytyykin, eikä niitä huomaa, koska on jämähtänyt noihin 80-luvun viimeisiin vuosiin, jolloin musassa oli paljon henkilökohtaista ja neitseellistä arvoa. Onhan kyse aina nuorisolehdistä, että ehkä pitää antaa sen uus-Soundin kiltisti kolahdella postiluukkuun ja ostaa aina uusin Uncut  lehtipisteestä, tää on sitä turvallista ja nostalgiahakuista setärockenrollia, joissa välillä kierrätetään vanhoja musajuttuja, eli jonkinasteista retrorockjournalismia.

Pienenä summauksena sanottakoon, että näitä kasari-Rumbia on erittäin mukava pöyhiä, kuin lukisi uudestaan omaa nuoruuttaan, mitä silloin oikeasti tapahtui, mitä itseltä jäi huomaamatta? Paljonkin, kuten lukuisat lennokkaat rockkritiikit joita nämä vienosti ulkovarastolle tuoksahtavat lehdet tulvivat. Niin ja se vuosi 1988 ei ollut pelkkää kasinotaloutta ja olkatoppausten kohinaa, vaan piti sisällään myös tällaisia viattomia pophelmiä:

Roy Harper - Man & Myth

Pitkään Roy Harper esiintyi minulle vain innokkaiden Soundi-setien ylistämänä kulttihahmona. Noteerasin Roy Harperin ilmeisen hyvyyden myös Led Zeppelinin kolmosalbumilta: III(70) jolta löytyi kappale Hats off the Roy Harper. Tuolloin en vielä tiennyt, että Harper oli Zepukka-miesten kavereita ja toiminut lämppärinä Zeppelinin 70-luvun kiertueilla. Harperista tuli paljon lehtijuttuja vastaan ja aina kerrottiin kuinka erinomainen ja merkittävä artisti on kyseessä. Näin ollen olin vuosikausia hyvin vastustuskykyinen Harperin musiikille, varsinkin kun sitä ei soitettu radiossa lainkaan.

Ehkä noin viisi vuotta sitten löysin Harperin, sain englantilaisen musiikkilehden välissä kylkiäisenä kokoelma-ceedeen, jonka oli itse Robert Plant koonnut. Tältä levyltä tietenkin löytyi palanen Harperiakin, suorastaan veret seisauttava kappale: Same Old Rock, keskeinen veisu ehkä Harperin arvostetuimmalta albumilta: Stormcock(71). Ihastuin biisin majesteetilliseen voimaan välittömästi. Noihin aikoihin oli myös onni minulle suotuisa ja löysin paikallisesta levykaupasta kyseisen Stormcockin(71) originaalina brittipainoksena. Voi hyvä tavaton, että jylhä musiikki jymähteli tuolta antiikkiselta muovilta tajuntaani. Olin päässyt Harper-faniudessa hyvään alkuun ja sain aavistuksen siitä mitä ne Soundi-lehden vaahtoavat sedät oikein tarkoittivat.

Nopeasti huomasin, että Harperin levyjä oli melkoisen vaikea löytää. Meni parisen vuotta, ennen kuin ostin seuraavan Harper-albumin: HQ(75). Kyseessä on Harperin ehkä menestynein albumi, jolta löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa: When An Old Cricketeer Leaves The Crease, myös mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Olin pelkästään tuon kappaleen lumossa vuoden tai pari, jos pikkaisen liioitellaan. Seuraavat Harper-platat löytyivät sinnikkään etsimisen tuloksena: Lifemask(73), Valentine(74) ja Unknown Soldier(80). Kaiken kaikkiaan Harperin levyjä tulee suomalaisissa levykaupoissa tosi harvoin vastaan, näin ollen useat noista levyistä olen tilannyt nettipalvelu Discogsin kautta.

Harperin musiikkia kuvailemaan tarvitaan minua lahjakkaampia vieraskielisen rock-lyriikan ymmärtäjiä, sillä iso osa Harperin musasta perustuu painaviin teksteihin, suvereeniin ja edistykselliseen rock-lyriikkaan. Pelkästään muusikoiden keskuudessa Harperia on pidetty ylittämättömänä sanaseppona. Dylan vertauksia on nykyisin kenties tietoisesti vähän vältelty, vaikka toisaalta alkupään albumeissa Dylanin vaikutus on ollut ilmeinen, kuten klassikkoalbumissa: Folkjokeopus(69).

Viime vuosina Harperin musiikki on kohdannut uuden renesanssin, kiitos nuorten musiikintekijöiden, kuten Jonathan Wilson, Fleet Foxes ja Joanna Newsom jotka kilvan ylistävät Harperia ja pitävät hänen tuotantoaan hyvän musiikin korkeimpana kriteerinä. Itseasiassa juuri Joanna Newsom houkutteli Harperin uudestaan kiertueella muutama vuosi sitten. Tätä ennenhän Harper oli jo omasta mielestään virallisesti eläköitynyt, edellisestä albumista: Green Man(00) oli jo paljon aikaa. Uusien konserttien ja uusien nuorten kollegoiden innoittamana Harper ryhtyi taas levyn tekoon ja tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt elämänmakuinen: Man & Myth(13).

Olen pyörittänyt levyä autosterkoissa ja kotisoittimessa reilun kuukauden. Aluksi levy oli lievä pettymys, jotenkin hahmoton ja biisit eivät oikein nousseet esiin. Mutta ajan myötä levyn erinomaisuus on paljastunut minulle. Voisi sanoa, että tässä on sellainen elämänmakuinen ja suorasanainen platta käsillä, josta moni Harperin ikätoveri voi vain haaveilla. Levy on yhtäaikaa hauras ja vimmainen, tekstit kertovat koruttomasti vanhenemisesta ja sinne toiselle puolen joutumisesta, mutta yhtälailla laulu kulkee vielä voimakkaana ja vähän äkäisenäkin. Biisit paljastuvat kuuntelukertojen myötä hienoiksi ja monipuolisiksi teoksiksi. Parhaita kappaleita levyllä ovat suoran emotionaalinen: January Man, Pete Townshendin kitaroima Cloud Cuckooland ja pitkät lopetusbiisit Heaven is Here ja The Exile.

Tänä syksynä mielestäni on julkaistu niukanlaisesti hyvää musiikkia tai sitten oma rimani hyvän musan suhteen on noussut turhan korkeaksi. Tässä Roy Harperin levyssä on jotain erityistä tarttumapintaa, kuinka hyvin se sopiikaan alati pimeneviin syysiltoihin. Levyssä on sellaista elinvoimaa, jota nuoremmatkin artistit voivat kadehtia. Epäilen, että Roy Harperin sukupolven (1940-luku) artistit eivät saa aikaiseksi enää kovin montaa todella merkittävää albumia. Ehkä Neil Youngilta voi tulla vielä jotain musertavan hyvää, mutta tuskin enää Bob Dylanilta. Näitä maverickeja, kuten Jonathan Wilson Harperia määrittelee, on vajaa kourallinen jäljellä, todellisia oman tiensä kulkijoita, rohkeita ja taiteelleen omistautuneita artisteja. 

Pyhäinpäivän musapöhinää.

Siitä on jo kuutisen vuotta kun tämä blogi aloitti toimintansa. Alkuun tuli bloggauksia niukanlaisesti, tunnustelevia ja tyyliä hakeavia kirjoituksia. Tuolloin ajatus rokin filosofiasta toteutui voimallisemmin kuin tässä päivässä. Kirjoitukset eivät olleet niin selkeästi levy- tai keikka-arvioita kuin nykypäivänä. Tuolloin bloggaus ei keskittynyt niin voimakkaasti levyjen keräämisen mitä nykyisin. Voi todeta, että näiden kuuden vuoden aikana levyjen keräys on noussut voimakkaammin keskiöön, levymessu- ja kirpparirapsaa putoaa eetteriin tasaisin väliajoin.

Voiko sanoa, että blogi on alkanut toistaa itseään? Tai bloggaaminen on löytänyt tasaisen arkirutiininsa, kirjoitetaan ja julkaistaan sitä mikä on välttämätöntä, eli ne parhaimmat keikka- ja levyelämykset. Ei silti, hyvin usein ajattelen, että voisin tuottaa blogin kautta jotain henkevän filosofisia ajatuksia, etteivät ne olisi tätä peruspöhinää musaelämyksistäni aika samanlaisin argumentein. Usein päässäni on kuningasidea jostain musiikillisesta ilmiöstä, mutta aika tuo peijooni, ei anna tilaa kirjoittaa näitä ajatuksiani kaikessa rauhassa ulos.

Eli aikaa on vähän, elämänrytmi on kiihkeä, elämässä on paljon muitakin asioita, isompia ja merkittävämpiä. Mitä roolia musiikki-diggailu enää näyttelee? Pitääkö sen näytellä mitään roolia, olisiko jo aika olla etsimättä mitään uutta musiikillista elämystä, eiköhän rapiat kolme tuhatta äänitettä jo riitä. Laitetaan levyhylly kuntoon ja kasvetaan kiinni sohvannurkkaan.

Ehkä ei vielä, jos tämän levyn vielä kääntäisin, tutustuisin soivan muovin maagiseen maailmaan, löytäisin vielä uuden siivun siitä tunteesta mitä olen ikäni etsinyt, merkityksellisen ja koskettavan kulman elämään, oudon sykäyksen joka saa minut elämään, sytyttää tunteeni, ajatukseni, unelmani...se elää vielä, Big Music!

Kevyellä aasinsillalla siis Waterboysiin ja pian ilmestyvään massiiviseen kuuden ceedeen Fisherman's Box(13) äänitteeseen, joka on kerännyt bändin klassikkoalbumin Fisherman's Blues julkaisemattomat raidat yhteen ja niitä tosiaan riittää kuuden levyn verran. Vankkojen tietolähteiden mukaan, kyseessä on täyttä tavaraa, sillä Mike Scott ja kumppanit äänittivät matskua albumille yli vuoden verran ja hyvälaatuista sellaista. Tarinan mukaan The Hold Steady yhtyeen laulaja oli saanut nämä Fisherman's bluesin ylijääneet nauhat kuultavaksi ja matskusta vaikuttuneena oli ehdottanut Mike Scottille julkaista kaikki tuo materiaali Fisherman Box - nimen alla.

Kaivoin tänään levyhyllystä myös viime syksyisen Ken Stringfellowin sooloalbumin: Danzig In The Moonlight(12). Aika oli parantanut levyä, vähän. Yli puolet levyn biiseistä on erittäin nautittavia. Näin pyhäinpäivänä on ollut enemmän aikaa järjestellä levyhyllyä, huomata useita kuuntelematta jääneitä lättysiä.Yhä Waterboysiin palaten, muistin että en ole lainkaan kuunnellut bändin yhtä parhaaksi tituleerattua albumia: A Pagan Place(84), olihan tuo jo lojunut levyhyllyssäni parisen vuotta.

Jouluksi odottelen Kanadasta Discogsin kautta mukavan lupaavaa levylähetystä, joka pitää sisällään neljä Bruce Cockburnin alkupään albumia, kuten mainion livealbumin Circles In The Stream(77), sekä Rickie Lee Jonesin pitkään etsimäni Flying Cowboysin(89) ja vielä pitempään etsimäni Todd Rundgrenin: Something/Anything(72) tupla-albumin. Eli joululahjat on nyt tilattu. Postimaksuja tuollaiseen kahden kilon muovilähetykseen menee vain 15 euroa, kun paketti tulee merien kautta. Lentolähetyksenä mennään sellaisiin lukemiin, että tuolta jenkkilän puolelta ei juuri kannata levyjä tilata.

Bruce Cockburn - Wanha Walimo, Lahti. 25.10.2013

 

Melkein tasan 14 vuotta sitten näin Bruce Cockburnin soolokeikalla Tavastia-klubilla Helsingissä. Keikka oli yksi parhaita missä olen koskaan ollut  Mies ja kitara, täydellinen läsnäolo, suora yhteys johonkin suurempaan musiikilliseen virtaan. Keikasta jäi sellainen olo kuin sähköt olisi kytketty päälle, liki maaginen yhteys laulujen lähteeseen, puhtaaseen ja vapauttavaan energiaan.

Bruce Cockburn (s.-45) on yksi Kanadan salattuja aarteita, lauluntekijänä heti Neil Youngin ja Leonard Cohenin jälkeen seuraava, ellei jopa heitä parempi. Cockburnin levytysura on kestänyt kohta 45-vuotta, studioalbumejakin on julkaistu noin 25. Alkupään Cockburn-levyt olivat enemmän folk-henkisiä mitä uudempi tuotanto. Itseasiassa Cockburn on tehnyt paljon hyvin erilaisia albumeja, hyvin erilaisin vaikuttein. On jatsahtavaa kamaa, maailmanmusiikki-vaikutteita, erittäin päteviä kitara-instrumentaaleja (melkein jokaisella albumilla), bluesia, rokkia jne. Cockburnin sanoitukset ovat kautta linjan hyvin arvostettuja, niistä löytyy syvää humaania lämpöä, kantaaottavuutta ja ripaus anarkiaa. Cockburnin musiikin hyvyys tulee esiin laajalla rintamalla, sillä vahvojen ja kantaaottavien laulujen lisäksi Cockburn on planeettamme parhaita kitaristeja. Se joka epäilee väitettäni, voi tutustua esimerkiksi herran instrumentaali-albumiin Speechless (05). Jonkin tietolähteen mukaan itse Eddie Van Halen pitää Cockburnia kaikkien aikojen parhaana kitaristina. Niin, makuasioita nämä varmaan myös. Itseäni viehättää Cockburnin persoonallinen ja jollain tapaa hoitava soittotyyli. Tuo Speechless - albumi on yksi rauhoittavampia (muttei nukuttavampia) levyjä mitä tiedän. Tässä yksi näyte herran kepakon käsittelystä:

Palataan tähän hetkeen ja eiliseen Lahden keikkaan. Katson kuinka Cockburn saapuu hieman kumarassa esiintymislavalla, ottaa kitaran käteensä ja aloittaa keikkansa. Vettä on virrannut paljon näiden vuosien välissä, Cockburn on tässä välissä julkaissut kolme väkivahvaa soololevyä ja saanut mittariinsa jo kunnioitettavat 68 ikävuotta. Se näkyy päällepäin, miksi ei näkyisi, mutta kitaran varressa mies on edelleen uskomaton, myös laulu toimii melkein entiseen malliin.

I learned as a child not to trust in my body
I've carried that burden through my life
But there's a day when we all have to be pried loose

kertoo Bruce keikan alkupään laulussa Last Night Of The World. Tuo riimipari on aina koskettanut minua, mietin myös kuinka paljon se kertoo lauluntekijästä itsestään. En tiedä. Kuuntelen kuinka erinomainen keikka etenee biisi biisiltä. Kappalevalinnat eivät ole niin ilmeisiä, esimerkiksi vain Waiting For The Miracle (87) kokoelmalevyltä löytyvä Stolen Land ilahduttaa väkevyydellään. Kitara soi komeasti, laulu lähtee välillä käheästi, mutta aina nuottinsa löytäen. Kun hetken ehdin epäilemään Cockburnin äänen voimaa, niin samalla hän päästääkin ilmoille komean ulvahduksen tai miltei falsetin. Kapasiteettia löytyy vielä, mutta ajallisesti vähän rajoitetummin. Ensimmäinen setti kestää noin 45 minuuttia, jonka jälkeen seuraa puolen tunnin väliaika. Toinen setti on suunnilleen samanmittainen, yhtälailla täyttä asiaa kuin ensimmäinen, mutta ehkä energialtaan piirun heikompi.

Ihmettelen välillä omaa kriittisyytäni, voiko olla että minä en ole vain kuuntelijana parhaimmillani? Huomaan yleisön joukossa harrasta vaikuttuneisuutta, mutta itse tunnen oloni tämän erinomaisuuden keskellä edelleen kylmäksi. Enkö saa riimeistä kiinni riittävästi, vai onko niin, että tämä Euroopan kiertueen avauskeikka on artistillekin vielä ns. paikkojen availua. Varmasti kokemukseeni vaikuttaa tuo 14 vuoden takainen erinomainen Tavastian keikka ja sen tuomat odotukset tälle illalle. Mutta siitä huolimatta, haluaisin että kyynelkanavissa tuntuisi edes pieni paineen tuntu.

Vasta encore Child Of The Wind iskee päälleni koko voimallaan, olen myyty mies, pelkkää värisevää tunnehyytelöä. Oliko artisti kirjottanut illan käsikirjoituksen näin taidokkaasti ja säästänyt katharsiksensa tähän biisi. Ehkä hän oli.

Hear the wind moan 
In the bright diamond sky
These mountains are waiting
Brown-green and dry
I'm too old for the term
But I'll use it anyway
I'll be a child of the wind
Till the end of my days

Keikan loputtua saan kuulla, että Cockburn jakaa vielä nimmareita. Mietin hetken mitä teen, en haluaisi, että tässä käy samanlailla kuin Tom Russelin kanssa Tampereella reilu viisi vuotta sitten, jolloin illuusio humaanista ja sympaattisesta artistista rikkoutui komeasti. Tuolloin menin arkana poikana väliajalla esittämään Russelille biisitoiveeni, mutta hän vain tuhahteli jotain ylimielisen diivan oloisena. Tämän jälkeen en ole kuunnellut Tom Russelin levyjä lainkaan, vaikka ne ovat oikeasti erinomaisia. Niin, tämä kertoo ehkä enemmän minusta kuin Russelista...oikeestaan voisin taas kaivaa vanhat Russelit esille ja mennä vaikka seuraavalle Tampereen keikalle käsittelemään tätä ns. keikkatraumaani.

Mutta joo, karaisin mieleni ja asetun reippaana poikana nimmarijonoon. Samanaikaisesti mietin koko asetelmaa vähän luonnottomaksi, tässä sitä neliviiskymppiset setämiehet jonottavat idolinsa nimmaria, kuuluuko se enää tähän ikään? Niin, mitäpä väliä sillä. Kaivan muistivihkoni esille, jonne Cockburn kirjoittaa puumerkkinsä. Kehun keikkaa ja hänen erinomaista joululevyään Christmas(93). Bruce kertoo joululevyn olevan myös hänen oma suosikkinsa. Kohtaaminen on ystävällinen ja kättely lämmin. Luulempa, että Cockburnin levyt pysyvät aika tiukkaan voimasoitossa tämän keikan jälkeenkin.

Keikkapaikka Wanha Walimo Lahdessa oli minulle ulkopaikkakuntalaiselle uusi tuttavuus. Cockburnin keikalle tämä rauhallinen ja akustiikaltaan varsin toimiva tila sopi mainiosti. Kolmatta Suomen keikkaa en enää odota, mutta sinne kyllä menen jos sellainen vielä tulee. Pari levyä Cockburn voisi vielä tehdä ennen lopullista eläköitymistään.

Tuomo - Lost in Music, Telakka, Tampere. 19.10.2013.

Intoudun sittenkin lähtemään Lost in Music kaupunkifestareille. Mietin jo vakavasti Telakan torstai-kattausta, josta löytyi Astrid Swania ja Rinneradiota, mutta perussetämäinen väsymys yllätti ja säästin livepaukkujani tähän lauantai-illan kattaukseen. Telakan lauantain kattaus piti sisällää kolme artistia, itselleni täysin tuntemattoman suomibändin Color Dolorin, maamme vakuuttavimman soulmiekkosen: Tuomon ja myöskin tuntemattomaksi jääneen Eestiläisen Odd Hugon.

Varsin taiderockmainen Color Dolor aloitti illan. Keikan alkupuolta seurasin vähän puolihuolimattomasti, mieleen tuli ysäri-kotimainen Mooncakes - yhtye, mutta ilman bändin laulajan(mikäs sen naisen nimi taas olikaan?) ilmeikästä ääntä, eli sellaista ihan taidokasta ja pikkunättiä artsuilua. Mutta, mutta, keikan edetessä huomio alkoi koko ajan enemmän kiinnittyä lavan suuntaan. Laulaja ei sittenkään ollut lainkaan hullumpi, itseasiassa hän oli suorastaan virtuoosimainen, ääni taipuu suuntaa jos toiseenkin, aivan kuin Kate Bush olisi uskaltautunut viimeinkin keikalle ja lisännyt ilmaisuun sopivasti Yoko Ono vaikutteita. Keikka saavutti aikalailla mielettömän flow-tilan, hassuihin lintunaamareihin pukeutuneet muut muusikot eivät olleet lainkaan mitättömiä tapauksia tässä kokonaisuudessa. Tämän rohkean bändin musiikilliseen ilmaisuun sisältyi myös pitkähköjä eeppisiä instrumentaalijaksoja, jossa nämä muut soittoniekat toivat taitonsa esille. Keikka loppui tähän kappaleen, eli Ones in the Woods. Versio oli kaikessa heittäytyvyydessä ja hulluudessaan aivan loistava. Iso rispekt tälle bändille, vaikken välttämättä tällaista musaa kotioloissa kuuntelisikaan.



Telakalle tulin ennen kaikkea Tuomon takia. Tämä selkeästi Suomen ykkös-soulartisti lunasti odotukseni komeasti. Tuomon setti piti sisällään pelkästään uusia biisejä(joka aina nostaa artistin osakkeita silmissäni) ja hienon Bobby Womack-coverin Please Forgive My Heart. Merkille pantavaa oli Tuomon varsin nuorista muusikoista koottu taustabändi ja uusi sähköisempi ilmaisu. Tämän laadukkaan suomisuolin sekaan oli sotkettu onnistuneesti monenlaista säksätystä ja konevaikutteita. Uudet biisit kuulostivat perustaltaan tosi hyviltä ja Tuomon taidokkaan itsevarma preesens teki illan keikkakakusta varsin nautittavan. Keikan viimeinen biisi kuulosti Michael Jacksonin Off The Wall(79)-aikaiselta tuotannolta, hyvässä mielessä.

Tuomon feisbuuk-sivulta nappasin tiedon, että uusi levy on tulollaan, mutta ajankohtaa ei ole vielä paljastettu. Edellisestä, hyvinkin laadukkaasta My Own Private Sunday(10) on kulunut jo kolme vuotta. Uusi lättynen otetaan mielihyvin vastaan, suolnälkä on kasvanut kovaksi tässä vuosien aikana. Tässä Tuomon tulevan levyn eka biisilohkaisu:

Jonathan Wilson - Fanfare

Nykyisin artistit selkeästi satsaavat vinyylipainoksiin, tässäkin Jonathan Wilsonin uusimmassa Fanfare(13) albumissa on hienot avattavat kannet ja ceedee-levy mukana. Kansi on mukaelma Michelangelon Sikstuksen kappelin freskosta, jossa Jumalan ja Aatamin sormenpäät pyrkivät koskettamaan toisiaan. Avattavat kannet ovat saaneet naturalistisen vaikutteensa Hendrixin Electric Ladylandista(68), tietänet mitä tarkoitan? Vinyyli on väriltään taivaansininen, linjassa ylvään kannen kanssa. Kaiken kaikkiaan viimeisen päälle huoliteltu pieni tuote, jossa 20 euron hinta tuntuu varsin kohtuulliselta.

Tämä Wilsonin Jonathan on tällä hetkellä jonkinasteinen kuuma nimi, legendaarista Layrel Canyonin musiikkistudiota hyväksikäyttävä, myös muusikoiden jälkeläinen ja kaikki 70-luvun hyvät musiikilliset vaikutteet itseensä imenyt artisti. Jatketaan vielä Jonathanin cv-listaa, edellinen läpimurtolevy Gentle Spirit(11) noteerattiin laajasti rock-mediasta ja oli tuon vuoden levy-parhaimmistoa. Tämän lisäksi muun muassa Uncut - musiikkilehti valitsi Jonathanin vuoden 2011 artistiksi. On myös huomioitava, että näillä kahdella läpeensä laadukkaalla platalla laulavat stemmoja sellaiset rokin legendat kuin Jackson Browne ja David Crosby. Mies on muutenkin tällainen muusikkojen kaveri, esmes legenda Roy Harper kuuluu hänen ystäväpiiriin, jonka uusin levy Man&Myth (13) on osittain nauhoitettu Wilsonin studiossa.

Kaikki on paperilla melkein liiankin täydellistä, voiko tällaiset vaikutteet ja osaamisen itseensä imenut levy epäonnistua? Musiikkilehti Soundi heitti ensimmäisen kiven(Soundi 10/2013) ja noteerasi Wilsonin aika mitäänsanomattomaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi, että miehessä ei ole juurikaan omaa ääntä? Onko näin?

Ensi kuuntelukertaa varjostaa Soundi-lehden lattea kritiikki, kieltämättä musiikki soljuu melkein jälkiä jättämättä ohitseni. Toisella kuuntelukerralla kiinnitän huomiota hienoihin yksityiskohtiin ja musiikillisiin vaikutteihin. Aloitusbiisi Fanfarehan on silkkaa Pink Floydia ja ihan hyvässä merkitykssä. Jo aiemmin kuulemani perinteisemmät rockrallit Moses Pain ja Love to Love kuulostavat koko ajan paremmilta. Keskivaihe levyssä menee taas aikalailla ohitse, mutta toka vika biisi New Mexico täräyttää mukavasti, biisissä on selkeästi sitä jotain. Kolmannella kuuntelukerralla kappale Cecil Taylor nasahtaa tajuntaan, joka kertoo samannimisestä freejazz-pianistista jonka olen aikoinani nähnyt livenä Raahen Rantajatseilla.

Levyssä riittää pureksittavaa, koko 80 minuutin mitassa. Uncutista luin, että Wilson oli hinkannut levyä 9kk:tta studiossa, ainakin hikeä ja sydänverta(?) on luovutettu. Aikoinani tilasin netistä silloin kovasti diggaamani Avett Brothersin vinyylin, vaikka kakku oli korea ja vinyylikokonaisuus kansineen vankkaa laatutyötä, niin loppujen lopuksi myin tuon levyn kirpputorilla kahdeksalla eurolla. Toivon kovasti, että Wilsonin kanssa ei käy samalla tavalla.