Kadonneet Popklassikot - The Silencers

Sarjassamme erittäin mones kadotettu pop-klassikko. Mietin, että voisin alkaa kirjoittaa erillistä sarjaa 80/90-luvun vaihteen kadonneista pop-albumeista. Näitä kadonneita lättysiä on yksinkertaisesti Paljon. Itse asiassa olen jo toteuttanut tätä päivänvaloon nostamista jossain määrin tässä blogissa, kuten Prefab Spoutin ja Deacon Bluen osalta.

Yksi suuresti kadonneista bändeistä on Skottilainen The Silencers. Vuonna 1986 perustettu ”ylämaafolkpopbändi”, jonka siemenet on kylvetty jo 80-luvun alkuun, jolloin laulaja-lauluntekijä Jimmie O’Neill vaikutti Punk/New Wave-bändissä nimeltä Fingerprinz ja teki biisejä muun muassa Paul Youngille, joista yksi Oh Women löytyy Youngin esikoishittialbumilta No Parlez(83).

The Silencersin eka albumi Letter From St.Paul(87) oli vielä kevyttä tunnustelua pitäen sisällään hitin Painted Moon, joka oli jonkinasteinen kannanotto Falklandin sotaan. Biisi edustaa hyvin myöhemmillä levyillä tutuksi tullutta muhkeaa Silencers-soundia, jotain voimakkaan melodista aikaan paljon ennen Coldplay:ta.



Kakkosalbumin A Blues For Buddhan(88) kohdalla voidaan puhua jo jonkin sortin klassikosta. Biisit ovat pitempiä ja mietteliäämpiä kuin esikoisen ehkä hieman kasarisoundeista kärsineet veisut. Levy on täynnä vahvoja pop/rock-biisejä, kuten Tshernobyl-kannanotto Scottish Rain, menevä The Real McCoy ja pysäyttävä nimibiisi. Poppareiden poliittiset kannanotot ovat harvoin mitään kaiken kattavia manifesteja aiheesta, em. Scottish Rain biisissä luodaan aiheen tunnelma varsin niukan lyriikan turvin, mitään manifestia ei tarvita, pelkkä nimettömän uhkan luominen riittää:
“We dive into a dark doorway, hiding from the clouds of grey”

Rock ja maailmanparannus on useimmiten herkkä ja tuhoon tuomittu yhdistelmä, joka nakertaa valitettavan artistin musiikillista uskottavuutta, esim. Bob Geldof ja Sting. Mutta toisaalta nykymusiikissa kannanotot ovat varsin suoria ja toivottavia esim. rap-musiikin saralla. Niin, onko pop/rock, se perinteinen Beatles/Stones-formaatti tuomittu kuolemaan, se on pelkkää nostalgiaa, menneen kierrätystä samassa vanhassa formaatissa, voiko sillä vaikuttaa mihinkään muuhun kuin perseen liikuttamiseen, onko siinä enää mitään omaa ja aitoa? Ehkä ne samat rokin perusainekset uudelleen keitettyinä, uusien rytmiperseiden holtittomina oivalluksina, uusien keuhkojen läpi huudettuina?

Vuonna 1991 ilmestyi mielestäni bändin uran vahvin tekele Dance To The Holy Man(91), joka on myös ensimmäinen hommaamani The Silencers-albumi, jonka ostin Oulun Musiikki-Kullaksesta vuonna 1992. Levy on osoittautunut vuosien varrella hyvin rakkaaksi ja kuuntelua kestäväksi. Levy alkaa vahvalla ja sähköisellä Robinson Crusoe in New York biisillä, jatkuu ehkä bändin yhdellä suurimmalla hitillä Bulletproof Heart, herkistyy aivan upeassa The Art of Self Deception josta jatkuu sydämellisellä I Want You:lla jne. Levy on silkkaa Skottikaramellia, pakahduttavaa ja nostattavaa. Miksi tällaisia levyjä ei enää tehdä? Mistä löytyisi näin puhdas musiikillinen kaivo? Onko tässä ajassa enää mitään unelmoivaa ylevyyttä, minne ovat kadonneet kaikki vastaavat puhtaasti poppaavat omintakeiset pop-bändit, kuten The Saw Doctors, The Men They Couldn’t Hang, Oyster Band? Onko kyse vain siitä, että nämä kasari/ysäri-bändit olivat lähempänä omaa nuoruuttani kuin tämän ajan Fleet Foxesit, Nationalit ja Vampire Weekendit?



The Silencersin huippukausi kesti vielä kahden albumin verran: Seconds of Pleasure(93) ja So Be It(95). Joista edelliseltä löytyy Radio Mafiassakin taajaan soinut I Can Feel It, kun taas jälkimmäistä levyä en ole nähnyt muualla kuin Tampereen kaupungin kirjaston musiikkiosastolla. Sen sijaan A Blues For Buddha(88) tulee useasti vastaan vinyylinä muutaman euron hintaan. Pitäkää silmät ja korvat auki!

Kerran Berliinissä toukokuussa

Ennakkokeskustelun ja kaiken muun yleisen Berliini-kuulostelun valossa kyseisestä Saksan reissusta piti tulla levynkerääjäurani kohokohta. Jo tähän voin todeta, että ei tullut.

Ennakkoon tsekkasin muutamia varmoja levykauppatärppejä lähinnä Kreutzbergistä. Levynostonälkäni ei ollut mitään megaluokkaa, kiitos edellisten Ideaparkin levymessujen. Mutta lähdin Saksaan tähtäimessäni yksi levy: The Pretty Thingsin: Parachute(70). Miten kävikään, löytyikö levyä ja pysyikö saalis yksinumeroisena?

Ensimmäinen kauppa, yksinkertaisesti nimeltään: ”Record Shop”, sijaitsi aika lähellä Mitte-keskustaa. Nopeahko pläräily antoi keskinkertaisen ja aika hintavan kuvan. Vinskyt olivat vähintäänkin Suomen hinnoissa, useimmiten kalliimpiakin. Alelaarista tongin itselleni ainakin kotimaansa Kanadan mittakaavassa erittäin merkittävän singer/songwriterin Bruce Cockburnin: Dancing in the Dragon’s Jawsin(79) kolmella eurolla. Mittestä en sitten oikein muita paikkoja löytänyt.

Seuraavat paikat löytyivät Prenzlauer Bergin Kastanienalleelta, olankohautuksella ohittamani kehnohko ”dancelevykauppa” Melting Point sekä nettikeskusteluissa paljon esillä ollut Franz & Josef. Niin, edellä mainittu levykauppa tunnetaan erityisesti arvaamattomasta omistajasta, joka saattaa passittaa asiakkaan ulos jos erehtyy kysymään vääriä kysymyksiä musasta. En ole varma, oliko itse ”pääjehu” paikalla, mutta kohtelu oli varsin säyseää. Ainoastaan kun kysyin vienosti alennusta ostamaani Ronnie Lane’s Slim Changen levyyn, niin levykauppiaan vastaus oli: miksi? Otatko levyn vai et? Jo tässä kohtaa haiskahti, että aika totista touhua tämä levyjen myynti.

Itse Kreutzbergistä, tästä vaihtoehtoisväen suosimasta kaupunginosasta löysin Berliinin reissun kaksi parasta levykauppaa: Comeback Records ja Schallplatten & Cd’s. Comeback Recordsin euron löydöt olivat American esikoisalbumi America(72)ja pakollinen Saksaostokseni: Nena(83). Kyllä kyllä, tältä levyltä löytyvät juuri ne 99 luftballoonia, eli pändin isoin hitti. Jälkimmäisestä levykaupasta lähti eurolla mukaan Al Stewartin: Modern Times(75) ja laariin jäin muun muassa Bob Segerin Seven(74), yksi ”want-listani” kärkilevyjä, mutta seitsemän ekee oli minusta liikaa.



Kuten lukemasta saattaa päätellä, niin ostokseni pysyivät epätavallisen hillityissä rajoissa. Seuraavassa paikassa ajattelin sitten kunnolla irroitella, paikka Platten Pedro sijaitsi Tegeler Wegillä. Paikkaa mainostettiin monessa matkaoppaassakin keskeisenä vinyylinkerääjän paikkana, hyllyistä löytyy yli 100 000 pitkäsoittoja, järisyttävän korkeissa riveissä aina korkealle kattoon saakka. Berliini-iltapäivän kliimaksina, hikisenä ja väsyneenä, digikameralla kuvaten matkaani kohti levynkerääjän urani tietynlaista kliimaksia, jossa saisi mopo karata vapaasti käsistäni.

Löin heti ässän tiskiin ja kysyin että löytyykö Pedrolta em. The Pretty Thingsin: Parachutea, tuota mystistä aavikkorokin helmeä tiilenoransseilla kansilla, levyä jonka olen nähnyt vain kerran alkuperäisessä vinyylikuosissa, Tampereen Swamp Musicissa vuosia vuosia sitten. Pitkänluihea silmälasipäinen Pedro vei kätensä Pretty Things-osastolle, josta melkein kaikki muut bändin platat löytyivät, muttei Parachutea. Harkitsin Emotions(67) levyn ostoa, joka on myös bändin keskeinen platta, mutta pidättäydyin aika suolaisen hinnan vuoksi.

Hetken pläräiltyäni seiniä kiertävää vinyylitaivasta huomasin myös kauan etsimäni Sundaysin: Reading, Writing & Arithematic(90) vinskyn, jonka hinnan myös Pedrolta tsekkasin. 10 ekee oli hieman liikaa, niinpä olin laittamassa levyä takaisin hyllyyn, kunnes Pedro tokaisi: että älä koskaan laita levyjä takaisin hyllyyn, sillä hän tekee sen itse, ettei järjestys mene! Mies vaikutti muutenkin aika kuumenneelta, ilmeisesti empimiseni ja hintojen kysely ei oikein miellyttänyt. Sain kuulla vielä vähän saarnaa siitä, että tämä on levyjen antikvariaatti jossa hinnat ovat sen mukaiset. Niinpä niin, en minä tällaista tosikkomeininkiä tullut Saksanmaalta hakemaan, levykaupan tärkein piirre minulle on se, että asiakas voi tehdä sieltä oikeasti hyviä löytöjä, tällaiset Pedron kaltaiset liian tosissaan olevat levymyyjät ovat minulle punainen vaate. En sitten ostanut mitään, fiilis meni, teki vielä sanoa lähtiessä myyjälle jotain ikävää, mutta hillitsin kiukkuni ja liukenin hymyillen paikalta.



Ok, Platten Pedroon jäi Bob Segerin kaikki 70-lvun alkupään albumit, sieltä löytyi melkein kaikki levyt paitsi tuota Parachutea. Niin, jos se olisi heti löytynyt, niin jälkimakukin kaupasta olisi varmaan ollut erilainen.

Tää oli tässä, Berliinin reissun platat oli jäädä alle kymmeneen, mutta vielä ennen lähtöä löysin kirpparilta Specialsin ja Talking Headsin levyt yhteensä vitosella ja kasan 70-luvun sinkkuja kahdella eurolla, muun muassa Bostonin: More Than a Feelingin(76). Melkein voisin siteerata loppuun Seppo Rädyn sanoja, mutta oikeastihan Berliini oli oikein mukava kaupunki, mitä nyt levymyyjät olivat vähän liian tosissaan levyjensä kanssa, vai olinko minä sittenkin liian suurin odotuksin liikkeellä?

Sounds like Steve Miller Band!

Joskus vuonna 1993 aamuyöstä Ylivieskan Emppu-nimisessä ravintolassa ajauduin juttusille yhden puolitutun paikallisen heebon kanssa. Keskustelun aiheena oli taustalla soiva svengaava rokkibiisi. Itse väitin sen olevan Thin Lizzyä, kun taas tämä paikallinen, vähän susihukkasen oloinen mystinen rekkakuski väitti sen olevan Steve Milleriä. Hetken pinnisteltyä kuuloani promillemäärän alta oli minun myönnettävä tämä musiikillinen tappioni, kyllä vain täähän on Steve Miller Bandin ehkä tunnetuin veisu The Joker.

Jossain vuosien varrella ostin Millerin kyseisen albumin The Joker(73) heppoisena cd-versiona. Levy liittyi arvoasteikollani siihen ”ihan mukavat-sarjaan”, pikkunättiä poppailua ilman suurempaa kunnianhimoa. Jossain kohtaa levyhyllyyni eksyi toinen alelaarien Miller löytö: Italian X-Rays(84).

Muutama viikko sitten lueskelin Soundia 4/1978 ja löysin sieltä mainion Steve Miller – haastattelun/historiikin. Tuolloin elettiin Millerin kaupallista kultakautta, lähimenneisyydestä löytyivät erinomaiset ”hittialbumit” Fly Like an Eagle(76) ja Book fo Dreams(77), jotka myöskin ovat viime aikoina löytäneet tiensä levyhyllyyni, kuten 80-luvun alun hittilevy Abrakadabra(82)

Steve Miller on mielenkiintoinen artisti. Ensinnäkin, Miller ei ole suomalaisille kovinkaan tuttu, mitä nyt menestyi Soundi-lehden äänestyksissä 70-luvun loppupuolella. Steve ei ole mikään nuorukainen, syntynyt vuonna 1943. Steve Miller Band on ollut kasassakin vuodesta 1967 asti. Laadukkaita albumeita Miller on tehtaillut melkoisen tiuhaan, aina 60-luvun lopusta 80-luvun puoleen väliin. Monet tietävät Jamiroquain erinomaisen kakkosalbumin: Return of Space Cowboy(94). Varsinainen rokin avaruuden karjapaimen on kuitenkin Miller, erinomaiselta kolmosalbumilta Brave New World(69) löytyy kappale Space Cowboy ja myös hitissä The Joker lauletaan tästä samasta Millerin ilkikurisesta kosmisesta omakuvasta(Soundi 4/78).

Viimeisenä kahtena vuotena Steve Miller Band on taas aktivoitunut ja julkaissut pari ketterää, tosin enimmäkseen cover-versioista koostuvaa albumia: Bingo!(10) ja Let Your Hair Down(11). Meno on edelleen kulkevaa, mutta auttamattomasti vanhan lämmitystä. Tärkeintä lienee, että vanhat sedät saavat luvan rokata ilman paineita.

Levyhyllyssäni on vielä iso lovi Millerin kohdalla ja useat kerrat levykaupoissa vieraillessani olen sivuuttanut monia hienoja Miller-albumeita, kuten em. Brave New Worldin ja Circle of Loven(81)Voi olla, kertomus täydentyy sitten kun on taas aika mennä eurot kädessä levykauppaan.

Vähintäänkin liikaa – Levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa 6.5.2011

Ehkä ei ole oleellista kertoa, että kuinka monta vinyylilevyä tuli tällä kertaa ostettua ja kuinka käsivarteni venyivät ja selkäni uupui kanniskellessa levykasseja. Joka tapauksessa tulos oli hyvin riittoisa, muovi poikineen tuli taas täyttämään jo ennestään raskasta vinyylihyllyä(lattiasta kattoon), niin että hyllyn jalat viimeistään nyt painautuvat valtavalla massallaan parketin pinnan läpi.

Mutta joo, tällä kertaa levymessut oli järjestetty Lempäälän Ideaparkkiin, itse asiassa toista kertaa, vuoden takaisiin levymessuihin en päässyt. Myyjiä oli Suomen ja Ruotsin lisäksi myös Saksasta. Tulin hyvissä ajoin paikalle, kello kahden pintaan, jolloin messut olivat juuri alkaneet. Aikaisemmilla levymessuvierailulla taktiikkani oli tulla viimeisille tunneille, jolloin pahimmat levyfriikit ovat jo poistuneet paikalta ja on tilaa tonkia. Tänään tein toisin, olin etulinjassa pöyhimässä euron laareja.

.Ajoissa paikalle tuleminen tuotti murhaavaa tulosta, vaikkakin muutamat jantterit napsivat pelottavan hyvän näköistä muovia kainalooni ennen minua, tässä kohtaa ei arvannut katsoa, että millaista muovia? Ensimmäiseltä kojulta lähti mukaa viisi euron plattaa, muun muassa Donovanin tuplakokoelma(ei siis Jason Donovanin). Tältä kojulta sain vinkin toiselle Ruotsalaisen myyjän kojulle, jossa oli kuulemma erityisesti halpaa muovia tarjolla

Sitten taivas repesi, komeat rivit euron vinskyjä makasivat ryhdikkäinä edessäni. Herkullisena kärkenä näkyi Steve Miller Bandin: Fly Like an Eagle(76), jota seurasivat kiihkeän pläräämisen myötä muun muassa Paul Simonin originaali avattavilla kansilla: There Goes Rhymin’ Simon(73), kauan etsimäni Pocon: Rose of Cimarron(76), Princen syntisimmin funkkaava: Controversy(82) ja Elton Johnin myöskin originaali herkulliset kannet omaava: Honky Chateau(72) sekä puolen kymmentä muuta herkkua. Kahden euron laari jäi alkuhuumassa vähäisemmälle huomiolle, näin jälkeenpäin voin vain kuvitella millaisia kaloja olisin sieltä rannalle vetänyt?



Matka jatkui kojusta toiseen, enimmäkseen vierailin ruotsalaisten myyjien kojuilla, muutaman suomalaisen, en juurikaan saksalaisten. Syy oli yksinkertainen: ruotsalaisilla oli enemmän ja halvempaa muovia tarjolla. Eräs ruotsalainen myyjä kertoi, että muovia on valtavasti, levymessuille tuotu levymäärä on vain pieni osa koko materiasta, ei siis ihme että Paul Simonin ja Steve Millerin kaltaisten artistien keskeisiä levyjä voi napsia mukaan euron laareista.

Kuvaavaa on, että messujen kallein ostokseni oli Queenin: Sheer Heart Attack(74) neljällä eurolla ja toiseksi kallein Blondien: Parellel Lines(78) kolmella eurolla. Kaikki muut olivat joko euron tai kahden euron vinskyjä. Palasin vielä takaisin tuohon ruotsalaisen myyjän euron lätty – paratiisiin. Myyjä heitti vielä täkyn, että jos otan 15 levyä, niin maksan vain 10:stä. Nielaisin syötin koukkuja myöten. Toisellakin kiekalla mukaan tarttui kovia plattoja, kuten Cat Stevensin: Numbers(75), Blood Sweat & Tearsin: IV(71), Supertrampin: Even The Quietest Moments(77) ja The Who – basistin John Entwistlen harvemmin näkemäni sooloalbumi: Too Late For Hero(81). Myyjä tyrkkäsi mukaani minulle tuntemattoman bändin Icehouse kiekon: Primiteve Man(82). Varsin mielenkiintoista aussi/syntsapoppia, kuin sekoitus Eurythmicsia ja Gerry Raffetya(laulajan ääni).

Tämän uber-kojun jälkeen napsin vielä hienoja kahden euron vinskyjä sieltä täältä, muun muassa John Lennonin: Plastic Ono Bandin(71), The Smithereensin: Blow Up:n(91), Television kitaristi Tom Verlainen soolon Words From The Front(83). Koko toimintoon meni noin kaksi tuntia. Sen jälkeen takki oli aika tyhjä ja halpalaarit pääosin tongittu. Ihme kyllä, lompakkoon jäi vielä 10 euroa, budjettini alittui vaikka muuten ennätykset paukkuivat.

Jokaisen levymessu- tai levykauppakierroksen jälkeen jää mieltä kismittämään muutama sellainen levy, jota ei tullut ostettua. Tällä kertaa ne olivat: Stephen Stillsin ja Neil Youngin: Long May You Run(75) ja Paul McCartney & Wingsin liki koskematon livetripla: Wings Over America(77), molemmat viiden eken kappalehintaan. Eli nälkää jäi vielä, tämänkin ahmaisun jälkeen. Itseäni kiusaten, pieni näyte tuolta em. Stills & Young – platalta, erinomainen nimibiisi ja Niilon nykykunto.

Matti Johannes Koivu - Toisen Maailman Nimi

En tiedä milloin olen kuullut yhtä hienon suomenkielisen pop-kappaleen kuin Matti Johannes Koivun 80 – luvun lapset. Viisi minuuttia kestävä musiikillinen sukupolvi- ja ajankuvaus, 60-luvun virkamiesten naivi utopia ja nousukauden kaunis rakenne nähtynä havainnoijan, eli pienen poikalapsen silmin. Näkeekö vasta seuraava sukupolvi sen mistä aikakaudesta oli oikeasti kyse?

Matti Johannes Koivu on jonkinlainen outo lintu suomalaisten laulaja- lauluntekijöiden joukossa, hienostunut, tunteellinen ja hyvin intensiivinen tarinankertoja. Koivun kaksi ensimmäistä levyä Puuhastellen(06) ja Kovat Piipussa(07) olivat täynnä houkuttelevan tunnevoimaisia biisejä, joiden lyriikat jättivät vielä aika paljon avoimia kysymyksiä.

Uusin levy Toisen maailman nimi(11) on selkeästi Koivun paras suoritus. Vahva ja tarkasti rakennettu kokonaisuus, laaja ja huolellinen musiikillinen maalaus. Soitto ja sovitukset naittuvat jänteväksi kokonaisuudeksi, soitinarsenaalista löytyy Koivun herkän äänen ja kitaran lisäksi monenlaista jousi- ja kielisoitinta, joiden hienostunut lisä maalaa tähän musiikkiteokseen lopullisen värin.

Kappaleet ovat vahvoja, edellä mainitun 80-luvun lapset biisin lisäksi nousevat esiin kiihkeän rehellinen Edessä Vai Takana, mahtipontisen herkkä Peukaloinen ja mainiosti kitaran säröefektin kuljettama nimibiisi Toisen Maailman Nimi sekä kliimaksinomainen Ensimmäinen Sunnuntai.

Parasta kaikessa on Koivun mainio livekarisma, jota on harmittavan vähän päässyt viime aikoina seuraamaan. Kyseessä pieni ja vähän menninkäistä muistuttava pelimanni, joka nappaa yleisön vaivatta otteeseen Seuraavaa Matti Johanneksen Tampereen keikkaa en aio jättää väliin. Tunnustelkaa tätä, natsaisko? Tämän tason levyn ja artistin ei soisi jäädä unholaan!

Radiohead - The King Of Limbs

Melkein huomaamatta Radiohead puski uuden lättysen markkinoille helmikuun loppupuolella. The King Of Limbs(11) nimeä kantava 8 biisin kokonaisuus jäi muutaman kuuntelukerran jälkeen melko lailla unholaan. Huomasin levyn vielä löytyvät mp3-soittimen ”uusimmat-listalta”, pitkän junamatkan siivittämänä annoin levylle vielä yhden tilaisuuden.

Niinhän siinä sitten kävi, että levy luikahti liiveihini jo ensimmäistä biisistä Bloom alkaen. Talven hajamielinen powerplay-kuuntelu oli kylvänyt siemenet, jotka olivat nyt versoneet vähintäänkin uljaiksi oraiksi. On hienoa todeta, kuinka hyvin levyn biisit täydentävät keväistä junamatkaani, soljuvat kanssani pitkin pohjanmaan lakeuksia, pysähtyvät Härmän asemille, ottavat uusia nousukohtia ja jokaisella kappaleellaan täydentävät tätä varsin ehjää albumikokonaisuutta.

Morning Mr.Magpie, Little By Little ja jopa ensin alkuun varsin hälyiseltä kuulostanut Feral, kuinka hienosti ne liittyvät levyn kokonaistunnelmaan. Nyt ei enää lainkaan tunnu siltä, että musiikkilehdet eivät vaan uskalla antaa Radioheadille neljää tähteä huonompia arvioita, koska tämä on vähintäänkin neljän tähden levy.

Viime aikoina on kiitettävästi palattu 90-luvun pöhötysvuosilta takaisin inhimillisiin albumimittoihin, moni albumi saa sanottavansa sanottua 40 minuutin mitassa, kuten tämä Radioheadinkin uutukainen. Levyn julkaisun jälkeen käytiin voimakasta spekulaatiota siitä, että onko The King Of Limbsille tulossa vielä tämän vuoden aikana ”kakkososa”? Nämä huhut kuitattiin bändin toimesta noin viikko sitten: sisaralbumia ei ole tulossa! Sen sijaan vuosittaisen Record Store Day:n yhteydessä Radiohead julkaisi vielä kaksi kelvollista biisiä: Butcher ja Supercollider.

Lopuksi puutun vielä yhteen asiaan, miksi aina Radioheadin yhteydessä tietyn apokalyptisella tavalla riipaisevan biisiformaatin tekeleet saavat varauksettoman ylistyksen sekä kriitikkojen ja fanien keskuudesta. Kyse on hitaista biiseistä, jotka ovat täynnä surullista kuunmaisemaa, mutta ilman mitään merkittävää musiikillista koukkua tai melodiaa. Tällä kertaa esiin nostettu helmi on nimeltään: Codex! Miksi minä en ihan syty? Muistanette Kid A:n(00) How to Disappear Completely tai Hail To The Thiefin(03) You and Whose Army. Sama vika, setä ei syty sitten millään.

Sen sijaan uuden levyn toka vika biisi Give up The Ghost on samaa sarjaa, mutta mielestäni paljon parempi biisi, tässä on surun vivahteet hyvin esillä ja balanssissa. Oma juttunsa on tietenkin se, että mitä kohtaa ihmisessä tällainen äärisurullisen kuuloinen musiikki ravitsee? Nythän on kevät...

http://www.youtube.com/watch?v=cfOa1a8hYP8&feature=player_detailpage

Tapaus Kate Bush

Tällaisella pienellä viattomalla blogikirjoituksella voi vain kertoa ripauksen otsikon henkilöstä. Kyseessä on yksi rokin myyttisimpiä naispuolisia laulaja- lauluntekijöitä, nainen joka karttaa julkisuutta kuin ruttoa, mikä on käynnistänyt vuosien varrella mitä villeimpiä spekulaatioita artistin henkisestä tilasta. Nämä spekulaatiot kuitattiin vuoden 2005 erinomaisen tupla-albumin Aerial(05) ilmestymisen aikoihin, jolloin Kate antoi yhden haastattelun, joka löytyy muun muassa Soundista 12/2005. Kate ei ollut täysin erakoitunut, vaan elänyt normaalia perhe-elämää, saanut muun muassa lapsen.

Ensimmäinen mielikuva Kate Bushin musiikista on jotenkin noitamainen, naisessa on jotain liikaa, jonkinlaista ylitsevuotavaa, lähes hulluuteen yltävää lauluilmaisua. Katen videot ovat jopa pikkaisen karmivia, naisen ilmehdintä ja videoiden visuaalinen maailma on hyvin vahva, ehkä vähän äklö. Nämä ovat tietty mielipidekysymyksiä, mutta uskoisin että Katen villeimmät kirkumiset eivät välttämättä innosta valtavirran musan kuuntelijoita. Esimerkkinä vaikka tämä vuoden 1982 erinomaisen(ja erittäin kokeellisen) Breathing(82) albumin Sat in your lap! Luovuus kukkii aika villisti...



Katen löysi aikoinaan Pink Floydin kitaristi David Gilmour jonka avustuksella Kate teki ensimmäiset kunnolliset demoäänitykset jo vuonna 1975. Noista sessioista löysi tiensä Katen ensimmäiselle albumille The Kick Inside(1978) muun muassa klassikko The Man With The Child In His Eyes. Uransa alkupuolella Kate kävi myös tanssi- ja teatteriopintoja varsinkin miimisen ilmaisun saralla. Tämä selittää varsin ilmeikkäät naamanvääntelyt Katen em. hämmästyttävillä videoilla. Yksityiskohtana myös kerrottakoon, että Kate Bush on tehnyt ainoastaan yhden kiertueen vuonna 1979 kakkosalbumin Lionheart(79) yhteydessä. Kiertue oli itse asiassa ennalta harjoiteltu tanssi-ja teatteriesitys jossa kate lauloi erilaisissa rooleissa, ei omana itsenään.



Toukokuussa ilmestyy taas pitkän tauon jälkeen uusi Kate Bush albumi nimeltään Director’s Cut(11), joka sisältää uusia versioita albumeilta Sensual World(89) ja The Red Shoes(93). Levyn pilottisinglellä Deeper Understanding laulaa kertosäkeessä Katen 13-vuotias poika Bertie. Tässä menee juuri se nerouden ja mauttomuuden raja, miksi pilata hyvä biisi tällaisella hälyisellä uusioversiolla vai onko kyseessä vallan erinomainen uusi versio biisistä?

Työn alla on myös täysin uutta materiaalia, jota varsin vahvana Kate Bush fanina odotan vesikielellä. Edellisestä studiolevystä on sentään ”vain” kuusi vuotta. Tästähän kaikki alkoi: