Tuokioita kirjastossa seinän toisella puolen

Joku sunnuntai kesällä 2025. Tuntuu kummallisesti siltä kuin tuosta olisi kulunut aikaa pienen ikuisuuden verran. 

Kysymys   -  Syntyykö käsiteltävän materiaalin äärellä ahaa-elämyksiä? Että esimerkiksi tämä ja tämä hieno teos on pakko saada itsellekin lainaan?   

Vastaus   - Pakko tunnustaa, että ei synny. Tavaraa kulkee käsien läpi moneen suuntaan niin paljon, että prosessi muistuttaa lähinnä nopeutettua liukuhihnaa, jonka äärellä on pakko pysyä mukana, ettei tipahda pois kyydistä. 

Hieman taustaa yllä olevalle otteelle keskustelutuokiosta. Avasin kahvipöydässä tämän blogin päällikölle ja hänen aviopuolisolleen tuolloin loppusuoralla ollutta työtäni ja sen luonnetta kirjastoavustajana (logistiikka) Tampereen Pääkirjasto Metsossa. Kirjaston vakioasiakkaina he olivat kiinnostuneita niistä upeista mahdollisuuksista, joihin pääsin käsiksi suoraan työni ääressä.    

Totuus ei ole tarua ihmeellisempää. Tavaraliikenne oli vilkasta ja aineiston määrä mittava. Esimerkiksi tiistaisin ja perjantaisin purettava sekä eteenpäin käsittelyyn siirtyvä seutukuorma (kattaa koko Pirkanmaan alueen) keskiarvoinen mitta oli noin 65 laatikollista (koko ehkä hieman suurempi kuin muuttofirmojen käytössä olevissa laatikoissa)  PIKI - Kirjastojen tarjontaan  liittyvää aineistoa. Uskon määrien ja aikataulun pysyneen ennallaan. 

Purkaminen ja logistiikan seuraavaan vaiheeseen siirtäminen kesti minun aikataulutuksessa suurin piirtein puolitoista tuntia ja vaati raajoilta nopeita liikkeitä. Ei ollut aikaa ihastella jotain upeaa kirjallista luomusta, tai muutakaan aineeksi tiivistynyttä hengen tuotetta. Raakaa työtä, jossa aika ei käynyt pitkäksi.   

Jälkikäteen muisteltuna mielikuva kaikesta työtiloissa nähdystä ja koetusta tiivistyy abstraktiksi pedoksi, jota yritti pitää aisoissa omilla käsillä. Vision on täytynyt vaikuttaa samanlaiselta myös työtiloissa, koska samalla tavalla kuin kokkia ei huvita laittaa ruokaa vapaa-aikana, ei myöskään kirjastossa tuntenut työpäivän jälkeen pakottavaa tarvetta rynnätä hyllyille etsimään ja lainaamaan, tai varata  jotain kirjaa tai lehteä, jota on saattanut tutkailla kirjakaupassa ja haaveilla ostamisesta. Ennemminkin  painetun materiaalin vyöry sai aikaan hylkimisreaktion. Kotona ei tehnyt mieli ottaa kirjaa käteen. Kärjistetysti muotoillen aiemmin aktiivinen lukija mietti vakavissaan oman kokoelmansa kantamista divariin.    

Vastaavia tuntemuksia aiheutti myös audiovisuaalisen aineiston jatkokäsittely. CD – levyt, DVD:t, Blu rayt ja vinyylit olivat lopulta vain muovia, johon asetettiin varauskuitit tai kuitataan palautetuksi ennen siirtämistä  omiin hyllyihinsä. Harvassa olivat ne hetket, jolloin olisi pysähtynyt ihastelemaan hienoja levynkansia tai koki niitä sykähdyttäviä tuntemuksia, joita kokee levykaupoissa luuhatessa, kun vastaan tulee uutta ja mielenkiintoista musiikkia.   

Lienee kuitenkin hyvä muistaa, että hyvin harva, jos lopulta mikään asia on luonteeltaan täysin mustavalkoinen. Täytyisi varmaan olla pelkkään lajitteluun opetettu, tekoälyllä toimiva, kulttuuria vihaamaan koulutettu kone ja kulkea päivien läpi kaikki valot sammuksisssa, jos aistit eivät olisi poimineet aineiston virrasta mitään, mikä ei olisi synnyttänyt tarvetta käyttää omaa kirjastokorttia. Kuten ylempänä totesin, painettu aineisto tai ei houkuttanut, mutta kaksi audiovisuaalista teosta ja niihin liittyvä musiikki pysäyttivät rutiininomaisen liikkeen kädessä, joka hallitsi koodin lukupäätettä. 

Olen intohimoinen Twin Peaks sarjan (sekä Fire Walk with Me elokuvan) ja Blade Runner elokuvien fani. Molemmissa tapauksissa tekijät ovat onnistuneet luomaan uniikin, aivan ylivoimaisen kokonaisuuden tarinasta ja ympäristöstä, johon tapahtumat sijoittuvat.  Kummassakin teoksessa on määrittelyn ulottumattomiin yltävää maagisuutta. Jotain, minne haluaa matkustaa kerta toisensa jälkeen uudestaan karkuun tätä lähimpänä olevaa todellisuutta. 

Oli mukavaa huomata, että Pirkanmaalta löytyy nähtävästi useampikin muihin ulottuvuuksiin kaipaava taho, joka diggaa näitä teoksia. Sen verran usein klassinen materiaali 1980- 90 luvuilta, kuin myös saagojen jatko 2010 luvulla tulivat laatikoissa sekä käsiteltävän materiaalin kärryissä vastaan. Kiertokulku näyttää myös jatkuvan tasaisen suosittuna, koska kaikilla viimeisimmillä (elokuun jälkeisillä) kerroilla olen päätynyt materiaalia varatessa jonotuslistalle.   

Twin Peaks sarjan ensimmäinen ja toinen tuotantokausi (1991 – 92) sekä tarinan kokonaisuuden kannalta tärkeä elokuva Fire Walk with Me (1992) saavat aikaan vahvoja nostalgian aaltoja, jotka vievät mennessään nuoruuteen ja aikuisuuden kynnykselle. Kärrystä pilkistänyttä DVD-boksia ihastellessa toivoin, että myös itseäni nuoremmat ikäpolvet löytäisivät tämän aikoinaan tarinankerrontaa radikaalisti uudistaneen ja täysin toisenlaisen amerikkalaisen saippuaoopperan. Ja tarttuisivat näihin tutustuttuaan tarinan narut ja juonen säikeet yhteen punovaan elokuvaan, sekä viimeiseen tuotantokauteen.    

Vastaavia väreitä saa aikaan neo-noir tieteiselokuvien klassikko Blade Runnerin  ensimmäinen osa (ohjaus Ridley Scott), joka synnytti ensimmäisellä katselukerralla lähes tuskallisen halun teleportata elokuvan maailmaan. Tähän päivään peilatessa kela tuntuu kummalliselta kun ottaa huomioon, millaisessa dystooppisessa, pimeässä ja kylmäävästi tekoälyn ensi askeleita ottavassa ympäristössä hahmot  seikkailevat. Ehkä kaipaus syntyi rakkaustarinasta, joka nousee etualalle elokuvan loppusuoralla. Eikä pään sisälle ulottuvaa ajatuksien skannaamista pidetty 1980- ja 1990 - luvuilla realismina muualla kuin salaliittoteoreettikojen keskuudessa. Oliko heitä silloin? Kaikki tuollainen saattoi olla lähinnä pelottavuudessaan kiehtovaa utopiaa.   

Musiikki on sekä Twin Peaksin että Blade Runnerin kohdalla elementti, jonka tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Ensin mainitun ympärille on koottu ainakin viisi soundtrackia. Jokaisella tuotantokaudellw ja elokuvalle on sävelletty oma score. Lisäksi The Return kaudella kuultavat Roadhousen musiikkiesitykset on koottu yhteen pakettiin. Blade Runnerin kumpikin osa sisältää soundtrackit, jotka ovat vahvasti säveltäjiensä näköisiä ääniveistoksia.  

Twin Peaksin kolmas tuotantokausi sisältää luonnollisesti lukuisia siltoja 1990-luvulle, tarinan alkuun ja keskivaiheille. Tyylikkäimpiä viittauksia ovat mielestäni Roadhousen lavalle astelevat muusikot, jotka nousivat suosion tähtitaivaalle ysärillä. Nine Inch Nails ja Eddie Vedder (Pearl Jam) kunnioittavat läsnäolollaan kapakkaa, joka on ollut olemassa dramaattisesta alusta asti. 

Joku alkukesän työviikoista oli lopuillaan. Kävelin Metson musiikkiosastolle lainaamaan kaiken hyllystä löytyvän Twin Peaksiin liittyvän musiikin. Näiden lisäksi Blade Runner 2049 soundtrack lähti mukaan cd-versiona, jossa kuullaan äänimaalauksen lisäksi elokuvassa kuultavat ja hologrammien esittämät kappaleet (Elvis Presley – Suspicious Minds & Can’t Help Falling in Love, Frank Sinatra- Summer Wind & One for My Baby and One More for the Road). Tuplavinyyli sisältää scoren ilman lisukkeita. Makuasia, kummasta formaatista pitää enemmän. CD seuraa kronologisesti elokuvan kulkua, vinyylillä voi kuulla elokuvaa varten sävelletyn musiikin katkeamattoma kokonaisuutena. Mukaan lähti tietenkin myös itse elokuva dvd- ja blu ray – osastolta.  

Lisäksi varasin Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden sisältävän kymmenen DVD:n mittaisen boksin. Olen jäänyt koukkuun tähän melkoisella varmuudella viimeiseksi jääväänTwin Peaks kauteen, joka menee 1990-luvun tuotantoihin verrattuna pidemmälle kaikissa tarjolla olevissa ulottuvuuksissa. Ja kuljettaa samalla juonen tarinan lopun kautta alkuun. Pisteeseen, jossa kaikki menikin FBI-agentti Dale Cooperin periksi antamattoman ponnistelun ansiosta toisin. Samalla kaikki versiot Cooperista päätyvät sinne, minne he kuuluvat. Heitä ei ehkä olekaan pelkästään kaksi. Aivot menevät ihanalla tavalla solmuun. Surullista, että tämä kaikki loppuu David Lynchin itsensä siirryttyä toiseen ulottuvuuteen. Mutta ympyrä on sulkeutunut ja Twin Peaks jatkaa elämäänsä unissamme. Kukaan ei ole pystynyt kuvaamaan unien järjetöntä logiikkaa, miljöötä ja moraalia paremmin kuin edesmennyt maestro. We are like the dreamer who dreams and then lives inside the dream. But who’s the dreamer?  

Alusta oletettuun loppuun asti Twin Peaks sarjalle ja elokuvalle on yhteistä se, että David Lynchin luomassa vinksahtaneessa maailmassa yhdistyvät raadollisuus,  kauhu, romantiikkaa, scifi, pelottavalla tavalla todelta tuntuva surrealismi saumattomaksi kokonaisuudeksi. Samalla Lynch ja Mark Frost luovat viiltävän, ajoittain inhorealistisen analyysin amerikkalaisesta yhteiskunnasta sen kipeimpiä kerrostumia esille tuoden. Joista vähäisin ei ole sisäsiittoisuus. Kolmas kausi, joka on mielestäni kliimaksi, tuo tämän kaiken silmiemme eteen superlatiiveina heti ensijakson alkuhetkistä lähtien.  Mutta hulluuden pyörteisiin ei tietenkään pääse sisälle, jos tarinan vanhemmat käänteet ovat tutkimatta.   

Angelo Badalamentin sarjaan ja elokuvaan luoma musiikki avaa portit johonkin. En tiedä mihin, mutta sinne on päästävä ja sinne myös menen. Kuten parhaat scoret, Twin Peaksin soundtrackit pärjäävät myös omillaan. Ensimmäisen jakson alkuhetkillä kuultavasta monumentaalisen klassikon aseman saavuttaneesta tunnusmusiikista lähtien Badalamentin klassisimmat teokset  ovat alkaneet omaa elämäänsä. Ajatusleikki on sinänsä hedelmätön, mutta mietin kuitenkin, voisiko esimerkiksi Julee Cruisen eteerisesti tulkitsema “Falling” olla yhtä monumentaalinen hetki ilmanTwin Peaksia? Ehkä ei, mutta veikkaan, että tuo kauniisti muissa sfääreissä leijuva tuokio olisi tullut luoksemme väkisinkin jossain yhteydessä.   

Ensimmäisen tuotantokauden musiikilla on suurin klassikon asema. Oma listalla ykköseksi nousee kuitenkin Fire Walk with Me soundtrack. Ambientin ja jazzin yhdistelmä maalaa kuulokuvaksi elokuvassa nähtävän yhdistelmän kauneutta, pahuutta, kauhua, surua. The Return kauden kahdelle eri levylle jaetut musiikit kannattaa kuunnella peräkkäin. Täydentävät hienosti toisiaan, vievät mukanaan pimeydestä valoon ja takaisin.   

Olen varma siitä, että David Lynch tiesi, ehkä jopa ihaili Aki ja Mika Kaurismäen elokuvia. Tämä ilmenee esimerkiksi Twin Peaksin kolmannella tuotantokaudella lopulta kasvot saavassa hahmossa, Dianessa (FBI-agentti Dale Cooperin sihteeri), joka tupakoi samalla tahdilla, millä 15 Frankia ja yksi Pekka kiskovat röökiä Calamari Unionissa. Mika Kaurimäen elokuvissa Anssi Tikanmäen luoma musiikki nostaa elokuvat korkeammalle tasolle samalla tavalla kuin Badalamenti onnistui David Lynchin tuotannoissa. Ehkä Lynch tajusi suomalaisten ohjaajien tuotannon kautta sen, että scoren ja musiikin on oltava jotain suurempaa kuin vain pelkkää äänitapettia taustalla.   

Twin Peaksissa vei mukanaan ensin tv-sarja. Levyt löysivät tiensä kotiini myöhemmin. Blade Runnerin kohdalla homma meni toisinpäin. Pääsin alkuun jostain syystä vasta 12 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen julkaistun soundtrackin kautta. Visioin ennen  elokuvan näkemistä mielessäni  kaiken, Vangelisin säveltämän musiikin antaessa mielikuvitukselle siivet. Oli hämmentävää huomata, että aika lähelle pääsin alkuperäistä teosta ainakin miljöön ja rakkaustarinan osalta. Vangelisin luoma teos on dystooppisessa yössä seikkailevan ambientin ja elektronisen musiikin klassikko, jota on vaikea kuvailla tyhjentävästi. Se pitää kokea itse.  

2049:n musiikista vastaavat Hans Zimmer ja itselleni tuntemattomampi Benjamin Wallfish. Jälleen kerran, äänestä veistetään monumentaalinen taideteos, joka sopii täydellisesti elokuvan visuaaliseen ympäristöön, ja siihen kylmään maailmaan mikä dystopiassa on vastassa. Kontrastina toki mukana myös rakkautta, kauneutta, ripaus lämpöä. Kumpi näistä teoksista nousee ykköseksi? Vaikea valinta, toisena päivänä Vangelis vie ja seuraavana Zimmer tarjoilee maailman parasta futuristista ambientia. Otan molemmat. Pitäkää te muut loput.  

Elokuvien paremmuusjärjestykseen asettaminen on sekin lopulta hedelmätöntä touhua. Molempi parempi. Ensimmäinen osa on fiktiota ja samalla hämmentävän tarkkanäköistä ennustusta tämän päivän teknologiaan liittyvistä uhkakuvista. 2049 (ohjaus Denis Villeneuve) ei vastaavasti ole enää kovin kaukana todellisuudesta ympärillämme. Pelottavia vaaran momentteja, mutta samalla myös suuria mahdollisuuksia. Virtuaalinen rakkaus voi olla inhimillisyyden tasoilla toimivaa kanssakäymistä ja täynnä lämpöä. Blade Runnerin jatko-osassa tekoäly on kehittynyt niin pitkälle, että KD6-3.7:n elämänkumppani ei enää sano tai tee pelkästään asioita, joita toinen haluaa kuulla. Kuten chatbotit vielä tällä hetkellä tekevät.   

Metson musiikkiosastolla huomasin yllä käsiteltyjen elokuva- ja tv-sarja musiikkien välittömässä läheisyydessä otteita Ennio Morriconen tuotannosta. Morriconen työ ja merkitys vaatisi kuitenkin kokonaan oman kirjoituksensa, että saisi aikaiseksi edes pintaraapaisun siihen massiivisen jälkeen, minkä hän on jättänyt musiikin historiaan. Score tarjonnan vastapainona voisi vielä mainita 1980-luvun amerikkaisten elokuvien ja sarjojen soundtrackit, jotka muistuttavat paljon hittikokoelmia ja tämän päivän nostalgiaa painottavien radiokanavien soittolistoja. Top Gun, Rocky, Miami Vice. Nämä levyt laukussa DJ pääsee helpolla, kun halutaan nostaa illan tunnelma korkeammalle tasolle.   

Pesti Metson logistiikassa päättyi kuluvan vuoden elokuussa. Haluan painottaa, että hirmuliskoja maalailevista mielikuvista, tai sitten juuri niiden takia pidin kovasti työstäni logistiikan puolella. Ei hitauden tylsistyttämää hetkeä, ei tympiintynyttä kellon tuijottelua. Ja suljettuani perässäni tavarakiikenteen laiturin oven huomaan palanneeni aktiiviseksi lainaajaksi. Katson parhaillaan Twin Peaksin kolmatta tuotantokautta. En kehtaa edes laskea, monesko (lainaus)kerta tämä on. Aivan sama, parasta ikinä. 

Miikka Tuovinen  

Kirjastoavustaja vuosina 2024 -2025