Rod Stewart. Nokia Arena. Tampere. 25.4.2025.

Rod Stewart on esiintynyt Suomessa kaksi kertaa aiemmin, vuosina 1976 ja 1998. Kummallakaan keikalla en ole ollut, ensimmäisen aikoihin olin viisi-vuotias ja ysärillä Rodin kuuntelu oli arjessani varsin vähäistä. Sen sijaan teini-iässä minuun iski lujaa Rod Stewartin alkupään tuotannon helmet, kuten The Jeff Beck Groupin kaksi ensimmäistä albumia: Truth (68) ja Beck-Ola (69). Molemmilla levyiltä löytyy useita Rodin itsensä kynäilemiä kappaleita. Tämä vahvistaa Stewartin artisikuvan sitä puolta, että hän ei ole urallaan pelkästään esittänyt muiden biisejä. Tosin Rodin kappaleissa on ollut aina apuna jokin toinen osapuoli. Mainitsemani Jeff Beck Group oli rodin silta kohti menestystä, ensiksi Faces yhtyeen solistina ja sittemmin kohti menestyksekästä soolouraa.

Myös 70-luvun soololevyt: Every Picture Tells a Story (71), Never a Dull Moment (72) ja Atlantic Crossing (75) kolisivat lujaa. Näistä ensiksi mainittu oli myös ensimmäisiä omistamiani lp-levyjä, jonka ostin viidellätoista markalla Ransa nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä Raahesta. Maggie May, Mandolin Wind, Reason to Believe...kuinka sielukkaalta ja rouhealta levy kuulosti silloin ja kuulostaa yhä. Stewartin ensimmäisillä soololevyillä myös Faces bändin jäsenet olivat mukana joillakin kappaleilla.

1970-luvun puolivälistä eteenpäin mentiin viihde ja menestys edellä, ehkä menestyksen myötä Rodin ns.rockuskottavuuskin karisi, etenkin Da Ya Think I'm Sexy diskohitin myötä. Kaikesta huolimatta Rod on tahkonnut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen uusia levyjä ja uusia hittejä. 80-luvun Rod-albumeissa on useita helmiä, etenkin albumi Out of Order (88) ja sen ponteva hitti Forever Young, joka ei ole Alphavillen eikä Bob Dylanin samanniminen kappale, vaan Rodin oma nuoruushaikailu. Nokia Arenalla kuultu versio tästä biisistä oli jopa levytysversiota ponnekkaampi.

Illan keikka lähti käyntiin kasarin pikkuhitillä Infatuation, joka saattoi olla keski-iältään huomattavan korkealla yleisölle tuntemattomampaa kauraa. Jos Nokia Arenan yleisön keski-ikä oli todella lähellä eläkeikää(jopa sen yli), niin oli itse artistillakin mojovat lukemat mittarissa, sillä tammikuussa on tullut täyteen pyöreät 80-vuotta, joka näkyi yllättävän vähän lavatoiminnassa. 

Toka biisissä hypättiin lähemmäs kasarin alkua, Tonight i'm Yoursin (81) nimikappale haki vielä edeltäjänsä tavoin väylää yleisöönsä. Some Guys Have All The Luck oli ainakin Rodin mielestä jo sellainen yleisön vapauttaja. Ehkäpä näin tapahtui, vaikka itselleni kappale on varsin mitäänsanomaton.

Stewartia säesti laaja ja laadukas taustabändi. Noin viisi edustavan näköistä naispuolista taustalaulajaa- ja tanssijaa, joilta löytyi laululahjojen lisäksi myös soittimien käsittelyn taitoa, suorastaan erinomaisella tasolla. Pakolliset miespuoliset kieli- ja puhallinsoittimen hallitsijat täräyttivät väliin erinomaisia sooloja ja tai puhalsivat saksofonistaan vaikuttavia töräyksiä, jotka olisi saanut itsensä Clarence Clemonsin kateelliseksi. Voi sanoa, että suurella rahalla saa aika hyvän lavashown.

Keikan edetessä Rodin ääni parani ja oikeastaan mitä tutumpi biisi, niin sen parempi tulkinta. Ehkäpä ne hitit ovat sen verrna hyvin selkäytimessä, että oli vaikea epäonnistua. First Cut Is the Deepest ja Tonight's The Night keinuivat odotetun nostalgisesti, You Wear it Well ja etenkin Maggie May toimivat suorastaan erinomaisesti. Maggie Mayn aikana palautin itseni vuoteen 1986, jolloin kuulin kappaleen ensimmäisen kerran, siihen haltioituneeseen teini-ikäisen mielenmaastoon. 

Kuinka iso legenda Rod loppujen lopuksi onkaan. Ura on alkanut samoihin aikoihin Rollareiden kanssa, kouluaikona on oltu samassa bändissä Kinksin Daviesin veljesten kanssa, Elton Johnin kanssa on touhuttu monenlaisia musiikillisia juttuja. Rod on ollut vähän kaikkialla ja ehkä vähän liikaakin. Parasta aikaa luen myös Rod Stewartista kertoavaa elämänkertaa, joka luo kuvaa hyvin päämäärätietoisesta taiteilijasta, joka on osannut pelata asiat hyvin omaan pussiin, kuten 70-luvun alkupuolella Rod tajusi säästää parhaimmat biisit soololevyilleen ja musiikillinen panostus Faces-bändiin oli selkeästi vähäisempää. 

Tunti ja 40 minuuttia kestäneellä keikalla kuultiin yhteensä 21 biisiä. Kaksi näistä kappaleista (I's So Excited ja Proud Mary) esitti taustabändi, sillä aikaa kun Rod kävi haukkaamassa happea ja vaihtamassa esiintymisvaatteita. Keikan loppupuoli oli varsin sakeaa hittivirtaa, Baby Jane, Da Ya Think I'm Sexy ja sokurina kaiken pohjalla itse Sailing. En olisi uskonut, että juuri Sailing sai minussa aikaan suurimmat värähdykset. Alunperin The Sutherland Brothersin levyttämän biisin Rod sisällytti albumilleen: Atlantic Crossing (75), samalta levyltä löytyvä Danny Whittenin kirjoittama I Don't Want to Talk About kuultiin myös keikalla.

Ruksi seinään ja yksi rokin legenda on tullut taas nähtyä. Keikan parhaana vetona pidin kuitenkin tätä blueskappaletta I'd Rather Go Blind, josta löytyy hieno levytysversiokin Stewartin albumilta: Never a Dull Moment (72). Biisi esitettiin myös tribuuttina edesmenneelle Fleetwood Mac - laulajalle Christine McVielle, jonka bluesbändi Chicken Shack teki kappaleesta oman version ennen Rodin vastaavaa.

Rod Stewart - Foolish Behaviour

En tiedä voiko lomapäivän viimeisiä arvokkaita tunteja viettää turhemmin, kuin syventymällä Skotlannin kähistelijän Rod Stewartin tuotantoon. Kun noita vinyylejä näyttää hyllyssä olevan aimo kasa, lähempänä 20 kappaletta. Ennen kaikkea syventymällä Rodin kehnoimpiin plattoihin, 70-luvun loppuun ja 80-lukuun. Niin, ehkä en ole täysin kartalta pudonnut, sillä Rod on julkaisemassa ihka uudenkin levyn Blood Red Roses(18), kolmas omaa tuotantoa sisältävä levy viiden vuoden sisällä. 2000-luvun alku meni enimmäkseen American Songbook - sarjan cover-biiseissä.

Nyt käsissäni on yksi alekaukaloiden riesoista, Rodin ensimmäinen kunnon floppi-levy Foolish Behaviour(80). Levy jonka olen joskus ehkä eurolla ostanut ja se on lymyillyt levyhyllyni kätkössä vuosikymmeniä, ei ole ollut mitään syytä ja motivaatiota kuunnella sitä. Miksiköhän? Sitäpä täytyy oikein tosissaan miettiä. Hämmästyin (tottakai), kuinka hyvä levy on kyseessä (olenko kuullut tämän repliikin aiemmin?). Ironia sikseen. Nähtävästi 70-luvun hyvä pöhinä ja laadukkaat musaveikkoset Rodin ympärillä ovat jatkaneet laatua 80-luvun puolelle. Varsin kovasta ja hittipitoisesta albumikimarasta: Atlantic Crossing(75), A Night on the Town (76), Foot Loose & Fancy Free (77) ja Blondes Have More Fun (78) on vaikea pistää paremmaksi, mutta ihan kuunneltavaa musaa on eksynyt tälläkin lättyselle. Passion on kuumahko pikkuhitti, Oh God, I Wish I Was at Home Tonight keinuu kelttisävyin, tutulla, mutta verevällä tavalla. Muukin levy keinuu ja rokkaa mukavasti. Vaan riittääkö pelkkä mukava?

Seuraava levy Tonight I'm Yours(81) oli kriitikoidenkin mieleen ja Body Wishes(83) sisälsi jättihitin Baby Jane, vaikka levyä pidetäänkin Rodin huonoimpana. Camoulflage(84), Every Beat of My Heart (86) ja Out of Order (88) ovat kaikki levyhyllyni täytteitä, ihan kelpo levyjä kai, mutta mikään ei ole saanut minua kunnolla näihin tekeleihin tutustumaan. Katson ensiksi minne levyt Foolish Behaviour (80)ja Tonight I'm Yours(81) minut vie.

Rod Stewart on ikäisekseen (73v) harvinaisen viriili artisti, levyjä ja keikkoja pukkaa edelleen kiitettävästi. Ihan uudessa Uncut-lehden haastattelussa Rod kertoo urastaan ja siitä kuinka siekailematta hän nautti tähtenä olostaan 70-80-luvun kohinassa. Tässä näytteenä suorastaan mattinykäsmäistä tähtiposeerausta 80-luvun alusta. Jos jaksat katsoa videon loppuun, niin lupaan lahjoittaa ensimmäiselle ilmoittautuneelle jonkin Rodin vinyylin kokoelmastani.

Sing it again, Rod!

Nippaan sterkoista pois Okkervil Riverin muodikkaan indiefolk-nostatuksen ja laitan tilalle ehtaa 70-luvun pierua, Rod Stewart vinyylin Footloose & Fancy Free(77).

Nyt on parasta olla allekirjoittaneella helvetin hyvät argumentit, miksi vitussa kuunnella Rodia tai yleensä kirjoittaa hänestä? Eikö muka olisi parempia ja muodikkaampia artisteja, innostavampaa ja aidosti luovaa materiaalia? Varmaan olisi ja ihan varmaan sellaisia jutun aihioita pyörii mielessäni, mutta Rod kerkesi ensin, varsinkin kun kaikki 70-luvun Stewart-vinyylit löytyy hyllystäni. Ansio vai häpeä? Tämä on myös viimeinen herätys A-Houndin suuntaan, nyt tarvitaan sevaripierun hälventäjää, täysin erilaisia juttuja, ettei blogimme olisi pelkkää 70-luvun vinyylihistoriaa…joka toisaalta ei olisi lainkaan hassumpi vaihtoehto!?

Mutta palatkaamme Mr.Stewartiin, on erittäin arveluttavaa tuhlata muutenkin niin kiireisiä arki-iltoja Stewartin 70-luvun kylläisimpien vuosien vinskyjen pyörittämiseen. Puhun ajasta jälkeen Every Picture Tells a Storyn(1971), joka on Rodin ehdottomasti vaikuttavin albumi. Seuraavana vuonna ilmestyi Never a Dull Moment(72), vielä kohtuullisen arvostettu albumi, jonka heppoinen Dylan-cover Mama You Been On My Mind nousi arvoon arvaamattomaan Nick Hornbyn 31 Biisiä kirjan myötä. albumilta löytyy myös Rod Stewart & Ronnie Wood yhteistyön helmiä, kuten Lost Paraguayos. Noina 70-luvun alkuvuosina Rod tehtaili omia soololevyjä ja bändilevyjä ristiin The Facesin kanssa(jossa Rod siis hoiti solistin virkaa). Monilla Rodin levyillä soittavatkin Facesin heebot. Legendan mukaan veijarit eivät aina tienneet missä sessioissa olivat, kenen levyä olivat tekemässä? Rod tosiaankin teki tuona vuosikymmenenä liki joka vuosi uuden albumin.

Seuraava levy Smiler(74) koostuu suurimmaksi osaksi covereista. Atlantic Crossing(75) oli Rodin lopullinen kaupallinen läpimurto Sailing hitteineen, levy on kestänyt yllättävän hyvin aikaa ja sisältää paljon laadukasta materiaalia. A Night On The Town(76) on myös laadukas platta, sisältäen useita vahvoja hitaampia vetoja The Killing Of Georgie.

Tuli vuosi 1977 ja juuri tämä Footloose & Fancy Free, kannen perusteella jo aika väsynyt levy. Viskigrogeja on laskettu alas muutama säiliöautollinen, on heilasteltu näyttelijöiden kanssa(Bond-tyttö Britt Ekland), ostettu makeita autoja ja kartanoita, tuhlattu paljon ja ympäristöä säästämättä. Millä vitun oikeudella? Luulen, että tuolloin ei mitään ilmastoasioita vielä mietitty, tehtiin vaan kylmästi levy vuodessa, raavittiin kasaan 3-4 omaa biisiä, palkattiin helvetin hyviä studiomuusikoita, juotiin ja pidettiin hauskaa sekä siinä ohessa pykättiin uusi levy. Hauskaa ja toimivaa? Noh, ainakin tämä kyseinen levy on yllättävän nautittava, hyvin soitettu, hyvin laulettu ja tässä on sitä jotain; musiikin imua.
Seuraava vuonna iso menestys jatkui: Blondes Have More Fun(78) sisälsi Rodin megahitin Do Ya Thin I’m Sexy.

Jotta tarina saisi jonkinlaisen päätöksen, niin on vielä nostettava esiin uunituore Stewart-platta Soulbook(09). Odotukset levyn suhteen olivat nollassa, ei voi kovin paljon odottaa levyltä jossa vanha elähtänyt raspikurkku tulkitsee aika kuluneita soulklassikoita, mutta yllätys oli sitäkin mukavampi, kyseessä on aidolla tavalla tunteikas levy joka tuo korvien kuultavaksi yllättävän asian: - ihan kuin Rodin ääni olisi parantunut? Kysymys kuuluukin: että voiko raspi kestää?

Tässä kuumaa jalkaa vuodelta 1977. Mikä bändi tuleekaan mieleen? Iso ja pyörivä?