Elias Gould, Pekka Nisu. TTT-Klubi. Tampere. 27.9.2024.

TTT-Klubilla oli tarjolla erityistä herkkua, kun kaksi ketterää artistia tarjosivat reilun puolentoista tunnin verran laadukasta singer/songwriter-kamaa. Pekka Nisu on näistä itselleni se tutumpi ja hänen alkuvuodesta ilmestyneestä Lauhanmaa (24) albumista olen sauhunnut tänne blogiin aiemmin, kuten tämän Telakan keikan muodossa: https://homesickhounds.blogspot.com/2024/02/pekka-nisu-telakka-1622024.html

Nisu aloitti illan Lauhanmaan valikoiduilla helmillä, tai itseasiassa soitti seitsemän albumin albumin yhdestätoista kappaleesta. Jotain täs on pakko tehdä aloitti setin väkevästi, biisi johdatti korona-ajan pysähtyneeseen tilaan ja mahdollisesti hyvinkin omakohtaiseen lyriikkaan. Se aika ei palaa vaati yleisön vihellyksen taustalle ja hyvinhän se meiltä onnistui. Tämän maaseudun autioitumista käsittelevän teema-albumin ehdoton helmi on: Jatkaja. Huomionarvoista oli kuinka hyvin kappale toimi akustisesti pelkällä mies- ja kitaraotteella. Väkevä ja vahva kappale tekstiä myöten.

Yhtälailla muutkin Pekka Nisun kappaleet toimivat erinomaisesti akustisina versioina. Kohtalokas kopautus kitaran kaikukoppaan Huittisten hirvenpäässä tuo mainion lisätehon biisiin. Lauhanmaan ehkä tarinallisimman kappaleen Haaveissani Eloise löydän nykyisin jo esiteini-ikäisen tyttöni soittolistalta. Uuden levyn kappaleiden lisäksi Nisu esitti omassa setissään esikoisalbuminsa Papillonin (21) voimabiisit Soihtu ja Uusi Maa, joista jälkimmäinen äityi liki riehakkaaksi rockabillyksi.

Nisun setin loppupuolella lavalle astui myös Elias Gould, jonka tuotantoon olin aiemmin tutustunut vain muutaman hajanaisen irtobiisin verran. Gouldilla on plakkarissa kaksi koko pitkää albumia ja kasa sinkkubiisejä. Kärkeen Nisu ja Gould esittivät tuoreen duo-biisinä Hei kuski. Tunnelmallinen ja kiireettömästi soljuva kuulostaa biisiltä jonka kuuluisi soida kaikkialla radioasemilla ja soittolistoilla. Myös Elias Gouldin oma materiaali kuulosti todella hyvältä, etenkin kun artistin laulutaidot ja lavakarisma ovat tuolla tasolla.

Uran alkuvaiheen sinkkubiisi Huvilakatu oli varsin iskevä, kuten esikoisalbumin Jos sä lähet, joka kolahti todella lujaa, etenkin kun Gould oli enemmän kuin kappaleen sisällä. Upea kappale joka avasi kuulijassa uusia ja vaimennettuja sydämen virtoja. Gouldin kappaleissa ja esiintymisessä on jotain menneiden vuosikymmenien kaikua, mutta freesillä otteella ryyditettynä. Menevä Ikuinen heinäkuu nousi esiin yleisön toiveesta. Viime keväänä ilmestynyt Raitis mies pitää sisällään vahvaa hittipotentiaalia ja striimausluvut lähentelevät miljoonaa, eikä turhaan, sillä biisin kertsissä on vahvat yhteislaulun ainekset. 

Keikan loppupuolella molemmat artistit olivat lavalla ja esittävät lisää tekemiään kappaleita, kuten Pimeyden esikoisalbumin Muut on jo menneet (13) tykkiraidan Elämä kiinnostaa. Duo Gould & Nisu toimi kaikkinensa erinomaisesti yhteen. Lauluäänet ovat sopivan erilaisia ja tukevat hyvin toisiaan. Näkisin tässä hyvinkin potentiaalisen singer/songwriter-duon ainekset. Hei kuski kappaleen lisäksi kaverukset olivat tehneet alkuvuoden kiivaissa sessioissa kokonaiset kuusi kappaletta 24 tunnin aikana. Keikan lopussa kuultiin toinenkin kappale näistä sessioista, vielä julkaisematon "Terveen miehen merkit" Tämä ja Hei Kuski ennustavat hyvää mahdollista yhteisalbumia ajatellen.

Pekka Nisu. Telakka. 16.2.2024.

Pimeys yhtye teki aktiiviaikanaan neljä laadukasta albumia, joista viimeisintä pidän parhaana. Rytmikäs ja raikas Delta (19) yhdisteli juurta, soulia ja koneita onnistuneesti. Sinänsä oli harmi, että levy jäi Pimeyden viimeiseksi. Yhtyeen kitaristi Pekka Nisu starttasi soolouran pahimpaan korona-aikaan. Vahvat levyt Papillon (21) ja Kaiken täytyy mennä (22) jäivät vähäiselle promoamiselle, ehkäpä juuri keikkarajoitusten vuoksi.

Tämän vuoksi oli ilahduttava kuulla, että Nisu bändeineen oli tulossa Telakalle, vuodenalussa ilmestyneen Lauhanmaa (24) albumin julkkarikeikalle. Nisun omia maaseutujuuria tarkasteleva albumi on noteerattu ilahduttavan hyvin musiikkimediassa. Artistin nykyistä linjaa on kutsuttu sydänmaarockiksi, jonka ulkomaisina verrokkeina voi pitää esimerkiksi John Coucar Mellencampin kasarin lopun juurevia albumeja: Scarecrow (85), Lonesome Jubilee (87) ja Big Daddy (89). Toki kotimaisessa musiikissa maaseudun kuihtumista ovat käsitelleen muun muassa Mikko Alatalo ja Kolmas Nainen hienossa kappaleessaan: Paskanhajua.

Lauhanmaalla Nisu esittäytyy ennen kaikkea tarinankertojana. Lyriikka on tähänastisen uran vahvinta. Omista juuristaan kertovat tarinat ovat uskottavia ja lyyrisesti tarkkoja. Kova Sade on vaikuttavaa härmän Springsteeniä, kappale jonka kirjoittamisesta esim. Anssi Kela vois unelmoida. Tämä on toki voimakkaasti sanottu ja kyllähän Kelan oma tuotanto on parhaimmillaan todella relevanttia. Mutta Nisun uudessa ilmaisussa on sellaista rehellisyyttä ja tarttumapintaa, joka vetoaa itseeni, koska olen yhtälailla aikoinaan isompiin ympyröihin muuttanut maalaispoika. Toki Pohjois-pohjanmaalta ja vuosikymmen aiemmin. Mutta teema on edelleen sama: maaseutu kuihtuu ja nyt se kuihtuu ihan kokonaan, voisiko vielä jotain tehdä?

Telakalla olen harvoin nähnyt huonoja keikkoja. Ravintolan historiallinen ja miellyttävä klubiympäristö suorastaan edesauttaa hyvän keikan syntymistä. Pekka Nisu bändeineen kiilasi keikallaan helposti kaikkien aikojen Telakan Top 10 listalle. Tämä on paljon sanottu, sillä Telakalla olen nähnyt viimeisen 25 vuoden aikana kymmenittäin upeita ja unohtumattomia keikkoja.

Nisun keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa. Yleensä keikoilla tulee tylsempiä suvantokohtia, mutta tänä iltana sellaisia hohhoijaa-kohtia ei tullut. Artisti ja bändi oli kovassa iskussa ja livesoundi oli miksattu muhkeaksi ja erittäin hyvänkuuloiseksi. Useat Lauhanmaan levyn kappaleet kuulostivat livenä paremmilta, kuten Nyt kun oon jo menettänyt sut, vaikka Veli-Matti Järvenpään haitari oli korvattu huuliharpulla. Askeleet kappale ei ole suosikkejani levyllä, mutta livenä kuultuna kappale löysi koko potentiaalinsa.

Loppuunmyydyllä keikalla Pekka Nisu soitti koko Lauhanmaa albumin läpi. Levy on erityinen siinäkin suhteessa, että se paranee loppua kohden. B-puolen veisuista (jos ajatellaan levyä lp-kokonaisuutena) kaksiminuuttinen maaseudun historian tiivistys Huittisten hirvenpää on jylhyydessään hieno, maaseudun kesätyöntekijästä kertova vauhdikas ralli Jouni nostaa hymyn suupieleen, koska se tuo mieleeni isoveljeni, jonka nimi on myös Jouni. Toimiva on myös levyn teemaa isosti esiin nostava Se aika ei palaa, sekä ehjä ja vaikuttava tarina Haaveissani Eloise. Tämän kappaleen Nisu oli soittanut ennakkoon itselleen J. Karjalaiselle, joka oli sanonut, että ihmiset tulevat kysymään sinulta, että onko biisin tarina tosi? No onko se? Siihen emme saaneet vastausta ainakaan tällä keikalla.

Varsinainen keikka päättyi levyn vahvimpaan kappaleeseen: Jatkaja, jota pidän jo nyt yhtenä viime vuosien parhaimpana suomirock-biisinä. Jatkaja iskee juuri siihen kohtaan, kun tilan elukat kävelytetään teuraaksi "mulliautoon" ja maatilan jatkaminen päättyy. Biisin haitarin sävyttymässä toteutuksessa ja lyriikassa on sellaista joka koskettaa, vaikka maaseudulla ei olisi koskaan elänytkään. Kun viimeinen elukka lähti, sen otsassa paloi tähti, siihen teräskauhaan se putos, sielu tuli vesihöyrynä ulos. Sanoitus on eittämättä levyn vahvin.

Encorena kuultiin neljä kappaletta esikoisalbumilta Papillon (21), Soihtu, Uusi Maa, Dynamo sekä viimeisenä kuultu, eeppinen Suomen kesä, osat 1 & 2. Olisi maistunut myös jokunen kappale Nisun kakkoslevyltä tai viime keväinen irtosinkku Kevään valoihin, mutta hyvä näinkin. Pekka Nisu bändeineen soitti erinomaisen keikan, jossa paistoi osaaminen ja muusikkous. Nisun preesens ja lauluilmaisu oli todella vahvaa. Enkä voi olla korostamatta myös muun bändin panosta keikalla, soolokitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja hymynkare suunpielissä soittanut rumpali hoitivat tonttinsa erinomaisesti. Näin täyteläisen keikan jälkeen on hyvä jatkaa kohti kevättä ja valoisampia päiviä.