Radiohead. Royal Arena. Kööpenhamina. 4.12.2025.

Mietin, että onko minusta kirjoittamaan keikka-arviota alternative rokin ehkä suurimmasta nimestä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta, Oxfordshiren pojista, pikkaisen alle kuusikymppisistä rock-miljönääreistä (ovatko he?), noista rokin korkeakoululaisista, jonka fanikanta on yhä järisyttävän vahva ja hyvin tiedostava. Radiohead ei ole Oasiksen tyyliin mitään hoilausrokin kuninkaita, vaikka onkin saman aikakauden bändejä. Eikä se osu samaan pirtaan Sueden, Blurin tai Pulpin kanssa. Wikipedia tarjoaakin suoran yhtäläisyysviivan taiderokkiin. Vähän vaikeampaa, haastavampaa, osin synkempääkin, mutta ei missään muotoa merkityksettömämpää musaa kuin em. aikalaisbändeillä.

Voiko yhdellä suomalaisella fanipojalla olla mitään sanottavaa tästä jo ikonisesta, mutta edelleen elivoimaisesta bändistä? Etenkin kun en edelleenkään pidä In Rainbowsia (07) mitenkään ihmeellisenä levynä, toisin kuin iso osa yhtyeen faneista. Ympäri maailmaa oli lentänyt ihmisiä Köpikseen näkemään bändiä...ja osa heistä joutui karvaasti pettymään, kun Radiohead perui kaksi ensimmäistä konserttiaan laulaja Thom Yorken kurkkuviruksen vuoksi. 

Mutta kelataan ensin vuosia taaksepäin. Radiohead on ollut se bändi, jonka olen halunnut nähdä livenä ja jonka live-esiintymisten laatutasosta olen kuullut maireita tarinoita. Radiohead on ollut aina sekä levyillä, että livenä kuningasluokkaa. Yksi tilaisuus bändin näkemiseen koitti vuonna 2011, jolloin olin ihan hilkulla päästä Berliinin kahdelle bändin keikalle. Homma kariutui siihen, että en saanut työpaikaltani vapaata. Nyt tilanne oli toinen. Sain työpaikalta kaksi päivää vapaata ja näin ollen pääsin lentämään Köpikseen.

Tämä keikka-arvio muotoutui lukemattomien keskustelujen pohjalta, mitä tapahtui kaverien ja tuttavien kesken ennen ja jälkeen konserttia. Oma kokemukseni keikasta täydentyi ja sai keskustelujen kautta monia arvokkaita infopaloja bändin biiseistä ja uran vaiheista.

Keikkalava oli aseteltu keskelle areenaa. Näin ollen yhtyeen lavapreesens säteili tasaisesti 360 asteen spektrillä ja mahdollisti yleisölle tasapuolisen live-elämyksen. Lavan ympärillä oli asetettu korkeat screenit, jotka liikkuivat ylös ja alas konsertin aikana. Noissa screeneihin heijastui hienoja visuaaleja bändin jäsenistä soittamisen aikana.

Keikka alkoi The Bendsin (95) Planet Telexillä, joka on toiminut useimmiten tämän kiertueen avauskappaleena. Kylmä hiki kohosi iholle, sillä kappale kuulosti aika sekavalta. Miksaus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi jo seuraavissa kappaleissa Hail to the Thiefin (03), 2+2=5 ja Sit Down, Stand Up, soundi korjaantui ja viimeistään neljäntenä kuullussa Luckyssa rentouduin, hartiani painuivat alas ja kaikki napsahti kohdilleen. 

Itselleni tuli yllätyksenä, että kuinka hyvin jokainen bändin jäsen kannattelee kokonaisuutta. Thom Yorken laulu ja varsin liikkuvainen tanssahtelu piti yleisöä hyvin näpeissään, samoin kitaristi Jonny Greenwoodin hääräily soittimien kanssa ja erilaisten luuppien käyttö viritti kokonaissoundia kohdilleen. Mutta myös toinen kitaristi Ed O'Brian teki huomattavan päivätyön keppinsä varressa sekä varsin vahvalla taustalaululla, josta volaa ja ylempää ääntä löytyi hyvin ja se loi hyvää pohjaa Thomin päävokalisoinnille. Yhtälailla Colin Greenwoodin basso oli useassa kappaleissa se tunnistettava tekijä. Philip Selwayn vahvaa rumputyöskentelyä tuki toinen keikkarumpali ja King of Limbsin (11) Bloomin aikana myös Jonny Greenwood meni mukaan kolmanneksi rumpaliksi.

Erityisen ilahtunut olin, että suosikkilevyltäni Kid A (00) kuultiin peräti neljä kappaletta. Näistä The National Anthem onnistui parhaiten, joka oli yhtä rytmistä ilotulitusta. Nimikappale Kid A sai erilaisen, mutta tunnistettavan bänditulkinnan, Everything in its Right Place ei ollut ehkä ihan niin vahva kuin odotin, mutta iho kananlihalla sitäkin kuuntelin. Yksi keikan parhaita vetoja oli In Rainbowsin Weird Fishes/Arpeggi, joka ylitti levyversion komeasti.

Vähän ennen encoreita kuultiin kaksi keikan emotionaalisesti vahvinta vetoa, toinen niistä oli superhienosti vedetty Moon Shaped Poolin (16)  Daydreaming ja toinen Ok Computerin (97) Let Down. Ennen encoreita olo oli jo varsin kylläinen. Bändi oli soittanut jo 18 biisiä, Thomin ääni oli kestänyt koko keikan ajan oikein hyvin, kaikki vokaalirekisterit olivat käytössä, vaikka muutama yskäisy kuultiinkin parin biisin välissä.

Encore alkoi aivan upealla versiolla Fake Plastic Treestä. Myönnän, että näiden superlatiivien käyttö kuulostaa jo aika toisteiselta, mutta yhtälailla totean, että tämä oli todennäköisesti paras koskaan näkemäni areenakeikka. Bändin tekemisen intensiteetti oli koko ajan tapissa ja soittamisessa ei ollut mitään väkinäistä. Sekin, että Thom kuuli soittajia ollessaan yksin lavan toisella reunalla, eikä sekoillut laulussaan, kertoi osaamisesta ja suuresta valmistautumisesta näihin keikkoihin.

Seitsemäs ja viimeinen encorebiisi oli Karma Police, jonka jälkeen olin täysin ravittu. This is what you get...i lost myself, hokemat soivat päässäni vielä yli vuorokausi keikan jälkeen. Radiohead kirjaimellisesti tuli ja näytti, mitä on soittaa upeaa rokkia, kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Keikka oli parempi mitä odotin. Vaikka uuden musiikin synnyttäminen eikai ole ollut viimeaikoina bändin "to do -listalla", niin vanhan tuotannon näin relevantti esittäminen oli suorastaan järisyttävää kuunneltavaa.

Mietin keikan jälkeen kavereiden kanssa, että onko vielä jotain merkittäviä artisteja, joita haluaisimme nähdä livenä? Emme keksinyt yhtäkään nimeä. Radiohead oli oman listani viimeinen. Onko keikkanälkäni näin ollen kokonaan tyydytetty? Ehkä areena-tasolla se on tyydetty pitkiksi ajoiksi, mutta klubikeikat ovat tietty oma lukunsa ja niihin tuskin kyllästyn koskaan.

Radiohead - OK Computer 20v.

"Oma muistoihin perustuva, vahvan intuitiivinen analyysi tästä 20 vuoden takaisesta albumiklassikosta ja sen uudesta juhlalaitoksesta:"

En uskalla täysin avata muistojeni päiväkirjaa kesältä 1997. Rivit ovat liian syviä ja tahmaisia, täynnä nuoren miehen levottomuutta, tuon ajan outoja ilmavirtoja, 90-luvun lopun kuumia heinäkuisia iltoja, itkunsekaisia tunnetiloja vieraan kaupungin puistonpenkillä, elämäni ensimmäinen(ja viimeinen) itse ostettu energiajuomatölkki Kuopion Anttilasta.

Ennen kaikkea vuosi 1997 oli minulle yhtä kuin OK Computer(97), Radioheadin täydellisesti tuohon aikakauteen tuunattu klassikkoalbumi. Ilmassa oli paljon etsimisen tuulia, minä yhtenä eurooppalaisena nuorena haistoin jo internetin alati itseensä imevän läsnäolon, informaation syöksyvirtaukset ilmassa, Juhan Af Grahnin ja muiden ufotietäjien läsnäolon. Tuo aika oli täynnä Salaisia Kansioita, Paolo Coelhoa, Kahlil Gibranin renesanssia, mitä jööteimpiä selfhelp-purkauksia, Jari Sarasvuon kulta-aikaa nippa nappa 90-luvun lamasta selvenneestä Suomessa. Se oli omaa, ehkä vähän rajoittunutta ajankuvaani. Politiikka oli hassuja häivähdyksiä taustalla, enää ei pelätty ydinsotaa, nyt uskottiin rastoihin ja pomppuheviin, Nepalin ja Intian reppureissumatkoihin. Se oli nuoruutta, jota elin ja jota enimmäkseen seurasin.

Pitkän ajan jälkeen kuunneltuna Ok Computer kuulostaa yllättävän vahvalta ja raikkaalta. Aikoinaan tuli tietynlainen Radiohead-ähky, Thomin ja kumppaneiden globaalia vaikerrusta ei yksinkertaisesti vaan jaksanut kuunnella, silloin miltei luulin, että aika on ajanut Radioheadin ohitse. Vaan ei ollutkaan, viime vuotinen, enemmän kuin kelvollinen A Moon Shaped Pool(16) ja nyt tämä Ok Computerin uusintapainos on saanut minut jälleen Radiohead-taian piiriin.

Pitelen kädessäni tuota vuonna 1997 ostamaani klassikkoalbumia, oikeassa yläreunassa on vielä Anttilan Top Tenin hintalappu: 119 markkaa. Kyse on tietenkin cd:stä. Radioheadia en ole koskaan ostanut vinyylinä ja tuskin tulen ostamaankaan. Mielestäni Radiohead jos mikään edustaa cd-aikakautta, tämän bändin levyä ei kuulu ostaa vinyylinä, varsinkin koska vinyylin soundi ei tuo lisäarvoa tällaiselle hieman koneisin kallellaan olevalle rockille. Vaikka vinyylimies olenkin, niin suurin osa nykyvinyyleistä soi heikommin kuin cd-versio. Mutta tämä mielipidehän ei ollut mikään yllätys. Jatketaan...

Miltä levy kuulostaa tänä päivänä? Airbag on edelleen hyvä aloitus, ei ihan klassikkokappale, mutta mukiinmenevä vähintäänkin. Bändin ehkä merkittävin kappale: Paranoid Android ei aikoinaan vedonnut minuun, ehkä sen koukeroisen luonteensa takia. Mutta tänään tässä ja nyt Android porautuu kivasti aivoihini, jopa korvamadoksi. Lyriikathan ovat silkkaa nuoren aikuisen ahdistusta.

Subterranean Homesick Alien on minun henkilökohtainen lempparini levyltä, Radioheadin virallinen ufo-biisi, jolloin yhtye ei ollut lainkaan varma millä planeetalla he operoivat. Biisi tiivistää juuri tämän vuoden 1997 irrallisen tunnelman, miten maailma väreili herkällä, ellei vaarallisella taajuudella. Toisaalta en ole tämän kappaleen lyriikoita miettinyt, en vieläkään. Kaikki tulkintani perustuu puhtaasti intuitioon, omien tuntosarvieni käyttöön. Nyt lyriikat lukiessani noteeraan ne hyvin kauniiksi tunnelmakuvaukseksi.

Exit Music on myös silkkaa taikaa, Thomin palavaa sielua, kaunis, hyvin kaunis kappale. Viidennen biisin kohdalla levy saa mahtavan kohotusbuustin ylevästä Let Downista, huikea melodia, ylenevä ja kasvava biisi. Myös suosikkejani. Karma Police myös klassikkokamaa, Electioneering ja varsinkin Climbing Up The Walls ovat jättäneet tältä levyltä aina vähiten muistikuvia. No Surprises oli ilmestyessään suosikkini, mutta aika kulutti sen nopeasti. Levyn puolivälin samuliputromainen (aikana ennen Putroa) aika-analyysi Fitter Happier kuulostaa yllättävän hauskalta ja olen löytävinäni tästä paljon huumoria. Levy loppuu kahteen vahvaan biisiin: Lucky ja The Tourist.

Tänä kesänä 20 vuotta täyttänyt klassikkoalbumi on saanut uuden täydentävän laitoksensa nimeltään: Ok Computer OKNOTOK 1997 2017(17).  Laitos pitää sisällään toisen levyllisen sinkkujen b-puolia ja kolme ennen julkaisematonta biisiä, näistä ensimmäinen, I Promise on varsin upea kappale. Suorastaan ihmettelen miksi tätä ei ole aiemmin julkaistu. Kaksi muuta Man of War ja Lift eivät ole myöskään huonoja biisejä. Muistakin b-poskista löytyy varsin kelvollisia hetkiä ja Ok Computerin 20-vuotismehustelu tuntui erityisen makealta.

Toistaiseksi kuuntelen Computerin juhlalaitosta spotikasta, mutta levy on tilauksessa ihan suomalaisen levykaupan kautta 15 euron hintaan. Edellisen kerran ostin uuden cd:n levykaupasta viime kesänä, se oli samaisen bändin: A Moon Shaped Pool(16), muuten mennään vinyyli- ja halppis-cd-linjoilla.