Radiohead. Royal Arena. Kööpenhamina. 4.12.2025.

Mietin, että onko minusta kirjoittamaan keikka-arviota alternative rokin ehkä suurimmasta nimestä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta, Oxfordshiren pojista, pikkaisen alle kuusikymppisistä rock-miljönääreistä (ovatko he?), noista rokin korkeakoululaisista, jonka fanikanta on yhä järisyttävän vahva ja hyvin tiedostava. Radiohead ei ole Oasiksen tyyliin mitään hoilausrokin kuninkaita, vaikka onkin saman aikakauden bändejä. Eikä se osu samaan pirtaan Sueden, Blurin tai Pulpin kanssa. Wikipedia tarjoaakin suoran yhtäläisyysviivan taiderokkiin. Vähän vaikeampaa, haastavampaa, osin synkempääkin, mutta ei missään muotoa merkityksettömämpää musaa kuin em. aikalaisbändeillä.

Voiko yhdellä suomalaisella fanipojalla olla mitään sanottavaa tästä jo ikonisesta, mutta edelleen elivoimaisesta bändistä? Etenkin kun en edelleenkään pidä In Rainbowsia (07) mitenkään ihmeellisenä levynä, toisin kuin iso osa yhtyeen faneista. Ympäri maailmaa oli lentänyt ihmisiä Köpikseen näkemään bändiä...ja osa heistä joutui karvaasti pettymään, kun Radiohead perui kaksi ensimmäistä konserttiaan laulaja Thom Yorken kurkkuviruksen vuoksi. 

Mutta kelataan ensin vuosia taaksepäin. Radiohead on ollut se bändi, jonka olen halunnut nähdä livenä ja jonka live-esiintymisten laatutasosta olen kuullut maireita tarinoita. Radiohead on ollut aina sekä levyillä, että livenä kuningasluokkaa. Yksi tilaisuus bändin näkemiseen koitti vuonna 2011, jolloin olin ihan hilkulla päästä Berliinin kahdelle bändin keikalle. Homma kariutui siihen, että en saanut työpaikaltani vapaata. Nyt tilanne oli toinen. Sain työpaikalta kaksi päivää vapaata ja näin ollen pääsin lentämään Köpikseen.

Tämä keikka-arvio muotoutui lukemattomien keskustelujen pohjalta, mitä tapahtui kaverien ja tuttavien kesken ennen ja jälkeen konserttia. Oma kokemukseni keikasta täydentyi ja sai keskustelujen kautta monia arvokkaita infopaloja bändin biiseistä ja uran vaiheista.

Keikkalava oli aseteltu keskelle areenaa. Näin ollen yhtyeen lavapreesens säteili tasaisesti 360 asteen spektrillä ja mahdollisti yleisölle tasapuolisen live-elämyksen. Lavan ympärillä oli asetettu korkeat screenit, jotka liikkuivat ylös ja alas konsertin aikana. Noissa screeneihin heijastui hienoja visuaaleja bändin jäsenistä soittamisen aikana.

Keikka alkoi The Bendsin (95) Planet Telexillä, joka on toiminut useimmiten tämän kiertueen avauskappaleena. Kylmä hiki kohosi iholle, sillä kappale kuulosti aika sekavalta. Miksaus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi jo seuraavissa kappaleissa Hail to the Thiefin (03), 2+2=5 ja Sit Down, Stand Up, soundi korjaantui ja viimeistään neljäntenä kuullussa Luckyssa rentouduin, hartiani painuivat alas ja kaikki napsahti kohdilleen. 

Itselleni tuli yllätyksenä, että kuinka hyvin jokainen bändin jäsen kannattelee kokonaisuutta. Thom Yorken laulu ja varsin liikkuvainen tanssahtelu piti yleisöä hyvin näpeissään, samoin kitaristi Jonny Greenwoodin hääräily soittimien kanssa ja erilaisten luuppien käyttö viritti kokonaissoundia kohdilleen. Mutta myös toinen kitaristi Ed O'Brian teki huomattavan päivätyön keppinsä varressa sekä varsin vahvalla taustalaululla, josta volaa ja ylempää ääntä löytyi hyvin ja se loi hyvää pohjaa Thomin päävokalisoinnille. Yhtälailla Colin Greenwoodin basso oli useassa kappaleissa se tunnistettava tekijä. Philip Selwayn vahvaa rumputyöskentelyä tuki toinen keikkarumpali ja King of Limbsin (11) Bloomin aikana myös Jonny Greenwood meni mukaan kolmanneksi rumpaliksi.

Erityisen ilahtunut olin, että suosikkilevyltäni Kid A (00) kuultiin peräti neljä kappaletta. Näistä The National Anthem onnistui parhaiten, joka oli yhtä rytmistä ilotulitusta. Nimikappale Kid A sai erilaisen, mutta tunnistettavan bänditulkinnan, Everything in its Right Place ei ollut ehkä ihan niin vahva kuin odotin, mutta iho kananlihalla sitäkin kuuntelin. Yksi keikan parhaita vetoja oli In Rainbowsin Weird Fishes/Arpeggi, joka ylitti levyversion komeasti.

Vähän ennen encoreita kuultiin kaksi keikan emotionaalisesti vahvinta vetoa, toinen niistä oli superhienosti vedetty Moon Shaped Poolin (16)  Daydreaming ja toinen Ok Computerin (97) Let Down. Ennen encoreita olo oli jo varsin kylläinen. Bändi oli soittanut jo 18 biisiä, Thomin ääni oli kestänyt koko keikan ajan oikein hyvin, kaikki vokaalirekisterit olivat käytössä, vaikka muutama yskäisy kuultiinkin parin biisin välissä.

Encore alkoi aivan upealla versiolla Fake Plastic Treestä. Myönnän, että näiden superlatiivien käyttö kuulostaa jo aika toisteiselta, mutta yhtälailla totean, että tämä oli todennäköisesti paras koskaan näkemäni areenakeikka. Bändin tekemisen intensiteetti oli koko ajan tapissa ja soittamisessa ei ollut mitään väkinäistä. Sekin, että Thom kuuli soittajia ollessaan yksin lavan toisella reunalla, eikä sekoillut laulussaan, kertoi osaamisesta ja suuresta valmistautumisesta näihin keikkoihin.

Seitsemäs ja viimeinen encorebiisi oli Karma Police, jonka jälkeen olin täysin ravittu. This is what you get...i lost myself, hokemat soivat päässäni vielä yli vuorokausi keikan jälkeen. Radiohead kirjaimellisesti tuli ja näytti, mitä on soittaa upeaa rokkia, kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Keikka oli parempi mitä odotin. Vaikka uuden musiikin synnyttäminen eikai ole ollut viimeaikoina bändin "to do -listalla", niin vanhan tuotannon näin relevantti esittäminen oli suorastaan järisyttävää kuunneltavaa.

Mietin keikan jälkeen kavereiden kanssa, että onko vielä jotain merkittäviä artisteja, joita haluaisimme nähdä livenä? Emme keksinyt yhtäkään nimeä. Radiohead oli oman listani viimeinen. Onko keikkanälkäni näin ollen kokonaan tyydytetty? Ehkä areena-tasolla se on tyydetty pitkiksi ajoiksi, mutta klubikeikat ovat tietty oma lukunsa ja niihin tuskin kyllästyn koskaan.