Minulle asia on kai viimein ok, en enää kaipaa uutta levyä. (vaikka olen sitä niin ***vetin pitkään odottanut) On vaikea uskoa, että Eppu Normaali voisi palata vielä vuosien 1978-1993 tasolle. 2000-luvun levyt Sadan vuoden päästäkin (04) ja Syvään päähän (07) olivat kyllä soitannollisesti päteviä tekeleiltä, mutta harvemmin niihin tulee itse palattua, vaikka ns.hittien takaa löytyy kovia albumiraitoja, kuten Juha Torvisen säveltämä sujuva Vahingossa vain, reipas ja vanhasta Who:sta muistuttava Kuumemittari ja mietteliäs Minkäs teit. Periaatteessa Syvään päähän (07) albumi oli askel oikeaan suuntaan, vanha veikeys ja irtonaisuus oli palannut soitantoon ja Martin lyriikkaankin.
Edellisen kerran näin Eput livenä Tampere Soi – festareilla Hakametsän parkkipaikalla. Tuon keikan piti olla itselleni viimeinen. Sen verran suuri pettymys se oli, etenkin Pantsen päin persettä menneen kitaroinnin takia. Nyt Vesilahden viihtyisässä Laukon Kartanon miljöössä tilanne oli toinen. Oliko kahden vuoden keikkatauko tehnyt tehtävänsä, sillä nyt meille esiintyi varsin virkeä Eppu Normaali. Tällä kertaa soitto toimi hyvin. Pantsen kitara löysi oikeat nuotit ja välillä meinasi yltyä revittelyynkin. Myös Juhan näppäilyt miellyttivät tuttuudessaan korviani. Eikä hän soittanut automaatista käsin, tosin, vaan ihan aidosti livenä.
Eppu Normaalin musiikki herättää itsessäni voimakkaita
tunteita. Bändit biisit ja albumit ovat kuin tienviittoja menneisyyteen, eri
vuosikymmeniin ja etenkin tuntemiini ihmisiin. Melkein jokaisesta
ystävyyssuhteestani löytyy Eppu Normaali-yhteys, kuinka sinä ja tuona vuonna
oltiin Eppujen keikalla, kuinka hoilattiin Tahroja
Paperilla matkalla Limingan nuorisoseuran talolle vuonna 1990.
Eppu-keikkoihin liittyvät muistot ovat yhtä aikaa musertavia ja hoitavia,
kuinka toivoisin parhaan ystäväni olevan tänään ja täällä laulamassa kanssani
Eppujen ikuisia veisuja. Mutta se ei ole mahdollista, miksi se ei ole
mahdollista? Olen ehkä ikääni nähden turhan sentimentaalinen, kuinka tosissaan
otan bändin musiikin ja kuinka paljon se minulle merkitsee, yhä edelleen.
Keikka jakautui kahteen noin tunnin mittaiseen settiin. Ilta
potkaistiin käyntiin Rupisia riimejä
(84) levyn alati riemukkaalla kappaleella: Taivaassa perseet tervataan. Huomasin, että kappale ei nostattanut
mitään yhteislaulumyrskyä, eli saattoi olettaa, että kappale on suurimmalle
osalle yleisöä hivenen tuntematon. Itselleni se oli ehkä juuri se paras
aloitusbiisi, mitä Eppu-keikalta voi vaan toivoa.
Ensimmäiselle puoliajalla bändi ripotteli mukaan
miellyttäviä harvinaisuuksia, kuten Aku
ja Köyhät Pojat (83) levyn Onnellinen
hetki elämässä. Tämä aikanaan television koukuttavaa voimaa kritisoiva
kappale sopi mainiosi tähän päivään, jossa keskustelu älylaitteiden käytön
rajoittamisesta käy kuumana:
Puhelimen johdon seinästä irti tempaisen
Sen, televisioni johdon juuresta katkaisen
Rikon radioni, ja kelloni vedän
Vessanpöntöstä alas, tämän erän
Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin harvinaisuuksien ohella
varmoja Eppu-hittejä kuten Akun Tehdas,
Vuonna 85 ja setin päättävä Historian suurmiehiltä (90) löytyvä; Kun olet poissa. Tässä kohtaa olin
siirtynyt jo kauemmas lavalta kaljaa jonottamaan ja kuulin, että Martin laulu
tuli napsun tai parin myöhässä. Sama laahaavuutta löytyi myös Imperiumin Vastaiskulta (88)
löytyvältä, ehkä parhaimmalta Eppu-veisulta: Näin kulutan aikaa. Enimmäkseen Martin vokalisointi oli hyvällä
tolalla ja rokimmissa numeroissa mentiin eikä meinattu. Basisti Sami
Ruusukallion tarkka stemmalaulanta piti myös vokaaliosaston hyvin läjässä.
Toinen puolisko keikasta oli varmempaa hittiputkea. Kitara taivas ja tähdet, Afrikka sarvikuonojen maa, Puhtoinen lähiöni, Murheellisten laulujen maa…vai tuliko se jo eka puoliskolla? Pantsen vetämä, vähän väkinäinen, Baarikärpänen, ei ollut tällä kertaa väkinäinen. Pantsen laulu pelasi ja tämä hassun hauska ryyppylaulu tuntui taas pienen hetken relevantilta.
Mitään suuria yllätyksiä settilistasta ei enää löytynyt. Encorena soitettu Sotilaallinen tyhjiö. Tässäkin yllättävän ajankohtaisessa kappaleessa Martti yllytti yleisön tuhmaan yhteislauluun:
Kas näin tulee huolehdittua,että asiat menee päin vittuaNäin tulee huolehdittua,että asiat menee päin vittua
Viimeisenä kappaleena soi Valkoisen kuplan eeppinen Kaikki häipyy on vain nyt, tuo Martti Syrjän lyyrinen taidonnäyte, joka hiveli katkeransuloisesti melankolista sisintäni kävellessäni ulos Laukon kartanon porteista kesäisessä illassa.
Lapsuuteni kesät sumuun vajonneetPalasiksi muistojeni läjään hajonneetPalapelin kokosin paksuin rukkasinIhmetellen minne kaikki palat hukkasin
Voi olla, että tämän jälkeen bändi soitti vielä biisin jos toisenkin, mutta itse olin jo saanut sen minkä olin tullut Eppu Normaalin keikalta hakemaan, hoitavan nostalgiamatkan nuoruuteni. Kyllä näitä veisuja jaksaa edelleen kuunnella. Keikan jälkeen Eppu-levyt ovat olleet taas tehosoitossa.
Tässä vielä yksi näistä Valkoisen kuplan helmistä ensiesityksessä Hittimittarissa vain 38 vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti