Samuli Putro - Valkoinen Hetero

Mitä tapahtui Valkoiselle heterolle? Se hukkui jonnekin alkutalveen, saiko lienee nuivia arvioita osakseen, porukka piti Putroa menneen talven lumena, mies suli pois vaikka talvi jatkui kesäkuulle asti. Olivatko konetaustat monille liikaa, oli niin helppo sanoa: missä on tavalliset hautajaiset, missä todella kaunis? Isot biisit puuttuivat, tää on tällaista mukavaa ja ennalta-arvattavaa Putroa. Niin, sanoiko joku näin?

Ostin Valkoisen Heteron noin kuukausi sitten vinyylinä. Olin aikaisemmit kuullut levyn nimibiisin ja tarttuvan Matkamuistot kappaleen. Kritiikeissä puhuttiin, että Putron tekstit eivät uusiudu, että hän on jäänyt omalle mukavuusalueelleen. Ehkä jossain määrin näin, toisaalta edelliset albumit: Tavalliset Hautajaiset(12) ja Taitekohdassa(14) pitivät sisällään paljon muutakin kuin keski-ikäisen edelleen sinkkuvaihteella kulkevan miehen globaalia tuskaa. Esimerkiksi biisit: Puolisoni nyt ja Milloin Jätkät Tulee lavensivat hienosti Putron artistikuvaa. Putro ei missään tapauksessa ole yhden teeman vanki, vaan Putron alati terävä kynä värittää hienosti kaikkia ihmiselämän osa-alueita.

Valkoinen Hetero on tarpeellinen teema-albumi tämän ajan, edelleen eksyneestä mieshahmosta. Se on kuin Zen Cafen Vuokralaisen(02) päivitys, mitä tapahtui 15 vuoden aikana? Päähenkilö riutui ja liukui kohti keski-ikää, teki velvollisuutensa, perusti perheen, sai lapset, säilytti suhteet lapsensa äitiin. Valkoinen hetero on tämän ajan miehen pelottava synteesi, hieman valkoiselle vihalle haiskahtava, valtaa ja asemaa itselle mielellään ottava, mutta kuitenkin tavallinen suomalainen mies, tunteva omassa rikkonaisuudessaan.

En ole ainoa joka kärkkäästi tulkitsee Samulin hienoja tekstejä. Voi olla, että meitä tulkitsijoita ja "tietäjiä" on ´riesaksi asti. Tärkeintä lienee se, että artisti liikuttaa musiikillaan jotain sisälläni, esittää kysymyksiä, luo yhteyksiä ja antaa oivalluksia, kyynisyydessään ja alleviivaavuudessaankin luo tarkkaa ja tarpeellista valkoisen heteron ajankuvaa. "Olen valkoinen hetero, mulle naiseksi alatko?"

Myös musiikillisesti Putro on ottanut rohkean ja onnistuneen harppauksen tuntemattomaan. Minimalistiset konetaustat sopivat mielestäni hyvin Putron lausuntatyyliselle laululle.

Kappaleiden aihealue on saanut kritiikkiä, aivan liiaksi tätä Valkoisen Heteron urbaania tuskaa, totuttua Putroa. Osittain varmaan näin, Putron kyllä tunnistaa lyriikoistaan, teksteiltä on sama vanha kyyninen viilto on jäljellä. Onko se huono asia?

Jere Ijäs - Yllytyshullu

Katson Spotifysta Jere Ijäksen Yllytyshullun kuuntelukertoja. Harva biisi ylittää tuhannen rajan, vain aiemmin julkaistut biisit: Yllytyshullu, Siperian Tornado ja Pihatontut. Tämä on väärin, sillä tässä on läpeensä kiinnostava ja monipuolinen levy, se ansaitsisi paljon paljon enemmän kuuntelukertoja.

Levy on julkaistu 4 biisin vinyyli ep:nä, jonka mukana tulee kokonaisen albumin latauskoodi, eli oikeudet 12 kappaleeseen. Levystä ei ole tietääkseni olemassa täyspitkää vinyyli- tai cd-versiota. Erikoinen ratkaisu levy-yhtiöltä, liekö säästö- vaiko markkinointikeino?

Jere Ijäksen edellinen albumi: Jere Ijäs(14) oli perinteisempi singer-songwriter-levy, pitäen sisällään vahvoja biisejä ja vahvaa tunnelmaa. Uusi Yllytyshullu(17) on nimensä mukaisesti musiikillisesti uskaliaampi. Musiikissa on mukana paljon torven törähdyksiä, soulahtavaa meininkiä sekä Jeren persoonallista lauluräppiä. Niin, ei se varmaan räppiä ole, mutta hauska tapa täyttää kappale svengaavalla sanatulvalla. Esimerkkeinä nimikappale: Yllytyshullu tai vaikka hilpeä Liian Paljon Olutta tai suorastaan riehakas Ulrika hänen säärtänsä pitkin ryömi nyckelpiga. Ijäs menee lyriikoissaan jännällä tavalla miltei överiksi, etenkin Ulrikan fraseeraus on liki intuitiivista, ettei täysin tiedä mistä biisissä kerrotaan, mutta kappaleen svengaavassa ytimessä, heittäytyvästä laulussa on jotain todella kiehtovaa.

Osissa lauluissa on jännä toisteinen kiertokulku, esimerkiksi Soutajassa ja erityisen tarttuvassa Wilhelmiina Matkalla laulussa on hieno nykivä svengi. Wilhelmiinan lopussa mukaan hiipii huuliharppu ja loputtomiin toistuva kertosäe löytää merkityksensä ja paikkansa tässä liki meditatiivisessa kyydissä.

Perunatalkoot on juurevan svengaavaa, vähän jiikarjalaismaista kamaa, perunalajikkeiden ja traktorinimikkeiden yksityiskohdat saavat hymynkareen huulille. Pihatontut näyttää olevankin levyn kuunnelluin spotikka-biisi. Sanoituksessa ollaan taas hulvattomilla linjoilla: Remu, Cisse, Albert, Räty, Zelezny ja Kiira Korpi esiintyvät samassa biisissä. Levyn päättävä Kukaan ei pommita sun laiskanlinnaa on hieno rennonletkeä kliimaksi tälle levyllä.

Jokainen kappale tällä levyllä on omanlainen pieni teoksensa, useimmiten huumorilla ja svengillä ryyditetty. Soittopuoli pelaa kautta linjan erinomaisesti, em. torvien läsnäolo antaa levylle miellyttävän soulahtavan ytimen. Levynä Yllytyshullu(17) on todellakin railakkaampi ja rohkeampi kuin edellinen Jere Ijäs(14), joka sekään ei missään tapauksessa huono ollut. Mietin vaan, että missä näkisin Jeren livenä? Äkkiseltään en löytänyt keikkauutisia.

Kesäistä levypuutetta - Lempäälästä Tallinnaan ja takaisin

Se oli laari joka oli kuin tehty minulle. Kertokaa kuka muu keräisi kasarirock-bändien The Silencers ja Smithereens pikkukiekkoja? Ei ilmoittautuneita? The Silencersin hitiksi kelpaavan Bulletproof Heartin(91) takapuoli Sleep Song on syy ja seuraus, miksi näitä pikkuisia kerään, miksi jaksan tonkia, nähdä vaiva laittaa sinkulainen levylautaselle ja vielä puoltakin kääntää. Eipä löydy Sleep Songia mistään muualta, biisi joka vältti cd-ajan deluxe versiot ja spotifyn...ja jopa Youtuben.

Sinne minä taas sukellan, omaan 80-lukuuni, ensimmäisten musiikillisten ihastusteni vuosiin, niihin artisteihin ja bändeihin jotka liikuttivat peruuttamattomalla tavalla nuorta minääni. Nyt tänään ja tässä, puhtaan taantumuksen äärellä. Pääni ei jaksa löytää uutta musiikkia, sitä on niin paljon kaikkialla ja liian helposti saatavilla. Vähän valehtelenkin, kyllähän uuttakin musaa kuuntelen, mutta se musiikkielämyksen turvaisa kohtu on 80-luvulla, en halua sieltä koskaan täysin siirtyä tähän aikaan. Sinä The Silencers ja kaikki muut, jättäkää minut rauhaan, älkää jättäkö minua rauhaan!

Takaisin laarien ääreen, niin missä minä olen? Taidan olla kesälomalla...ja muistan epämääräisen lupauksen, että tällä lomalla jyrkkä ei levykaupoille ja muille levynkeräämisen toimenpiteille. Takana on viikon mittainen Viron reissu, jossa Tallinnan levykaupat häilyivät taustalla. Kävin jopa kahden levykaupan ovelle, mutta epäonnekseni molemmat kaupat olivat kiinni(Ohessa kuva). Harvinaista, ensimmäinen ulkomaan reissuni yli kymmeneen vuoteen etten käynyt yhdessäkään levykaupassa. Ei tällä kertaa siis Tallinnan levykauppojen blogipäivitystä vaan sitten kun lähden sinne asiasta tehden tonkimaan. Nimittäin oleelliset kaupat ovat jo tiedossa.

Seuraavaksi palaamme the Silencersiin ja kasariuneni ääreen. Tottakai piti käydä purkamaan levynostonälkäni Suomeen palatessasi Turun oivaan levymestaan, eli Hassisen kirpputorin Lp-kirppikselle. Wutum! Sielläpä sitä sitten selailtiin selkä kumarassa oivallista kolmen euron hyllyriviä. Perskutas, sieltähän lähti mukaan muun muassa Leonard Cohenia, Miljoonasadetta ja Twight Twilleytä. Alapediltä löytyi sitten 15 kappaletta 50 sentin sinkkua, em. The Silencersia ja Rollareita, Bad Companya sekä Rickie Lee Jonesia. Ei huonoja. rollareiden Tumblig Dicekin soi timanttisesti.

Van Morrison, Van Morrison, Van Morrison, totta vieköön, Isoa Vania originaalikuosissa kolmeen kertaan. Löysin: Astral Weeksin(68), His Band and Street Choirin (70) ja maagisen livetuplan: It's Too Late Stop Now(74), edelleen se on liian myöhäistä, sillä Van the Man jyrää päälleni huikealla musiikillaan. Morrison on ajasta irti oleva artisti, se ei ole samalla tavalla poptähti kuin vaikka David Bowie tai Iggy Pop. Van on muusikko, musiikintekijä, musiikillinen shamaani, jonka ääni valuu paksuna, vahvana ja haltioituneena ympäristöön. Vanin on laulullaan vaikea pilata mitään biisiä, mutta tästä huolimatta Vanin tuotanto kestää muidenkin artistien versiot, sillä biisit itsestään ovat timanttisia. Sen osoittaa esimerkiksi tuoreehko Duets: Re-Working The Catalogue(15) levy, jolla esimerkiksi Michael Buble saa Real real gonen svengaamaan.

Levymessut Kuivaamo Tampere. 7.5.2017

Miten ihmeessä jaksan kirjoittaa bloggauksia liki jokaiselta levymessureissultani? Yhtälailla voin esittää kysymyksen, miten ihmeessä innostun musasta aina uudelleen? Levymessujen jälkeinen olotila on usein euforinen, kun tulee lyhyessä ajassa raavittu kohtuullinen (siis kohtuuton) määrä näitä musiikillisia artefakteja. Tässä syy ja seuraus bloggauksiini.

Tampereen Lielahden vanhalla teollisuusalueella sijaitseva Kuivaamo oli yllättävän vaikea löytää. Pihamaalla tuli palloiltua hetki jos toinenkin, ennen kuin oikea messuovi löytyi. Olin reissuissa kolmevuotiaan pojan kanssa ja se asetti omat haasteensa.

Messumyyjiä oli paikalla melkoisesti, äkkipäätään voisin heittää, että liki 20 myyjää, ellei ylikin. Tilaa riitti, minkäänmoista ahtauden tunnetta en tuntenut. Syöksyin haukkana ruotsalaisen Delicious Goldfish Recordsin laareille, jossa näyttä olevan jälleen kerran euron lättyä tarjolla. Tällä kertaa euron lättyjen taso oli heikohko, mukaan kelpuutin Utopian: Utopia(82) ja Ian Duryn: New, Boot & Panties(77). Kallein ostos tältä kojulta oli Iggy Popin huima livelätty: Tv Eye(77), siitä pulitin kokonaiset 8 euroa.

Herkullinen kultakala ja eräs toinenkin ruotsimyyjä tarjosi edukkaita singlelevyjä, näitä 50 sentin nelivitosia tuli kauhottua rapiat toistakymmentä. Laatu piti pintansa, mainittakoon näistä pikkuherkuista muun muassa Beatlesien: Get Back ja Let it Be, John Lennonin kuvakannellinen Instant Karma jonka kääntöpuolen, eli Yoko Onon Who Has Seen The Windin?, myös riskinomaisesti kuuntelin. Billy Idolin mint-kuntoinen Rebel Yell ja Donovanin kuvakannellinen Riki Tiki Tavi kuuluivat sinkkulöytöjen parhaimmistoon sekä Derek & Dominoisien: Layla, joka soi timanttisesti. Musiikillisesti laadukas singlelevy, takaposkelta löytyy toinen hieno Clapton originaali: Bell-Bottomed Blues. Näitä sinkkuja on hieno kuunnella, kun selkä on sellaisessa kunnossa, että jaksaa vaihtaa tiuhaan levynpuolta. Nyt kuuntelua hieman varjostaa tyttären dvd-vonkaus.

Näillä messuilla ehkä sittenkin parhaimmat kattaukset tarjosivat kotimaiset levymyyjät. Onkohan valta vaihtunut? Huomasin itse ostavani ja löytäväni levyjä suomalaisten laareista enemmän ja kohtuullisempaan hintaan, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Eräältä suomilaarilta napsaisin kymmenkunta kahden euron herkkua, kuten levyt: Japan: Quiet Life(80), Sparks: Whomp That Sucker(75), Santana: Welcome(74) ja Gary Us Bondin: Standing in The Line of Fire(84). Ok, discogs-hinnoissa nämä levyt eivät ole yhtään tuota kahta euroa kalliimpia, mutta eipä tarvi aina tilata ulkomailta ja maksaa niitä postimaksuja.

Myös Rolling Records Sörnäisistä jäi positiivisesti mieleen. Kattaus oli kautta linjan laadukas ja hinnat kohtuullisia. Tässä vaiheessa poikani oli sen verran vauhdissa, että syvempään tutustumiseen en ehtinyt, mitä nyt Kinks-kokoelmastani puuttuva lättynen: Live at Kelvin Hall(67) löysi tiensä nyt levyhyllyyni.

Levyjä ja sinkkuja tuli hommattua tältä reissulta itselleni maltilliset 32 kappaletta ja kokonaishinnassa jäätiin selvästi alle 100 euron messubudjetin. Nämä eivät yllä levymessujen Top vitoseen, tosin rajoitettu puolentoista tunnin aika villin kolmevuotiaan kanssa söi keskittymiskykyäni oleellisesti. Tämän olen oppinut lasten kanssa messuillessani:

5 ohjetta kuinka selvitä natiaisen kanssa messuilla:

1. Anna lapsen juosta. Älä vahdi ja huutele jatkuvasti lapsellesi, anna lapsen juosta löysät pois, turha varoa ja pidätellä liikaa.

2. Anna lapselle levynhakutehtävä. Esim. "Etsi isille autolevy!" Toimii ainakin pienen hetken.

3. Anna lapsen roikkua jaloissa ja maata lattialla. Sitä ei kannata hävetä. Kukapa nyt ei pitäisi lattialla makoilusta.

4. Muista välipalat ja vesipullo. Ennen messuja kannattaa olla lounasruoka syötynä, näin isi ja lapsi jaksaa huomattavasti paremmin.

5. Ajoita messuille meno ennen päiväunia, jotta natiainen voi nukahtaa paluumatkalla autossa isukin valtavien levykassien vahtiessa sikeää unta.

Willie Nelson - Pitkä Tie

Willie Nelsonin elämänkertaan tarttuminen ei ollut mitenkään suunniteltua. Tämän jo 84 vuotta täyttävän countryveteraanin musiikkia en ole niin valtavasti kuunnellut, tosin olen noteerannut Willien viime vuosien parhaita albumeita, kuten levyt: Spirit(96), Teatro(98), Songbird(06) ja uusimmat Band of Brothers(14) ja God's Problem Child (17).

Elämänkerta etenee sekä kronologisesti, että dialogissa 90-luvun tapahtumien kanssa, jolloin Willie painiskeli suurten verovelkojen kanssa. Willien musiikillinen tarina alkaa jo 1950-luvulla, mutta ensimmäinen albumi ilmestyy vasta 1961. Alkuaikojen albumit ovatkin liialla tuotannolla pilattuja ja Willien raa'ahko countrysoundi kehittyikin vasta 1970-luvulla, kun Willie kohtasi tuottajan joka antoi maestrolle vapaat kädet musan tekemiseen.


1970-luku esittäytyy tässä elämänkerrassa varsin käänteentekeväksi vuosikymmeneksi. Albumeilla: Shotgun Willie(73), Phases & Stages(74) ja Red Headed Stranger Willie(75) saavutti lopullisen läpimurron ja ehkä myös musiikillisen uskottavuuden. 70-luvun suurin menestys oli kuitenkin coverlevy: Stardust (78), jonka myynti hipoo viittä miljoonaa. Tällä vuosikymmenellä Willien tarinaan hiipii myös ruohon polttelu ja sen ylistäminen. Nelsonin marihuana-myönteisýys on vähintäänkin arveluttavaa luokkaa, monia mehukkaita musiikillisia tarinoita sävyttää seuraavan tyyliset repliikit: "Silloin kääräisin itselleni mehevän jointin" Jatkuva ruohon ylistys saa allekirjoittaneen miettimään, että voisiko Willien väitteissä olla perääkin? Pitäkäämme tämä kirja nuorison kätten ulottumattomissa.

Hämmästyttävintä Nelsonin urassa on tuotteliaisuus. Levyjä on tullut helposti kaksi vuodessa ja ihan viimeisinä vuosikymmeninä tahti on jopa kiihtynyt. Willie kertookin: "Yksinkertaisuus on avain kaikkeen. Mene studioon. Laula laulu. Tule pois. En halua äänittää satoja ottoja tai tuhansia raitoja. Laulutyylini ei ole täydellinen. Sen on tarkoitus heijastaa kaltaisteni ihmisten epätäydellisyyttä, ja se heijastus on aika tarkka jo parin oton jälkeen"

Kirjana "Pitkä Tie" on mutkatonta luettavaa. Teksti on hyvin soljuvaa ja ilmeisesti se ei ole tullut paperille Willien kynästä, vaan maineikkaalta rockelämänkerturilta: Davit Ritz. Tunnelma on sellainen kuin Willie jutustelisi meille omalla rehellisen rouhealla tyylillään. Kirja pitää sisällään hienosti kuvattuja kohtaamisia countryn ja kevyen musiikin legendojen kanssa. Muun muassa suhdetta Waylon Jenningsiin ja Johnny Cashiin kuvaillaan monipuolisesti. Myös Willien perhe-elämän kuvaus saa ison roolin kirjassa. Vaimoja on ollut neljä ja lapsia muistaakseni 8.

Kieltämättä kirjan lukemisen jälkeen Willie Nelsonin musa on saanut isomman roolin päivieni musasoundtrackissa, etenkin tämä uusi God's Problem Child(17) vaikuttaa hyvinkin pätevältä tapaukselta:

Vainukoiran levypäivityksiä - Päivieni vaihtuva soundtrack

Musiikki armas, mutta onneksi ei ainut ystäväin. Aina luovutat sävelesi, kiireiset, rytmiset, hitaat, hankalat ja hyväntuuliset, aina löytyy tilanteeseen sopiva musiikillinen lättynen.

Talvikautta miettiessäni, ehkä jopa koko perheellisen ajan musiikillista kaarta, niin millaista musiikkia missäkin hetkessä sitä tulee kuunneltua? Jos lykästää, niin arkiaamuisin kerkeän kuuntelemaan yhden levyn puoliskon verran jotain perusrokkia, nyt se on ollut Dave Edmundsia tai Status Quota. Jälkimmäisen artistin levyistä on tullut hankittua viime aikoina oleellinen osa 70- ja 80-luvun tuotannosta. Harvinaisen raikastavaa ränttätänttää sopiviin hetkiin siroteltuna, kuunnelkaapa vaikka Just Supposin'...(80) albumin avausbiisi: What You're Proposing. Toimii!



Autossa työmatkoilla soi useimmiten Amazonilta tilaamani euron parin ceedeet. Tällä hetkellä tehokuuntelussa on Paul Simonin viime vuonna ilmestynyt: Stranger to Stranger(16), joka ei ole mikään välittömästi avautuvat levykokonaisuus, vaikkakin siitä erottuvat heti albumin ns. kantavat kappaleet: Werewolf, Wristband ja nimikappale Stranger to Stranger. Yhtälailla toisen pitkän linjan artisin Todd Rundgrenin ceedeet ovat olleet tehosoitossa autossani. Rundgrenin nykytuotantoa sävyttää halvalta kuulostavat syntetisaattoritaustat joissa on outoa viehätystä. Uusin Global(15) on naivissa ysärinykytyksessään miltei helmi levy, sitä edellinen State(13) on yhtälailla koneilla kuorrutettu, mutta kakun alta paljastuu useita vahvoja biisejä, kuten: Ping Me ja Sir Reality. Myös näitä lättyjä edeltäneet hardrock-vaikutteinen Arena(08) ja perinteisempää Rundgren-soundia edustava Liars(04) ovat olleet autokuuntelussa.

Työpaikalle tullessani kerkeän kuunnella ehkä yhden levynpuoliskon verran kasarirokkia ja iltapäivällä sen levyn toisen puoliskon. Parhaimpina toimistopäivinä saattaa työn ohessa pyörähtää useampiakin levyjä. Olen hommannut työpisteelleni kirppariltaa pikkurahalla kakkosstereot kera levysoittimen. Työhuoneeni levyhyllystä löytyy parisen sataa 80-luvun perusrocklevyä, kuten Georgia Satellitesia, Stingiä, Tracy Chapmania, Graham Parkeria, Bruce Springsteeniä ym.ym. Kaikki levyt ovat tietenkin ns. kaksoiskappaleita, kotona levyhyllyssä on omat paremmat versionsa näistä. Useimmilla näistä levyistä on ns. halvan kirppislevyn status, jos myisin niitä eteenpäin, saisin muutaman euron kappaleelta, jos sitäkään. Mutta kaikki nämä levyt ovat hyviä 80-luvun rokkiplattoja, joilla virkistän työpäivääni.



Iltapäivällä kotiin palatessani ruuanlaiton ja lasten kaitsemisen ohessa levylautasella pyörii usein se viimeksi ostettu(ostetut) hyvä levy. Talven aikana olen tutustunut ansiokkaan singer-songwriterin Michael Chapmanin tuotantoon, levyt Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76) ovat olleet useimmiten kuuntelussa näinä iltapäivän hetkinä. Kotikutoisen oloista juurevaa kitarankäyttöä ja taitavaa laulunteon lahjaa. Mainittava on myös juuri hankittu The Bandin basisti-laulajan Rick Dankon ainokainen soololevy: Rick Danko(77), joka on varsin laadukas tekele, kuin jatke The Bandin noihin aikoihin päättyneelle uralle. Levy ei tule usein vastaan, oman kappaleeni löysin huolellisin discogs-selauksen kautta 10 eurolla.

Muita iltapäivien tehokuunteluartisteja ovat olleet: Carole King, Dan Fogelberg ja Harry Chapin. Kaikkien näiden kolmen artistin tuotantoa olen täydentänyt ansiokkaasti pikkurahalla kuluvan talven aikana. Jo aiemmin postaamani Dan Fogelbergin mahtilevy: Netherlands(77) ja Carole Kingin: Wrap Around The Joy(74) sekä Harry Chapinin: Verities & Balderdash(74) ovat vierailleet taajaan levysoittimessani. Tämänhän Chapinin kappaleen coveroi jokin ysäribändi, mikäs sen bändin nimi olikaan? Huikea biisi ja huikea tarina, riipaisee kenen tahansa etäisen tai etäiseksi pyrkivän isukin sydänalaa.



Isoimman yllätyksen tämän talvikauden musankuuntelussa on tarjoillut brittiläinen reggaeyhtye UB40. Aiemmin täysin sivuuttamani bändi on hiipinyt päivieni ja iltojeni hyväntuulen soundtrackiksi, josta pitää lapset ja koirakin. Debyytialbumi Signing Off(80) ja hittilevy, pelkästään cover-biiseistä koostuva Labour of Love(83) ovat olleet eniten kuuntelussa. Muuta hyväntuulista kamaa illoissani ovat edustaneet Dave Edmunds ja em. Status Quo.

Viime syksynä menehtyneet Leonard Cohenin testamenttia: You Want It Darker(16) olen kuunnellut tähän päivään asti kuunnellut säästellen, en kertaakaan kunnolla lävitse. Vasta tänään tarjoutui sellainen talven ja kevään taitoskohta johon Leonardin levyn hoitavan hyinen kosketus sopi. Tässä on levy, jota ei ole tarkoitettu puhki kuunneltavaksi, se on levy jolle siunatut kuuntelukerrat ovat harvassa, koska levy vaatii täyden huomion ja läsnäolon.

Egotrippi. Klubi. Tampere. 17.3.2017

Mietin, että onkohan Egotrippi Suomen tämän hetken laadukkain ja elinvoimaisin pop/rock-bändi? Sanoisin melkein, että on. Egotripillä on riittävästi levytettyä tuotantoa takanaan, edelleen intohimoa tehdä uutta, yhä parempaa(?) musiikkia ja se on kaiken lisäksi aivan hemmetin kova livebändi. Näistä mehuisista aloitussanoistani hypätään eiliselle Tampereen keikalle ja tarkastellaan, että ovatko pojat todellakin kehujeni arvoisia?

Keikan alkupuoli oli yllättävän kova. Varsinkin herrat Mikki ja Knipi tuntuivat olevat hervottoman hauskalla, miltei juhlatuulella (miksipä eivät olisi). Välispiikit napsahtelivat lakonisen humoristisesti kohilleen, pienet kosmeettiset mokat piristivät tunnelmaa ja ennen kaikkea, musiikillinen ilmaisu oli avoin ja estoton, ihan alusta asti. So Great!

Keikan alkupään biiseistä etenkin Uusi Aamu, Tällaisena ilta, Polkupyörälaulu ja melko tuore Valtatie toimivat mainiosti. Olen kuulevinani Mikin välispiikistä, että Valtatie olisi otettu jotenkin nihkeästi vastaan? Todellako näin? Mielestäni kyseessä on ihan puhdasverinen tuleva Egotrippi-klassikko, vähän uutta suuntaa halkova, mutta kuitenkin tarpeeksi tunnistettavan egotrippimäinen soundiltaan.

Keikan puolivälissä lauluvuoro siirtyi erinomaisesti laulaneelta ja heittäytyneeltä Mikiltä Knipille. Kovaa kamaahan sieltä seurasi. Olin erityisesti ilahtunut, että uusimman Vuosi Nolla(15) levyn pieni suuri helmi: Ongelma oli mukana ohjelmistossa. Henkilökohtainen suosikkini levyllä. Tämän veisun alkuun liittyi ihan todellinenkin ongelma, sillä Knipi oli unohtanut laittaa kitaran piuhan paikoilleen. Muista Knipin laulamista veisuista varsinkin Mestaripiirros kutitteli kyynelkanavia, murhaavaa kamaa. Sen sijaan herkkäviritteiset Varovasti Nyt ja Asvaltin Pinta peräkkäin soitettuina syövät mielestäni toistensa tehoa, tällä keikalla jälkimmäinen meni vähän ohitse, vaikka erinomainen kappale onkin.

Keikan loppupuolella vauhti ja boosti kasvoi railakkaisiin mittasuhteisiin. Uuden Vuosi Nolla(15)albumin Hehkulamppu toimi todella hyvin ja Muistutus jopa vielä paremmin. Pakollisia hittejä alkoi lopussa olemaan jo niin paljon, että silmiini lensi todellakin hetkellisesti "Unihiekkaa", vaikka se onkin bändin hittiparhaimmistoa. Koivuniemen herra piiskasi unen rippeet pois, Älä koskaan ikinä muutu hoilautti yleisöä siinä missä muutkin. Encoreista mainittakoon jokaisen laskuhumalassa baarista palavaan tunnusbiisi: Matkustaja, sekä biisi, jonka erinomaisuutta...tai yleisön suosiollisuutta olen aina ihmettellyt, nimittäin biisi: Gloria. Ei putoa mulle, mutta suurimmalle osalle egokansaa se putoaa. Eipä siinä mitään, hyvä että meillä on jokaisella omat suosikkimme, minulle nämä suosikit löytyvät bändin uudemmasta tuotannosta.

Kaiken kaikkiaan tämä taisi olla paras Egotripin keikka jota olen ollut todistamassa. Keikan suurin plus-merkki meni hyvään meininkiin, jonka bändi sai aikaan. Kattaus oli rento ja estoton sekä sitä täydensi nämä helvetin hyvät biisit. Tästä on hyvä jatkaa, kohti kesää...ja sitä uutta levyä? Se lienee jo aika loppusuoralla?