Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.
Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?
Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.
Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.
Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?
Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.
Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?
Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.
Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.
Suomalaisen rokin kentällä 90-luvun ja vuosituhannen vaihde kierrätti tasaisesti englanniksi laulavia muodollisen päteviä pop-rockbändejä. Tuon ajan sisällöllisesti laadukkaat orkesterit esim. Hearthill, Poverty Stinks, Maryland, Office Building, Supperheads, Going Public saattavat kilauttaa joitain kelloja. Moni noista bändeistä jäi kuitenkin yhden tai kahden levyn lupaukseksi, vaikka musiikillinen sisältö oli parasta A-luokkaa. Hyvän katsauksen tästä hukatusta parhaudesta antaa Poko Recordsin tuottama erinomainen 4 cd:n Sivulliset – kokoelma(05), valikoima suomalaista vaihtoehtorokkia vuosilta 1985-2000. Joku vuosi sitten kokoelmaa sai alelaareista polkuhintaan, liekö enää mistään?
Cry Bar on aikalailla uusi tuttavuus tässä suomirokin englanninkielisessä genressä. Vaikutteet vetävät kevyeen Neil Young/Jayhawks – tyyppiseen americanaan ripauksella brittirockia tyyliin Teenage Fanclub sekä jotain ihan omaa. Tämä tamperelainen bändi on Liekki-yhtyeestä tutun Janne Kuuselan ja muun muassa The Ghost Of Bruce Springsteen & The E Street Bandissä vaikuttavien Tomi Nordlundin, Lasse Noukan ja Saku Virtasen yhtye.
Perjantai-ilta tarjosi mahdollisuuden nähdä kyseinen ”itku-baari” livenä Tampereen mainiossa irkkubaarissa O’Connellissa. Reipas kourallinen ihmisiä oli saapunut tsekkaamaan bändin esitystä. Bändi potkaisi keikan käyntiin varsin konstailemattomalla kantrirock-otteella. Soittimet ja niiden haltijat löysivät toisensa, niin sanottu soittokemia oli läsnä. Etukäteen arvelin, että laulutontin varmaan hoitelee Liekin Jansku, mutta yllättäen laulussa olikin Nordlundin Tomi. Hyvinhän se Tomi tonttinsa sitten hoitelikin.
Keikan alussa huomio kiinnittyi Nordlundin mutkattoman karheaan lauluun ja Janskun herkulliseen kitarointiin. Biisit olivat ensi kuulemalta sitä ”ihan hyvä – osastoa”, aina siihen asti kun ilmoille kajahti esikoisalbumin We Built This Ship(11) aloitusbiisi This World You Own, joka oli juuri sellainen rintakehään kiinnitarttuva Jayhawks-mausteinen kantrirock-rallatus joka nosti mukavasti suupieliä ylöspäin. Keikan edetessä biisimateriaali osoittautui melkoisen kiinnostavaksi, Ghost Surfer ja TV Show paljastivat laatunsa, kuten ajattoman kaunis: Evening Falls So Hard.
Voisi sanoa, että olin todistamassa hyvää rokkikeikkaa. Pienet asiat kääntävät keikan usein reippaasti plussan puolelle, tänä iltana niitä olivat em. Janskun makoisat kitarasoolot, Virtasen oikeaoppiset huuliharpun törähdykset, Nordlundin hyvä lauluimu hitaimmissa kappaleissa ja yhteen hitsautunut soitto. Bändi osoitti myös hyvää makua illan ainoassa cover-biisissä, soittamalla Neil Youngin Harvest Moonilta(92) löytyvän ei niin tunnetun kappaleen: The Unknown Legend.
Yleisön riemuksi keikan jälkeen bändi möi uusinta We Built This Ship(11) plattaa kymmenen euron hintaan. Viikonlopun levyä pyöritellessäni arvio kääntyy selvästi plussan puolella. Tässä tapauksessa ”kotikutoinen” on laatusana, sitä tämä levy on, omintakeista musiikillista osaamista ja erityisen hyvää soittotaitoa. Se mitä levy jää kaipaamaan on Daniel Lanoisia, T-Bone Burnettia tai edes Riku Mattilaa, suomeksi sanottuna hieman parempaa tuotantoa. Eväitä on vielä parempaan, mutta jokin ulkopuolinen tuottaja voisi saada puserrettua bändin kaiken osaamisen suomalaiseksi vaihtoehtorokin klassikoksi, vielä eheämmäksi ja multaisemmaksi kokonaisuudeksi.
Rokki luo tekijöilleen arveluttavaa itsetuntoa, pienet likaiset pojat pääsevät herisyttään nyrkkejään maailman vääryyksien takia. Suuriman uhon aikaan rokkareilla on ikää yleensä sellaiset 20 ja risat, ikä jolloin syntyy kestäviä rokkiklassikoita, albumeita joiden hienoutta ylistetään vuosi vuodelta enemmän. Näiden nuorten ja lain väärälle puolen kallellaan olevien likaisten poikien shlaagereita hoilataan jokaisissa firman bileissä ja pikkujouluissa, jopa nekin jotka ovat kasvaneet iskelmän ja humpan tahdissa. Missä mentiin metsään, missä vaiheessa rokista tuli ympäristöystävällistä joka jampan sielunruokaa?
The Clash on hyvä esimerkki tällaisten pienten(?) poikien rätväkkäästä punkkirock-bändistä, bändi jonka elinkaari oli tarpeeksi lyhyt ollakseen pilaamatta uran materiaalin hyvää keskiarvoa. Ei tarvitse edes tarkastaa lähteistä tajutakseen, että bändi piti sisällään sopivan itseriittoisia ja päihteisiin kallellaan olevia pikku paskiaisia, jotka vähät välittivät mistään säännöistä ja loivat suurella uskolla ja kokkelimäärällä 1980-luvun taitteen parasta rock-musaa.
I Fought the Law, White Riot, London Calling, Lost in a Supermarket, ah, näitä biisejä joita edelleen toivomme edelleen deejiiltä rokkiluolien hämärässä. The Clash jätti vahvan jäljen rokin historiankirjaan vuosien 1976–82 kohdalle. The Clashin kuuluisimpaan kokoonpanoon kuului laulaja- kitaristit Joe Strummer ja Mick Jones, sekä basisti Paul Simonon ja rumpali Topper Headon. Clash oli alusta asti kohtuullisen riitaisa bändi, pienet nyrkkitappelut Strummerin ja Jonesin välillä eivät olleet mitenkään harvinaisia kesken konsertin.
Bändin vahvin merkkipaalu on tietysti London Calling(79) tupla-albumi, joka on yksi kiistattomia rokin klassikoita millä tahansa mittarilla tarkasteltuna. Sen sijaan bändin hämmentävin teos on London Callingia seurannut Sandinista!(80) tripla-albumi. Levy jonka loppuun asti kuuntelusta on harvalla takeita, sekava keitos erilaisia musiikillisia tyylejä, rokkia, reggaeta, skata, dubbia, rappia, folkia, jazzia ym. Sandinistaa! edelsi bändin pyrkimys julkaista single jokaisena kuukauden päivänä vuonna 1980, vanhaan jamaicalaiseen tapaan, jolloin levy saattoi olla kaupassa jo viikon sisällä sen purkittamisesta. Mutta kun tämä projekti kariutui, päätti bändi kiusata levy-yhtiötään julkaisemalla joulumarkkinoille 36 biisiä sisältävän tripla-albumin normaalin albumin hinnalla. Jotta levy-yhtiö suostui moiseen täytyi bändin jäsenten luopua levymyynnistä tulevista rojalteista.
Ilmestyessään levy ei ollut mikään suuri menestys, paremminkin The Clashin uran vedenjakaja, albumi jonka jälkeen Strummerin ja Jonesin yhteistyö kesti enää seuraavan Compact Rock(82) albumin verran. Vuosikausiin en ole nähnyt kyseisen albumin vinyyliversiota juuri missään, kun taas vuosikymmen pari taaksepäin levy pysyi hankintalistani kärkipäässä, mutta tripla-albumin massiivisuus esti aina ostoaikeeni. Vuosien jälkeen ja täysin varoittamatta löysin levyn eilen Kangasalalaiselta kirpputorilta kymmenellä eurolla. Ostopäätöstä mietin enää sen sekunnin murto-osan. Kannestaan hieman kulunut, mutta levyiltään erinomaisessa kunnossa oleva tripla-albumi on ollut tehosoitossa eilisestä alkaen.
Jossain haastattelussa Mick Jones on hieman kieli poskessa todennut Sandinistan! soveltuvan erityisesti öljynporauslautan työntekijöille, jotka pääsevät harvemmin levykauppaan. Niin, levy on kieltämättä runsas ja moneen suuntaan kurkottava. Hyvin erilainen kuin London Calling, paljon enemmän reggae - ja jopa world music -vaikutteinen. Ehkä tämä erilaisuus pitää kuuntelun mielenkiintoa yllä, levy on vallan mainiota lauantain siivous- tai sunnuntain kahvinjuontimusaa, soundit ovat korvaa miellyttävät, mutta eivät liian steriilit tai särmättömät, sekä Joe Strummerilla , että Mick Jonesilla on molemmilla miellyttävän mökeltävä murresoundi äänessään, vaikka miehet laulaisivat puhelinluetteloa niin se kuulostaisi jollain likaisella tavalla rockuskottavalta.
Ei silti, levyltä löytyy useita mainioita ja mieleenpainuvia uuden aallon rock-tsipaleita, kuten The Magnificent Seven, Washington Bullets, The Call Up ja Charlie Don’t Surf. Osa biiseistä lohkaistiin sinkuiksikin, mutta mitään mainittavaa menestystä niistä ei tullut. Levyn voimakas reggae/dub-vaikutteisuus kieli selkeästi Mick Jonesin seuraavaa projektista, myös varsin pätevästä bändistä: Big Audio Dynamitesta.
Levystä on aikoinaan todettu, että siitä olisi saatu tiivistämällä erinomainen tupla-albumi, tai levyä voi merkittävyydessään verrata Miles Davisin Bitches Brew:n(70) kokeellisuudelle tai jopa levyn kuuntelua voi verrata James Joycen Odysseuksen lukemiseen; mielen täytyy päästä irti jotta taide-elämys mahdollistuu. Omaa kuuntelijan korvaa tyydyttää täysin avoinna oleva musiikillinen runsaudensarvi, joita nämä nuoret ja kapinalliset rokkarit ovat täydellisessä musiikillisessa itsevarmuudessaan luoneet. Tavallaan makoisa jatsivaikutteinen levy, mutta puhtaana rokkiplattana vähintään vaikeasti sulateltava.
Kyllä vaan, tätä itseriittoista levynkeräämistoimintaa on tullut harrastettua enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo 25 vuoden ajan. Ensimmäinen ostamani lp-levy oli Bruce Springsteenin Born To Run(75) ja toinen oli Hit News(86), eli musiikillinen paletti oli heti alusta alkaen melko laaja.
Vuonna 1986 ostin ehkä reilut 10 levyä, seuraavana vuonna jo 30-40 levyä ja tästä eteenpäin homma lähti jo käsistä, kunnes näinä päivinä olen havahtunut että tämä noin 2000 lp-levyn kokoelma on määrältään melkoisen sopiva. Toki hieman saa tulla vielä lisää, joskin toisesta päästä saa mennä myös ulos.
Levykauppoja, kirppareita, levymessuja ym. markettien alelaareja tonkiessani sormeni ovat koskettaneet ainakin ziljoonaa pahvista levynkantta jos pikkaisen liioitellaan. Keskittyneen hakutyön ohessa silmäni ovat noteeranneet tiettyjä levyjä jotka tasaisin väliajoin tulevat vastaan juuri siellä euron alelaarissa. Tässä laajassa valikoimassa on yllättävän paljon oikeasti hyviä levyjä, jotka ovat vaan jääneet pyörimään liki ikuisiksi ajoiksi second hand-kauppiaiden pahvilootiin.
Joitakin vuosia sitten aloin ostamaan kaksoiskappaleita, ihan vaan sen takia, että voisin jakaa ystävilleni näitä massaan hukkuneita aarteita. Nykyään suorastaan harmittaa kun ei voi enää ostaa näitä levyjä, kun komeroidenkin ns. ”harrastetila” on jo tarkkaan käytetty. Seuraavaksi esitän 10 tällaista hukattua aarretta, levyjä, jotka ihmiset ovat unohtaneet tai eivät yksinkertaisesti tiedä niiden olemassaolosta tai usko että ne pitävät sisällään varsin kelvollista musiikkia.
Sailor: The Third Step (76) Englantilainen popbändi, johtajana Georg Kajanus, jonka sukujuuret ulottuvat Suomeen (Robert Kajanus). Sailor tunnetaan ennen kaikkea kakkosalbumista Trouble(75) ja hiteistä Girls Girls Girls ja A Glass of Champagne, jota myytiin Englannissa 2,13 miljoonaa kappaletta ja oli silloin eniten myyty single kautta aikojen. Kolmosalbumilla Sailorin suosia hieman tippui, mutta kappaleiden laatu pysyi kutakuinkin ennallaan. Tämä levy on varsinainen kirppareiden ikiriesa, aina se puskee jostain kulmasta näkyviin. Huomioikaa videon soitin: ”Nickelodeon, joka oli rakennettu kahdesta vastakkain olevasta Kemble pianosta sekä ARP Odyssey ja ARP 2600 syntetisaattorista, miniuruista ja yhdestä kellopelistä, jotka oli kytketty pianon mekanismiin siten, että molemmilta puolin pystyi soittamaan pianoa ja kellopeliä yhtä aikaa, ja joka näin vapautti soittajat tekemään lavalla show'ta. Nickelodeonilla pystyi soittamaan kuutta instrumenttia yhtä aikaa”(Wikipedia).
Joe Jackson: I’m The Man (79) Kannen perusteella varsin epäilyttävä levy, voiko tuollainen nuori viiksisetä olla laadun tae? Myös englantilainen Joe Jackson ponnahti ostavan yleisön tietoisuuteen debyyttialbumilla Look Sharp(78) ja sen loistavalla singlebiisillä Is She Really Going Out With Him. Tästä jatkettiin tällä rätväkällä ja reggaevoittoisella albumilla I’m The Man, joka on ihan turhaan jäänyt pyörimään alelaareihin. Varsinkin hitti Different for Girls ja nimibiisi I’m The Man toimivat kympillä. Tämän jälkeenhän tämän "paremman Jacksonin" ura vasta lähti kunnolla käyntiin, muun muassa levyt Night & Day(82) ja Body & Soul(84) ovat osa rokin ei-niin-tunnettua historiaa.
Warren Zevon: Sentimental Hygiene (87) 80-luvun lopulla soivaa muovia pukattiin markkinoille miljoonittain, aikaa juuri ennen cd-levyn vallankumousta. Näin ollen juuri näitä 80-luvun lopun vinyyleitä pyörii aivan valtavasti joka puolella, että niitä voisi käyttää vaikka rakennusvinyylilevyinä köyhimmissä maissa. Tältä ajalta löytyy yhden rokin parhaimman lauluntekijän comeback albumi Sentimental Hygiene, joka on vahva ja laadukas albumi, paluu elävien kirjoihin rankemman ryyppyputken jälkeen. Edes pikkaisen pintaan puskeva 80-luvun diskanttisoundi ei pysty pilaamaan levyn erinomaisen vahvoja biisejä. Boom Boom Mancini ja Bad Karma ovat mureita rokkeja, Reconsider Me koskettava balladi ja Detox Mansion kertoo suoraan ja ironisesti Warrenin kokemuksista Hollywoodin katkaisuhoitoklinikalla. Levyllä häärivät Warrenin apuna R.E.M.-yhtyeen jäsenet Pete Buck ja Bill Berry sekä Michael Stipe Bad Karman taustalaulussa.
Kojo: So Mean (79) Vähän varttuneempi väki muistaa vitsin: miten futismatsi päättyi? Kojo Kojo, eli 0-0. Kojo taisi olla ensimmäinen täydet nolla pistettä saavuttanut suomalainen euroviisuartisti. Biisihän oli tämä legendaarinen Nuku Pommiin. Biisistä on olemassa myös englanninkielinen versio Bomb Out. Biisin takaa löytyy Wigwam-jehu Jim Pembroke, eikä kappaletta oikeasti voi kovin huonoksi väittää, foorumi missä biisi kilpaili oli vain väärä. Mutta mutta, ennen euroviisufiaskoa Kojo julkaisi erinomaisen debyyttisooloalbuminsa So Mean(79), jota voi pitää suomalaisen soul-musiikin(onko sellaista?) yhtenä virstanpylväänä. Pääosin Kojon itsensä ja Jim Pembroken säveltämältä levyltä löytyy oikeasti todella hyviä biisejä, hyvää soittoa ja meininkiä. Kojo on itse myös juuri sellaisessa nuoren Rod Stewartin ja James Brownin vireessä että meininkiä ei voi kuin ihastella. Levy on kuuluisa myös valtavasta avustajajoukostaan, melkein koko suomalaisen musiikin kerma on ollut mukana levyn teossa, aina Pave Maijasesta Jukka Orman kautta Pedro Hietaseen. Suosittelen, jos levy sattuu silmään!
John Cougar Mellencamp: Big Daddy (89) ”Johnny Puuman” edellinen levy Lonesome Jubilee(87) oli iso menestys ihan Suomea myöten. Tuolla levyllä Mellencamp syrjäytti hetken itsensä Bruce Springsteenin ykköspallilta tuon ajan vuosiäänestyksissä. Tämän seuraaja Big Daddy putosi melkein saman tien alelaareihin, riemukas kantrirock oli kääntynyt sisäänpäin, Big Daddylta ei löytynyt enää Paper on Firen kaltaisia hittejä, materiaali oli kaikilta osin mietteliäämpää ja tummasävyisempää. Itsellä meni myös oma aikansa ennen kuin tajusin albumin arvon, itse asiassa siihen tarvittiin noin 20 vuotta lisää elettyä elämää. Tänä päivänä pidän Big Daddya ehkä Mellencampin uran vahvimpana levynä.
Neneh Cherry: Raw Like a Sushi (89) Ehkä yksi parhaita levyn nimiä kautta aikojen? Neneh ponnahti julkisuuteen tällä hienolla Buffalo Stance -hitillä jota seurasi tämä elävän raikas albumi Raw Like a Sushi. Nenehin ura vankistui ja löysi huippunsa vasta kahdella seuraavalla levyllä Homebrew(92) ja Man(96) sekä 7 Seconds -hittibiisillä yhdessä Youssou N’Dourin kanssa. Mutta tämä esikoisalbumi tarjosi mukavaa ja vähän hip-hopahtavaa meininkiä kaiken maailman Madonnien ja Whitney Houstonien sekaan. Eagle-Eye Cherrystä en sano muuta kuin: Kyllä, hän on Nenehin veli.
Martika: Martika’s Kitchen (91) Toinen melkein jo kokonaan unohdettu naisartisti Martika oli näitä Princen avittamia lupauksia jotka pärjäsivät myös omillaan. Martikan Se isohittibiisi on tietenkin itkettävän kaunis teiniballadi Toy Soldiers vuodelta 1988. Tällä albumilla Martika haki lopullista läpimurtoa em. Princen avulla ja herralla onkin näpit pelissä albumin nimikappaleessa ja levyn suurimmassa hitissä Love…Thy Will Be Done, jonka erinomaisuutta ei voi kieltää. Levy kai ei sitten myynyt tarpeeksi tai Martika-levyn ostaneet ovat laittaneet plätyt kiertoon, sillä tämä kiekko osuu usein silmään.
Hearthill: Cut Up (89) Kotimainen liki täysin unohtunut romanttisen rokin kummajaisbändi, joka aktiivivuosina 1988-1992 julkaisi viisi tasavahvaa albumia. Nimettömällä esikoisalbumilla Hearthill(88) nämä Kontulan pojat pistivät rokkabillyrähinäksi ja nauhoittivat suurella tunteella varsin osuvia ja klonksuvia rokettikipaleita, kun taas tällä kakkosalbumilla Cut Up(89) meno rauhoittui ja biisien tyylikirjo loi kiehtovan alkukevään- ja syksyn tunnelman. Levy on kuolleiden lehtien tai juuri lumen alta heräävän maan julistus, harmoninen, kaunis ja tarpeellisen naivi lähiölevy. Omaan 18-vuotiaan pojan sielunmaisemaan levy upposi ikuisiksi ajoiksi. Oikein pahaa tekee kun näkee tämän albumin alelaarissa: - eikö ihmiset tajua hyvän päälle…vai olenko vain omien tunteideni sokaisema?
Supertramp: Even In The Quietest Moments(77) Ensiksi etsin levyä vuosikausia ja kun sen viimein löysin pari vuotta sitten levymessuilta, niin nyt tämä Supertrampin kulta-ajan ehkä vahvin tekele puskee joka kirppislaarista silmiini, mitenkäs teillä päin, onko sama ongelma? Nyt voidaan otaksua, että levynkansi ei ainakaan karkoita kuulijoita, koska se on yksinkertaisesti hieno. Levy on myös sisällöllisesti vahva, paljon pitkiä biisejä sekä hitti Give a Little Bit. Trampin seuraava levy Breakfast In America(79) oli se suurmenestys, joka avasi hetkeksi kaikki portit levälleen, eikä sen jälkeen samanlaiseen tasoon enää ylletty.
Bogart Co: Dance Station (85) Tämä kymmenes levy oli vaikea valita, sillä piti ottaa huomioon myös se, että kaikkien levyjen ei tarvitse mukailla välttämättä omaa musiikkimakuani ja itse asiassa on ihan hyvä että jotain toisenlaistakin tuodaan esille. Näillä argumenteilla Bogart Co:n Dance Station oli juuri sopiva valinta, levy joka on myös selkeästi bändin uran vahvin kokonaisuus…nojoo, siis mikä kokonaisuus, on paras nippu näitä diskobiisejä. Täytyy myöntää kun kuulin Bogartin All The Best Girlsin eka kertaa isoveljeni Volvon autostereoista Ressalan mehtäautotiellä (paikalliset huomio!) vuonna 1984, ei oltas kumpikaan uskottu kyseessä olevan suomalaisen bändin. Kyllä tämä levy kestää monenlaisen vertailun kun tanssimusiikista puhutaan.
Kymmenen levyä on vain pintaraapaisu siitä millaisia aarteita kirppareilla ja musakauppiaiden alalaareissa lojuu, paljon jäi kertomatta oleellisia hyviä plättysiä, joka saattaa löytyä juuri sinun kotikirppiksesi laareista, sieltä voi löytyä Hootersin mainio Zig Zag(89), setärokkari Bob Segerin aliarvostettu Like a Rock(86) tai jopa Paul Simonin nimetön debyyttialbumi Paul Simon(72) joka yllättävän usein osuu silmiini.
Toivotan onnea mahdollisten levylöytöjen äärelle, aina on kyse makuasioita ja pelkällä hakuammunnalla voit löytää paljon laadukasta kamaa, mutta anna kuitenkin niiden Reijo Kallion, Rick Astleyn ja Anna Hanskin levyjen jatkaa vapaasti matkaansa tulevaisuuden rakennustarvikkeiksi. Tämä olkoon toiveeni ja utopiani, että jokainen levy löytää vielä jonkin käyttötarkoituksen matkallaan muovien jättömaille.
Heinäkuu on pitänyt sisällään vankan nipun erilaisia keikkakokemuksia, aina Ruisrokin artistikatraasta Princen kautta eiliseen Hämeenlinnan Wanajafestivaliin, jonka pääesiintyjänä oli Walesin ylpeys Manic Street Preachers. Ennen pääesiintyjää festival tarjosi tukun kotimaisia nimiä, kuten Turmion Kätilöt, Samuli Putro, Kaija Koo, Apulanta ja Petri Nygård. Musiikillisesti Putro kosketti kotimaisista eniten, mutta Koon Kaija veti terhakkaimman shown aidolla tätienergiallaan.
Itse Manicsien keikka oli ensitahdeista alkaen rehellisen rokin juhlaa. Soundi oli mukavan maanläheinen, tavallaan rosoinen, muttei mitenkään epätarkka. Alkupään biiseistä toimivat parhaiten Motorcycle Emptiness ja (It’s Not War) Just The End Of Love. Keikka oli kauttaaltaan hyvä läpileikkaus Manicsien urasta, sopivasti hittejä ja sopivasti irtobiisejä levyiltä.
Send Away Tigersin(07) Autumn Song oli kiva yllätys, kuten eka levyn Generation Terrorists(92) Slash & Burn. Sen sijaan Fasterin suosiota olen aina ihmetellyt, biisi on yksinkertaisesti huono. Myös Everlastingilla on outoa ikuisuusarvoa, biisi on nostettu sille kuulumattomalle jalustalle, ihan ookoo biisi, muttei minun mielestä mikään klassikko. Tosin laulaja James Dean Bradfieldin akustinen kitaraversio biisistä toimi oikein hyvin.
Keikka kesti melko tarkkaan tunnin ja vartin, biisilista mukaili aika hyvin muita kesän vastaavia keikkoja. Lopetusbiisinä If You Tolerate This oli ehkä hieman ponneton. Encoretkin olisi ollut poikaa, mutta ilmeisesti Wanajafestin kellontarkka aikataulu vesitti tällaisen mahdollisuuden tai kaupungin järjestyssääntö?(keikka loppui puolen yön aikaan)
Manicsien soundissa on jotain hyvin miellyttävää ja vanhankantaista, kyse on muutenkin hyvin ainutlaatuisesta rockbändistä tässä ajassa, bändin lauluissa yhdistyy hyvin hienot melodiat, sanoitukset ja uskottavan nöyrä rock-asenne. Voisin kutsua bändin musiikkia jonkinlaiseksi hyväksi työläisrokiksi. Blogin otsikoksi tuli melkein: Ehkä planeetan paras toimiva rockbändi? Niin, olisiko näin?
Prinssi tuli lihaksi, heti ensitahdeista lähtien. Pieni mustaan hiihtari-tyyppiseen asuun pukeutunut huivipää asetti itsensä alttiiksi yleisölle. Poissa oli pelko, mahdollinen varautuneisuus, josko vaikka suomalainen yleisö olisi vihamielinen aikaisempien konserttien peruutuksista? Ei ei, sellaista pahaa karmaa ollut ilmassa, yleisö oli heti valmis syömään pikku-prinssimme kädestä.
Aloitusbiisi 1999 oli juuri niin hyvä kuin sen toivoikin olevan. Biisin alkutahtien jälkeen Prince huudahti mikrofoniin: We’re here! Oliko tämä se anteeksipyyntö niistä kaikista viidestä tai kuudesta aiemmin peruuntuneesta keikasta? Ehkä se oli, tai mitäpä sitä anteeksi pyytelemään, sillä Minneapoliksen pikku-jättiläinen tarjosi koko rahan edestä hikisintä funk-jumppaa mitä koskaan olen kokenut.
Keikka oli mainio, mutta ei täydellinen. Se oli välillä ihan murhaavan hyvä ja välillä vähän kiireinen ja läpisoitettu. Keikan alkupään biiseistä Pop Life kulki vähän ontosti, kun taas sitä seurannut Hendrix-tyyppinen instrumentaali-jami: Stratus sai haukkomaan henkeä, jossa prinssi sai meidät uskomaan että tässä on planeetan paras kitaristi, ja yhä edelleen olen siinä uskossa. Keppi totteli prinssin jokaista liikettä(ja sitä vaihdettiin soolojen välissä) ja myös Princen taustabändi toimi kuin unelma, rumpali varsinkin saavutti jonkin hurmoksellisen flow-tilan ja oli lennähtää pois rumpupalliltaan.
Keikan sävykäs alku huipentui erittäin vahvaan tulkintaan kappaleesta: Shhhh. Jota en ollut aiemmin kuullut, mutta joka siitä huolimatta upposi kuin kuuluisa metrin halko. Dramatiikan taju oli kohdallaan, hitaalla aloitettiin ja kitara/soitin-ilotulitukseen lopetettiin. Herra artistin naamasta paistoi aiheestakin itsetyytyväisyys, biisissä loksahti kaikki kohdalleen.
Alun jälkeen tuli osittain huolimattomasti soitettuja hittejä, kuten Cream ja Alphabet Street sekä tiukkoja cover-versioita, kuten Sly & Family Stonen Everyday People. Ensimmäinen setti oli jo valmis reippaan tunnin soittamisen jälkeen, jonka jälkeen testattiin yleisön halua saada artisti takaisin lavalle. Ensiksi palasivat bändin naispuoliset soittajat ja laulajat, jotka lauloivat koskettava version Dylanin To Make You Feel My Lovesta. Tämän jälkeen astui prinssi takaisin lavalle ja tarjoili erittäin latautuneen version Purple Rainista. Murhaa, puhdasta murhaa, mr.Väkkyrä eläytyi jokaista piirtoa myöten tähän ex-teinien superballadiin. Lopuksi satoi purppurasadetta päällemme värillisinä paperin paloina, kaapaisin sadetta kourallisen verran omaan laukkuunikin.
Ei tässä vielä kaikki, pian tuli uusi encore, pari tiukkaa biisiä, kiitos ja pois lavalta, kunnes homma vaikutti selvältä ja valotkin oli jo sytytetty. Tosin miksauspöydän takana tarkkailtiin yleisön reaktioita. Hätäisimmät poistuivat jo takavasemmalle, mutta suurin osa meistä vaati lisää, niinpä herra Väkkyrä oli taas lavalla. If I Was Your Girlfriend, U Got The Look vedettiin liikaa yleisöä laulattaen, mutta Kiss-hitistä vedettiin sellainen oksat pois – versio artistin valokeilatansseineen, että huh huh! Prince osaa todellakin tanssia, 53 ikävuotta ei todellakaan näytä painavan vielä missään, ainoastaan kasvoissa on vähän jo sellaista vanhan mustalaisen juomuisuutta.
Suuret pisteet bändille ja todella hyvälle meiningille, soittajille näytti olevan aidosti hauskaa lavalla, illan missio oli laittaa bileet pystyyn ja siinä Prince bändeineen onnistui täydellisesti. Tukahduttavan kuumassa ja liki täydessä Hartwallissa me nestehukasta kärsineet finskit ylitettiin kyllä useaan otteeseen oma bailukapasiteettimme, tällä keikalla ei seisoskeltu, siitä Prince piti kyllä huolta.
Kontakti yleisöön oli jollain tapaa herpaantumaton, herra artisti leikki valoilla, käski sytyttää areenan kaikki valot jotta näkisi yleisön paremmin ja yhtälailla sammuttaa valot jotta näkisi meidän typerien kamerakännyköitemme loisteen. Princen ilmearsenaali toimi kuin Roger Moorella aikoinaan Bondeissa, on se tuhma ilme ja vielä vähän tuhmempi ilme. Diivaksi Princeä ei tämän livesuorituksen perusteella voi sanoa, mutta sen sijaan artistiksi, joka elää yleisön huomiosta, suosionosoituksemme ja yhteislaulumme kohotti selvästi Princeä jalustallaan. Voi olla, että tämän tyyppiseen laulattamiseen Princellä on pitkä perinne ja hänen käsitys keikasta on pistää yhteiset bileet pystyyn, eikä jäädä patsastelemaan.
Illan vihoviimeiseen biisiin Princen bändin kaunis naislaulaja poimi porukkaa yleisön joukosta mukaan tanssimaan. Säpsähdin, sillä seisoin itse todella hyvällä aitiopaikalla lavan edessä. Mutta ei hätää, lavalla oli pian parikymmentä alta 25v hyvännäköistä nuorta naista ja ehkä kaksi miestä. Ihan Iggypopmaisiin yleisönhalailuihin tai stagedivingiin Prince ei lähtenyt, vaan hyppäsi flyygelin päälle ja antoi nuorten jorata hänen edessään, jokin turvaväli oli säilytettävä.
Summauksena voi sanoa, että törkeän kalliit permantopaikat oli hintansa arvoiset. Prince bändeineen antoi kyllä koko rahan edestä, töitä tehtiin lujasti jotta me viihdyimme. Alkuun pelkäämäni kasarivaikutteinen kuiva ”Minneapolis-funksoundi” ei onneksi ollut vallitsevana keikan aikana, toisin kuin niissä karmivissa kasari-musavideoissa ennen keikkaa screenillä, jossa tuntemattomat prince-klooneilta näyttävät viiksisedät olkatoppauksissaan jahtasivat muovisia Mtv-typsyjä.
Yksi Uncut-musiikkilehden helmistä on Prefab Sproutin nokkamiehen Paddy McAloonin haastattelu parin vuoden takaa(Uncut 10/2009) uuden Let’s Change The World With Music(09) aikoihin. Haastattelu on monin tavoin koskettava, melkein itkettävä, sillä herra McAloonilla on tusinoittain julkaisematonta ja laadukasta albumimateriaalia, jota hän ei pysty korkean itsekritiikin ja erinäisten terveydellisten ongelmien takia levyttämään. McAloon toteaa olevansa loukussa näiden tuhansien levyttämättömien laulujensa kanssa omassa kotistudiossaan Andromeda Heightissä County Durhamissa Englannissa.
Mistä kaikki alkoi? Prefab Sprout oli 80-luvun alkupuolella yksi monista lupaavista alternative rock/pop-bändeistä yhdessä Scritti Polittin, Echo And The Bunnymenin ja Deacon Bluen kanssa, joka onnistui luomaan myös kohtuullisen menestyksekästä uraakin 80-90 luvun vaihteessa. McAloonin lisäksi bändissä vaikuttivat uran alkupuolella velipoika Martin McAloon bassossa, silloinen tyttöystävä Wendy Smith taustalaulussa/koskettimissa sekä rummuissa Neil Conti.
Eka albumi Swoon(84) oli laadukkaasta biisimateriaalista huolimatta, sekä soitannollista, että tuotannollista hapuilua. Nerokkaasti nimetyllä kakkosalbumilla Steve McQueen(85) Sprout alkoi saavuttaa laajempaa suosiota. Ennen levyn julkaisua bändi antoi yhden haastattelun yllättäen supisuomalaiselle Soundi-lehdelle(Soundi 8/1985), kiitos Soundin silloisen ”Brittein kirjeenvaihtajan” Dougie Gordonin, jonka tyyppistä panosta nyky-Soundin kehnohko ulkomaanhaastattelu-osasto tarvitsisi. Tuossa haastattelussa Paddy McAloon kertoo herkullisen avoimesti omasta lauluntekijä-identiteetistä maukkailla vertailuilla muun muassa Dylaniin. Nykyään klassikoksi tituleerattava Steve McQueen toi bändille ensimmäisen hitin, nyt kuunneltuna hiukan kasarisoundeista kärsivän When Love Breaks Downin. Noihin aikoihin McAloonille puettiin jo popsäveltäjäneron viittaa päälle ja ihan aiheesta.
Hurja luomisvoima tuotti samana vuonna myös toisen laadukkaan albumin: Protest Songs, joka levy-yhtiön nihkeilyn vuoksi julkaistiin vasta vuonna 1989. Seuraava ns. virallinen albumi From Langley Park To Memphis(88) toi ensimmäistä kertaa esiin bändin täydellisen ja joidenkin mukaan ylisiirappisen soundin(kiitos myös tuottajalle Thomas Dolbylle). Levy on loppuun asti hiottu, tavallaan täydellinen kasari pop-levy, sillä erikoisuudella, että se on lyriikoiden puolesta varsin syvällinen. Levyn hitikkäin ja kenties muistettavin biisi Cars And Girls uskaltautui lievästi vittuilemaan itse Bruce Springsteenille: ”but look as us now, quit driving, some things hurt much more than cars and girls”
Prefab Sproutin ura huipentui ja osittain kipsaantui mestariteokseen Jordan: The Comeback(90) josta olen jo aiemmin blogissani kirjoittanut. Huikea 19 biisin kokonaisuus tavoitteli syviä, jopa arkitodellisuuden ylittäviä musiikillisia elämyksiä. Levy on myös oma suosikkini vaikkakin kieltämättä se on hivenen ylipitkä. Biisit Jesse James Bolero, We Let The Stars Go, One Of The Broken ja Doo-Wop In Harlem saavat edelleen ihoni kananlihalle. Levy on kuin katkeransuloinen sieluntila, koukuttava ja erittäin lohduttava. Tässä levyssä, kuten muidenkin Sprout-albumien kuuntelussa, ajan antaminen levylle on valttia, näennäisen viihteellisen ja ylisiirappisen kuoren alta paljastuu ajan myötä uskomattomia syvyyksiä. Jordanin jälkeen, 90-luvun alkupuoliskolla bändi hajosi tai laitettiin naftaliiniin, valtava itsekritiikki ja kyllästyminen musiikkiteollisuuteen esti Paddy McAloonia julkaisemasta uusia albumeita, vaikka sitä julkaisematonta materiaalia oli jo tuolloin valtavasti.
Uuden vuosituhannen vaihteessa bändi taas aktivoitui ja julkaisi kaksi erittäin hyvää albumia Andromeda Heights(97) ja Gunman And Other Stories(01) joista varsinkin jälkimmäinen meni aivan liian nopeasti alelaarien kautta unholaan. Kyseessä Sproutin ns. ”Outlaw-albumi”, maanläheisempi ja sävykkäämpi kuin moni muu bändin tuotos. Noin 80% albumin materiaalista oli aiemmin sävelletty muille artisteille, kuten Blue Roses ja oheinen Cowboy Dreams Jimmy Nailille. Näihin aikoihin bändiin kuului käytännössä vain McAloonin veljekset kaksistaan.
Vuosituhannen vaihde toi myös Paddy McAloonille erilaisia terveydellisiä ongelmia silmien ja kuulon kanssa, joista dokumenttina hämyisä sooloalbumi I Trawl The Megaherz(03). McAloon sairastaa huimauksena ja kuulon heikkenemisenä oireilevaa Menieren tautia, joka estää nykyisin kaikenlaiset live-esiintymiset. Sairasteluista huolimatta musiikin säveltämisen intohimo ei ole kaikonnut, Uncut-haastattelussa hän toteaa: ”voin kirjoittaa albumin kuudessa viikossa ja olen tehnyt sitä jo 30 vuotta”
Viimeisimpien netistä löytyvien haastattelujen ja erinäisten huhujen perusteella Paddy McAloon on pitkään paininut kunnianhimoisen albumiprojektin nimeltään Zero Attention Span kanssa, tämän ohella häneltä olisi jo lokakuussa tulossa toinen uusi albumi nimeltään Trapdoor Melancholy. Nämä ovat toki vielä huhuja ja tuoreimmissa haastatteluissa McAloon on jopa pahoillaan siitä, että kertoo faneilleen näitä julkaisemattomien albumien nimiä, joita hän ei välttämättä tule koskaan julkaisemaan. Mikä on sitten totuus, saammeko vielä tämän vuoden puolelle aina laatustandardit täyttävää uutta Prefab Sprout – materiaalia?
Joka tapauksessa Prefab Sproutin musiikki ja Paddy McAloonin tarina on täynnä koskettavuutta, kuinka vaikea on täydellisen musiikillisen vision päästä levylle asti ja kun julkaisematonta materiaalia kertyy vuoren korkuinen kasa, niin katoaako musiikista sen ajankohtaisuus, onko sitä tarpeellista enää julkaista? Prefab Sproutin tarina on yhtä kuin mahdollisuuksien tarina, meillä kaikilla omat esteemme tehdä juuri sitä juttua mitä me haluaisimme, olla julkaisematta niitä mielipiteitä tai tuotoksia jotka ovat meille erityisen tärkeitä. Mutta aina on toivoa, ”elämän studioaikaa” jäljellä, ehkä jo tänä syksynä jokin suuri unelmamme näkee päivänvalon, kunhan vain uskallamme nauhoittaa unelmamme talteen ja tehdä niistä todellista ja näkyvää.
