Uusia, vanhoja ja helposti hautautuvia

Usein, valitettavan usein, hienokin poppisalbumi hautautuu kiireisen aikamme alle. Muistamme hämärästi, tuliks se David Bowien comeback-levy vuosi sitten? Eikun siitä on jo yli kaksi vuotta. Paul Simonhan julkaisi juuri albumin? Joo, vuonna 2011. No ainakin Kate Bushilta tuli se hieno joulualbumi viime jouluna. Vai oliks se vuonna 2011?

Penteleen kiirehtivä aikamme, ihan syyttä suotta unohtelet kelpoja helmiä ruuhkaisen elontiemme ojanpientareelle. Olisiko syytä kerätä muoviroskat pois pientareelta ja tajuta mitä liki koskemattomia helmiä hautautuu helposti aina uuden kevään humuksen alle. Aloitetaan Paul Simonista. Tosiaankin albumi So Beautiful, or So What(11) ilmestyi jo viisi vuotta sitten. Varsin ketterä, hieman Graceland(86) tyyppinen albumi lievin afrikkalaisrytmein, yhtäkaikki omillaan seisova timantinkova suoritus pitkän linjan veteraanilta, Dylanin ikänestorilta(vm.1941).

David Bowien paluualbumia The Next Day(13) tervehdittiin isolla kädellä musiikkimediassa ja aika laajalti se todettiin hyväksi albumiksi. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut, niin voitaneen antaa jo lopullinen arvio albumille. Edelleen sanoisin, että levy on aika väkevä. Asettuu luontevasti jonnekin Lodgerin(79) ja Heathenin(02) välimaastoon. Ei mitään välittömästi kolahtavia Bowie-hittejä, mutta useita hienoja aikaa kestäviä biisejä, kuten Love is lost, Where are we now ja upea lopetusbiisi Heat. Niin ja tietenkin yksi hieno Morrissey-cover: You feel so lonely you could die.

Ysärin alun ns. laadukkaista indierockbändeistä The House of Love teki hienon paluun albumilla: She Paints Words in Red(13). The House of Love kilpaili aikoinaan laadukkuusmittarilla varsin tasaväkisesti Stone Rosesin ja Happy Mondaysin kanssa. Esikoisalbumi The House of Love(88) tyrmäkkään Christine - singlen kera on yksi britti-indien mahtisuorituksia. Eipä tässä paluu-albumissakaan mitään moittimista, kypsä ja hieno kuuntelualbumi.

Viime vuonna kuolleen Joe Cockerin viimeisin studioalbumi Fire it Up(12) on myös aika tymäkkä paketti. Laulu toimii edelleen. The Strokesin edellistä Comedown Machine(13) albumia pidettiin yleisesti hienona laadunkohotuksena. Itsestäni albumi on hieman tylsä ja turhanpäiväinen, sen sijaan edellinen albumi: Angles(11) on yllättävän kova, pitäen sisällään The Strokesin uran parhaita biisejä: Machu Pichu ja Under Cover of Darkness. Entäs Julian Casablancasin soolot, onko niistä mihinkään? Jostain syystä pidän tästä uusimmasta taiderokkiin flirttailevasta Julian Casablancas + The Voidz virityksestä ja albumista: Tyranny(14).

Kate Bushin umpiylistettyyn 50 Words from Snow(11) en ole täysin päässyt sisällä. Useita pitkiä biisejä, ehkä ilman minkäänlaista johtoajatusta, toisten mielestä vahvaa ja rohkeaa Kate Bush - tuotantoa. Kaiken lisäksi levyn soundi on aika paska, en tiedä mikä siinä on mennyt vikaan. Mutta joo, kyllähän näissä pitkissä biiseissä on oma hieno tunnelmansa, kuten kappaleessa: Misty.
Henkilökohtaisella musa-asteikolla korkeaa sijaa pitävä Paddy McAloonin johtama Prefab Sprout teki pari vuotta sitten yllättävän ja odotetun paluualbumin: Crimson + Red(13). Ehkäpä aivan tolkuttoman hieno poppislevy, joka ansaitusti noteerattiin myös suomalaisessa musamediassa. Levy on täynnä hienoja poppisbiisejä, kuten tämä jopa majesteettinen Adolesence.

Paul McCartneykin suoltaa ehkä vähän liian tiuhaan lättyjä ollakseen jo niin vanha ja niin Beatle. Itsellänikin meni edellinen New(13) aikalailla ohitse. Lievähkö spotikka-kuuntelu paljastaa myös tämän olevan varsin laatuisan albumin. Päätetään katsaus ihan uuteen albumiin, nimittäin Brian Wilsonin: No Pier Pressure(15) plattaan. Toivon, että tämä albumi saa minulta kosolti kuunteluaikaa. Noh, ainakin postimies on sen tuomassa jossain vaiheessa. Haistan, että levyn lopettava The Last Song on nimensä mukainen, eli mahdollisesti Brianin viimeinen levytyskappale!? Ohessa spotikkalinkit ja maistiaisia edellä mainituilta levyiltä kera parin bonusbiisin.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1Apbjbv4ftmMLmn8NumdiZ

Paddy says: - It's gonna happen!

Mysteeribändi Prefab Sprout, sen vielä mystisempi partasetä Paddy McAloon väläyttelee uutta materiaalia. Aluksi bändin fanipalstalle vahingossa(?) vuotanut albumi Devil A Came Calling ja sen 10 veret seisauttavan hyvää biisiä. Epäiltiin, että joku Paddy-klooni pilailee kustannuksellamme, mutta että tämän tasoista musiikkia.



Aargh, yhtäkkiä albumi on jo kuultavissa YouTubesta melkein kokonaan. Detaljit täydentyvät, muuttuvat virallisiksi, uuden albumin nimi on Crimson/Red(13) ja julkaisupäivä 7 lokakuuta 2013. Biisilista tällainen:

1. The Best Jewel Thief In The World
2. The List of Impossible Things
3. Adolescence
4. Grief Built The Taj Mahal
5. Devil Came A Calling
6. Billy
7. The Dreamer
8. The Songs Of Danny Galway
9. The Old Magician
10. Mysterious

Liian helppoa, näin se uusi matsku melkein vuotaa syliimme, edellisestä myöskin tyrmäävän hienosta albumista Let's Change World With The Music(09) on kulunut jo neljä vuotta ja kysymys kuuluukin: -onko myös tuleva albumi ns. Paddyn arkistojen aarteita? Eli tehty jo kenties 90-luvulla kuten edeltäjänsä. Viime vuodethan Paddy Mc Aloon on kärsinyt ainakin kuuloaistin heikkenemiseen liittyvästä Menieren taudista ja on julkisesti sanonut, että live-esiintymiset voidaan unohtaa. Viimeisimmän lukemani haastattelun perusteella herra vääntää musiikkia edelleen kammiossaan, mutta sen saattaminen levyllä asti on haasteellista.

Maailman paras unohdettu popsäveltäjä

Yksi Uncut-musiikkilehden helmistä on Prefab Sproutin nokkamiehen Paddy McAloonin haastattelu parin vuoden takaa(Uncut 10/2009) uuden Let’s Change The World With Music(09) aikoihin. Haastattelu on monin tavoin koskettava, melkein itkettävä, sillä herra McAloonilla on tusinoittain julkaisematonta ja laadukasta albumimateriaalia, jota hän ei pysty korkean itsekritiikin ja erinäisten terveydellisten ongelmien takia levyttämään. McAloon toteaa olevansa loukussa näiden tuhansien levyttämättömien laulujensa kanssa omassa kotistudiossaan Andromeda Heightissä County Durhamissa Englannissa.

Mistä kaikki alkoi? Prefab Sprout oli 80-luvun alkupuolella yksi monista lupaavista alternative rock/pop-bändeistä yhdessä Scritti Polittin, Echo And The Bunnymenin ja Deacon Bluen kanssa, joka onnistui luomaan myös kohtuullisen menestyksekästä uraakin 80-90 luvun vaihteessa. McAloonin lisäksi bändissä vaikuttivat uran alkupuolella velipoika Martin McAloon bassossa, silloinen tyttöystävä Wendy Smith taustalaulussa/koskettimissa sekä rummuissa Neil Conti.

Eka albumi Swoon(84) oli laadukkaasta biisimateriaalista huolimatta, sekä soitannollista, että tuotannollista hapuilua. Nerokkaasti nimetyllä kakkosalbumilla Steve McQueen(85) Sprout alkoi saavuttaa laajempaa suosiota. Ennen levyn julkaisua bändi antoi yhden haastattelun yllättäen supisuomalaiselle Soundi-lehdelle(Soundi 8/1985), kiitos Soundin silloisen ”Brittein kirjeenvaihtajan” Dougie Gordonin, jonka tyyppistä panosta nyky-Soundin kehnohko ulkomaanhaastattelu-osasto tarvitsisi. Tuossa haastattelussa Paddy McAloon kertoo herkullisen avoimesti omasta lauluntekijä-identiteetistä maukkailla vertailuilla muun muassa Dylaniin. Nykyään klassikoksi tituleerattava Steve McQueen toi bändille ensimmäisen hitin, nyt kuunneltuna hiukan kasarisoundeista kärsivän When Love Breaks Downin. Noihin aikoihin McAloonille puettiin jo popsäveltäjäneron viittaa päälle ja ihan aiheesta.

Hurja luomisvoima tuotti samana vuonna myös toisen laadukkaan albumin: Protest Songs, joka levy-yhtiön nihkeilyn vuoksi julkaistiin vasta vuonna 1989. Seuraava ns. virallinen albumi From Langley Park To Memphis(88) toi ensimmäistä kertaa esiin bändin täydellisen ja joidenkin mukaan ylisiirappisen soundin(kiitos myös tuottajalle Thomas Dolbylle). Levy on loppuun asti hiottu, tavallaan täydellinen kasari pop-levy, sillä erikoisuudella, että se on lyriikoiden puolesta varsin syvällinen. Levyn hitikkäin ja kenties muistettavin biisi Cars And Girls uskaltautui lievästi vittuilemaan itse Bruce Springsteenille: ”but look as us now, quit driving, some things hurt much more than cars and girls”

Prefab Sproutin ura huipentui ja osittain kipsaantui mestariteokseen Jordan: The Comeback(90) josta olen jo aiemmin blogissani kirjoittanut. Huikea 19 biisin kokonaisuus tavoitteli syviä, jopa arkitodellisuuden ylittäviä musiikillisia elämyksiä. Levy on myös oma suosikkini vaikkakin kieltämättä se on hivenen ylipitkä. Biisit Jesse James Bolero, We Let The Stars Go, One Of The Broken ja Doo-Wop In Harlem saavat edelleen ihoni kananlihalle. Levy on kuin katkeransuloinen sieluntila, koukuttava ja erittäin lohduttava. Tässä levyssä, kuten muidenkin Sprout-albumien kuuntelussa, ajan antaminen levylle on valttia, näennäisen viihteellisen ja ylisiirappisen kuoren alta paljastuu ajan myötä uskomattomia syvyyksiä. Jordanin jälkeen, 90-luvun alkupuoliskolla bändi hajosi tai laitettiin naftaliiniin, valtava itsekritiikki ja kyllästyminen musiikkiteollisuuteen esti Paddy McAloonia julkaisemasta uusia albumeita, vaikka sitä julkaisematonta materiaalia oli jo tuolloin valtavasti.



Uuden vuosituhannen vaihteessa bändi taas aktivoitui ja julkaisi kaksi erittäin hyvää albumia Andromeda Heights(97) ja Gunman And Other Stories(01) joista varsinkin jälkimmäinen meni aivan liian nopeasti alelaarien kautta unholaan. Kyseessä Sproutin ns. ”Outlaw-albumi”, maanläheisempi ja sävykkäämpi kuin moni muu bändin tuotos. Noin 80% albumin materiaalista oli aiemmin sävelletty muille artisteille, kuten Blue Roses ja oheinen Cowboy Dreams Jimmy Nailille. Näihin aikoihin bändiin kuului käytännössä vain McAloonin veljekset kaksistaan.



Vuosituhannen vaihde toi myös Paddy McAloonille erilaisia terveydellisiä ongelmia silmien ja kuulon kanssa, joista dokumenttina hämyisä sooloalbumi I Trawl The Megaherz(03). McAloon sairastaa huimauksena ja kuulon heikkenemisenä oireilevaa Menieren tautia, joka estää nykyisin kaikenlaiset live-esiintymiset. Sairasteluista huolimatta musiikin säveltämisen intohimo ei ole kaikonnut, Uncut-haastattelussa hän toteaa: ”voin kirjoittaa albumin kuudessa viikossa ja olen tehnyt sitä jo 30 vuotta”

Viimeisimpien netistä löytyvien haastattelujen ja erinäisten huhujen perusteella Paddy McAloon on pitkään paininut kunnianhimoisen albumiprojektin nimeltään Zero Attention Span kanssa, tämän ohella häneltä olisi jo lokakuussa tulossa toinen uusi albumi nimeltään Trapdoor Melancholy. Nämä ovat toki vielä huhuja ja tuoreimmissa haastatteluissa McAloon on jopa pahoillaan siitä, että kertoo faneilleen näitä julkaisemattomien albumien nimiä, joita hän ei välttämättä tule koskaan julkaisemaan. Mikä on sitten totuus, saammeko vielä tämän vuoden puolelle aina laatustandardit täyttävää uutta Prefab Sprout – materiaalia?

Joka tapauksessa Prefab Sproutin musiikki ja Paddy McAloonin tarina on täynnä koskettavuutta, kuinka vaikea on täydellisen musiikillisen vision päästä levylle asti ja kun julkaisematonta materiaalia kertyy vuoren korkuinen kasa, niin katoaako musiikista sen ajankohtaisuus, onko sitä tarpeellista enää julkaista? Prefab Sproutin tarina on yhtä kuin mahdollisuuksien tarina, meillä kaikilla omat esteemme tehdä juuri sitä juttua mitä me haluaisimme, olla julkaisematta niitä mielipiteitä tai tuotoksia jotka ovat meille erityisen tärkeitä. Mutta aina on toivoa, ”elämän studioaikaa” jäljellä, ehkä jo tänä syksynä jokin suuri unelmamme näkee päivänvalon, kunhan vain uskallamme nauhoittaa unelmamme talteen ja tehdä niistä todellista ja näkyvää.

Vuoden 2009 levyt!

Melkein näihin päiviin saakka olen ollut siinä uskossa, että vuosi 2009 oli erityisen kehno levyvuosi, onko asia oikeasti näin? Kelataan hieman filmiä edelliseen vuoteen, mitä siellä näkyy?

Arvattava-U2, Perus-Springsteen, Nolohko-Dylan, Vitsikäs-Prodigy jne. Toki isompien starbojen katveesta pukkasi vaihtoehtoisempaa rokkiplattaa, kuten Decemberists, Conor Oberst, AC Newman, Kasabian, Grizzly Bear, Neko Case, Wilco, Jarvis Cocker.

Seuraavaksi aion yrittää jotain mahdotonta, nimittäin laittaa järjestykseen vuoden 2009 parhaat rokkilevyt. Hmm, erittäin vaarallinen yritys, sanoisin. Toivon ja pelkään että mielipiteeni synnyttää useita tulisia vastakommentteja. Harvinaisen totta on tietenkin se, että kaikkia näitä luettelemiani plättyjä en ole välttämättä kerennyt kovin perusteellisesti kuuntelemaan, ainakin niitä jotka ovat Top10 ulkopuolella. Mutta yllättävän paljon aikaa ja energiaa olen käyttänyt useimpien näiden kiekkojen kuuntelemiseen.

Oletko valmis? Tästä se alkaa…

1. Prefab Sprout: Let’s Change World With Music- Vuoden paras levy joka itse asiassa ei oikeasti ole vuoden paras levy! Siis mitä häh? Kyseinen albumi on tehty jo vuonna 1993, mutta lojunut studion hyllyillä näihin päivin saakka. Levy josta piti tulla oma blogikirjoituskin, mutta ehkä se vielä tulee? Kaunis ja toiveikas levy, puhtain ja lähimmäksi sisintäni tuleva musiikillinen energia, suurin tunne: Kiitollisuus


2. Richard Hawley: Truelove’s Gutter
- Kyllä, uskon että saan melkein synninpäästön kollegaltani A-Houndilta? Hieno tunnelmallinen, liki meditatiivinen kokonaisuus, täydellinen syys-levy, hyviä pitkiä biisiä, ero-levy, mureaa, mureaa…


3. Conor Oberst & Mystic Valley Band: Outer South
- Olen viihtynyt erityisen hyvin tämän levyn parissa. 16 tasavahvaa biisiä, kokonaisuutena ei ehkä kaikista ehyin, mutta huonoa biisiä en ole tältä levyltä löytynyt. Conorin lisäksi muiden soittajien biisipanos mukavasti raikastaa albumia. Sisältää yhden vuoden parhaista biiseistä: Snake Hill

4. AC Newman: Get Guilty
- Tuli pyöritettyä alkuvuodesta aika monta kertaa. Terhakkaa ja hieman äkkiväärä rokkia. Prophets on vuoden biisejä myös.

5. Devendra Banhart: What We Will Be
- Levy jonka rankkaaminen tälle sijalle on pienoinen riski, nimittäin en ole siihen vielä haluamallani intensiteetillä tutustunut. Biisit Goin’ Back, Baby, 16th Roxy&Valencia ovat luoneet hyvää tunnelmaa. Uskon ja luotan levyn olevan ainakin tämän sijan arvoinen

6. The Decemberists: The Hazards of Love
- Dessujen teemalevy joka oli ehkä pienoinen pettymys ilmestyessään, odotukset olivat sen verran korkealla, mutta pitää sisällään paljon uljaita biisejä. Vaikuttavaa musiikkia.

7. Black Crowes: Before the Frost…Until the Freeze
- Vuoden paras rollarilevy ja kaiken lisäksi tupla. Otti hieman aikaa auetakseen kokonaan, mutta vaivannäkö palkittiin. Levy on äänitetty livenä yleisön edessä. Maistuu!

8. Neko Case: Middle Cyclone
- Perushyvä kokonaisuus josta tulee mieleen keväinen vierailu Minnesotassa. Epäilen, että vähän syvempi paneutuminen tähän levyyn toisi lisänautintoa.

9. The Avett Brothers: I and Love and You
- Levy jonka toivoin olevan vuoden levy(kts. aikaisempi juttu), mutta toisin kävi, pettymys riipi hieman rintaa. Riittävän hyvä levy Top 10:n sisältäen upeita biisejä, kuten: January Wedding

10. Bob Dylan: Together Through Life
- Olisi ollut synti ja häpeä jättää Daikku Top 10:n ulkopuolelle, vaikka tämän vuoden esitys ei ole herran parhaita. Karisma toki välittyy ja laadukkaita kappaleita syntyy edelleen: Life is Hard, I Feel a Change Comin’ On…

Lista jatkukoon ja kommentit lyhenee…

11. Bruce Springsteen: Working on a Dream
- Voi Bruuus, ei ihan mutta melkein, Outlaw Pete, Queen of Supermarket ja Life Itself toimivat!
12. Wilco: Wilco
- Onhan tässä aika mainioita biisejä ja mainio maatiaistunnelma, harva tällaista osaa…
13. The Lovely Feathers: Fantasy of the Lot
- Melkein Top10 kamaa, pirteä uusi tuttavuus, Long Walks, Fad, Ossified Homes…
14. Pearl Jam: Backspacer.
- Täähän rollaa ja rokkaa hienolla sykkeellä. Luomutuote.
15. Grizzly Bear: Veckatimest
- Voi hyvä Sylvi tätäkin levyä hehkutettiin, mut mut…toki Two Weeks ihan kurko-biisi!
16. Iggy Pop: Preliminaires
- Iggyn onnistunutta Jazz-tunnelmointia.
17. Wolfmother: Cosmic Egg
- Saatana, Houses of the Holy on syntynyt uudestaan! Ei enempää, vain pikkaisen vähempää...
18. Dirty Projectors: Bitte Orca
- Hairahduin luulemaan jopa yhdeksi vuoden levyistä, muttei kuitenkaan…
19. Flaming Lips: Embryonic
-Tupla, todellista alkio-musaa, omituista säröistä jammailua josta pulpahtaa biisejäkin
20. The Dead Weather: Horehound
- Onhan tällä hetkensä, yllättävän kovatkin sellaiset!

21- 30. Tähän kymmenikköön ovat ehdolla muun muassa Editors, U2(aivan oikein?), Elvis Perkins in Dearland(saan turpiin!), Jarvis Cocker, Kasabian, Them Crooked Vultures, Mew, Muse jne.

Muistuma usvan takaa

Mitä sanoo bändin nimi Prefab Sprout sinulle? Tuskin paljonkaan, se voi olla etäisesti tuttu nimi jostakin yhteydestä. Mitä nimi oikeasti pitää sisällään? Sanoisin, että yhden länsimaisen populaarimusiikin hukatuista pop-helmistä. Bändin ura on kohtuullisen pitkä, ensitahdit on lyöty jo vuonna 1982. Tähän päivään kestänyt tuotannoltaan niukka ura on poikinut vain 7 studioalbumia ja kahdeksas on ilmestymässä syyskuun alussa.

Millaista tämä musiikki on? Kerron tarinan. Melkein 20 vuotta sitten suoritin asevelvollisuutta kaukana pohjoisessa Sodankylän jääkäriprikaatissa. Olin iltapalalla prikaatimme keittiössä, kun kaiuttimista kuulin biisin jossa laulettiin Jesse Jameksesta. Biisi kuulosti hämmästyttävän tutulta ja ajattomalta sekä erinomaisen hyvältä. En tunnistanut bändiä tuolloin Prefab Sproutiksi. Asia vaivasi minua sen verran, että meinasin kysyä tupamme Dj:ltä että sanooko tällainen ”diskobiisi” nimeltään Jesse James mitään? En kysynyt sittenkään, ujous voitti, olihan tällä kaverilla ”puukon kahvassa” 47 kaadetun naisen lovi. Siitä olin varma jo tuolloin, että musiikki oli tehty minulle, yksinäiselle takarivissä seisoskelijalle, sumeasilmäiselle romantikolle, jonka nuoruus oli pelkkää paksua unelmausvaa. Onneksi tuolta usvasta noustiin myöhemmin…

Muutama vuosi tapauksen jälkeen kappale tuli luonnollista tietä luokseni, eli Epesin postimyyntiluettelon kautta, jolloin tilasin kokeilumielessä Prefab Sproutin ajattoman klassikkoalbumin Jordan, The Comeback (1990). Albumin ruotiminen, eli ylistäminen vaatisi toisen blogijutun, ehkäpä palaan albumiin tuonnempana.

Prefab Sproutin musiikki on täynnä sitä yksinäisen haavetta, hylätyn pojan mahdottomiin mittoihin paisunutta kaipuuta, lainsuojattoman huonoja valintoja, tähtitaivasta, täydellisen kirkasta valokuvaa ensimmäisestä polttavasta rakkauden kaipuun hetkestä. Se on musiikkia jonka ensivaikutelma voi olla täysin mitäänsanomaton tai kammottavan siirappinen, se on musiikkia jonka kuulaassa kauneudessa noustaan yhä korkeampiin ja ajattomiin säveliin. Se on avonaisen ja vähän haavaisen sydämen musiikkia, siksi helposti myytävää ja tavallaan itsestään selvää, mutta jostain kumman syystä ollut monien korvaparien ulottumattomissa.
http://www.youtube.com/watch?v=RqSSNi8ta28